XI.
Valtiollisten hallussa oli kaksi pientä koppia, joiden ovet antautuivat käytävän erotettuun osaan. Tänne erotettuun osaan tultuaan Nehljudof näki ensimäiseksi Simonsonin. Hänellä oli mäntyhalko kädessä ja hän istui kyykkysillään, lyhyessä nutussaan, hyvin syttyneen uunin edessä, jonka alapeltiä veto vapisutti ja imi kiinni.
Nähtyään Nehljudofin hän nousematta asennostaan, katsellen alhaalta ylös tuuheitten kulmakarvojensa takaa, ojensi kätensä.
—Olen iloinen että tulitte, minun täytyy puhua kanssanne,—sanoi hän merkitsevän näköisenä ja katsoen Nehljudofia suoraan silmiin.
—Mitä niin?—kysyi Nehljudof.
—Sitten. Nyt ei minulla ole aikaa.
Ja Simonson ryhtyi jälleen uuniinsa, jota hän lämmitti oman teoriansa mukaan: kadottamalla mahdollisimman vähä lämpöä.
Nehljudof oli jo menemäisillään ensimäisestä ovesta, kun toisesta ovesta tuli kumarassa asennossa, luuta kädessä ja edellään lykkien uunia kohden suurta roska- ja tomuläjää, Maslova. Hän oli valkoisessa röijyssä, hame ylös käärittynä, sukkasillaan. Pää oli pölyn tähden silmäkulmiin asti huiviin käärittynä. Nähtyään Nehljudofin hän oikasihe ja punakkana ja virkeänä asetti luudan pois, pyyhki kätensä hameeseen ja pysähtyi suoraan Nehljudofin eteen.
—Siivootte huoneita?—sanoi Nehljudof tarjoten kättä.
—Niin, sehän on minun vanha toimeni,—sanoi hän ja hymyili.—Mutta likaa onkin täällä niin hirveästi—niin hirveästi.
—No, onko vaippa kuivunut?—kääntyi hän Simonsonin puoleen,
—Melkein,—sanoi Simonson katsoen Maslovaan jonkinlaisella erinomaisella katseella, joka kummastutti Nehljudofia.
—No sitten minä haen sen, ja tuon turkit kuivumaan. Meikäläiset ovat kaikki täällä,—sanoi hän Nehljudofille, mennen peremmäs ja osoittaen läheisempään oveen.
Nehljudof avasi oven ja tuli pienenlaiseen koppiin, jota vähäinen matalalla lavitsalla seisova metallilamppu heikosti valaisi. Kopissa oli kylmä ja haisi tomulta, kosteudelta ja tupakalta. Läkkilamppu valaisi kirkkaasti sen vieressä olijoita, mutta lavitsat olivat pimennossa ja seinillä liikkui heiluvia varjoja.
Tässä vähäisessä kopissa olivat kaikki, paitsi kaksi miespuolista, joiden asia oli taloudenhoito ja jotka olivat lähteneet kiehuvaa vettä ja eväitä hakemaan. Täällä oli Nehljudofin vanha tuttu, Vera Jefremovna, tavattoman suurine, säikähtyneine silmineen, harmaassa nutussa, paisunut suoni otsalla ja tukka lyhyeksi leikattuna. Hän istui sanomalehtipaperin edessä, minkä päällä oli hajoitettua tupakkaa, ja täytteli paperossihylssejä äkillisillä liikkeillään.
Täällä oli myöskin yksi Nehljudofin mielestä parhaimmista valtiollisista naisista, Emilia Rantseva, jonka toimena oli ulkonainen talous ja joka osasi vaikeimmissakin tilaisuuksissa antaa sille naisellisen kodikkuuden ja viehättävyyden leiman. Hän istui lampun vieressä ja hihat käärittyinä päivettyneiden, kauniiden ja vikkeläin käsien tieltä kuivasi ja asetteli ruukkuja ja kuppeja lavitsalle katetun käsiliinan päälle. Rantseva oli rumanlainen, nuori nainen, viisas ja lempeä ilme kasvoissa, joilla oli se ominaisuus, että ne hänen hymyillessään yhtäkkiä muuttuivat iloisiksi, reippaiksi ja lumoaviksi; tämmöisellä hymyllä hän nyt vastaanotti Nehljudofin.
—Ja me kun luulimme, että olette jo perin palanneet takasin
Venäjälle,—sanoi hän.
Täällä oli myöskin, varjossa, sinnemmäisessä nurkassa, Maria Pavlovna. Hän toimitteli jotain pienen, valkotukkaisen tytön kanssa, joka herkeämättä jotain loruili somalla lapsen-äänellään.
—Sepä mainiota, että tulitte. Oletteko nähneet Katjaa?—kysyi hän Nehljudofilta.—Katsokaas, tämmöinen vieras meillä on.—Hän osoitti tyttöä.
Täällä oli myöskin Kryiltsof. Kuihtuneena ja kalpeana, jalat allensa taivutettuina, kyyristyneenä ja tutisten hän istui lavitsain etäisimmässä kulmassa. Hänellä olivat kädet pistettyinä puoliturkin hihoihin ja kuumetautisilla silmillä hän katseli Nehljudofia. Nehljudof tahtoi mennä harien luokseen, mutta oven oikealla puolella, hakien jotain säkistä ja puhellen sievän, hymyilevän neiti Grabetsin kanssa, istui kihara- ja punertavatukkainen mies, silmälasit päässä, guttaperkkanutussa. Se oli kuuluisa vallankumouksellinen Novodvorof, ja Nehljudof kiiruhti häntä tervehtimään. Erittäin hän kiirehti tätä tekemään senvuoksi, että kaikista tämän puolueen valtiollisista vangeista oli vaan tämä ainoa hänelle vastenmielinen. Novodvorofin siniset silmät välkähtivät silmälasien yli Nehljudofia kohden ja otsaansa rypistäen hän antoi hänelle kaidan kätensä.
—No, hyvinkö matkustus on mieleenne?—sanoi hän nähtävästi ivalla.
—Kyllä, paljon on opittavaa,—vastasi Nehljudof ollen muka huomaamatta ivaa ja pitävinään sitä vaan ystävällisyytenä, ja tuli Kryiltsofin luo.
Ulkonaisesti Nehljudof oli osoittanut välinpitämättömyyttä, mutta sydämmessään hän ei ollut läheskään valiäpitämätön Novodvorofia kohtaan. Nämä Novodvorofin sanat, hänen selvästi näkyvä halunsa sanoa ja tehdä jotain mieltäpahoittavaa pilasivat Nehljudofilta sen hyväntahtoisuuden mielialan, jossa hän oli. Hänen tuli paha ja surullinen olla.
—Kuinka nyt jaksatte?—hän sanoi puristaen Kryiltsofin kylmää ja vapisevaa kättä.
—Tuossahan menee, en vaan tahdo päästä lämpimäksi, olen kastunut,—sanoi Kryiltsof, kiireisesti piiloittaen kätensä puoliturkkinsa hihaan.—Täälläkin on kylmä kuin koirilla. Tuolla ovat ikkunat särjetyt.—Hän osoitti kahdessa kohden rikkilyötyjä ruutuja rautaristikon takana.
—Entä te? miksi ette ole ennen käynyt?
—Eivät päästä, päällystö on ankara. Vasta nyt sattui vähän inhimillisempi upseeri.
—No, vai inhimillinen,—sanoi Kryiltsof.—Kysykääpäs Mashalta, miten hän aamulla käyttäytyi.
Maria Pavlovna, nousematta paikaltaan, kertoi miten tuon tytön oli käynyt aamulla, majoituspaikasta lähdettäissä.
—Minun mielestäni on välttämätöntä ilmaista kollektiivinen vastalause,—sanoi Vera Jefremovna päättävällä äänellä, yhtaikaa kuitenkin epävarmasti ja arasti katsahdellen milloin yhtä milloin toista silmiin.
—Vladimir ilmaisi paheksumisensa, mutta siinä ei ole kyllin.
—Mimmoinen vastalause?—murahti Kryiltsof kärsimättömästi rypistäen otsansa. Vera Jefremovnan teeskennelty puhetapa ja hermollisuus oli nähtävästi jo kauan sitten suututtanut häntä.—Te haette kai Katjaa?—sanoi hän sitten Nehljudofille.—Hän vaan tekee työtä ja siivoaa. Tämän huoneen hän on siivonnut ja meidän—miesten huoneen; nyt siivoaa naisten huonetta. Mutta kirppuja ei hän vaan saa häviämään, tahtovat ihan elävältä syödä. Mitäs Masha siellä tekee?—kysyi hän osoittaen päällään siihen nurkkaan päin, jossa Maria Pavlovna oli.
—Kampaa ottotyttöänsä,—sanoi Rantseva.
—Kunhan ei vaan syöpäläisiä meidän päällemme päästäisi?—sanoi
Kryiltsof.
—Ei, ei, kyllä minä tarkasti.—Nyt hän on puhdas,—sanoi Maria Pavlovna.—Ottakaa hänet nyt,—sanoi hän Rantsevalle.—Minä menen Katjaa auttamaan. Ja tuon Kryiltsofille vaipan.
Rantseva otti tytön ja äidin hellyydellä puristaen itseänsä vasten lapsukaisen paljaita, pulleita käsiä, asetti sen polvelleen ja antoi sille sokeripalan.
Maria Pavlovna poistui huoneesta, ja hänen jälkeensä tuli koppiin kaksi miespuolista, toisella kiehuvaa vettä, toisella eväitä.