XXII.
Ajettuaan ylös mäelle, kyytimies kääntyi takaperin.
—Mihin hotelliin ajetaan?
—Mikä on paras.
—Paras on »Siperialainen». Mutta on Djukofkin hyvä.
—Aja minne vaan.
—Kyytimies istuutui jälleen syrjin ja enensi vauhtia. Kaupunki oli samanlainen kuin kaikki muutkin: samanlaiset viheriäkattoiset talot, samanlainen kirkko, pääkadulla puodit ja makasiinit, jopa samanlaiset polisitkin. Talot vaan olivat melkein kaikki puisia, ja kadut kivittämättömiä. Eräällä vilkasliikkeisemmällä kadulla kyytimies pysäytti kolmivaljakkonsa ravintolan portaiden eteen. Mutta ravintolassa ei ollut joutavia huoneita, niin että oli ajaminen toiseen. Tässä toisessa oli huone saatavana, ja Nehljudof ensikerran kahden kuukauden kuluttua sai nauttia tuttua puhtautta ja mukavuutta. Vaikka se huone oli kaikkea muuta kuin ylellisesti sisustettu, koki Nehljudof suurta kevennystä päästyään vieterittömistä vankkureista, kestikievareista ja majoituspaikoista. Ennen kaikkea piti hänen päästä puhtaaksi täistä, joista hän ei ollut koskaan kokonaan vapaa majoituspaikoissa käytyään. Järjestettyään tavaransa hän heti ajoi saunaan; ja sieltä, pantuaan ylleen kaupunkilaisvaatteet: tärkätyn paidan ja matkakistussa rutistuneet housut, verkatakin ja palttoon,—läänin päällikön luo. Ravintolan ovenvartijan hankkima ajuri toi hänet täyteläisellä, suurella kirgiisiläis-hevosella ja köykäisellä ajopelillä suuren kauniin rakennuksen eteen, minkä ovella seisoi vahtisotamiehiä ja pölisi. Talon edessä ja takana oli puutarha, jossa lehdettömäin, paljaina töröttävien koivun ja haavan oksain keskellä kuuset ja männyt tummina ja tiheinä viheriöitsivät.
Kenraali ei ollut terve eikä ottanut vastaan. Nehljudof pyysi kuitenkin vahtimestaria jättämään hänen käyntikorttinsa ja vahtimestari palasi suotuisalla vastauksella:
—Käskettiin pyytämään sisälle.
Eteinen, lakeija, sotamies, rappuset, salin parkettipermanto,—se kaikki muistutti Pietaria, oli vaan likaisempaa ja komeampaa. Nehljudof saatettiin työhuoneeseen.
Kenraali, vähän turpeakasvoinen potaattinenä, pahkurat otsassa ja pääkallossa, ja löksöttävä nahka silmäin alla, sangviininen ihminen, istui tatarilaisessa silkkimekossa, paperossi kädessä ja joi teetä lasista, joka oli hopeisessa alustimessa.
—Hyvää päivää, hyvää päivää. Anteeksi, että otan vastaan aamunutussa; onhan parempi kuin ei ollenkaan ottaa vastaan,—sanoi hän peittäen mekon kauluksella lihavaa monipoimuista niskaansa.—Minä en ole hyvinvoipa enkä käy ulkona. Mikäs teidät on tuonut tänne yhdeksänteen valtakuntaan?
—Minä olen seurannut vankikuntaa, jossa on minulle läheinen henkilö,—sanoi Nehljudof,—ja tulin nyt pyytämään teidän ylhäisyydeltänne muuanta asiaa, joka koskee tätä henkilöä ja sitten vielä erästä toista seikkaa.
Kenraali harppasi teetä, sammutti paperossinsa malakiitiseen tuhka-astiaan ja kääntämättä kapeita, vetreitä ja kiiltäviä silmiään Nehljudofista kuunteli totisesti. Hän keskeytti Nehljudofia ainoastaan kysymällä tahtoiko tämä polttaa.
Kenraali oli noita oppineiden sotilashenkilöiden tyyppejä, jotka pitävät mahdollisena sovittaa vapaamielisyyttä ja humaniteettia virkatoimensa kanssa, mutta ollen luonnostaan viisas ja hyväluontoinen mies, hän hyvin pian oli tuntenut tämmöisen sovittamisen mahdottomaksi ja ollakseen näkemättä sisällistä ristiriitaisuutta, jossa hän alituisesti oli, hän antautui yhä enemmän ja enemmän tuohon sotilashenkilöiden keskuudessa niin levinneeseen tapaan juoda paljon väkeviä, ja antautui siihen määrään että 35-vuotisen sotapalveluksen jälkeen muuttui siksi, mitä lääkärit sanovat alkoholistiksi. Hänen ruumiinsa oli kokonaan viinan vallassa. Kunhan oli vaan jotain juoksevaa hän jo tunsi humaltumista. Ja viinan juonti oli hänelle semmoinen tarve, jota paitsi hän ei voinut elää, ja joka päivä oli hän illaksi aivan valmis, vaikka hän tosin oli niin totuttanut itsensä tähän tilaan, että saattoi olla horjumatta ja puhumatta erityisempiä tyhmyyksiä. Mutta jos hän niitä puhuikin, niin hänellä oli niin ylhäinen esimiehen asema, että sanoipa hän kuinka suuren tyhmyyden tahansa, sitä olisi pidetty sulana viisautena. Ainoastaan aamulla, juuri silloin kuin Nehljudofkin tapasi hänet, hän oli järjellisen ihmisen näköinen ja saattoi ymmärtää mitä hänelle puhuttiin, sekä suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä täyttää tehtävänsä. Ylimmät esimiehensä tiesivät hänet juopoksi, mutta hän oli sittenkin sivistyneempi kuin muut,—vaikka olikin pysähtynyt kehityksessään siinä kohden, missä juoppous hänet saavutti,—hän oli rohkea, sukkela, edustavainen, osasi päihtyneenäkin noudattaa sopivaisuuden vaatimuksia, ja sen vuoksi häntä yhä pidettiin siinä näkyvässä ja vastuunalaisessa asemassa, jossa hän oli.
Nehljudof kertoi hänelle, että kysymyksen alainen henkilö oli nainen,—että tämä oli syyttömästi tuomittu,—että oli jätetty armonhakemus.
—Jaha, jaha, no entä sitten?—sanoi kenraali.
—Minulle on Pietarista luvattu, että tieto tämän naisen kohtalosta lähetetään viimeistään tämän kuukauden kuluessa ja tänne…
Kääntämättä silmiään Nehljudofista kenraali ojensi lyhytkasvuisen kätensä pöytää kohden, soitti ja jatkoi vaieten kuuntelemista, tupruttaen paperossiaan ja kovaäänisesti yskien.
—Niin minä nyt pyytäisin, olisiko mahdollista, että tämä nainen jätettäisiin tänne siksi, kunnes vastaus saapuu anomukseen.
Sisään astui sotilaspukuun puettu renkilakeija.
—Kysy onko Anna Vasiljevna noussut, sanoi kenraali tälle, ja tarjoo enemmän teetä. Onko vielä muuta—kääntyi kenraali Nehljudofin puoleen.
—Toinen pyyntöni,—jatkoi Nehljudof,—koskee valtiollista vankia, joka seuraa tätä joukkokuntaa.
—Vai niin!—sanoi kenraali merkitsevästi nyykäyttäen päätänsä.
—Hän on arveluttavasti sairas—kuoleman kielissä. Ja hän arvatenkin jätetään tänne sairaalaan. Nyt tahtoisi yksi valtiollisista naisvangeista jäädä hänen toverikseen.
—Onko nainen vieras?
—On, mutta kyllä hän olisi valmis menemään vaikka naimisiin sairaan kanssa, jos hän siten vaan tulee tilaisuuteen jäädä.
Kenraali katsoi tarkasti kiiltävillä silmillään ja oli vaiti kuunnellessaan, nähtävästi aikoen hämmästyttää toista katseellaan, ja koko ajan poltti.
Kun Nehljudof lopetti, hän otti pöydältä kirjan ja nopeasti sormillaan selaillen sen lehtiä löysi luvun avioliitosta ja luki sen.
—Mihin nainen on tuomittu?—kysyi hän nostaen silmänsä kirjasta.
—Pakkotöihin.
—Niinpä tuomitun tila ei voi hänen avioliittonsa kautta parantua.
—Mutta eihän…
—Malttakaahan. Jos joku vapaa menisi naimisiin tuon naisen kanssa, niin tämän olisi kuitenkin kärsiminen rangaistuksensa. Tässä on kysymys: kuka heistä on ankaramman rangaistuksen alaisena, mieskö vai nainen?
—He ovat molemmat tuomitut pakkotöihin.
—No sitten se on kuitti,—sanoi kenraali nauraen.—Mitä toiselle se toisellekin. Mies voidaan sairauden tähden jättää,—jatkoi hän,—ja tietysti tullaankin tekemään kaikki mikä on mahdollista hänen kohtalonsa keventämiseksi; mutta nainen ei voi jäädä tänne, vaikka menisikin naimisiin hänen kanssansa.
—Kenraalinna juopi kahvia,—ilmoitti lakeija.
Kenraali nyykäytti päätään ja jatkoi:
—Tahdon ehkä ajatella sentään asiaa. Mikä on heidän sukunimensä?
Kirjoittakaapas tähän.
Nehljudof kirjoitti.
—En voi sitäkään sallia,—vastasi kenraali Nehljudofin pyyntöön saada tavata sairasta.—Minä en tietysti teitä epäile,—sanoi hän,—mutta te pidätte hänestä ja muista, ja teillä on rahoja. Ja täällä meillä on kaikki ostettavissa. Minulle sanotaan: lahjomiset ovat hävitettävät. Mutta mitenkä sitä voisi hävittää, kun kaikki ottavat niitä? Ja mitä alempi virkamies on, sitä enemmän. Miten semmoista voi valvoa viiden tuhannen virstan päähän? Hän on siellä samanlainen pikkukuningas kuin minä täällä, ja hän rupesi nauramaan.—Tietysti te olette tavanneet valtiollisia, olette antaneet rahoja, ja teitä on päästetty?—sanoi hän hymyillen.—Niinhän?
—Niin, kyllä se on totta.
—Ymmärrän hyvin, että teidän on niin menetteleminen. Te haluatte tavata valtiollista ja te säälitte häntä. Mutta tirehtöri taikka vartiomies ottaa vastaan rahan, koska hänellä on palkkaa joku 50 kopekkaa ja perhe, eikä hän siis voi olla ottamatta. Ja hänen asemassaan samoin kuin teidänkin asemassanne minä menettelisin samoin kuin te ja hän. Mutta omassa asemassani minä en suostu poikkeemaan ankarimmasta lain puustavista juuri sen vuoksi, että olen ihminen, ja että säälin tunne voisi viedä minut harhaan. Mutta minä olen tarkka toimissani, minulle on tämä lääni uskottu erityisillä ehdoilla, ja minun täytyy osoittaa ansainneeni tätä luottamusta. Niinpä siis tämä kysymys on päättynyt. Ja nyt, alkakaapas kertoa mitä teillä siellä pääkaupungissa tehdään?—Ja kenraali alkoi kysellä ja itse kertoi, nähtävästi haluten yhdellä kertaa sekä saada tietää uutisia, että myöskin osoittaa, merkitystänsä ja ihmisystävyyttänsä.