XXI.
Nehljudof seisoi lautan reunalla katsellen leveää nopeaa virtaa. Hänen ajatuksiinsa tuli milloin vihamielisyydessä kuolevan Kryiltsofin rattailla tärisevä pää, milloin tuo reippaasti tien viertä kulkevan Katjushan kuva hänen astellessa Simonsonin kanssa. Toinen näistä vaikutuksista—kuolemaan valmistumaton Kryiltsof—oli raskas ja surullinen. Mutta toinen vaikutus—reipas Katjusha, joka oli saavuttanut semmoisen ihmisen kuin Simonsonin rakkauden, ja joka oli nyt tullut varmalle ja oikealle hyvän tielle,—sen olisi pitänyt ilahuttaa Nehljudofia, mutta sekin oli Nehljudofista raskas, eikä hän voinut tästä raskaudesta päästä.
Kaupungista kuului vettä myöten suuren vaskisen kirkon kellon kumajava ääni. Nehljudofin vieressä seisova kyytimies ja kaikki kuorma-ajurit paljastivat toinen toisensa jälkeen päänsä ja tekivät ristinmerkkiä. Mutta lähimpänä häntä, kaidepuiden luona seisova lyhyenläntä, pörröpäinen äijän kanttura, jota Nehljudof ei aluksi huomannutkaan, ei tehnyt ristinmerkkiä, vaan nosti päänsä ja alkoi tuijottaa Nehljudofiin. Tämä äijä oli puettu paikattuun takkiin, sarkahousuihin ja kuluneihin, niinikään paikattuihin saappaisiin. Selässä hänellä oli pieni kontti, päässä korkea kulunut karvalakki.
—Miks'et sinä äijä paha rukoile?—sanoi Nehljudofin kyytimies pantuaan lakin jälleen päähänsä,—vai etkö ole kristitty?
—Ketä pitäisi rukoilla?—sanoi pörröpäinen ukko päättävästi ja varmasti.
—Kaiketi jumalaa,—sanoi kyytimies ivallisesti.
—Näytä sinä se minulle,—se jumala!
Ukon kasvojen ilmeessä oli jotakin niin totista ja lujaa, että kyytimies tunsi olevansa tekemisissä voimakkaan ihmisen kanssa, ja hiukan hämmentyi, sitä kuitenkaan osoittamatta, ja ettei jäisi vastausta vaille ja siten häpäisisi itseään kuuntelevan yleisön edessä, vastata toksautti:
—Missäkö? Taivaassa kaiketikin.
—Oletko sinä siellä ollut?—
—Olen tai en ole, kaikkihan tietävät, että jumalaa pitää rukoilla.
—Jumalaa ei ole kukaan missään nähnyt. Ainokainen poika, joka on isän helmassa, hän ilmoitti,—sanoi äijä ankaran näköisenä ja yhtä nopeasti.
—Sinäpä taidatkin olla pakana. Rukoilet tyhjään ilmaan,—sanoi kyytimies, pujottaen piiskansa vyön alle ja korjaten hevosensa länkiä.
Joku naurahti.
—Mitä uskoa sinä vaari kulta oletkaan?—kysyi vanhanpuolinen mies, joka kuormineen seisoi lautan laidalla.
—Ei minulla ole mitään uskoa. Sillä minä en usko kehenkään, paitsi itseeni,—vastasi äijä vanhalla tavallaan.
—Miten sitä itseensä uskoo?—sanoi Nehljudof ottaen osaa keskusteluun.—Voihan erehtyä.
—Ei ikipäivinä,—sanoi ukko varmasti, pudistaen päätänsä.
—Miksi sitten olisi eri uskoja?—kysyi Nehljudof.
—Siksipä juuri onkin eri uskoja, että ihmisiä uskotaan, mutta itseä ei uskota. Minäkin uskoin ennen ihmisiä ja harhailin jumala tiesi missä; niin pahasti sekaannuin, etten tahtonut selville päästäkkään. Starovertsejä, uususkolaisia, irvinkiläisiä, hihhuleja, paptisteja, papittomia, molokaaneja, kuohitsijoita, ja kuka ne kaikki luettelee. Jokainen lahko vaan itseänsä kehuu. Siksipä ovat kaikki menneetkin hajalle kuin sokeat palikat. Uskoja on monta, mutta henki on yksi. Sinussa, ja minussa, ja hänessä. Siispä jokainen uskokoon omaa henkeänsä, ja niin tulevat kaikki yhdistetyiksi. Jokainen pitäköön kiinni omasta itsestään, ja kaikki tulevat yhdeksi.
Äijä puhui kovalla äänellä ja vilkkui ympärilleen niinkuin olisi toivonut, että mahdollisimman suuri ihmisjoukko olisi hänet kuullut.
—Jokos te olette kauan näin uskonut?—kysyi häneltä Nehljudof.
—Minäkö? Jo siitä on aikaa. Jo kaksikymmentäkolme vuotta he ovat minua vainonneet.
—Kuinka niin, vainonneet?
—Niinkuin vainosivat Kristusta, niin vainoovat minuakin. Ottavat kiinni ja vievät milloin tuomarien, milloin pappien eteen,—milloin kirjanoppineiden, milloin fariseusten; kerran istuttivat hulluinhuoneessakin. Mutta eivät vaan voi minulle mitään, sillä minä olen vapaa.—»Mikäs sinun nimes on?»—Luulevat että minä omistan jonkun nimen. Mutta enhän minä tunnusta mitään nimeä. Minä olen kaikesta luopunut: ei ole minulla nimeä, ei asuinpaikkaa, ei isänmaata,—ei mitään. Minä olen itse vaan. »Miksi sanotaan?» Ihmiseksi.—»Kuinka vanha?»—Enpä ole laskenut, enkä voisikaan laskea, sillä minä olen aina ollut, ja aina olen oleva.—»Kuka on ollut isäsi, äitisi?»—Ei minulla ole isää eikä äitiä, paitsi jumalaa ja maata. Jumala on isä, maa on äiti.—»Tunnustatko keisaria»,—Miksen tunnustaisi? Hän on keisari itsekseen ja minä olen keisari itsekseni.—»No eipä sinun kanssasi pitkälle päästä».—Minä vastaan: en ole pyytänytkään sinua puhumaan kanssani. Noin he kiusaavat.
—Minnekäs te nyt kuljette?—kysyi Nehljudof.
—Minne jumala johtaa. Työssä olen, mutta jos työtä ei ole,—kerjään,—päätti ukko huomattuaan, että lautta lähestyi toista rantaa, ja voitonriemuisena katsahti kaikkiin, jotka olivat häntä kuunnelleet.
Lautta tuli toiselle rannalle. Nehljudof otti kukkaronsa ja tarjosi ukolle rahaa. Ukko ei ottanut.
En minä ota semmoista. Leipää otan,—sanoi hän ja alkoi sovitella selkäänsä konttia, jonka oli ottanut pois. Sillä välin oli Nehljudofin rattaat vedetty maalle ja hevoset valjastetut eteen.
—Että viitsittekin puhua tuommoisen kanssa,—sanoi kyytimies Nehljudofille, kun tämä annettuaan juomarahaa mahtaville lauttamiehille kiipesi rattaille.—Mikä lienee hupsu vouhake.