XX.
Kun Nehljudof heräsi, olivat ajurit jo kauan sitten lähteneet liikkeelle, emäntä oli juonut teetä ja pyyhkien liinalla hikistä, lihavaa kaulaansa tuli sanomaan, että sotamies oli tuonut kirjelapun. Lappu oli Maria Pavlovnalta. Tämä kirjoitti, että Kryiltsofin taudinkohtaus on totisempaa laatua kuin he olivat luulleet. »Me yhteen aikaan aijoimme pysäyttää hänet ja jäädä hänen luokseen, mutta sitä ei sallittu ja me nyt viemme hänet mukanamme, mutta pelkäämme pahinta. Koettakaa järjestää kaupungissa niin, että jos hänet jätetään, joku meistä jätetään hänelle toveriksi. Jos sitä varten on tarpeen, että minä menen hänen kanssaan naimisiin, niin minä tietysti olen valmis.»
Nehljudof lähetti rengin asemalle hevosia hakemaan ja alkoi kiireimmän kautta koota kamssujaan. Hän ei vielä ollut juonut toista lasiaan loppuun kuin postihevoset kulkusia helistellen ja pyörien rämistessä jäätyneellä lialla ihan kuin kivi kadulla, ajoivat portaiden eteen. Maksettuaan lihavakaulaiselle emännälle, Nehljudof läksi kiiruisasti ulos ja istui vankkureihin sekä käski ajaa niin pian kun mahdollista, että saavuttaisi joukkokunnan. Kujatien porttien takana hän vähän matkan perästä todella saavuttikin säkeillä ja sairailla täytetyt rattaat, jotka kolisivat jäätyneellä röykkyläisellä tiellä (upseeria ei näkynyt, hän oli ajanut edelle). Sotamiehet olivat nähtävästi juovuksissa ja iloisesti haastellen kulkivat takana ja tiepuolessa. Rattaita oli paljon. Etummaisissa istui ahtaasti litistettyinä, kuusi henkeä jokaisessa, käymään kykenemättömiä vankia, takimmaisessa kolmessa vankkurissa ajoivat, kolme kussakin, valtiolliset. Viimeisessä istuivat Novodvorof, Grabets ja Kondratjef, toisessa Rantseva, Nabatof ja se heikko luunsärkyä sairastava nainen, jolle Maria Pavlovna oli luovuttanut sijansa. Kolmannessa heinien ja tyynyjen päällä makasi Kryiltsof. Hänen vieressään istui Maria Pavlovna. Nehljudof käski kyytimiehen pysäyttämään Kryiltsofin kohdalle ja meni tämän luo. Juopunut sotamies huitoi Nehljudofille kädellään; mutta Nehljudof ei välittänyt siitä, vaan meni vankkurin luo ja pidellen sen laidasta kulki sen rinnalla. Kryiltsofin pään ympärille oli kääritty lämmin vaippa ja suun eteen oli sidottu liina. Hän näytti entistä laihemmalta ja kalpeammalta. Hänen ihanat silmänsä näyttivät erittäin suurilta ja kiiltäviltä. Heikosti täristen tien epätasaisuuksien vuoksi hän hellittämättä katsoi Nehljudofiin, ja kun tämä kysyi hänen terveyttään, ainoastaan pani silmänsä kiinni ja vihasesti pudisti päätään. Hän näytti tarvitsevansa kaiken tarmonsa kestääkseen rattaiden tärinää. Maria Pavlovna istui toisella puolella rattaita. He vaihtoivat Nehljudofin kanssa merkitsevän katseen, jolla Maria Pavlovna ilmaisi koko levottomuutensa Kryiltsofin tilan johdosta, ja rupesi sitten heti puhumaan iloisella äänellä:
—Häpesipä upseeri sentään,—sanoi hän huutamalla, että Nehljudof eroittaisi sanat rattaiden räminän vuoksi.—Vihdoinkin otettiin käsiraudat pois. Nyt hän kantaa itse tyttöä, ja heidän kanssaan kulkee Katja ja Simonson, ja minun sijastani Vera.
Kryiltsof sanoi jotain, jota ei saattanut kuulla, osoittaen Maria Pavlovnaan, ja rypistäen silmiänsä, nähtävästi pidättäen yskää, pudisti päätänsä. Nehljudof lähensi päänsä kuullakseen. Silloin Kryiltsof selvitti suunsa vaatteen alta ja kuiskasi:
—Nyt on paljon parempi. Kunhan ei vaan vilustuisi.
Nehljudof nyykäytti myöntävästi päätänsä ja katsahti Maria Pavlovnaan.
—Kuinka nyt on käynyt kolmen kappaleen probleemin?—kuiskasi vielä
Kryiltsof ja vaivaloisesti hymyili. Ratkaisu on vaikea, tiedämmä?
Nehljudof ei ymmärtänyt, mutta Maria Pavlovna selitti hänelle, että se oli kuuluisa matemaatillinen probleemi kolmen kappaleen keskinäisen suhteen määräämisestä: auringon, kuun, ja maan, ja että Kryiltsof oli pilalla keksinyt tämän vertauksen Nehljudofin, Katjushan ja Simonsonin suhteista toisiinsa. Kryiltsof nyykäytti päätään osoitukseksi, että Maria Pavlovna oli käsittänyt oikein hänen pilansa.
—Ei ratkaisu riipu minusta,—sanoi Nehljudof.
—Saitteko kirjeeni, teettekö mitä pyysin?—kysyi Maria Pavlovna.
—Tietysti,—sanoi Nehljudof, ja huomattuaan, ettei Kryiltsof ollut tyytyväinen, meni rattaittensa luo, kapusi ylös ja pidellen molemmista laidoista, rattaiden täristessä epätasaisella tiellä, alkoi sivuuttaa virstan pituudelle hajaantunutta harmaamekkoisten, jalkarautaisten ja parittain kahlittujen vankien jonoa. Toisella puolella tietä Nehljudof tunsi Katjushan sinisen huivin, Vera Jefremovnan mustan palttoon ja Simonsonin takin ja kudotun lakin, valkoiset villasukat, jotka olivat sandaalien tavoin remmillä sidotut. Tämä kulki naisten rinnalla ja selitteli jotain kiivaasti.
Nähtyään Nehljudofin, naiset nyökkäsivät hänelle päätään, mutta Simonson nosti juhlallisesti lakkia. Nehljudofilla ei ollut mitään puhumista ja hän ajoi pysähtymättä heidän ohitseen. Päästyään jälleen oikealle tielle kyytimies lisäsi vielä vauhtia, mutta hänen oli yhtämittaa syrjäytyminen tieltä, päästäkseen edelläajavien ja vastaan tulevien kuormien ohi.
Syviin raiteihin kulunut tie kierteli tummassa havumetsässä, jossa siellä täällä molemmin puolin tietä helkkyi keltaiset hiekan kirjavat koivun lehdet, joista osa ei ollut vielä pudonnut. Puolimatkasta metsä loppui, ja syrjiltä avautui peltoja, loisti luostarin kultaisia ristejä ja kirkon kupuja. Päivä seestyi kokonaan, pilvet hajosivat, aurinko nousi metsää ylemmäksi, ja lätäköt, kirkkojen kuvut ja ristit välkkyivät kirkkaasti auringon paisteessa. Edessä oikealla, kaukaisessa etäisyydessä siinti vuorijono. Hevoset ajoivat esikaupungin suureen kylään. Kyläkatu oli täynnänsä kansaa—sekä venäläisiä että muukalaisia kummallisissa lakeissaan ja mekoissaan. Humalaisia ja selväpäisiä, miehiä ja vaimoja kiehui puotien, ravintolain, kapakkain ja kuormien ympärillä. Alkoi tuntua kaupungin läheisyys.
Napauttaen oikeanpuolista sivuhevosta ja istuutuen pukille syrjittäin, niin että ohjat tulivat oikealle puolelle, kyytimies, nähtävästi mahtia näyttääkseen, ajoi suurta katua myöten ja vauhtia vähentämättä tuli virran partaalle, jonka yli oli mentävä lautalla. Lautta oli virran keskellä, tulossa toiselta puolelta. Tällä puolella odotteli parikymmentä kuormaa. Nehljudofin ei tarvinnut odottaa kauan. Päästyään kauas vasten virtaa lautta tuli nopean veden ajamana pian laiturin eteen.
Pitkät, leveäharteiset, jäntehikkäät ja harvapuheiset lauttamiehet puoliturkeissaan ja pitkävartisissa saappaissaan heittivät sukkelasti ja tottuneesti köysipaulat rantapaaluihin, ja nostaen syrjälle sulkuriu'ut päästivät lautalta kuormat rannalle ja alkoivat täyttää lauttaa uusilla kuormilla, asettaen vauhkoiset hevoset vieri viereen. Kovaa vauhtia juoksevan leveän joen vesi tärskyi lautan reunoja vastaan pinnistäen köysiä. Kun lautta oli ahdettu täyteen ja Nehljudofin rattaat ja valjaista päästetyt hevoset pantu seisomaan tungokseen toiselle reunalle, asettivat lauttamiehet sulkuriu'ut jälleen paikoilleen, ottamatta korviinsa rannalle jääneiden pyyntöjä päästä mukaan, irroittivat paulat ja läksivät liikkeelle. Lautalla oli hiljaa, kuului ainoastaan lauttamiesten askeleita ja liikahtelevien hevosten kavioiden töminää.