VII.
Sinä päivänä, jona majoituspaikasta lähdettäissä tuo rettelö tapahtui vartioupseerin ja vankien välillä tuon lapsen tähden, heräsi Nehljudof. oltuaan yötä kestikievarissa, myöhään ja viipyi vielä kirjoittamassa kirjeitä, joita hän valmisti läänihallituksen kaupunkiin saapumisen varalle, niin että hän läksi kestikievarista tavallista myöhemmin eikä saavuttanut joukkokuntaa tiellä, kuten aina ennen, vaan tuli uuteen majoituskylään hämärän aikana. Pantuaan ylleen kuivat vaatteet kestikievarissa, jossa oli emäntänä vanhanpuolinen, lihava, tavattoman paksu ja valkeakaulainen leski, tuli Nehljudof siistiin ruokasaliin, joka oli monen monilla jumalankuvilla ja tauluilla koristettu, joi teensä ja kiirehti majoituspaikkaan, pyytääkseen upseerilta tapaamisen lupaa.
Kuudessa edellisessä majoituspaikassa ei yksikään vartioupseereista, vaikka olivat välillä vaihtuneet, päästäneet Nehljudofia majoitustaloon, niin ettei hän ollut yli kuuteen viikkoon nähnyt Katjushaa. Tätä ankaruutta piti noudattaa siksi, että odotettiin ylhäisen vankilanpäällikön ohimatkustamista. Nyt oli tuo päällikkö jo ollut ja mennyt, katsahtamattakaan majoituspaikkaan, ja Nehljudof toivoi, että vartioupseeri, joka oli aamulla vastaanottanut joukkokunnan, sallii hänen tavata vankeja, niinkuin muutkin olivat sallineet.
Emäntä tarjosi ajopeliä Nehljudofille matkaa varten majoituspaikkaan, joka oli kylän toisessa päässä, mutta Nehljudof tahtoi mieluummin kävellä. Nuori, leveäharteinen hyvinvoipa renki, tavattoman suurissa, vastavoidelluissa ja tervalta haisevissa saappaissa, otti saattaakseen hänet perille. Taivaalta tuli sadevitiä ja oli niin pimeä, että kun renki meni parikin askelta edelle niissä paikain, missä ei ollut ikkunoista tulevaa valoa, ei Nehljudof enää nähnyt häntä ja kuuli vaan hänen saappaittensa läiskinnän syvässä liejussa. Päästyään torin ja kirkon ohi ja kuljettuaan pitkän kadun päähän, jonka ikkunoista loisti kirkas valo, tuli Nehljudof saattomiehensä jälessä kylän laitaan pilkkopimeään. Mutta pian tässäkin pimeässä alkoi tuikkia sumussa säteileviä lyhtyjen valoja, joita paloi majoitustalon luona. Punertavat tulet yhä suurenivat ja kirkastuivat; tuli näkyviin vankila-aita ja vahtimiehen liikkuva hahmo, juovikas tolppa ja vahtikoju. Vahtimies huusi tulijoille tavallisen: »kuka siellä?» ja saatuaan tietää, ettei ollut omia, heittäytyi niin ankaraksi, ettei olisi sallinut odottaa piikkiaidan luonakaan. Mutta Nehljudofin saattomies ei ollut hätäpoikia.
—Mikä sinut nyt niin on äkiyttänyt?—sanoi hän hänelle.—Hoihkaseppa aliupseerille, niin me tässä sillaikaa odotamme.
Vahtimies ei vastannut mitään, vaan huusi jotain pikkuportin kautta ja pysähtyi tarkastamaan kuinka hartiakas renki puhdisti tikulla Nehljudofin saappaita niihin tarttuneesta liasta. Aidan takaa kuului mies- ja naisäänten meluavaa purinaa. Noin kolmen minutin kuluttua rämähtivät portin raudat, se aukeni, ja pimeydestä tuli valoon vanhempi aliupseeri, sinelli hartioilla, kysyen mitä oli asiaa. Nehljudof antoi hänelle valmistamansa kirjelapun, jossa pyysi päästä puheille yksityisessä asiassa, ja käski antamaan upseerille. Aliupseeri oli vähemmän ankara kuin vahtisotamies, mutta sen sijaan hyvin utelias. Hän tahtoi välttämättä tietää, mitä asiaa Nehljudofilla oli upseerille, ja kuka hän oli; hän nähtävästi vainusi saalista eikä tahtonut sitä käsistään päästää. Nehljudof sanoi vaan, että olipahan erityinen asia, ja että hän kyllä kiittää, ja taas pyysi viemään lappua perille. Aliupseeri otti lapun ja nyykäyttäen päätään meni. Jonkun ajan kuluttua hänen lähdettyään portti jälleen rämähti auki ja siitä alkoi tulla ulos naisia, kantaen koreja, leilejä, kannuja ja säkkejä: kovaäänisesti lavertaen erityistä siperialaista murrettaan he koikkivat portin kynnyslaudan yli. Kaikki he olivat puetut kaupunkilaiseen eikä maalaiseen malliin, palttoihin ja pikku turkkeihin; hameet olivat korkealle ylös nostetut ja päät huiveihin käärityt. Lyhdyn valossa he uteliaasti tarkastelivat Nehljudofia ja hänen opastaan. Yksi heistä näytti ilostuvan tavattuaan leveäharteisen rengin ja haukkui heti lempeästi häntä siperialaisilla haukkumasanoilla.
—Sinä sen riivattu, mitä sinä täällä teet?—puhui hän.
—Matkustavaista opastamassa,—vastasi renki.—Entäs sinä, mitä olit tänne tuomassa?
—Maitoa, aamulla käskivät taas tulemaan.
—Eivätkö yöksi pyytäneetkään?—kysyi mies.
—Vai sinä sen,—huusi toinen nauraen,—lähde yhteen matkaan, saata meidät kylään.
Mies sanoi hänelle vielä jotain semmoista, että paitsi naisia vahtisotamieskin rupesi nauramaan, ja kääntyi sitten Nehljudofin puoleen:
—Löydätteköhän yksin takaisin? Ette kai unohda?
—Kyllä, kyllä.
—Kun tulette kirkon ohi, niin kaksikerroksisesta talosta se on toinen. Siinä on teille sauva,—sanoi hän antaen Nehljudofille sauvansa, jota hän oli käyttänyt ja joka oli häntä pitempi, ja lotskuttaen suurine saappaineen hävisi hän pimeyteen naisten kanssa.
Hänen äänensä kuului vielä naisäänten joukosta sumusta, kun portti taas rämähti auki ja aliupseeri tuli pyytämään Nehljudofia upseerin puheille.