XXIV.
Huolimatta vastoinkäymisestä vankilassa Nehljudof yhä samassa reippaassa toiminnan touhussa ajoi kuvernöörin kansliaan tietämään oliko siellä saatu Maslovan armoituskirjaa. Paperia ei ollut tullut, ja sentähden Nehljudof, palattuaan ravintolaan, kiiruhti heti, jättämättä toistaiseksi, kirjoittamaan asiasta Seleninille ja asianajajalle. Lopetettuaan kirjeet hän katsahti kelloonsa: oli jo aika lähteä päivällisille kenraalin luo.
Matkalla hänen päähänsä juolahti taas ajatus miten Katjusha ottaa vastaan armoituksensa. Minne hän oli sijoitettava? Kuinka hän itse rupeaa elämään hänen kanssaan? Mitä Simonson? Mikä on Katjushan suhde häneen? Muisti sen muutoksen, joka oli Katjushassa tapahtunut. Muisti tällöin myöskin hänen entisyytensä.
»Täytyy unohtaa, pyyhkiä pois muistista», ajatteli hän ja kiirehti taas ajamaan luotaan Katjushaa koskevia ajatuksia. »Sittepähän nähdään», sanoi hän itsekseen ja alkoi miettiä mitä sanoa kenraalille.
Kenraalin päivälliset, joissa esiintyi kaikki se rikkaiden ihmisten ja korkeiden virkamiesten elämän ylellisyys, mihin Nehljudof oli tottunut, oli kaiken ylellisyyden jopa välttämättömimpien mukavuuksien puutteen jälkeen hyvin mieluinen hänelle.
Emäntä oli pietarilainen vanhanaikainen grande dame, entinen hovineiti Nikolain hovista. Hän puhui sujuvasti ranskaa ja vähemmän sujuvasti venättä. Hän piti itseään tavattoman suorana, ja liikuttaessaan käsiään oli eroittamatta kyynäspäitä vyötäryksistä. Hän osoitti rauhallista ja hiukan surumielistä kunnioitusta miehelleen ja oli tavattoman ystävällinen, vaikka kohtelikin kutakin vieraistaan heidän eri arvoonsa nähden hiukan eriävällä värityksellä. Nehljudofin hän otti vastaan kuin omaisensa, käyttäen sitä erityisen hienoa, huomaamatonta imarrusta, joka saattoi Nehljudofin uudestaan tuntemaan kaikki omat ansionsa ja kokemaan suloista tyydytystä. Hän antoi Nehljudofin huomata että hän tiesi tämän rehellisestä, vaikkakin hiukan omituisesta teosta, joka oli tuonut hänet Siperiaan, ja että hän piti Nehljudofia erikoisempana ihmisenä. Tämä hieno imarrus ja koko tuo komea ylellinen elämäntapa kenraalin talossa saivat aikaan, että Nehljudof kokonaan antautui nauttimaan ympäristön kauneutta, makeata ruokaa, keveätä ja mieluista seurustelua hänen piiriinsä kuuluvien hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa, aivan niinkuin kaikki se, minkä keskellä hän oli viime aikoina elänyt, olisi ollut unta, josta hän nyt oli herännyt oikeaan todellisuuteen.
Päivällisillä oli paitsi kotiväkeä—kenraalin tytärtä miehineen ja ajutanttia,—vielä: englantilainen, kullankauppias ja kaukaisesta Siperian kaupungista saapunut kuvernööri. Kaikki nämä ihmiset miellyttivät Nehljudofia.
Englantilainen, terve, punaverinen mies, joka hyvin huonosti puhui ranskaa, mutta englantia merkillisen kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti, oli hyvin paljon nähnyt matkoillansa ja oli sangen huvittava kertomuksineen Amerikasta, Intiasta, Jaapanista ja Siperiasta.
Nuori kullankauppias, talonpojan poika, yllään Lontoossa valmistettu hännystakki ja briljanttinapit paidassa, suuren kirjaston omistaja, laajan hyväntekeväisyyden harjoittaja, mielipiteiltään europpalais-vapaamielinen, oli Nehljudofista hauska, koska oli ihan uusi ja hyvä tyyppi europpalaisen sivistyksen ymppäyksestä terveeseen talonpoikaiseen villipuuhun.
Kaukaisen kaupungin kuvernööri oli tuo entinen departementin päällikkö, sama, josta niin paljon puhuttiin siihen aikaan kuin Nehljudof kävi Pietarissa. Tällä miehellä oli turpeat kasvot, harva kiharoituva tukka, silmät vienon siniset, ruumiin alapuoli hyvin paksu ja kädet vaaleat ja hoidetut, täynnä sormuksia, huulilla miellyttävä hymy. Talon isäntä piti arvossa tätä kuvernööriä sen vuoksi, että hän oli poikkeus muista siinä, ettei ottanut lahjoja. Emäntä taas, joka rakasti soitantoa ja soitti itse mainiosti piaanoa, piti häntä arvossa sen vuoksi, että hänkin oli hyvä soittoniekka ja soitti hänen kanssaan nelikätisesti. Nehljudof oli siihen määrin suopealla tuulella, ettei tämäkään ihminen ollut nyt hänelle vastenmielinen.
Iloinen, tarmokas, sinertäväleukainen ajutanttiupseeri, joka oli kaikissa asioissa valmis palvelemaan, oli miellyttävä hyväntahtoisuutensa vuoksi.
Muita vielä miellyttävämpi oli Nehljudofin mielestä kuitenkin nuori pariskunta, kenraalin tytär miehineen. Tämä tytär ei ollut kaunis, hän oli vaatimaton nuori nainen, joka oli koko olennollaan antautunut kahden lapsensa hoitamiseen: hänen miehensä, jonka kanssa hän pitkän taistelun jälkeen vanhempien kanssa oli mennyt naimisiin rakkaudesta, oli vapaamielinen filosofian kandidaatti Moskovan yliopistosta, hiljainen ja viisas, palveli virastossa ja harrasti tilastotiedettä, erittäinkin muukalaisrotuisia koskevaa, joita hän tutki, rakasti ja koetti pelastaa sukupuuttoon häviämästä.
Kaikki kohtelivat Nehljudofia suopeasti ja ystävällisesti ja näyttivät olevansa iloiset tästä uudesta ja huvittavasta tuttavuudesta. Kenraali, joka ilmestyi päivällisille sotilastakissa, valkoinen risti kaulassa, tervehti Nehljudofia kuin vanhaa tuttua, ja käski vieraat heti voileipäpöydän ääreen ryyppyjä ottamaan. Kenraali kysyi Nehljudofilta, mitä tämä oli tehnyt tultuaan hänen luotaan, ja Nehljudof kertoi olleensa postissa ja saaneensa tietää sen henkilön armoittamisesta, josta aamulla oli ollut puhe, sekä uudelleen pyysi päästä vankilassa käymään.
Kenraali ei näyttänyt olevan hyvillään siitä, että päivällisten aikana otetaan puheeksi virka-asioita, hän rypisti otsansa eikä sanonut mitään.
—Saako olla paloviinaa?—kääntyi hän ranskaksi englantilaisen puoleen. Englantilainen otti ryypyn ja kertoi käyneensä kirkkoa ja tehdasta katsomassa, mutta sanoi haluavansa vielä nähdä suurta siirtovankilaa.
—Se sopii hyvin,—sanoi kenraali, kääntyen Nehljudofin puoleen,—voitte mennä yhdessä. Antakaa heille pääsy,—sanoi hän ajutantille.
—Milloin te aijotte sinne?—kysyi Nehljudof englantilaiselta.
—Minä katson paraimmaksi käydä vankiloissa iltasin,—vastasi englantilainen:—kaikki ovat silloin saapusalla, eikä ole valmistuksia, vaan kaikki on niinkuin on.
—Hän näette tahtoo tarkastaa sitä koko loistossaan? Tarkastakoon vaan. Minä olen kirjoittanut, mutta ei otettu kuuleviin korviin. Lukekoot nyt ulkomaalaisesta sanomalehdistöstä,—sanoi kenraali ja tuli päivällispöydän ääreen, missä emäntä osoitti paikat vieraille.
Nehljudof istui emännän ja englantilaisen väliin. Häntä vastapäähän istui kenraalin tytär ja departementin entinen tirehtöri.
Päivällisillä keskusteltiin katkonaisesti eri aineista, milloin Intiasta, josta englantilainen kertoi, milloin Tonkinin retkikunnasta, jota kenraali ankarasti tuomitsi, milloin siperialaisesta petollisuudesta ja lahjomisesta. Näistä ei mikään huvittanut Nehljudofia.
Mutta päivällisten jälkeen syntyi vierashuoneessa kahvia juotaessa Gladstonista hyvin vilkas keskustelu englantilaisen ja emännän välillä, jossa Nehljudof mielestään tuli lausuneeksi paljon hyvää ja viisasta, minkä muut huomasivat.
Ja Nehljudofin tuli päivällisen, viinin ja kahvin jälkeen hyvin hyvä olla istuessaan pehmeässä nojatuolissa suopeiden ja hyvin kasvatettujen ihmisten seurassa. Mutta kun emäntä englantilaisen pyynnöstä istuutui entisen departementin päällikön kanssa pianon ääreen ja he alkoivat soittaa hyvin harjoittamaansa Beethovenin 5:ttä sinfoniaa, tunsi Nehljudof täydellisen itseensä tyytymisen mielialan, jommoista hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut, aivan kun hän nyt vasta olisi saanut tietää, kuinka hyvä ihminen hän oikeastaan oli.
Piaano oli erinomainen, sinfonia suoritettiin mainiosti. Ainakin
Nehljudofin mielestä, joka rakasti ja tunsi tätä sinfoniaa.
Kuunnellessaan tuota ihanaa andantea, hän tunsi kutkutusta nenässään
pelkästä liikutuksesta oman itsensä ja kaikkien hyveittensä vuoksi.
Kiitettyään emäntää pitkästä aikaa taas nauttimastansa soitannosta Nehljudof jo tahtoi jättää hyvästi ja lähteä, kuin emännän tytär lähestyi päättäväisenä Nehljudofia ja sanoi punastuen hänelle.
—Te kyselitte lapsistani; ehkä tahtoisitte nähdä heitä?
—Hänestä näyttää että kaikkia huvittaa nähdä hänen lapsiaan,—sanoi äiti hymyillen tyttären suloiselle kömpelyydelle.—Ruhtinas ei ole ollenkaan siitä huvitettu.
—Päinvastoin olen hyvin huvitettu,—sanoi Nehljudof liikutettuna tästä laitojen yli vuotavasta onnellisesta rakkaudesta.—Näyttäkää kaikin mokomin.
—Meneekö se nyt näyttämään pienosiaan ruhtinaalle,—huusi kenraali nauraen korttipöydän luota, minkä ääressä hän istui vävynsä, kullankauppiaan ja ajutantin kanssa.—Täyttäkääpä nyt velvollisuutenne.
Nuori nainen, nähtävästi ihan kiihoittuneena siitä, että hänen lapsiaan tullaan kohta arvostelemaan, kulki nopein askelin Nehljudofin edellä sisähuoneisiin. Kolmannessa korkeassa, valkeatapeettisessa huoneessa, jota valaisi pieni tummavarjostiminen lamppu, seisoi vierekkäin kaksi pientä sänkyä ja niiden välillä istui valkoisessa peleriinissä lastenhoitaja, kasvoista päättäen hyväluontoinen siperialainen. Hoitaja nousi ylös ja, kumarsi. Äiti kumartui ensimäiseen sänkyyn, jossa suu auki hiljaan nukkui kaksivuotias tyttö, pitkät kiharaiset hiukset sekasin tyynyllä.
Tämä nyt on Katja,—sanoi äiti korjaellen sinisiin juoviin kudottua peitettä, jonka alta hervottomana esiintyi vaalea jalkapohja.—Eikö ole soma? Se on vasta kaksi vuotias.
—Suloinen!
—Ja tuo on Vasja, vaarin lempipoika. Ihan toinen tyyppi, siperialainen.
Eikö totta?
—Pulska poika,—sanoi Nehljudof tarkastellen mahallaan makaavaa pylleröä.
—Niinkö?—sanoi äiti hymyillen paljon merkitsevästi.
Nehljudof muisti kahleet, ajellut päät, tappelut, irstaudet, kuolevan Kryiltsofin, Katjushan kaikkine entisyyksineen,—ja häntä rupesi kadehdittamaan, ja haluttamaan osakseen samanlaista rikasta, puhdasta onnea, jota hän nyt oli näkevinään.
Moneen kertaan kehuttuaan lapsia ja siten tyydytettyään edes johonkin määrin äitiä, joka ahnaasti imi sisäänsä näitä ylistyksiä, hän tuli hänen kanssaan takasin vierashuoneeseen, missä englantilainen jo odotti häntä lähteäkseen yhdessä, kuten he olivat sopineet, vankilaan. Nehljudof sanoi hyvästi vanhoille ja nuorille isäntäväelle ja tuli yhdessä englantilaisen kanssa ulos kenraalin talon portaille.
Sää oli muuttunut. Tuli alas tiheä lumisade peittäen tien, puutarhan puut, oven eduksen, ajopelin kuomun ja hevosen selän. Englantilaisella oli oma hevonen, ja Nehljudof käski englantilaisen kuskin ajamaan vankilaan, istui yksin omaan ajopeliinsä ja raskain mielin, niinkuin vastenmielistä velvollisuutta suorittaessa, ajoi hänen jälessään pehmeästi ja vaikeasti lumen päällä pyörivillä rattailla.