XXIII.
—No, ja sanokaapas: missä olette kortteeria? Djukiksessako? Ja siellä on tietysti kamala olo. Mutta tulkaa te tänne syömään,—sanoi kenraali päästäen Nehljudofin,—kello viisi. Puhuttehan englannin kieltä?
—Puhun kyllä.
—No se on mainiota. Tänne on näettekö saapunut englantilainen matkustaja, joka tutkii siirtolarangaistusta ja vankiloita Siperiassa. Ja hän nyt tulee meille päivälliseksi, tulkaa siis tekin. Me syömme kello viisi, ja vaimoni vaatii säntillisyyttä. Silloin myöskin annan vastauksen teille mitä tuohon naiseen ja sairaaseen tulee. Ehkäpä voimmekin jättää jonkun hänen luokseen.
Jätettyään kenraalin hyvästi, Nehljudof kiihkeänä ja toimekkaana ajoi postiin.
Postikonttori oli matala holvattu huone; pulpetin takana istui postivirkamiehiä jaellen tungeskelevalle kansalle lähetyksiä. Yksi heistä, pää kallellaan lyödä jyskytteli vikkelästi leimasimella alle pistettyihin kirjekuoriin. Nehljudofin ei tarvinnut kauan odottaa ja nimensä sanottua hän sai jotenkin suuren postinsa. Siinä oli sekä rahoja että useita kirjeitä ja kirjoja ja »Vestnik Jevropyn» viimeinen numero. Saatuaan kirjeensä, Nehljudof meni istumaan puiselle penkille, jossa jo ennestään istui odottamassa sotamies pikkukirja kädessä. Nehljudof istui hänen viereensä tarkastellen saamiaan kirjeitä. Niiden joukossa oli yksi vakuutettu, suljettu mainioon kirjekuoreen kirkkaan punaisella lakalla, jossa näkyi selvä sinetti. Hän avasi kirjekuoren ja nähtyään Seleninin kirjeen yhdessä jonkinlaisen virallisen paperin kanssa, tunsi että veri hyökkäsi hänen kasvoihinsa ja sydän kouristui. Se oli päätös Katjushan asiassa. Mimmoinen päätös olikaan tullut? Olisiko mahdollista, että hylkäävä? Nehljudof luki hätäisesti pienellä, vaikeasti ymmärrettävällä, kovalla, särjetyllä käsialalla kirjoitetun kirjeen ja huoahti tyytyväisenä. Päätös oli suosiollinen.
»Rakas ystävä!» kirjoitti Selenin, »Viimeinen keskustelumme jätti minuun syvän vaikutuksen. Sinä olit oikeassa Maslovan suhteen. Minä tarkastin huolellisesti asiakirjat ja näin, että hänen suhteensa oli tapahtunut sanomaton vääryys. Asiata saattoi auttaa ainoastaan anomuskomiteassa, mihin sinä jätitkin paperit. Minun onnistui myötävaikuttaa asian ratkaisuun siellä, ja tässä lähetän nyt jäljennöksen armokirjasta sillä osoitteella, minkä sain kreivitär Jekaterina Ivanovnalta. Alkuperäinen paperi on lähetetty sinne, missä häntä säilytettiin oikeudenkäynnin aikana, ja tulee arvatenkin heti lähetettäväksi Siperian päähallitukseen. Kiirehdin ilmoittamaan sinulle tätä hyvää uutista. Puristan ystävällisesti kättäsi. Sinun Selenin».
Mainitun paperin sisällys oli seuraava: »Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Kanslia Keisarilliselle Majesteetille asetettujen anomuksien vastaan ottamista varten. Jutun laatu. Pöytä johon juttu kuuluu. Päiväys. Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Keisarilliselle Majesteetille asetettujen anomusten kanslian ylipäällikön määräyksestä annetaan täten kaupunkilaisnaisen Katarina Maslovan tiedoksi, että hänen Keisarillinen Majesteettinsa, Hänelle tehdyn alamaisimman anomuksen johdosta, suvaiten ottaa huomioon Maslovan pyynnön, on Kaikkein Korkeimmasti käskenyt muuttaa pakkotyörangaistuksen vapaaseen asunto-oikeuteen Siperiassa».
Tämä tieto oli iloinen ja tärkeä: oli tapahtunut se, mitä Nehljudof saattoi toivoakin Katjushalle, ja myöskin itsellensä. Tosin kyllä tämä hänen asemansa, muutos tuotti uusia mutkia suhteessa häneen. Niinkauan kuin Katjusha oli vielä pakkotyöläisenä, oli se avioliitto, jota Nehljudof hänelle tarjosi, ainoastaan nimellinen ja tarkoittikin vaan hänen tilansa helpoittamista. Nyt sitävastoin ei ollut mikään estämässä heidän yhdyselämäänsä. Mutta siihen ei Nehljudof ollut valmistunut. Entä sitten tuo Katjushan suhde Simonsoniin? Mitä olivat hänen eiliset sanansa tarkoittaneet? Ja jos Katjusha suostuisi yhtymään Simonsonin kanssa, olisiko se hyvä vai paha. Nehljudof ei mitenkään voinut päästä selvyyteen näissä ajatuksissa eikä ruvennut nyt erityisesti ajattelemaankaan. »Kaikki tuo selviytyy sitten itsestään», ajatteli hän, »nyt pitää vaan niin pian kuin mahdollista tavata häntä ja ilmoittaa hänelle tämä iloinen sanoma ja vapauttaa hänet.» Nehljudof kuvaili, että se jäljennös, joka oli hänen käsissään, oli riittävä sitä varten. Ja tultuaan postikonttorista hän käski issikan ajaa vankilaan.
Vaikka kenraali ei ollut luvannut hänen käydä vankilassa aamulla, tiesi Nehljudof kuitenkin kokemuksesta, että alemmat virkamiehet usein kyllä helposti myöntyvät siihen, mitä ylemmät eivät millään ehdolla salli. Hän päätti sittenkin koettaa päästä vankilaan heti, toimittaakseen Katjushalle iloisen sanoman ja ehkä vapauttaakseen tämän, ja myöskin saadakseen tietää miten Kryiltsof voi ja ilmoittaakseen hänelle ja Maria Pavlovnalle mitä kenraali oli sanonut.
Vankilan tirehtöri oli hyvin pitkä ja lihava jättiläinen, hänellä oli suupieliä kohden kääntyvät viikset ja poskiparta. Hyvin ankarasti hän otti vastaan Nehljudofin, ilmoittaen suoraan, että syrjäisille hän ei voinut ilman päällikön suostumusta sallia pääsyä vankilaan. Nehljudofin huomautukseen, että häntä oli kyllä pääkaupungissakin päästetty, vastasi tirehtöri:
—Hyvin mahdollista, mutta minä en päästä.—Hänen puhuttelutapansa ilmaisi hänen tämän ohella ajattelevan: »te pääkaupunkilaisherrat luulette hämmästyttävänne meitä; mutta me täällä Siperiassakin hyvin tunnemme asetukset ja voimme teitä opastaa.»
Ei myöskään tuo paperi Hänen Majesteettinsa omasta kansliasta vaikuttanut mitään tirehtöriin. Hän kieltäytyi kiven kovaan laskemasta Nehljudofia vankilan seinien sisäpuolelle. Nehljudofin lapsekkaaseen arveluun, että Maslova voisi tulla vapautetuksi tämän jäljennöksen nojalla, hän vaan ivallisesti hymähti, ilmoittaen että vapauttaa ei voinut ketään ilman määräystä hänen välittömältä päälliköltään. Kaikki, mitä hän lupasi, oli siinä, että hän ilmoittaa Maslovalle armoituksesta, eikä pidätä häntä ainoatakaan tuntia, sittenkuin on saanut esimiehensä määräyksen.
Kryiltsofin terveydestä hän myöskin kieltäytyi antamasta minkäänlaisia tietoja, eikä sanonut voivansa edes ilmaista oliko sellaista vankia olemassakaan: Niinpä siis Nehljudof saamatta mitään aikaan istui issikkaansa ja ajoi ravintolaan.
Tirehtörin ankaruuteen oli etupäässä syynä se seikka, että laillisen määrän yli kaksinkertaisesti täytetyssä vankilassa juuri tähän aikaan raivosi ankara lavantauti. Nehljudofia kuljettava issikka kertoi hänelle matkalla, että »linnassa kuolee väkeä kovasti, niihin on kumma tauti tullut. Kaksikymmentä henkeä kuopataan päivässä.»