XVII.
—Onko nähty mokomata?—sanoi Maria Pavlovna.—Rakastunut, ihan rakastunut. Kyllä en olisi voinut aavistaa, että Vladimir Simonson rakastuu tuommoisella kaikkein tyhmimmällä ja poikamaisimmalla tavalla. Merkillistä! Ja suoraan sanoen: myöskin surkeata,—päätti hän ja huokasi.
—Entäs Katja? Mitä luulette hänen ajattelevan asiasta?—kysyi
Nehljudof.
—Hänenkö?—Maria Pavlovna pysähtyi nähtävästi tahtoen vastata kysymykseen niin säntillisesti kuin suinkin.—Nähkääs, hän on, huolimatta entisyydestään, luonnon laadultaan mitä siveellisimpiä ihmisiä … ja tuntee niin hienosti, niin hienosti… Hän rakastaa teitä—rakastaa syvästi, ja on onnellinen voidessaan tehdä teille vaikka vaan sen kieltoperäisenkin palveluksen, ettei yhdy teidän kanssanne. Hänelle olisi avioliitto teidän kanssanne hirveä lankeemus, pahempi kuin mikään entinen, ja sen vuoksi hän ei milloinkaan suostu siihen. Ja kuitenkin teidän läsnäolonne tekee hänet levottomaksi.
—Pitäisikö minun sitten hävitä, vai kuinka?—sanoi Nehljudof.
Maria Pavlovna veti suunsa suloisen lapsekkaaseen hymyyn.
—Niin, osaksi.
—Kuinkas voi hävitä osaksi?
—Minä valehtelin, mutta hänestä tahdon teille sanoa, että luultavasti hän huomaa Simonsonin tyhmän innokkaan rakkauden, vaikkei tämä olekaan vielä hänelle mitään puhunut, ja hän on siitä sekä mielissään että peloissaan. Tiedättehän etten minä ole niissä kysymyksissä mikään asiantuntija, mutta minusta näyttää, että Simonsonin puolella ei ole muuta kun kaikkein tavallisin miesten tunne, vaikkakin naamioittu. Hän tosin sanoo, että tuo rakkaus enentää hänen tarmoansa, ja että se on platoonillinen. Mutta minä tiedän että jos rakkaus tarkoittaa jotakin erikoisesti, niin sen pohjalla on välttämättä sittenkin jotakin likaista… Niinkuin esimerkiksi Novodvorofin rakkaudessa Grabetsiin.
Maria Pavlovna joutui näin syrjäpoluille, kun pääsi omaan lempiaineeseensa.
—Niin, mutta mitä minun nyt on tekeminen?—kysyi Nehljudof.
—Luullakseni on parasta että sanotte hänelle. Aina on hyvä että kaikki on selvänä. Puhukaa nyt hänen kanssaan, minä kutsun hänet tänne. Tahdotteko?—sanoi Maria Pavlovna.
—Olkaa niin hyvä,—sanoi Nehljudof, ja Maria Pavlovna meni.
Merkillinen tunne valtasi Nehljudofin, kun hän jäi yksin tähän pieneen koppiin kuunnellen Vera Jefremovnan hiljaista hengitystä ja uiketta, ja vankien melua, joka yhtä mittaa kuului kahden oven läpi.
Se, minkä Simonson oli hänelle sanonut, vapautti hänet siitä velvollisuudesta, jonka hän oli suorittaakseen ottanut ja joka heikkouden hetkinä näytti hänestä raskaalta ja oudolta, ja kuitenkin teki hänelle jokin asia sekä pahaa että kipeätä. Tähän tunteeseen sekaantui muun muassa se, että Simonsonin aikomus hävitti kaiken erikoisuuden eli harvinaisuuden Nehljudofin teolta, vähensi hänen omissa ja muiden silmissä sen uhrin arvoa, johon hän oli valmistunut: jos joku ihminen, ja vielä niin hyvä ja aivan riippumaton kaikista entisyyden siteistä, oli valmis yhdistämään kohtalonsa Maslovan kanssa, niin ei Nehljudofin uhri siis ollutkaan mitään erikoisen merkillistä. Oli siinä myöskin ehkä tavallisen mustasukkaisuudenkin tunnetta: hän oli niin tottunut Katjushan rakkauteen häntä kohtaan, ettei voinut ajatellakaan Katjushan voivan rakastua toiseen. Oli siinä myöskin paha mieli kerran omaksumansa suunnitelman kukistumisesta, jonka mukaan hänen piti elää Katjushan rinnalla niin kauan kuin tämä kärsi rangaistustaan. Jos Katjusha meni naimisiin Simonsonin kanssa, niin ei Nehljudofin läsnäolo enää ollut tarpeen, ja hänen piti muodostaa itselleen uusi elämän suunnitelma.
Ei hän vielä ehtinyt tunteissansa täysin selvitä, kuin avatusta ovesta remahti yltynyt vankien melu (heillä oli tällä kertaa jotakin erikoista), ja huoneeseen tuli Katjusha.
Hän tuli nopeasti Nehljudofin luo.
—Maria Pavlovna lähetti minut,—sanoi hän pysähtyen ihan Nehljudofin viereen.
—Niin, minulla olisi vähän puhumista. Istukaahan. Vladimir Ivanovitsh on puhunut minun kanssani.
Katjusha istahti, pani kätensä polvilleen ja näytti ihan rauhalliselta, mutta heti kun Nehljudof oli vaan maininnut Simonsonin nimen, hän sävähti tulipunaiseksi.
—Mitäs hän sitten puhui teille?—kysyi Katjusha.
—Hän sanoi tahtovansa mennä naimisiin teidän kanssanne.
Katjushan kasvot yhtäkkiä rypistyivät ilmaisten tuskaa; hän ei sanonut mitään, vaan loi ainoastaan katseensa alas.
—Simonson pyysi minun suostumustani tai neuvoani. Minä sanoin, että kaikki riippuu teistä,—että teidän on itsenne päätettävä.
—Voi, mitä tuo nyt on? Mitä varten?—sanoi Katjusha ja katsahti Nehljudofiin tuolla omituisella vähän vinolla katseellaan, joka oli aina hyvin voimakkaasti vaikuttanut Nehljudofiin. Muutamia sekuntia he äänettöminä katsoivat toisiansa silmiin, ja tämä katse sanoi paljon sekä toiselle että toiselle.
—Teidän täytyy päättää,—toisti Nehljudof.
—Mitä minulla on päättämistä?—sanoi hän.
—Kaikki on aikaa sitten päätetty.
—Ei, vaan teidän täytyy päättää otatteko vastaan Simonsonin tarjouksen,—sanoi Nehljudof.
—Eihän minusta, pakkotyöhön tuomitusta ole vaimoksi. Miksi minä pilaisin elämän vielä häneltäkin?—sanoi hän pahoilla mielin.
—Niin, mutta jos onnistuisi niin että tulisi armahdus?—sanoi
Nehljudof.
—Voi, jättäkää minut. Ei ole enää mitään puhumista,—sanoi hän, nousi ja meni kopista.