IX.
Sotamiehen saattamana Nehljudof tuli jälleen pimeälle pihalle, jota punertavasti palavat lyhdyt huonosti valaisivat.
—Minnekkä matka?—kysyi vastaantuleva vartiosotamies siltä, joka saattoi Nehljudofia.
—Erityiseen koppiin n:o 5.
—Ei tästä pääse, ovi on suljettu, täytyy mennä toista kautta.
—Miksi on suljettu?
—Aliupseeri sulki ja meni itse kylään.
—Niin tulkaa sitten täältä.
Sotamies vei Nehljudofin lautoja pitkin toiselle ovelle. Jo pihalle kuului sisältä ääniä ja liikkeitä, niinkuin hyvästäkin mehiläispesästä, mutta kun Nehljudof tuli lähemmäs ja ovi aukeni, yltyi pauhu ja muuttui huutavien, kiroilevien, nauravien äänten sekamelskaksi. Kuului kahleiden kalinaa ja nenään tuoksahti tuttu, raskas haju.
Molemmat nämä vaikutukset: kiljunta ynnä kahleiden kalina ja tuo kauhea haju yhtyivät aina Nehljudofilla yhdeksi tuskalliseksi tunteeksi: siinä oli jokin henkinen kuvotus, joka tahtoi muuttua oikeaksi kuvotukseksi. Ja molemmat vaikutukset sekaantuivat ja kovensivat toisiaan.
Tultuaan nyt majoitusvankilan eteiseen, missä seisoi tavattoman suuri haiseva korvo, näki Nehljudof ensimäiseksi vaimoihmisen, joka istui korvon reunalla. Häntä vastapäätä oli mies, litteä lakki kallistettuna ajellulle puolelle päätä. He juttelivat jotain keskenään. Miesvanki, nähtyään Nehljudofin, iski silmää ja, mutisi:
—Ei keisarikaan saa vettä pysähtymään. Mutta nainen laski helmansa ja perääntyi.
Eteisestä mentiin käytävään, jonne koppien ovet avautuivat. Ensimäinen oli perheellisten koppi, sitten suuri naimattomien miesten koppi ja käytävän päässä kaksi pientä, valtiollisille eroitettua koppia. Majoitustalossa, joka oli aijottu 150 hengelle, oli 450 henkeä; se oli niin täynnä, etteivät kaikki mahtuneet koppeihin vaan täyttivät käytävän. Muutamat istuivat tai loikoivat lattialla, toiset liikkuivat edestakasin tyhjien ja kiehuvalla vedellä täytettyjen teekannujen kanssa. Näiden joukossa oli Taras. Hän saavutti Nehljudofin ja tervehti ystävällisesti. Tarasin hyväntahtoiset kasvot olivat täynnänsä sinelmiä, nenällä ja silmien alla.
—Mikäs sinulle on tullut?—kysyi Nehljudof.
—Tuli vaan semmoinen riita,—sanoi Taras hymyillen.
—Tappelevat alituistaan,—sanoi vartiosotamies ylenkatseellisesti.
—Naisen päällisiä,—lisäsi heidän takanaan tuleva vanki.—Fetjkan kanssa painivat.
—Entä Fedosja?—kysyi Nehljudof.
—Tervennä hän on, vien tässä hänelle teevettä,—sanoi Taras ja meni perheellisten koppiin.
Nehljudof katsahti ovesta. Koko huone oli täynnänsä naisia ja miehiä sekä lavitsoilla että niiden alla. Kopissa oli höyryä kuivuvista kosteista vaatteista ja kuului yhtämittainen naisäänten huuto. Seuraava ovi vei naimattomien koppiin. Tämä oli vieläkin täydempi ja ovensuussakin tunkeili meluava joukko, kosteissa vaatteissa; siinä pelattiin tai ratkaistiin jotain. Vartiosotamies selitti Nehljudofille, että siinä vankien vanhin antoi pelaajalle niitä ruokarahoja, joita vangit olivat pelissä kadottaneet, korteista tehtyjen pilettien mukaan. Nähtyään aliupseerin ja herrasmiehen vaikenivat lähempänä seisojat vihasesti silmäten ohimeneviä. Pelaavien joukossa huomasi Nehljudof tutun pakkotyöläisen, Fjodorofin, seurassaan ainainen surkeannäköinen nuorukainen, jolla oli kulmakarvat nostettuina, kasvot vaaleat, ikäänkuin turvonneet; ja sitten erään inhoittavan, rokonarpisen, nenättömän kulkurin, josta kulki semmonen huhu, että hän karkuretkellään muka oli tappanut toverinsa ja ravinnut itseään tämän lihalla. Kulkuri seisoi käytävässä, märkä mekko heitettynä toisen olan yli, ja pilkallisesti ja häpeemättömästi katseli Nehljudofia, väistymättä hänen tieltään. Nehljudof kiersi hänet.
Niin tuttua kuin tämä näky Nehljudofille olikin, ja vaikka hän näinä kolmena kuukautena oli kylläkin usein nähnyt nuo samat 400 vankia mitä erilaisimmissa oloissa: kuumassa, tomupilvissä, jotka nousivat heidän jalkakahleistaan, matkan pysähdyspaikoissa, majoitusvankilain pihalla lämpimän aikaan, missä tapahtui kauhistuttavia avonaisen irstaisuuden kohtauksia,—hän kuitenkin, joka kerta kuin tuli heidän keskuuteensa ja huomasi, kuten nyt, että heidän huomionsa on häneen kääntynyt, tunsi tuskallista häpeää ja omaa syyllisyyttänsä heidän edessään. Mutta raskainta oli hänestä se, että tähän häpeän ja syyllisyyden tuntoon sekaantui lisäksi voittamaton inhon ja kauhun tunne. Hän tiesi, että siinä asemassa, mihin he olivat asetetut, ei voinut olla muuna kuin minä he olivat, eikä hän sittenkään voinut tukahuttaa itsessään inhoa heihin.
—Kyllä noiden tuommoisten—kelpaa niiden keiletellä,—kuuli Nehljudof lähestyessään valtiollisten ovea jonkun käheän äänen sanovan ja lisäävän siihen vielä sopimattoman haukkumasanan.
Ja sitten kuului pahansuopa, pilkallinen nauru.