VI.
Erittäinkin kiintyi Nehljudof erääseen keuhkotautiseen Kryiltsof nimiseen nuoreen mieheen. Tämä kuului samaan joukkokuntaan, johon Katjushakin, ja oli tuomittu Siperiaan pakkotöihin. Nehljudof tutustui häneen jo Jekaterinburgissa ja sitten matkan aikana usean kerran tapasi häntä ja seurusteli hänen kanssaan. Kerran kesällä, majoituspaikassa levättäessä, vietti Nehljudof hänen parissaan melkein koko päivän, ja Kryiltsof, päästyään oikein puheisiin, kertoi hänelle koko elämäkertansa ja miten oli tullut vallankumoukselliseksi. Hänen historiansa ennen vankeuteen joutumista oli hyvin lyhyt. Isä, rikas tilanomistaja etelälääneistä, kuoli hänen vielä lapsena ollessa. Hän oli ainoa poika, ja äiti kasvatti häntä. Hänen oli helppo oppia, hän kävi lyseon läpi ja oli sitten yliopistossa, jossa suoritti luvut ensimäisenä kandidaattina matemaattisessa tiedekunnassa. Hänelle tarjottiin tilaisuus tulla yliopistonmieheksi ja päästä ulkomaille. Mutta hän viivytteli asiaa. Oli eräs neiti, johon hän oli rakastunut, ja hän alkoi miettiä avioliittoa ja kunnallistoimia. Kaikkea hän olisi halunnut, mutta mihinkään hän ei uskaltanut ryhtyä. Tähän aikaan entiset yliopistotoverit pyysivät häneltä rahaa yhteistä asiaa varten. Hän tiesi, että tämä yhteinen asia oli vallankumouksellinen, josta hän ei silloin paljonkaan välittänyt, mutta toveruuden tunteesta ja myöskin itserakkaudesta, ettei luultaisi hänen pelkäävän, hän antoi rahat. Rahan saajat joutuivat kiinni; löydettiin paperilappu, josta kävi ilmi että Kryiltsof oli antanut rahat; hän vangittiin, ensin vietiin polisikonttoriin ja sieltä vankilaan.
—Vankilassa, mihin minut vietiin,—kertoi Kryiltsof Nehljudofille, (hän istua kuuhotti, rinta painuneena, korkealla lavitsalla, nojaten käsiänsä polviin, ja vaan silloin tällöin katsahti välkkyvillä, kuumetautisilla, ihanilla silmillään Nehljudofiin),—siinä vankilassa ei noudatettu erityistä ankaruutta; me saimme vapaasti koputella toisillemme, mitä oli sanottavaa; saimme liikkua käytävässä, usein juttelimme toistemme kanssa, jaoimme eväitä, tupakkia, ja iltasin me lauloimmekin köörissä. Minulla oli hyvä ääni. Juu-juu. Jollei äiti olisi niin surrut kohtaloani, olisi minun ollut hyvä olla vankilassa, jopa mieluista ja hyvin opettavaa. Täällä minä muun muassa tutustuin kuuluisan Petrofin kanssa, joka sitten linnassa leikkasi kurkkunsa lasisirpaleella, ja vielä muidenkin kanssa. Mutta minä en kuulunut vallankumouksellisiin. Sitten minä tutustuin vielä kahden koppinaapurin kanssa. He olivat joutuneet kiinni samasta asiasta noiden puolalaisten julistusten kanssa ja heitä syytettiin yrityksestä päästä karkuun sotamiesten käsistä, kun heitä kuljetettiin rautatielle. Toinen oli puolalainen, Losinsky, toinen juutalainen, Rosofskij sukunimeltään. Juu-juu. Tämä Rosofskij oli ihan vielä poika. Hän sanoi olevansa seitsemäntoista, mutta näöltään ei hän ollut kuin noin viidentoista vuotias. Semmoinen laiha, pienehkö, kiiltävät mustat silmät päässä, ja vilkas ja sitten hyvin soitannollinen, niinkuin kaikki juutalaiset. Hän ei ollut vielä äänenmurroksestaan päässyt, mutta hän lauloi kuitenkin mainiosti. Juu-juu. Minun aikanani he molemmat vietiin tutkittaviksi. Aamulla vietiin. Illalla he palasivat ja kertoivat, että oli tullut kuolemantuomio. Ei kukaan ollut sitä odottanut. Ihan mitätön oli heidän juttunsa—he olivat vaan yrittäneet riuhtaantua irti sotamiehen käsistä eivätkä edes ketään haavoittaneet. Ja sitten: näytti niin luonnottomalta, että tuommoista poikaa kuin Rosofskij olisi ruvettu kuolemalla rankaisemaan. Ja me tulimme vankilassa kaikki siihen päätökseen, että oli tahdottu vaan pelottaa ja ettei tuomio tulisi vahvistetuksi. Kun olimme aikamme levottomina olleet, niin jo rauhoituimme ja elämä alkoi kulkea tavallista menoaan? Juu-juu. Mutta annas ollakkaan. Eräänä iltana lähestyy vartija minun oveani ja ilmoittaa salaperäisenä, että salvumiehet ovat tulleet hirsipuuta asettamaan; minä en ensi hetkessä ymmärtänyt,—mitä? mitä hirsipuuta? Mutta vartija, ukko, oli niin kiihoittuneena, että hänet nähtyäni minä ymmärsin asian tarkoittavan meidän kahta. Minä tahdoin koputtaa ja keskustella toverien kanssa, mutta pelkäsin, että nuo kuulisivat. Toverit eivät myöskään hiiskuneet mitään. Kaikki näyttivät tietävän. Käytävässä ja kopeissa vallitsi kaiken iltaa kuollut hiljaisuus. Me emme koputelleet emmekä laulaneet. Kymmenen aikaan vartija tuli jälleen minun luokseni ja ilmaisi, että pyöveli oli tullut Moskovasta. Sanoi ja poistui. Minä aloin häntä kutsua taas takaisin. Yhtäkkiä kuulen Rosofskijn äänen huutavan omasta kopistaan käytävän yli minulle: »Mikä nyt? miksi kutsutte häntä?» Minä höpersin jotain että hän oli tuonut minulle tupakkia, mutta hän rupesi aavistamaan ja kysyi minulta: miksi emme olleet laulaneet? miksi ei koputeltu? En muista mitä minä hänelle vastasin, ja menin vaan pois, etten tarvitsisi puhua hänen kanssaan. Juu-juu. Se yö oli hirveä. Koko yön kuuntelin jokaista risahdusta. Yhtäkkiä aamupuoleen kuulen kuinka käytävän ovea avataan ja lähestyy joku, monta. Minä asetuin ikkuna-aukon eteen. Käytävässä paloi lamppu. Ensimäisenä kulki ohitse tirehtöri. Hän oli lihava, muka itseensä luottavainen ja päättävä mies. Mutta nyt ei häntä olisi tuntenut: hän oli kalpea, pää painuksissa, ihan kuin pelästyneeenä. Hänen perässään tuli apulainen, synkkänä ja päättävän näköisenä; sitten vahtisotamiehet. Menivät minun oveni ohi ja pysähtyivät viereisen kopin ovelle. Ja minä kuulen kuinka tirehtörinapulainen huutaa kummallisella äänellä: »Losinsky, nouskaa, pankaa yllenne puhtaat vaatteet.» Niin. Sitten kuulen oven narahtavan, he menivät hänen koppiinsa, sitten Losinskyn askeleet: hän meni vastapäiselle puolelle käytävää. Minä saatoin nähdä vaan tirehtöriä. Seisoo kalpeana, napostelee nappia kiinni ja taas päästää auki ja kohauttelee olkapäitään. Niin. Yhtäkkiä hän ikäänkuin säikähtää jotain ja väistyy. Se oli Losinsky, joka kulki hänen ohitsensa ja tuli minun ovelleni. Kaunis oli nuorukainen, tiedättehän: tuota hyvää puolalaista tyyppiä: leveä, suora otsa, vaalea kiharainen hieno tukka ja ihanat siniset silmät. Semmoinen kukoistava, nuortea, terve nuorukainen. Hän pysähtyi minun aukkoni eteen, niin että näin koko hänen kasvonsa. Hirveät, laihtuneet, harmaat kasvot. »Kryiltsof, onko paperossia?» Minä aijoin antaa hänelle, mutta apulainen, aivan kuin olisi pelännyt myöhästyvänsä tempasi esille oman paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle. Hän otti yhden paperossin, apulainen sytytti hänelle tulitikun. Hän alkoi polttaa ja näytti ikäänkuin vaipuvan ajatuksiinsa. Sitten ikäänkuin muistaen jotakin alkoi puhua: »se on sekä julmuutta että vääryyttä. Minä en ole mitään rikosta tehnyt. Minä…»—hänen Valkosessa nuoressa kaulassaan, jota en voinut olla katsomatta, värähti jotain ja hän pysähtyi. Niin. Samassa kuulen Rosofskijn käytävässä huutavan jotain hienolla juutalaisella äänellään. Losinsky viskasi pois paperossin pätkän ja väistyi ovelta. Nyt ilmestyi Rosofskij aukolle. Hänen mustat silmänsä olivat kosteat ja lapsekkaat kasvonsa punaset ja hikiset. Hänenkin yllään oli puhtaat vaatteet, ja housut olivat liian väljät, hän kannatteli niitä molemmin käsin ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän toi onnettomat kasvonsa ihan minun ikkuna-aukkoni eteen: »Kryiltsof, onhan totta, että tohtori määräsi minulle rintateetä? Minä en ole terve, minä juon vielä rintateetä.» Ei kukaan vastannut mitään, ja hän katseli kysyvästi vuoroin minuun ja vuoroin tirehtöriin. Mitä hän tällä tahtoi sanoa, jäi minulle epäselväksi. Niin. Yhtäkkiä apulainen muutti kasvonsa ankariksi ja kummallisella käheällä äänellä huusi: »Mitä joutavia? Mennään.» Rosofskij ei nähtävästi jaksanut tajuta mikä häntä odotti, ja ikäänkuin kiirehtien, melkein juosten, meni kaikkien edellä käytävää pitkin. Mutta sitten hän teki tenän—minä kuulin hänen kimakkaa huutoansa ja itkuaan. Syntyi melua ja jalkojen tömistystä. Hän kirkui ja itki. Sitten eteni etenemistään,—käytävä-oven kello rämähti, ja kaikki hiljeni… Niin. Niin ne sen sitten hirttivät. Kuristivat nuorilla molemmat. Toinen vartija oli nähnyt ja kertoi minulle, että Losinsky ei pannut vastaan, mutta Rosofskij oli kauan riuhtonut, niin että hänet hilattiin lavalle ja väkisin pujotettiin pää paulaan. Niin. Tämä vartija oli vähän tyhmänlainen. »Minulle oli kerrottu että se pelottaa. Mutta ei ollenkaan. Kun ne jäivät riippumaan, niin ei kuin kaksi kertaa näin olkapäillä»,—hän näytti kuinka olkapäät suonenvedontapaisesti nousivat ja taas laskivat.—»Sitten pyöveli nykäsi nuoria, että näet paulat kiristyisivät, ja siinä oli kaikki: eivät hievahtaneetkaan enää. Ei ollenkaan pelottanut,» toisti Kryiltsof vartijan sanat ja tahtoi vetää suutansa hymyyn, mutta sen sijaan purskahti itkuun.
Kauan hän oli tämän perästä vaiti, hengitti raskaasti ja nieli kaulaan nousevia nyyhkytyksiänsä.
—Siitä pitäen minä yhdyinkin vallankumouksellisiin. Niin,—sanoi hän rauhoittuen, ja lyhykäisyydessä kertoi historiansa loppuun.
Hän kuului kansanvaltaisten joukkoon jopa oli erään toimivan osaston päällikkönäkin, jonka osaston tehtävänä oli terroriseerata hallitusta eli saattaa sitä semmoiseen ahdistukseen, että se itse kieltäytyisi vallastaan ja kutsuisi kansankokouksen. Tässä tarkoituksessa hän matkusteli milloin Pietarissa, milloin ulkomailla, milloin Kievissä, milloin Odessassa ja jokapaikassa oli hänellä menestystä. Eräs henkilö, johon hän täydellisesti luotti, antoi hänet ilmi. Hänet vangittiin, tutkittiin, pidettiin kaksi vuotta vankilassa ja tuomittiin kuolemaan, joka sitten muutettiin elinkautisiin pakkotöihin.
Vankilassa hän sai keuhkotaudin, ja nykyisissä oloissa ei hänellä näyttänyt olevan elettävänä kuin joku kuukausi. Hän tiesi sen eikä katunut tekojaan, vaan sanoi, että jos hänellä olisi vielä toinen elämä, niin hän käyttäisi sen samaan,—niiden olojen hävittämiseen, joissa oli mahdollista se mitä hän oli nähnyt.
Tämän ihmisen historia ja lähestyminen häneen selittivät Nehljudofille paljon semmoista mitä hän ei ollut ennen ymmärtänyt.