XVI.
Viereisestä huoneesta kuului nyt päällikköjen ääniä. Kaikki hiljeni, ja sen jälkeen tuli huoneeseen vanhempi aliupseeri ja kaksi vartiosotamiestä. Se oli iltahuuto. Aliupseeri luki kaikki, osoittaen jokaista sormellaan. Kun vuoro tuli Nehljudofiin asti, hän sanoi tälle suopeasti ja tuttavantapaisesti:
—Nyt, ruhtinas, ei enään saisi jäädä tänne iltahuudon jälkeen. Täytyy mennä.
Nehljudof tiesi mitä tämä merkitsee, tuli hänen luokseen ja pisti hänen käteensä edeltäpäin, varustamansa kolme ruplaa.
—No, minkäs teille teki. Istukaa sitten vielä.—Aliupseeri oli jo menossa, kun huoneeseen tuli toinen aliupseeri ja tämän jäljessä pitkä laiha vanki, jonka silmä oli sinelmissä ja harvaa partaa leuvassa.
—Minä tulin sitä tyttöä hakemaan,—sanoi vanki.
—Siinähän on pappakin,—kuului äkkiä kimakka lapsen ääni ja valkotukkainen pää kohosi Rantsevan takaa, joka yhdessä Maria Pavlovnan ja Katjushan kanssa ompeli tytölle uutta pukua Rantsevan uhraamasta hameesta.
—Minä, minähän se olen,—sanoi vanki leppeästi.
—Hyvä sen on täällä olla,—sanoi Maria Pavlovna osaa ottavalla kärsimyksellä katsoen vangin pahaksi lyötyihin kasvoihin.—Jättäkää se vaan tänne.
—Neidit laittavat minulle uutta pukua,—sanoi tyttö osoittaen isälle
Rantsevan työtä.—Hyvä tulee, punanen,—loruili hän.
—Jäätkö meille yöksi?—sanoi Rantseva, hyväillen tyttöä.
—Jään. Ja pappa myös. Rantseva puhkesi hymyynsä.
—Pappa ei saa,—sanoi hän.—Jättäkää siis tyttö tänne,—sanoi hän kääntyen isän puoleen.
—Olkoon menneeksi, jääköön,—sanoi aliupseeri, pysähtyen ovessa, ja meni sitten yhdessä toisen aliupseerin kanssa.
Heti kun sotamiehet olivat menneet, lähestyi Nabatof vankia, ja koskettaen tätä olalle sanoi:
—Kuules, veikkonen, onko totta että teillä Karmanof tahtoo asettaa toisen sijaansa?
Vangin hyväntahtoiset, leppeät kasvot menivät yhtäkkiä surullisiksi ja hänen silmäinsä päälle vetäytyi jonkinlainen samea, hieno kalvo.
—Emme ole kuulleet. Tuskinpa,—sanoi hän, ja yhä sama surun kalvo silmissään lisäsi:—no, sinullapa nyt on hyvät päivät tässä rouvasväen parissa,—ja läksi kiireimmiten.
—Tietää kaikki, ja vaihto on epäilemättä tapahtunut,—sanoi
Nabatof.—Mitäs te aijotte tehdä?
—Sanon kaupungissa päällystölle. Minä tunnen heidät molemmat ulkonäöltä,—sanoi Nehljudof.
Kaikki olivat vaiti, nähtävästi peläten että riita voisi uudistua.
Simonson oli kaiken aikaa äänettömänä kädet pään alla loikonut nurkassa lavitsalla. Nyt hän päättäväisesti nousi ylös ja varovaisesti kiertäen istuvia tuli Nehljudofin luo.
—Oletteko nyt tilaisuudessa kuulemaan minua?
—Tietysti,—sanoi Nehljudof ja nousi mennäkseen hänen kanssaan.
Katsahdettuaan Nehljudofiin ja kohdattuaan tämän silmäyksen Katjusha punastui ja, ikäänkuin ymmärtämättä, pudisti päätään.
—Minulla on seuraava asia teille,—alkoi Simonson kun he yhdessä Nehljudofin kanssa tulivat käytävään. Tänne kuului sangen kovasti vankien meluavat huudot. Nehljudof rypisti silmiänsä; mutta Simonson ei näyttänyt välittävän.
—Tuntien teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan,—alkoi hän, katsellen tarkkaavasti ja suoraan hyvänluontoisilla silmillään Nehljudofin kasvoihin,—pidän itseni velvollisena…—jatkoi hän, mutta oli pakoitettu keskeyttämään, sillä juuri ovessa kaksi ääntä kiljui yhtä aikaa riidellen keskenään.
—Johan olen sanonut sinulle, koira, ettei se ole minun,—ärjyi toinen.
—Mene helvettiin, saatana,—kähisi toinen. Nyt tuli Maria Pavlovna ulos käytävään.
—Mikä selvä tässä tulee,—sanoi hän,—tulkaahan tänne, täällä on vaan Vera. Ja hän meni edellä viereisestä ovesta, joka vei pienen pieneen, nähtävästi yksinäiseen koppiin, joka oli nyt annettu valtiollisten naisten heteille. Lavitsalla makasi Vera Jefremovna kietoutuneena päinensä vaippaan.
—Hänellä on migreeni, hän nukkuu mistään tietämättä, ja minä menen tieheni,—sanoi Maria Pavlovna.
—Päinvastoin, jää vaan tänne,—sanoi Simonson,—minä en salaa mitään keltään, saati sinulta.
—Sen parempi,—sanoi Maria Pavlovna, ja lapsen tavoin keikauttaen ruumistansa puolelta toiselle, päästäkseen näin ylemmäksi lavitsalle, valmistui kuuntelemaan ja kiinnitti kauniit lampaan silmänsä kauas etäisyyteen.
—Asiani olisi nyt se,—toisti Simonson,—että tietäen teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan minä katson olevani velvollinen ilmoittamaan teille oman suhteeni häneen.
—Se tahtoo sanoa, mitä niin?—kysyi Nehljudof ehdottomasti ihaillen sitä yksinkertaisuutta ja rehellisyyttä, jolla Simonson oli kääntynyt hänen puoleensa.
—Se tahtoo sanoa, että minä tahtoisin mennä naimisiin Katarina
Mihailovnan kanssa…
—Merkillistä!—sanoi Maria Pavlovna pysähtäen katseensa Simonsoniin.
—… ja olen päättänyt pyytää hänen suostumustansa siihen, siihen nimittäin, että hän tulisi minun vaimokseni,—jatkoi Simonson.
—Mitäs minä siihen taitaisin? Se riippuu hänestä,—sanoi Nehljudof.
—Niin, vaan hän ei ratkaise tätä kysymystä ilman teitä.
—Miksei?
—Siksi, että niinkauan kuin kysymys teidän suhteestanne häneen ei ole lopullisesti ratkaistu, ei hän voi tehdä mitään vaalia.
—Minun puoleltani on kysymys ratkaistu lopullisesti. Minä tahdon tehdä sen, minkä pidän velvollisuutenani, ja paitsi sitä helpoittaa hänen asemaansa, vaan en missään tapauksessa tahdo rajoittaa hänen vapauttansa.
—Niin, mutta hän ei tahdo teidän uhraustanne.
—Mitään uhrausta ei ole olemassa.
—Ja minä tiedän että tämä hänen päätöksensä on horjumaton.
—Mitä puhuttavaa sitten on minun kanssani?—sanoi Nehljudof.
—Hänelle on tarpeen, että tekin myönnätte niin olevan.
—Kuinka ininä voisin myöntää, ettei minun pidä tehdä sitä, niitä pidän velvollisuutenani. Ainoa minkä voin sanoa, on, että minä en ole vapaa, mutta hän on vapaa.
Simonson oli hetken aikaa vaiti miettien jotakin.
—Hyvä, sen minä sitten sanonkin hänelle. Elkää te luulko, että minä olen häneen rakastunut,—jatkoi hän.—Minä rakastan häntä niinkuin hyvää, harvinaista, paljon kärsinyttä ihmistä. Minä en tarvitse häneltä mitään, mutta hirveästi haluttaisi auttaa häntä, helpoittaa hänen kohta…
Nehljudofia kummastutti kuulla Simonsonin äänen vapisevan.
—… helpoittaa hänen kohtaloansa,—jatkoi Simonson.—Jos hän ei tahdo ottaa vastaan teidän apuanne, ottakoon vastaan minun apuni. Jos hän suostuu, niin olisi aikomukseni pyytää päästä sinne minne hän lähetetään. Neljä vuotta ei ole ijankaikkisuus. Minä eläisin hänen rinnallaan ja ehkä voisin helpoittaa hänen kohtal…—taas hänen oli pysähtyminen mielenliikutuksen tähden.
—Mitäpä minä voisin siihen sanoa?—sanoi Nehljudof.—Olen iloinen että hän on löytänyt sellaisen suojelijan kuin te…
—No juuri sitä minun pitikin vaan saada tietää,—jatkoi Simonson.—Minä halusin tietää, kun rakastan häntä ja tahdon hänen hyväänsä, pidättekö tekin, että minun avioliittoni hänen kanssaan olisi hänelle hyväksi?
—No, arvatenkin,—sanoi Nehljudof päättävästi.
—Kaikki tarkoittaa vaan hänen parastaan, minä tahdon vaan, että tuo kärsinyt sielu saisi levähtää,—sanoi Simonson katsoen Nehljudofiin semmoisella lapsellisella hellyydellä, jommoista ei olisi mitenkään odottanut noin synkännäköiseltä mieheltä.
Simonson nousi seisaalleen, otti Nehljudofia kädestä, lähensi kasvonsa häntä kohden, hymähti ujosti ja suuteli häntä.
—Siis minä sanon hänelle niin,—sanoi hän ja meni huoneesta.