XIV.
Toivoen pääsevänsä, kuten tavallisesti, kahdenkesken Katjushan puheille, istui Nehljudof yhteisen teenjuonnin ja illallisen jälkeen Kryiltsofin vieressä, keskustellen tämän kanssa. Muun muassa hän kertoi, miten Makar oli kääntynyt hänen puoleensa, ja mimmoinen tämän rikos oli ollut. Kryiltsof kuunteli tarkkaavasti, kiiltävin silmin herkeämättä katsoen Nehljudofiin.
—Niin,—sanoi hän äkkiä,—minua usein hämmästyttää ajatus, että tässä me nyt elämme heidän rinnallaan, mutta kenen »heidän»?—Juuri niiden samojen ihmisten, joiden edestä me elämmekin. Ja kuitenkin me emme tiedä heistä niin mitään, emmekä edes tahdokaan tietää. Ja he puolestaan—sen pahempi—vihaavat meitä ja pitävät vihollisinaan. Se on hirmuista.
—Ei siinä ole mitään hirmuista,—sanoi Novodvorof kuulostellen mistä oli puhe.—Rahvas aina jumaloi vaan vallanpitäjiä,—sanoi hän rätäjävällä äänellään.—Tänään on hallituksella valta,—tänään siis hallitusta jumaloidaan ja meitä vihataan; huomenna on meillä valta, huomenna siis jumaloidaan meitä…
Nyt kuului seinän takaa kirouksia, seinää vastaan rymyytettiin jotakin, kahleet kalisivat, kiljuttiin ja huudettiin. Jotakuta lyötiin, joku huusi vartijoita apuun.
—Kuuletteko mitä eläimiä ne ovat! Mitä yhteyttä voi olla heidän ja meidän välillämme?—sanoi Novodvorof rauhallisesti.
—Sinä sanot eläimiksi, mutta Nehljudof kertoi tässä juuri ikään seuraavan tapauksen,—sanoi Kryiltsof hermostuneesti ja kertoi nyt. kuinka Makar oli henkensä kaupalla tahtonut pelastaa maamiehensä.—Se ei ole mitään eläimellisyyttä, vaan urostyö.
—Sentimenttalisuutta!—sanoi Novodvorof ivallisesti.—Meidän on vaikea ymmärtää noiden ihmisten sisällisiä aiheita ja heidän tekojensa vaikuttimia. Sinusta se oli ylevämielisyyttä, mutta ehkä siinä ei ole mitään muuta kuin kateutta tuota pakkotyöhön tuomittua kohtaan.
—Sinäpä et vasta tahdo nähdä toisessa mitään hyvää,—sanoi Maria
Pavlovna, yhtäkkiä kiihoittuneena (hän oli »sinä» kaikkien kanssa).
—Ei voi nähdä sitä mitä ei ole.
—Kuinka ei olisi, kun ihminen kerran panee henkensä alttiiksi.
—Minä luulen,—sanoi Novodvorof,—että jos tahdomme toteuttaa omaa asiaamme, niin ensimäinen ehto siihen (Kondratjef jätti kirjan, jota luki lampun ääressä, ja alkoi tarkkaavasti kuunnella opettajaansa)—on, ettemme vajoudu unelmiin, vaan katsomme asioita niinkuin ne ovat. Rahvaan hyväksi on tehtävä kaikki, mutta siltä ei saa mitään odottaa. Rahvaan hyvä—se on meidän toimintamme esine, mutta tämä rahvas ei voi olla itse myötävaikuttamassa meidän asiassamme, niinkauan kuin kansa on voimattomuuden tilassa, kuten nyt,—alkoi hän, ikäänkuin luentoa pitäen.—Ja sentähden on aivan illusoorista odottaa heiltä apua, kun kehityksen prosessi ei ole vielä tapahtunut,—se kehityksen prosessi, johon me heitä valmistamme.
—Mikä niin kehityksen prosessi?—rupesi Kryiltsof punehtuen sanomaan.—Me sanomme olevamme mielivaltaa ja despotismia vastaan, mutta eikö tuo ole juuri kaikkein hirmuisinta despotismia?
—Siinä ei ole mitään despotismia,—vastasi Novodvorof rauhallisesti.—Minä sanon ainoastaan tuntevani sen tien, jota kansan täytyy käydä, ja voin sen tien osoittaa.
—Mutta miksi olet vakuutettu, että tuo sinun osoittamasi tie on oikea? Eikö se juuri ole samaa despotismia, josta oli seurauksena inkvisitsiooni ja suuren vallankumouksen kuolemanrangaistukset? He myöskin tiesivät tieteen mukaan ainoan oikean tien.
—Se, että silloiset ihmiset eksyivät, ei todista minun eksyvän. Ja sitäpaitsi on suuri eroitus ideoloogien haaveiden ja positiivisen taloustieteen välillä.
Novodvorofin ääni täytti koko kopin. Hän yksin puhui, kaikki muut olivat vaiti.
—Aina vaan väittelevät,—sanoi Maria Pavlovna, kun hän hetkeksi vaikeni.
Kuinka te sitten siitä asiasta ajattelette?—kysyi Nehljudof Maria
Pavlovnalta.
—Minun mielestäni Kryiltsof on oikeassa,—ettemme saa istuttaa väkisin kansaan omia katsantotapojamme.
—Entä te, Katjusha?—kysyi Nehljudof hymyillen, ja peläten, ettei Katjusha vaan sanoisi mitään asiaan-kuulumatonta, odotti hänen vastaustaan.
—Minä luulen, että yksinkertaiselle kansalle tehdään vääryyttä,—sanoi hän sävähtäen tulipunaiseksi,—suurta vääryyttä tehdään yksinkertaiselle kansalle,
—Juuri niin, Mihailovna, juuri niin,—huusi Nabatof.—Kauheaa vääryyttä kärsii kansa. Täytyy laittaa niin, ettei sille tehtäisi vääryyttä. Siinä juuri on koko meidän tehtävämme.
—Merkillisiä käsityksiä vallankumouksen tarkoituksista,—sanoi
Novodvorof ja alkoi äänettömänä ja vihaisena polttaa paperossia.
—Sen kanssa on ihan mahdotonta puhua,—kuiskasi Kryiltsof ja vaikeni.
—Paras onkin olla puhumatta,—sanoi Nehljudof.