VIII.
Tämä majoitusvankila oli samanlaatuinen kuin kaikki muutkin Siperian tiellä olevat majoitusvankilat: pihassa, jota ympäröi teroitetuista pölkyistä tehty pystyaita, oli kolme yksikerroksista asuinhuonetta. Yhdessä niistä, kaikkein suurimmassa, jossa oli rautaristikoilla varustetut ikkunat, olivat vangit. Toisessa oli vartiokomennuskunta, kolmannessa upseeri ja kanslia. Kaikista kolmesta rakennuksesta loisti ikkunoista valot, puhuen kuten aina, ja erittäinkin täällä, jostakin olemattomasta sopusuhdasta ja kodikkuudesta siellä sisällä. Rakennusten ovien edessä paloivat lyhdyt, ja vielä noin viisi lyhtyä paloi seinivieressä, valaisten pihaa. Aliupseeri saattoi Nehljudofin lautaa myöten pienimmän rakennuksen portaille. Noustuaan kolme porrasta aliupseeri päästi hänet edellensä pienellä lampulla valaistuun, häkäiseen eteiseen. Uunin luona joku sotamies karkeassa paidassa, kaulalapussa ja mustissa housuissa, toisessa jalassa keltavartinen saapas, ja toista käyttäen palkeena sytytteli kumartuneena samovaaria. Nähtyään Nehljudofin sotamies jätti samovaarin, auttoi hänen yltään palttoon ja meni sisähuoneeseen.
—Täällä on, herra upseeri.
—No käske sisään,—kuului vihainen ääni.
—Astukaa tuosta ovesta,—sanoi sotamies ja ryhtyi heti jälleen samovaaria laittamaan.
Toisessa huoneessa, jota valaisi katosta riippuva lamppu, oli pöytä ja sillä jäännöksiä päivällisestä ynnä kaksi pulloa. Sen ääressä istui upseeri, kotinutussa, joka ruumiinmukaisesti peitti hänen leveän rintansa ja hartiansa. Hänellä oli suuret vaaleat viikset ja hyvin punaset kasvot. Lämpimässä ruokahuoneessa tuntui paitsi tupakinsavua vielä jokin hyvin väkevä, paha hajuvesi. Nähtyään Nehljudofin upseeri kohautti itsensä istualtaan ja aivankuin pilkallisesti ja epäilevästi tuijotti häneen.
—Mitä suvaitsette?—hän sanoi, ja odottamatta vastausta huusi oveen:
Bernof, eikö se samovaari vihdoinkin joudu?
—Tuokiossa.
—Kyllä minä näytän sinulle tuokiota,—huusi upseeri silmät välkkyvinä.
—Jo tuon, jo tuon,—huusi sotamies ja hynttyytti sisälle samovaarin.
Nehljudof odotti niinkauan kuin sotamies asetti samovaaria (upseeri saattoi häntä pienillä vihaisilla silmillään, ikäänkuin hakien paikkaa, mihin lyödä.) Sitten upseeri laittoi itse teen; nouti viinikellarista neliskulmaisen pullon ja Albertin biskviitiä, ja asetettuaan tämän kaiken pöydälle, kääntyi hän jälleen Nehljudofiin.
—Millä siis voin olla avuksi?
—Olisin pyytänyt päästä erään naisvangin puheille,—sanoi Nehljudof istuutumatta.
—Valtiollisenko? Se on vastoin lakia,—sanoi upseeri.
—Se nainen ei ole valtiollinen,—sanoi Nehljudof.
—Vai niin, tehkää hyvin, istukaa,—sanoi upseeri.
Nehljudof istui.
—Hän ei ole valtiollinen,—toisti hän,—mutta minun pyynnöstäni on korkein päällystö sallinut hänen matkustaa valtiollisten kanssa…
—Vai niin, kyllä tiedän, keskeytti toinen.—Pieni, musta? Miksei, kyllä se käy päinsä. Suvaitsetteko polttaa.
Hän tarjosi Nehljudofille paperossilaatikon ja kaadettuaan säntillisesti teetä kahteen lasiin, asetti toisen Nehljudofin eteen.
—Tehkää hyvin,—sanoi hän.
—Kiitän teitä, minä olisin tahtonut tavata…
—Yö on pitkä. Kyllä ehditte. Minä toimitan sen teille ulos.
—Eikö kävisi laatuun, että minä pääsisin itse sinne?—sanoi Nehljudof.
—Valtiollistenko luo? Vastoin lakia.
—Minut on monta kertaa laskettu, Jos pelättäisiin, että minä toimitan heille jotain, niin voisinhan toimittaa hänen kauttansa.
—Eipä niinkään, hänet syynätään,—sanoi upseeri ja naurahti epämiellyttävästi.
—No syynätkää siis minut.
—Tullaan kyllä toimeen ilman sitäkin,—sanoi upseeri tuoden avatun pullon Nehljudofin lasin luo.
—Saako olla? No, niinkuin tahdotte. Täällä Siperiassa kun asuu niin eipä todella usein saa tavata sivistynyttä ihmistä. Tiedättehän itsekin että meidän virkamme on niitä surullisimpia. Ja kun ihminen on tottunut toisellaiseen, niin on todellakin raskasta. Meikäläisestähän on semmoinen arvelu, että kun on vartioupseeri, niin on siis raaka ihminen, sivistymätön, eikä kukaan ajattele, että ihminen voisi olla ihan toiseen aijottu.
Upseerin punaset kasvot, hänen hajuvetensä, sormus ja erittäinkin epämiellyttävä nauru olivat hyvin vastenmieliset Nehljudofista, mutta hän oli nytkin, niinkuin koko matkansa aikana, siinä totisessa, huomaavaisessa mielialassa, jossa hän ei sallinut itsensä käyttäytyä kevytmielisesti ja ylenkatseellisesti ketään kohtaan, olipa se mikä ihminen tahansa, ja piti välttämättömänä puhua jokaisen ihmisen kanssa »koko sielullaan,» kuten hän itsekseen määritteli tämän suhteen. Kuunneltuaan upseeria ja ymmärrettyään tämän henkisen tilan, hän sanoi totisesti:
—Minä luulen, että teidän virassanne voi löytää lohdutuksen ihmisten kärsimysten helpoittamisessa,—sanoi hän.
—Mitä kärsimyksiä niillä on? Ne ovat semmoisia ihmisiä.
—Missä suhteessa ne olisivat erilaiset kuin muut?—sanoi Nehljudof.—Ne ovat ihan samallaisia kuin kaikki. Ja onpa viattomiakin.
—Tietysti on monenlaisia. Tietysti niitä tuleekin sääli. Toiset ovat hyvin ankaria heille, mutta minä teen helpotuksia missä vaan voin. Ennen kärsin vaikka itse, kunhan eivät ne. Toiset ovat heti valmiit lakia käyttämään, kun vaan on vähänkään syytä, vieläpä ammuttavatkin, mutta minä säälin. Saako olla? Juokaa nyt pois vaan,—sanoi hän, kaataen vielä teetä.
—Kuka hän oikeastaan on, se, jota tahdotte tavata?—kysyi upseeri.
Se on eräs onneton nainen, joka oli joutunut haureuslaitokseen, ja siellä häntä vääryydellä syytettiin myrkyttämisestä, mutta hän on hyvin hyvä nainen,—sanoi Nehljudof.
Upseeri pudisteli päätään.
—Semmoista tapahtuu. Kasaanissa, kuulkaapas, oli yksi semmoinen—Emma nimeltään. Syntyjään hän oli unkarilainen, mutta silmät ehta persialaiset,—jatkoi hän voimatta salata hymyään tätä muistellessaan, —käytös oli semmoinen, että ei kreivittärellä parempaa…
Nehljudof keskeytti upseerin ja palasi entiseen puheaineeseen.—Minun ymmärtääkseni te voitte helpoittaa semmoisten ihmisten kohtaloa, niinkauan kuin ne ovat teidän vallassanne. Ja niin menetellen te ihan varmaan löytäisitte suuren ilon,—puhui Nehljudof, koettaen lausua ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista, niinkuin puhutaan ulkomaalaisten tai lapsien kanssa.
Upseeri katsoi Nehljudofiin kiiltävillä silmillä ja näytti maltittomuudella odottavan, milloin tämä lopettaa, voidakseen sitten jatkaa omaa kertomustaan unkarittaresta ja hänen persialaisista silmistään, joka oli nähtävästi elävänä hänen mielikuvituksessaan ja nieli koko hänen huomionsa.
—Se on niin, se on epäilemättä niin,—sanoi hän.—Minä säälinkin heitä; mutta minä tahdoin kertoa teille siitä Emmasta. Ajatelkaas mitä hän teki…
—Minua ei huvita tuo asia,—sanoi Nehljudof,—ja sanon teille suoraan, että vaikka olen itsekin ollut ennen toinen, niin nyt minä inhoan semmoista suhdetta naisiin.
Upseeri katsahti pelästyneenä Nehljudofiin.
—Ettekö suvaitsisi vielä teetä?—sanoi hän.
—Ei, kiitoksia.
—Bernof!—huusi upseeri.—Saata tämä herra Bakulofin luo, sano, että laskevat erityiseen huoneeseen valtiollisten luo; saa olla siellä iltahuutoon asti.