XIX.
Ulkona oli taivas tähdessä. Palattuaan jo jäätynyttä ja vaan muutamin paikoin enää läpäsevää likaa myöten kestikievariinsa, Nehljudof koputti pimeään ikkunaan, ja leveäharteinen paljasjalkainen työmies avasi hänelle oven päästäen hänet eteiseen. Eteisestä oikealle kuului renkien tuvasta ajurien kovaa kuorsaamista; oven edestä pihan puolelta kuului kuinka suuri joukko hevosia narskutti kauroja. Vasemmalla oli ovi vierashuoneeseen. Vierashuoneessa oli käryä ja hienhajua, ja väliaitauksen takaa kuului tasainen kuorsaaminen vahvoista keuhkoista, nurkassa paloi punaisen lasin takana pieni yölamppu jumalankuvan edessä. Nehljudof riisuutui, levitti vaippansa vaksivaatteella vuoratun sohvan yli, asetti siihen nahkatyynynsä ja pani pitkäkseen, muistellen mitä kaikkea hän oli tänäpäivänä nähnyt ja kuullut. Kaikesta siitä, mitä Nehljudof oli saanut nähdä, tuntui hänestä hirveimmältä se poika, joka makasi korvosta vuotavan lian päällä ja oli pannut päänsä vangin jalalle.
Vaikka Nehljudofin tämäniltainen keskustelu Simonsonin ja Katjushan kanssa oli niin odottamaton ja merkillinen, Nehljudof ei pysähtynyt sitä miettimään: hänen suhteensa siihen oli liian monimutkainen ja vielä epämääräinenkin, ja sentähden hän karkoitti luotaan nuo ajatukset. Mutta sitä elävämmin tulivat hänen eteensä nuo onnettomat pilaantuneessa ilmassa ja haisevassa liassa nukkuvat ihmiset, ja erittäinkin tuo viattoman näköinen poika, joka nukkui pakkotyöläisen jalan päällä. Se näky ei mennyt hänen mielestään.
Toista on tietää, että jossain kaukana jotkin ihmiset kiduttavat toisia, saattaen heitä kaikenlaisen turmeluksen alaisiksi, toimittaen heille alennuksia ja kärsimyksiä, ja ihan toista on kolmen kuukauden aikana yhtä mittaa itse nähdä kuinka toiset ihmiset turmelevat ja kiduttavat toisia. Ja Nehljudof sen nyt näki. Näiden kuukausien ajalla hän oli enemmän kuin yhden kerran kysynyt itseltään: »olenko minä hullu, että näen sitä mitä eivät muut näe, vai ovatko hulluja ne, jotka saavat aikaan sitä mitä minä näen?» Mutta ihmiset (ja niitä oli paljon) tekivät sitä, mikä häntä niin kummastutti ja kauhistutti, niin rauhallisina ja vakuutettuina siitä, että täyttivät velvollisuuttansa ja vielä päälliseksi että olivat hyvin tärkeässä ja hyödyllisessä toimessa,— että oli vaikea pitää kaikkia näitä ihmisiä hulluina; itseänsä taas hän ei voinut pitää hulluna, koska hän oli tietoinen oman ajatuksensa selvyydestä. Ja sentähden hän oli aina kummallisessa ristiriitaisuudessa.
Se, mitä Nehljudof oli näinä kolmena kuukautena nähnyt, esiintyi hänelle seuraavassa valossa: kaikista vapaudessa elävistä ihmisistä otettiin tuomioistuimen ja hallinnon toimesta erikseen kaikkein etevimmät, tulisimmat, elävimmät, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat, semmoiset, jotka olivat muita vähemmän viekkaat ja varovaiset, ja nämä ihmiset, jotka eivät suinkaan olleet syyllisemmät tai yhteiskunnalle vaarallisemmat kuin ne, jotka jäivät vapauteen, teljettiin ensiksikin vankiloihin, majoituspaikkoihin, kuritushuoneihin, missä sitten kuukausittain ja vuosittain ylläpidettiin täydellisessä työttömyydessä, toimeentulonsa puolesta turvattuina ja erillään luonnosta, perheestä, työstä, s.o. ulkopuolella kaikkia luonnollisen ja siveellisen ihmiselämän olosuhteita. Ensiksikin se. Toiseksi, näitä, ihmisiä saatettiin näissä laitoksissa kaikenlaisten tarpeettomien alennusten alaisiksi—kahlittiin, pää ajeltiin, puetettiin häpeälliseen pukuun, s.o. heiltä riistettiin se päävaikutin, joka on omansa johtamaan heikkoja ihmisiä hyvään elämään: huolenpito toisten ihmisten arvostelusta, häveliäisyys, inhimillisen arvon tunto. Kolmanneksi, ollen alituisesti hengenvaaran alaisina,—puhumatta nyt semmoisista poikkeustapauksista kuin auringonpistoista, haaksirikoista, tulipaloista, alituisista tarttuvista vankilataudeista, pahoinpitelemisistä, tappeluista,—nämät ihmiset olivat aina siinä asemassa, jossa kaikkein parhainkin ja siveellisin ihminen, puolustaakseen omaa itseään, tekee ja antaa anteeksi toisten tekemiä mitä kauheimpia ja julmimpia tekoja. Neljänneksi, nämät ihmiset yhdistettiin pakollisesti elämän erikoisesti pilaamien (ja erittäin juuri tämän laitoksen pilaamien) irstailijain, murhaajain ja pahantekijäin kanssa, jotka vaikuttivat niinkuin hapatus taikinaan kaikkiin niihin ihmisiin, jotka eivät vielä olleet mainituilla keinoilla saatu täydellisesti pilatuiksi. Ja vihdoin viidenneksi, kaikenlaisilla epäinhimillisillä teoilla, lasten, vaimojen ja ukkojen kiduttamisella, lyönneillä, vitsoilla ja raipoilla, palkitsemalla niitä, jotka saivat elävänä tai kuolleena kiinni karkurin, eroittamalla miehiä vaimoistaan ja yhdistämällä yhteiselantoon vieraita vaimoja vieraiden miesten kanssa, ampumisilla, hirttämisillä, opetettiin näille ihmisille mitä vaikuttavimmin, että hallitus ei kiellä kaikkea mahdollista väkivaltaa, julmuutta ja eläimellisyyttä, vaan nimenomaan antaa siihen suostumuksensa, kun se on sille edullista, ja siis tuo kaikki oli sitä enemmän luvallista niille, jotka olivat vankeudessa, puutteessa ja kärsimyksissä.
Ne olivat aivan kuin tahallaan keksittyjä laitoksia semmoisen äärimmilleen paksunnetun epäsiveellisyyden ja pahantekeväisyyden saavuttamiseksi, jota ei olisi millään muulla tavalla eikä missään muissa oloissa voitu aikaansaada, tarkoituksessa sitten levittää tätä paksunnettua pahuutta ja irstautta mitä laajimmalle koko kansan keskuuteen. »Aivan kuin olisi annettu tehtäväksi löytää paras ja luotettavin keino, millä voi turmella suurimman joukon ihmisiä», ajatteli Nehljudof syventyessään siihen, mitä vankiloissa ja majoituspaikoissa tapahtui. Sadat tuhannet ihmiset saatettiin vuosittain äärimmäiseen turmelukseen, ja kun ne olivat täysin turmeltuneet, laskettiin vapaiksi, jotta he olisivat koko kansan keskuuteen levittäneet samaa vankiloissa omistamaansa turmelusta.
Tjumenskin, Jekaterinburgin ja Tomskin vankiloissa sekä myöskin majoituspaikoissa oli Nehljudof nähnyt, kuinka tämä yhteiskunnan itsellensä asettama tarkoitusperä menestyksellä saavutettiin. Yksinkertaiset, tavalliset ihmiset, joilla oli venäläisessä ykteiskunnallisessa, talonpoikaisessa, kristillisessä elämässä tavattavat siveyskäsitteet, luopuivat näistä käsitteistään ja omistivat uusia vankilan siveyskäsitteitä, joiden mukaan kaikki haukkuminen, väkivalta ihmispersonaa vastaan, jopa sen mitättömäksi tekeminenkin, oli luvallista milloin oli edullista. Ihmiset, jotka olivat jonkun aikaa jo eläneet vankilassa, kokivat koko olennossaan, että päättäen siitä, mitä heille tapahtui, kaikki nuo siveelliset lait, jotka vaativat kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäistä ja joista sekä kirkolliset että maalliset opettajat saarnasivat, olivat todellisuudessa kumotut ja ettei sen vuoksi heidänkään ollut syytä niitä noudattaa. Nehljudof huomasi sen kaikista hänelle tutuista vangeista: Fjodorofista, Makarista, jopa Tarasistakin, joka, vietettyään pari kuukautta Siperian matkalla, hämmästytti Nehljudofia arvostelujensa epäsiveydellä. Matkalla Nehljudof sai kuulla, kuinka kulkurit pakenevat metsiin, viettelevät mukanaan jonkun toverin, tappavat sen ja syövät sen lihaa. Hän näki omin silmin ihmisen, jota siitä syytettiin ja joka tunnusti rikoksensa. Ja kauheinta oli että semmoiset tapaukset eivät olleet mitään harvinaisuuksia, vaan uudistuivat alituisesti.
Ainoastaan erityisesti kehittämällä rikosmieltä, niinkuin tehtiin näissä laitoksissa, oli mahdollista saattaa venäläinen ihminen siihen tilaan, jossa hän oli kulkurina ja jommoisena hän oli toteuttanut Nieztschen uusimman opin: piti kaikkea mahdollisena eikä mitään kiellettynä, ja levitti tätä oppia ensin vankien ja sitten koko kansan keskuuteen.
Ainoa, millä tätä kaikkea selitettiin oli se, että rangaistuksen tarkoitus on suojelu, peloitus, parantaminen ja lainmukainen kosto, niinkuin kirjoissa kirjoitettiin. Mutta todellisuudessa ei näkynyt jälkiäkään ensimäisestä, ei toisesta, ei kolmannesta eikä neljännestä. Estämisen asemesta rikokset vaan levisivät. Peloittamisen asemesta päinvastoin yllytettiin rikoksiin, niin että useat pahantekijöistä, kuten kulkurit, vartavasten pyrkivät vankiloihin. Parantamisen asemesta järkiperäisesti opastettiin kaikkiin paheisiin. Ja koston tarve ei tullut virallisten rangaistusten kautta suinkaan lievennetyksi, vaan päinvastoin kasvatetuksi kansassa, missä sitä ennestään ei edes ollutkaan.
»Niin miksi he siis menettelevät noin?» kyseli Nehljudof itseltään eikä löytänyt vastausta.
Ja enin kummastuttavaa oli, ettei tätä tehty vahingosta tai ymmärtämättömyydestä, tai sattumalta, vaan alituisesti, satojen vuosien kuluessa, ainoastaan sillä eroituksella, että ennen särjettiin nenä ja leikattiin korvat, mutta nyt pidettiin kahleissa ja kuljetettiin höyryllä hevoskyydin asemesta.
Selittää asiaa niin, että se mikä häntä kauhistutti, oli muka vaan seuraus, kuten vankilan virkamiehet sanoivat: vankilain ja siirtolain puutteellisuudesta, ja että siis kaikki oli parannettavissa, kunhan vaan uudenaikaiset vankilarakennukset saadaan toimeen,—se ei tyydyttänyt Nehljudofia, koska hän tunsi, että mikä häntä kauhistutti, ei ollut seuraus enemmän tai vähemmän täydellisistä vankilalaitoksista. Hän oli lukenut parannetuista vankiloista, joissa oli pantu käytäntöön sähkökellot ja Tardesin suosittamat sähkömestaukset, mutta nuo parannetut väkivallan keinot vielä enemmän kauhistuttivat häntä.
Nehljudofia kauhistutti etupäässä se, että oikeuksissa ja ministeriöissä istui ihmisiä, jotka nauttivat suurta, kansalta koottua palkkaa siitä, että he lakikirjojen mukaan, joita olivat kirjoittaneet samallaiset virkamiehet samoissa tarkoituksissa, sovittelivat eri pykäliin niiden ihmisten tekoja, jotka olivat rikkoneet heidän kirjoittamiaan lakeja vastaan, ja näiden pykälien mukaan lähettivät ihmisiä jonnekin semmoiseen paikkaan, missä heitä ei enää näkynyt ja missä nämä ihmiset julmien, raaistuneiden tirehtörien, vartijain, vartiosotaväen vallanalaisina miljoonittain kukistuivat henkisesti ja ruumiillisesti.
Opittuaan lähemmin tuntemaan vankilat ja majoituspaikat Nehljudof näki, että kaikki ne paheet, jotka kehittyivät vankien keskuudessa, juoppous, pelaaminen, julmuus ja kaikki ne hirvittävät rikokset, joita vankilassa tehtiin, jopa itse ihmissyöminenkin—eivät olleet satunnaisuuksia tai perinnöllisen alentumistilan ilmiöitä, esimerkkiä rikoksellisesta tyypistä, raajarikkoisuudesta, kuten tylsäpäiset tiedemiehet, hallitusten mieliksi selittävät, vaan se on ehdoton seuraus siitä käsittämättömästä harhaluulosta, että ihmiset voivat rangaista toisiaan. Nehljudof näki, että ihmissyöminen ei alkanut metsissä, vaan ministeriöissä, komiteoissa ja departementeissa, mutta ainoastaan päättyi metsissä; että hänen lankonsa esimerkiksi ja kaikki muutkin laki- ja virkamiehet, alkaen oikeuden palvelijasta ministeriin asti, eivät vähintäkään välittäneet oikeudenmukaisuudesta taikka kansan edusta, mistä he puhuivat, vaan että kaikille oli tarpeen ainoastaan ne ruplat, joita maksettiin siitä, että he tekivät kaikkea sitä, mistä tuo turmelus ja nuo kärsimykset olivat seurauksina. Tämä oli päivän selvää.
»Tapahtuiko nyt tämäkin kaikki ainoastaan ymmärtämättömyydestä? Kuinka voisi tehdä niin, että kaikille noille virkamiehille turvattaisiin heidän palkkansa, jopa annettaisiin palkintokin siitä, että he vaan olisivat tekemättä sitä, mitä he tekivät,»—ajatteli Nehljudof. Ja näihin ajatuksiin hän kukon toisen laulun jälkeen, huolimatta kirpuista, jotka hänen liikahtaessaan suihkuna pärskyilivät hänen ympärillään, sikeästi nukkui.