V.

Nishninovgorodista Permiin asti ei Nehljudofin onnistunut tavata Katjushaa kuin vaan kaksi kertaa: ensimäisen kerran Nishninovgorodissa, ennenkuin vangit sijoitettiin proomuun, ja toisen kerran Permissä, vankilan konttorissa. Ja molemmilla kerroilla Katjusha, oli tuntunut suljetulta eikä suopealta. Nehljudofin kysymykseen: oliko hänen hyvä olla ja eikö hän jotain tarvitsisi, vastasi hän vältellen, ympyrjäisesti ja hänessä tuntui Nehljudofin mielestä sitä samaa vihollismielistä moitteenhalua, mikä oli hänessä ennenkin ilmaantunut. Ja tämä hänen synkkä mielialansa, joka johtui silloin vaan noista miesten ahdistelemisista, vaivasi Nehljudofia. Hän pelkäsi, ettei vaan ne raskaat ja turmelevat olot, joissa Katjusha matkan aikana oli, saattaisi häntä jälleen siihen sisälliseen hajaannukseen ja epätoivon tilaan, jossa Katjusha aina vihasi häntä ja joi ja poltti unohtaakseen kaikki. Mutta Nehljudof ei voinut mitenkään auttaa häntä, sillä alkupuolella matkaa ei Nehljudof ollut tilaisuudessa usein tavata häntä. Vasta sitten kuin Katjusha siirrettiin valtiollisten joukkoon, pääsi Nehljudof kokonaan näistä epäilyksistään ja joka tapaaman perästä alkoi hänessä huomata yhä varmistuvaa sisällistä mielenmuutosta, jota Nehljudof niin sydämmestään halusi hänessä nähdä. Ensikerran Tomskissa tavatessa oli hän taas samallainen kuin oli ollut ennen matkalle lähtöä. Hän ei mennyt nyrpeän näköiseksi eikä hämmentynyt nähtyään Nehljudofin, vaan päinvastoin iloisesti ja yksinkertaisesti kiitti häntä siitä, mitä Nehljudof oli hänen hyväkseen tehnyt, ja erittäinkin siitä, että oli toimittanut hänet niiden ihmisten yhteyteen, joiden seurassa hän nyt oli.

Kaksikuukautisen matkustuksen jälkeen näkyi hänessä tapahtunut muutos jo hänen ulkomuodossaankin. Hän laihtui, päivettyi, vähän niinkuin vanheni; silmäin ja suun pielet menivät pieniin ryppyihin, hiuksiaan hän ei enää laskenut otsalle, vaan sitoi huivin alle, eikä hänen puvussaan yhtä vähän kuin muussakaan käytöksessään ollut entisiä keikailemisen merkkiä. Ja tämä hänessä tapahtunut ja yhä jatkuva muutos tuotti Nehljudofille lakkaamatta suurta iloa.

Hänen nykyisessä tunteessaan Maslovaa kohtaan oli jotain semmoista, mitä hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Siinä ei ollut mitään jäljellä entisestä runollisesta viehätyksestä, ja vielä vähemmän siinä oli tuota aistillista rakastumista, jota hän oli sitten kokenut, ei edes sitä täytetyn velvollisuuden tuntoa ja siitä johtuvaa oman itsensä ihailemista, jonka nimessä hän oli oikeudenkäynnin jälkeen päättänyt mennä hänen kanssaan naimisiin. Nykyinen tunne ei ollut muuta kuin se sama säälin ja hellyyden tunne, jota Nehljudof oli tuntenut tavatessaan Katjushaa ensi kerran vankilassa, ja joka oli kasvanut hänen käytyään lasaretissa, jolloin hän voitti inhonsa ja antoi Katjushalle anteeksi tuon jutun välskärin kanssa, joka juttu sittemmin kuitenkin oli osoittautunut vääräksi; tunne oli sama, mutta siinä oli kuitenkin se eroitus, että silloin se oli hetkellistä laatua, jota vastoin se nyt oli tullut pysyväiseksi. Mitä ikinä Nehljudof nyt ajattelikin, mitä ikinä hän teki, hänen yleinen mielialansa oli tuo säälin ja hellyyden tunne Katjushaa kohtaan, eikä ainoastaan Katjushaa, vaan kaikkia ihmisiä kohtaan.

Tämä tunne ikäänkuin avasi Nehljudofin sielussa sen rakkauden sulut, joka ei ennen ollut löytänyt ulospääsyä, mutta nyt suuntautui kaikkiin ihmisiin, joita hän tapasi.

Koko matkan aikana Nehljudof tunsi olevansa siinä ylevässä mielentilassa, joka teki hänet ehdottomastikin huomaavaiseksi ja osanottavaksi kaikkia ihmisiä kohtaan, alkaen kyytimiehestä ja vartiosotamiehestä vankilapäällikköön ja kuvernööriin saakka, joille hänellä oli asiaa.

Tähän aikaan, Maslovan siirtymisen vuoksi valtiollisten joukkoon, Nehljudof tutustui monien valtiollisten kanssa, ensin Jekaterinburgissa, missä heillä oli hyvin suuri vapaus, niin että he saivat olla kaikki yhdessä, suuressa huoneessa, ja sitten matkalla niiden viiden miehen ja neljän naisen kanssa, joiden joukkoon Maslova oli joutunut. Tultuaan tekemisiin Siperiaan tuomittujen valtiollisten kanssa muuttui Nehljudofin käsitys heistä kokonaan.

Heitä kohdeltiin niinkuin sodassa kohdellaan vihollisia, ja he luonnollisesti käyttivät samoja keinoja kuin mitä heitä vastaan käytettiin. Ja niinkuin sotilashenkilöt elävät aina yleisen mielipiteen ilmakehässä, joka peittää heidän tekojensa rikoksellisuuden jopa julistaa ne päinvastoin urotöiksi,—niin vallankumouksellisiakin ympäröitsi aina heidän toveripiirinsä yleinen mielipide, jonka valossa heidän vapauden ja hengen kadottamisen uhalla tekemänsä julmat teot eivät näyttäneet heistä pahoilta, vaan jalomielisiltä. Näin selitti Nehljudof itselleen sen oudon ilmiön, että mitä hyväluontoisimmat henkilöt, jotka eivät olisi voineet tuottaa tai edes nähdä tuotettavan kärsimyksiä eläville olennoille, aivan rauhallisesti valmistuivat tappamaan ihmisiä ja melkein kaikki pitivät tappoa, kun se tuli kysymykseen itsepuolustuksena, tai oli tarpeen korkeimman yhteishyvän saavuttamiseksi, laillisena ja oikeutettuna. Suuret ajatukset, jotka heillä oli omasta asiastaan ja siis myöskin itsestään, syntyivät luonnostaan siitä merkityksestä, minkä hallitus heille antoi, ja siitä rangaistusten ankaruudesta, minkä alaisiksi se heidät teki. Heillä piti olla korkeat ajatukset itsestään, että he olisivat voineet kestää kaikkea sitä mitä heidän oli kestäminen.

Tutustuttuaan heihin lähemmin huomasi Nehljudof, etteivät he olleet järjestään kaikki konnia, joina toiset heitä pitivät, eivätkä järjestään sankareja, kuten toisten mielestä, vaan tavallisia ihmisiä, joissa, kuten joka paikassa, oli sekä hyviä, pahoja että keskinkertaisia ihmisiä. Muutamat heistä olivat saattaneet tulla vallankumouksellisiksi sentähden, että rehellisesti luulivat olevansa velvolliset taistelemaan olemassaolevaa pahaa vastaan; mutta oli semmoisiakin, jotka olivat valinneet tämän toiminnan itsekkäistä, kunnianhimoisista vaikuttimista; enimmät olivat kuitenkin antautuneet vallankumousliikkeeseen Nehljudofille hänen omilta sotilasajoiltaan tutusta halusta hakea vaaroja, sitä nautintoa, jonka tuotti leikki oman elämän kanssa,—eli siis tunteista, jotka olivat ominaiset kaikkein tavallisimmalle, toimintahaluiselle nuorisolle. Se mikä erotti heitä heidän eduksensa muista ihmisistä, oli se seikka, että siveellisyyden vaatimukset olivat heidän joukossaan ylempänä, kuin muiden tavallisten ihmisten keskuudessa. Heidän piireissään pidettiin välttämättömänä kieltäytyminen, köyhyys elämässä, rehellisyys, anteliaisuus ja myöskin alttius uhraamaan kaikki, jopa oma henkikin. Ja sen vuoksi ne heistä, jotka olivat ylempänä keskinkertaisuutta, olivat hyvin paljon sitä ylempänä, ja olivat pidettävät esimerkkeinä harvinaisen korkeasta siveellisestä kehityskannasta; ne taas, jotka olivat keskinkertaisuutta alempana, olivat paljon alempana sitä, ja olivat usein pidettävät epärehellisinä, teeskentelevinä ja samalla itseensäluottavina ja ylpeinä. Niin että muutamia uusista tutuistaan Nehljudof sekä kunnioitti että koko sydämmestään rakasti; mutta toisia kohtaan hän tunsi enemmän kuin välinpitämättömyyttä.