XII.
Toinen heistä oli lyhyenläntä, kuivahtanut nuori mies, veralla peitetty puoliturkki yllä ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hän tulla keppelehti kevyein ja nopein askelin, tuoden kaksi höyryävää suurta teekannua ja puristaen kainaloonsa liinaan käärittyä leipää.
—Siinäpä on vihdoin ruhtinaammekin,—sanoi hän asettaessaan teekannua kuppien keskelle ja antaen leivän Maslovalle.—Mainioita ostoksia olemme tehneet,—sanoi hän heittäen turkkia päältään ja lähättäen sen toisten päiden yli lavitsain nurkkaukseen. Markel osti maitoa ja munia; tästä tulee kerrassa kalaassit. Ja Kirillovna se vaan yhä noudattaa esteettistä puhtauttaan,—sanoi hän, hymyillen katsoen Rantsevaan.—No ei muuta kuin ala keittää teetä,—sanoi hän hänelle.
Koko tämän ihmisen ulkomuodosta: hänen liikkeistään, äänestään, katseestaan henki reippautta ja iloisuutta. Toinen tulijoista oli myöskin lyhyenläntä, luiseva ihminen. Hänen harmaiden kasvojensa poskiluut olivat hyvin ulkonevat, silmät olivat kaukana toisistaan ja niissä oli mainion kaunis, vihertävä väri, huulet olivat hienot, ilme kasvoissa päinvastoin synkkä ja haluton. Hänellä oli vanha pumpuli vuorinen palttoo ja kalossit saappaiden päällä. Asetettuaan Rantsevan eteen kantamuksensa, hän tervehti Nehljudofia taivuttamalla kaulaansa, niin että kumartaessaan koko ajan katsoi häneen. Sitten, annettuaan hänelle haluttomasti hikisen kätensä, hän alkoi vitkallisesti asetella eväitä korista.
Nämä molemmat valtiolliset vangit olivat kansan lapsia: edellinen oli Nabatof niminen talonpoika, jälkimäinen oli tehtaan työmies Markel Kondratjef. Markel oli joutunut vallankumoukselliseen liikkeeseen iältään jo 35 vuoden vanhana; mutta Nabatof jo 18 vuotiaana. Päästyään kyläkoulusta suurien taipumustensa vuoksi kymnaasiin, Nabatof elätti itseään kaiken aikaa yksityistunneilla, mutta sai kuitenkin koulusta päästyään kultamitalin. Yliopistoon hän ei kuitenkaan mennyt, sillä jo VII:nellä luokalla ollessaan hän oli päättänyt mennä kansan joukkoon, josta oli tullutkin, levittääkseen sivistystä unhotettujen veljiensä keskuudessa. Niin hän sitten tekikin: aluksi rupesi kirjuriksi suureen kylään, mutta vangittiin pian sen johdosta, että oli lueskellut talonpojille kirjasia ja perustanut heidän keskuudessaan kulutus- ja tuotantoyhtiön. Ensi kerralla häntä pidettiin vankilassa kahdeksan kuukautta ja päästettiin sitten ehdonalaiseen vapauteen. Irtipäästyään hän heti matkusti toiseen lääniin, toiseen kylään, ja ruvettuaan siellä opettajaksi, toimi samoin kuin ennenkin. Hän joutui taas kiinni ja sai tällä kertaa viettää vankilassa vuoden ja kaksi kuukautta, mutta siellä hän vaan yhä varmistui vakaumuksissaan.
Toisen vankeuskauden perästä hänet lähetettiin Permin lääniin. Sieltä hän karkasi. Taas saivat hänet kiinni, ja pidettyään vankilassa seitsemän kuukautta lähettivät Arkangelin lääniin. Sieltä hän karkasi toistamiseen ja joutui jälleen kiinni; nyt hänet tuomittiin siirtolaisvangiksi Jakutskin piiriin; niin että hän vietti puolet miehuudenikäänsä vankilassa ja maanpaossa. Kaikki nämä retkeilemiset eivät vähimmässäkään määrässä heikontaneet hänen terveyttään eikä tarmoaan, vaan päinvastoin virittivät hänen tarmoaan. Hän oli virkeä ihminen, mainio oli hänen ruuansulatuksensa, aina oli hän yhtä topakka, aina iloinen ja reipas. Ei koskaan hän mitään katunut, ei liioin kovin kauas tulevaisuuteen tähtäillyt, vaan järkensä koko voimalla, ketteryydellä ja käytännöllisyydellä toimi nykyisyydessä. Ollessaan vapaana hän työskenteli sen tarkoituksen eteen, minkä oli itselleen asettanut, siis kansan, erittäinkin talonpoikaisen työväen sivistyttämiseksi ja yhteenliittämiseksi; mutta kun vapaus oli häneltä riistetty, hän toimi yhtä tarmokkaasti ja käytännöllisesti yhteyttä varten ulkomaailman kanssa ja laittaakseen elämän niin siedettäväksi kuin olevissa oloissa suinkin oli mahdollista, eikä ainoastaan itselleen, vaan lähimmille tovereilleenkin. Hän oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen ihminen. Itseänsä varten hän ei luullut mitään tarvitsevansa, ja hän saattoi löytää tyydytystä vaikka tyhjästä, mutta toverikuntaan nähden hän vaati paljon ja saattoi tehdä kaikkea työtä, sekä ruumiillista että henkistä, pitkät ajat herkeämättä, unetta ja ruuatta. Talonpoika kuin oli, hän oli työteliäs, kekseliäs, varovainen, sukkela töissä ja luonnollisella tavalla kieltäytyväinen ja ilman vaivaa kohtelias, huomaavainen sekä muiden tunteita että myöskin mielipiteitä kohtaan. Hänen vanha äitinsä, lukuataitamaton talonpoikainen leski, täynnänsä taikauskoa, oli vielä elossa, ja Nabatof auttoi häntä ja vapaana ollessaan kävi häntä tapaamassa. Semmoisissa tilaisuuksissa kotona ollessaan hän otti selvän hänen elämänsä yksityisseikoista, auttoi häntä töissä eikä laiminlyönyt entisiä talonpoikaisia tovereitansa: poltteli kotitekoista tupakkia satunnaisesta, paperista kääräistystä piipusta, veti käsikarttua ja koetti selittää heille, kuinka he kaikki olivat petetyt, ja kuinka heidän oli irtautuminen siitä valheesta, jossa heitä pidettiin. Kun hän kuvaili mielessään ja puhui siitä mitä kaikkea vallankumous oli saava aikaan kansan hyväksi, hän kuvaili aina eteensä juuri tämän saman kansan, jonka lapsi hän oli, melkein samoissa olosuhteissa, ainoastaan omistavana maata ja ilman herroja ja virkamiehiä. Vallankumouksen ei hänen mielestään pitäisi muuttaa kansan elämän perusmuotoja—siinä asiassa hän ei ollut yhtä mieltä Novodvorofin ja tämän seuraajan Markel Kondratjefin kanssa,—vallankumouksen ei ollut hänen mielestään särkeminen koko rakennusta, vaan sen oli ainoastaan uudella tavalla järjestäminen tämän ihanan, luotettavan, suunnattoman suuren ja hänen tulisesti rakastamansa rakennuksen sisäisiä asumuksia.
Uskonnollisessakin suhteessa hän oli yhtä tyypillinen talonpoika: ei hän koskaan ajatellut metafyysisiä kysymyksiä, kaiken alkua, haudantakaista elämää. Jumala oli hänelle sitä mitä se oli Aragolle,—hypoteesi, jota hän ei siihen asti ollut vielä tarvinnut. Ei hänellä ollut mitään tekemistä sen kysymyksen kanssa, miten maailma oli alkunsa saanut: Mooseksenko vai Darvinin mukaan, ja Darvinin oppi, jota hänen nykyiset toverinsa pitivät niin tärkeänä, oli hänen mielestään samallaista ajatuksen leikkiä kuin luominen kuudessa päivässä.
Tämä maailman luomisen kysymys ei huvittanut häntä, juuri siksi, että kysymys, kuinka saattaisi maailmassa parhaiten elää, oli aina hänen edessään. Tulevaisesta elämästä hän ei myöskään koskaan perustanut, sillä sisimmässä sydämmessään hänellä oli esi-isiltä peritty luja, rauhallinen, kaikille maanviljelijöille ominainen vakaumus, että niinkuin eläin- ja kasvimaailmassa ei mikään lopu, vaan alituisesti muuttuu yhdestä muodosta toiseen,—lanta jyväksi, jyvä kanaksi, pääkkö sammakoksi, mato perhoseksi, siemen tammeksi,—niin ihminenkään ei häviä, vaan muuttuu. Hän uskoi näin, ja sentähden hän oli katsonut reippaasti ja iloisestikin kuolemaa silmiin ja lujamielisesti kesti kärsimyksiä, jotka sinnepäin veivät, mutta hän ei rakastanut eikä osannut puhua tästä. Hän rakasti työtä ja puuhasi aina käytännöllisissä asioissa ja yllytteli näihin käytännöllisiin toimiin tovereitaankin.
Toinen tähän joukkokuntaan kuuluva valtiollinen vanki, Markel Kondratjef, oli aivan toisenlaatuinen ihminen. Viidentoista vuotisesta asti hän oli joutunut tehdastyöhön, ja alkanut tupakoida ja juoda tukehuttaakseen hämärän loukkaantumisen siitä, että hänelle tehtiin vääryyttä. Loukkaantunut hän oli ensi kerran silloin kuin he pojat olivat jouluaattona käsketyt tehtaanisännän kotiin, jossa rouva oli toimittanut joulujuhlan. Hän ja hänen toverinsa olivat saaneet kopekanmaksavan pikku torven, omenan, kullatun pähkinän ja rypälemarjan, mutta tehtailijan omat lapset saivat lahjoja, jotka näyttivät todellisen joulupukin tuomilta ja maksoivat, kuten hän myöhemmin sai tietää, yli 50 ruplaa. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, kun heidän tehtaaseensa pestautui kuuluisa vallankumousnainen, joka huomasi Kondratjefin luonnonlahjat ja alkoi antaa hänelle kirjoja ja lentokirjasia ja puhua hänen kanssaan, selitellä hänen tilaansa, syitä siihen ja keinoja sen parantamiseen. Kun hänelle tuli ihan selväksi että oli mahdollista vapauttaa itsensä ja muut siitä sorronalaisesta asemasta, jossa hän oli, näytti hänestä tuon aseman vääryys vielä julmemmalta ja kauheammalta kuin ennen, ja hän rupesi intohimoisesti toivomaan ei ainoastaan vapautumista vaan myöskin niiden rankaisemista, jotka olivat tähän vääryyteen syynä ja ylläpitivät sitä. Tuon mahdollisuuden antoivat, kuten hänelle selitettiin, tiedot, ja Kondratjef rupesi intohimoisesti tietoja hankkimaan. Tosin hänelle oli epäselvää, millä tavalla sosialistinen ihanne on toteutuva tietojen avulla, mutta hän uskoi, että koska tieto oli hänelle selvittänyt sen vääryyden, jota hän asemassaan kärsi, niin sama tieto oli tuon vääryyden korjaavakin. Paitsi sitä tieto ylensi hänet hänen omissa silmissään muita ihmisiä ylemmäksi. Ja sentähden, jätettyään juomisen ja tupakanpolton, hän käytti lukuihin kaiken vapaan aikansa, jota kyllä riitti sittenkuin hänestä tehtiin varastohuoneen hoitaja.
Vallankumousnainen opetti häntä, ihmetellen hänessä sitä suurta kykyä, jolla hän koskaan kyllikseen saamatta nieli kaikenlaisia tietoja. Kahdessa vuodessa hän oppi algebran, mittausopin ja historian, jota hän erikoisesti rakasti, ja hän luki läpi myöskin kaiken esteettisen kirjallisuuden, mutta erittäinkin sosialistisen.
Vallankumousnainen vangittiin ja yhdessä hänen kanssaan myöskin Kondratjef, koska tältä oli löytynyt kiellettyjä kirjoja, ja pistettiin aluksi linnaan, mutta sitten karkoitettiin Vologodskin lääniin. Siellä hän tutustui Novodvorofiin, luki lisäksi paljon vallankumouksellisia kirjoja, pani kaikki mieleensä ja vahvistui vielä enemmän sosialistisissa vakaumuksissaan. Maanpakonsa jälkeen oli hän suuren työlakon johtajana, joka lakko päättyi tehtaan häviöön ja tirehtörin tappoon. Kondratjef vangittiin ja tuomittiin oikeutensa menettäneeksi ja siirtolavankilaan lähetettäväksi.
Uskontoon nähden hän oli yhtä kieltoperäisellä kannalla kuin oleviin taloudellisiinkin oloihin. Ymmärrettyään sen uskon järjettömyyden, jossa hän oli kasvatettu, ja suurella voimainponnistuksella, aluksi peläten mutta sitten innostuneena vapauduttuaan siitä, hän ikäänkuin sen petoksen kostamiseksi, jossa häntä ja hänen esi-isiään oli pidetty, ei väsynyt myrkyllisellä vihalla nauramasta pappeja ja uskonkappaleita.
Hän oli tottumuksestaan askeetti, tyytyi vähimpään ja niinkuin jokainen lapsuudestaan työhön tottunut ihminen, jolla oli kehittyneet jäntereet, saattoi helposti, paljon ja sukkelasti tehdä kaikkea ruumiillista työtä, mutta rakasti ennen kaikkea joutoaikaa, voidakseen vankiloissa ja majoituspaikoissa jatkaa opintojansa. Hän tutki nyt Marxin ensimäistä nidosta, ja suurenmoisella huolella niinkuin kalliinta aarretta, säilytti tätä kirjaa säkissään. Kaikkia tovereitaan kohtaan hän käyttäytyi töykeästi, välinpitämättömästi, lukuunottamatta Novodvorofia, jolle hän oli erittäin altis ja jonka mielipiteitä kaikista aineista hän piti kumoamattomina totuuksina.
Naisia kohtaan, joita hän piti vaan turhina häiritsijöinä kaikissa tärkeissä asioissa, hänellä oli voittamaton ylenkatse. Mutta Maslovaa hän sääli ja oli tälle ystävällinen, koska Maslova oli hänen mielestään esimerkkinä siitä tavasta, millä yläluokka sorti alaluokkaa. Samasta syystä hän sitävastoin ei rakastanut Nehljudofia, ei antautunut hänen kanssaan puheisiin eikä puristanut hänen kättään, vaan tarjosi puristettavaksi oman ojennetun kätensä, kun Nehljudof häntä tervehti.