XXVIII.
Panematta maata käveli Nehljudof kauan aikaa edestakaisin huoneessansa. Hänen asiansa Katjushan kanssa olivat lopussa. Hän ei ollut tälle tarpeellinen, ja se häntä sekä suretti että hävetti. Mutta häntä vaivasi nyt toinen asia. Ja tämä toinen asia ei ollut suinkaan lopussa, vaan päinvastoin voimakkaammin kuin koskaan ennen vaivasi häntä ja vaati hänen toimintaansa. Kaikki se hirmuinen surkeus, jota hän oli nähnyt ja saanut tietää tähän aikaan, ja erittäinkin nyt tässä kauheassa vankilassa, koko tuo surkeus, joka oli kukistanut myöskin hyväsydämisen Kryiltsofin, oli ylimmillään, valloillansa, eikä näkynyt mitään mahdollisuutta sen voittamiseen tai edes ymmärtämiseen miten se oli voitettava. Hänen mielikuvituksessaan uudistuivat nuo tukahduttavaan ilmaan suljetut sadat ja tuhannet häväistyt ihmiset, jotka siellä istuivat väliäpitämättömien kenraalien, yleisten syyttäjien, tirehtörien telkeäminä. Hän muisteli tuota outoa, esimiesten virheitä paljastavaa vapaata ukkoa, jota pidettiin mielipuolena, ja ruumiiden joukossa noita vihamielisyydessä kuolleen Kryiltsofin vahakasvoja. Ja uudella voimalla astui hänen eteensä vastausta vaatien tuo vanha kysymys, hänkö Nehljudof on hullu, vaiko nuo ihmiset ovat hulluja, jotka pitävät itseänsä järkevinä ja tuota kaikkea tekevät.
Väsyttyään vihdoin kävelemiseen ja ajattelemiseen, hän istui sohvalle lampun ääreen ja ajattelematta avasi evankeliumin, jonka englantilainen oli hänelle muistiksi antanut, ja jonka hän tyhjentäessään taskujaan kaikesta mitä niissä oli, oli heittänyt pöydälle. »Sanotaan siellä olevan selityksen kaikkeen», ajatteli hän ja alkoi lukea evankeliumia siitä mistä se oli avautunut. Mattheuksen 18 luku.
1. Sillä hetkellä tulivat opetuslapset Jesuksen tykö, sanoen: kuka, siis on suurin taivaan valtakunnassa?
2. Ja Jesus kutsui tykönsä lapsen, ja asetti sen heidän keskelleen.
3. Ja sanoi: totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niinkuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.
4. Sentähden, joka itsensä alentaa niinkuin tämä lapsi, se on suurin taivaan valtakunnassa.
»Niin, niin se on», ajatteli hän muistellen, kuinka hän oli kokenut rauhaa ja elämän iloa ainoastaan mikäli hän oli alentanut itseään.
5. Ja joka holhoo senkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän holhoo minun.
6. Mutta joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi hänen olisi, että myllyn kivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen.
»Miksi siinä sanotaan: joka holhoo, miten holhoo? ja mitä merkitsee: minun nimeeni?»—kysyi hän itseltään tuntien että nämät sanat eivät merkitse hänelle mitään. »Ja miksi myllyn kivi kaulaan ja meren syvyyteen? Ei, siinä on jotakin vierasta: epäselvää, hämärää»,—ajatteli hän muistaen monta kertaa ennenkin eläessään aikoneensa evankeliumia lukea, mutta aina saaneensa kylläkseen tuommoisista epäselvyyksistä. Hän luki vielä 7:nen, 8:nen, 9:nen ja 10:nen värsyn kiusauksista, siitä että pahennusten täytyy tulla maailmaan, ijankaikkisen tulen rangaistuksesta, johon ihmiset, heitetään, ja joistakin enkeli-lapsista, jotka näkevät Taivaallisen Isän kasvoja. »Mikä vahinko, että tämä on niin kömpelöä», ajatteli hän, »ja kuitenkin tuntuu että siinä on jotakin hyvää».
11. Sillä Ihmisen Poika tuli autuaaksi tekemään sitä kuin kadonnut oli.
12. Mitä te luulette? Jos jollakin ihmisellä olisi sata lammasta, ja yksi heistä eksyisi: eikö hän jättäisi yhdeksänkymmentä ja yhdeksän, ja menisi vuorille, ja, etsisi sitä eksynyttä?
13. Ja jos niin tapahtuu, että hän löytää sen, totisesti sanon minä teille: hän iloitsee enemmän siitä, kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä, jotka eivät eksyneet.
14. Niin ei ole myös teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, että joku näistä pienimmistä hukkuisi.
»Niin, ei ollut Isän tahtoa, että he hukkuisivat, ja siinä ne kuitenkin hukkuvat sadottain ja tuhansittain. Eikä ole mitään keinoa pelastaa heitä», ajatteli hän.
21. Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä?
22. Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.
23. Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi lukua laskea palveliainsa kanssa.
24. Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli hänelle velkaa kymmenen tuhatta leiviskää.
25. Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen myytää, ja hänen emäntänsä, ja lapsensa, ja kaikki mitä hänellä oli; ja maksettaa.
26. Niin se palvelia lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: herra, ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle.
27. Niin armahti herra sitä palveliata, päästi hänen, ja antoi hänelle velan anteeksi.
28. Niin se palvelia meni ulos, ja löysi yhden kanssapalvelioistansa, joka hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen, ja kiristi häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi.
29. Niin hänen kanssapalveliansa lankesi maahan hänen jalkainsa juureen, ja rukoili häntä, sanoen: ole minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle.
30. Mutta ei hän tahtonut: vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen asti kuin hän velan maksaisi.
31. Mutta koska muut hänen kanssapalveliansa näkivät, mitä tehtiin, murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herrallensa kaiken, mitä tehty oli.
32. Silloin kutsui Herra hänen eteensä, ja sanoi hänelle: sinä paha palvelia, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua rukoilit:
33. Eikö myös sinun pitänyt armahtaman sinun kanssapalveliatas, niinkuin minäkin armahdan sinua?
»Eikö todellakaan ole mistään muusta kysymyskään?» huudahti Nehljudof äkkiä ääneensä, luettuaan nämä sanat. Ja koko hänen olemuksensa sisällinen ääni sanoi: »Ei, ei mistään muusta.»
Ja Nehljudofin kävi samoin kuin usein niiden, jotka elävät henkistä elämää. Kävi niin, että ajatus, joka oli alussa näyttänyt hänestä oudolta, paradoksilta, jopa vaan pilapuheelta, yhä useammin ja useammin löydettyään vastinetta elämässä yhtäkkiä tuli hänen eteensä yksinkertaisimpana ja selvimpänä totuutena. Niin hänelle nyt selvisi ajatus, että ainoa varma pelastus siitä hirveästä onnettomuudesta, jota ihmiset kärsivät, on se, että he tunnustavat itsensä syyllisiksi Jumalan edessä ja sentähden kykenemättömiksi rankaisemaan tai oikaisemaan muita ihmisiä. Hänelle selvisi nyt, että koko se kauhea kurjuus, jota hän oli nähnyt vankiloissa ja kuritushuoneissa, samoin kuin tämän onnettomuuden aikaansaajain levollinen varmuus sai alkunsa vaan siitä, että ihmiset tahtoivat tehdä mahdottomuuksia: ollen itse pahoja tahtoivat oikaista pahoja. Rikokselliset ihmiset tahtoivat oikaista rikoksellisia ja luulivat voivansa tehdä sen koneellisella tavalla. Mutta kaikesta siitä oli vaan seurauksena, että rahaa tarvitsevat ja ahnaat ihmiset olivat tehneet itselleen ammatin tuosta ihmisten luullusta rankaisemisesta ja oikaisemisesta ja siinä äärimmäisyyteen asti sekä itse turmeltuivat että lakkaamatta turmelivat niitä, joita he kiduttivat. Nyt hänelle selvisi, mistä oli tuo hänen näkemänsä hirmu saanut alkunsa ja mitä oli tehtävä sen hävittämiseksi. Vastaus, jota hän ei ollut voinut löytää, oli se, minkä Kristus oli antanut Pietarille: pitää antaa aina anteeksi, kaikille, lukemattoman monta kertaa, sillä ei ole olemassa semmoisia ihmisiä, jotka olisivat syyttömiä ja voisivat rangaista tai oikaista.
»Mutta mahdotonta on, että asia olisi näin yksinkertainen», sanoi Nehljudof itsekseen, mutta samassa hän kuitenkin ehdottoman selvästi näki, että niin oudolta kuin se oli hänestä alussa tuntunutkin, tottunut kuin hän oli päinvastaiseen, siinä sittenkin oli kysymyksen yhtä varma järkiperäinen kuin käytännöllinenkin ratkaisu. Tuo alituinen vastaväite, että voiko muka pahantekijöitä noin vaan jättää rankaisematta, ei saanut häntä enää tolalta. Tuolla vastaväitteellä olisi ollut merkitystä, jos olisi ollut todistettua, että rangaistus vähentää rikoksia, parantaa rikoksentekijöitä; mutta kun on todistettu ihan päinvastaista, ja kun on selvä, ettei toisten ihmisten oikaiseminen ole toisten vallassa, niin ainoa järjellinen teko, mihin te pystytte, on, että herkeätte tekemästä sitä, mikä on sekä hyödytöntä että suorastaan vahingollista ja sitäpaitsi sekä siveetöntä että julmaa. Te olette usean vuosisadan kuluessa ottaneet hengiltä ihmisiä, joita pidätte rikoksellisina. Mitäs, ovatko ne hävinneet? Eivät ole hävinneet, vaan niiden luku on ainoastaan kasvanut. Niiden lisäksi on tullut, paitsi noita rikoksentekijöitä, joita rangaistukset turmelevat, vielä ne rikoksentekijä-tuomarit, -syyttäjät, -lainvalvojat, vanginvartijat, jotka tuomitsevat ja rankaisevat ihmisiä. Nehljudof ymmärsi nyt, että yhteiskunta ja järjestys yleensä eivät ole senvuoksi olemassa, että löytyy noita lain määräämiä rikoksentekijöitä, jotka tuomitsevat ja rankaisevat muita, vaan sen vuoksi, että tästä siveellisestä sekasorrosta huolimatta ihmiset sittenkin säälivät ja rakastavat toisiaan.
Toivoen löytää samassa evankeliumissa tukea tälle ajatukselleen Nehljudof alkoi lukea sitä alusta. Luettuaan vuorisaarnan, joka oli aina ennenkin häntä liikuttanut, hän nyt ensi kerran oivalsi tässä saarnassa jotakin muuta kuin pilventakaisia, kauniita ajatuksia ja enimmäkseen liioteltuja ja mahdottomia vaatimuksia. Nyt hän näki yksinkertaisia, selviä ja käytännössä toteutettavia käskyjä, jotka, jos ne täytettiin (mikä oli aivan mahdollista), rakensivat hämmästyttävän ja hänelle ihan uuden inhimillisen yhteiskuntamuodon, jonka ohella itsestään katosi koko se väkivalta, joka niin kauhistutti Nehljudofia, ja tuli saavutetuksi korkein ihmiskunnalle mahdollinen onni—Jumalan valtakunta maan päällä.
Näitä käskyjä oli viisi.
Ensimäinen käsky (Mat. V, 21-26) oli se, että paitsi tappamisen kieltoa ihminen ei saanut suuttua veljelleen, ei saanut pitää ketään mitättömänä, »rhaka», vaan jos hän jonkun kanssa riitautuu, hänen on sopiminen ennenkuin menee lahjaansa uhraamaan jumalalle, s.o. rukoilemaan.
Toinen käsky (Mat. V, 27-32), oli se, että paitsi huorintekoa, ihminen ei saa pitää naisen kauneutta nautintonsa esineenä, ja kerran yhdyttyään jonkun naisen kanssa hän ei saa tätä milloinkaan hylätä.
Kolmas käsky (Mat. V, 33-37) oli se, ettei ihminen saa mitään valalla luvata.
Neljäs käsky (Mat. V, 38-42) oli se, että vaatimatta silmää silmästä ihmisen oli päinvastoin kääntäminen toinen poskensa, kun häntä oli toiselle lyöty, hänen oli antaminen vääryydet anteeksi ja nöyrästi kantaminen ne, eikä keltään kieltäminen, mitä häneltä toiset tahtoivat.
Viides käsky (Mat. V, 43-48) oli se, että ihminen ei saanut vihata vihollisiaan ja sotia niiden kanssa, vaan hänen täytyi rakastaa heitä, auttaa, palvella heitä.
Nehljudof rupesi katsomaan palavan lampun valoon ja huumaantui. Muistettuaan meidän elämämme koko surkeuden, hän selvästi kuvaili eteensä, mimmoiseksi tämä elämä voisi muuttua jos ihmiset kasvatettaisiin näiden sääntöjen mukaan, ja kauan sitten sammuksissa ollut riemu täytti hänen sydämmensä. Aivan kuin hän olisi pitkällisen nääntymisen ja kärsimisen jälkeen yhtäkkiä löytänyt rauhan ja vapauden.
Hän ei nukkunut koko yöhön, ja niinkuin käy lukemattomien lukijain, jotka ensi kerran evankeliumiin syventyvät, hän lukiessaan ymmärsi ajatuksen joka kohdassa, semmoisissa sanoissa, joita oli monta kertaa ennen lukenut vaan ei huomannut. Niinkuin pesusieni imee vettä, niin hän imi itseensä sitä tarpeellista, tärkeätä ja iloista, mikä hänelle tässä kirjassa avautui. Ja kaikki mitä hän luki, näytti hänestä tutulta, näytti ikäänkuin vahvistavan, tajuntaan saattavan sitä mitä hän oli jo kauan sitten tietänyt ennenkin, vaikkei ollut täydellisesti tajunnut eikä uskonut. Mutta nyt hän tajusi ja uskoi. Eikä ainoastaan sitä, ei ainoastaan niin, että täyttäen näitä käskyjä ihmiset saavuttavat korkeimman onnensa, vaan nyt hän tajusi ja uskoi, ettei kenenkään ihmisen ollut muuta tekeminen, kuin täyttäminen nämä käskyt,—että siinä on ihmiselämän ainoa, järjellinen aate,—että jokainen poikkeus siitä on virhe, joka heti tuopi mukanaan rangaistuksen. Tämä oli tuloksena koko opista ja se oli erinomaisella selvyydellä ja voimalla sanottu vertauksessa viinamäentyömiehistä. Viinamäentyömiehet kuvailivat, että viinamäki, johon he olivat lähetetyt työtä tekemään isännälle, oli heidän omaisuutensa, että kaikki mitä löytyi viinamäessä, oli tehty heitä varten ja että heidän asiansa oli vaan nauttia elämästään tällä mäellä, unohtaen isännän ja tappaen ne, jotka muistuttivat heitä isännästä ja heidän velvollisuuksistaan tätä kohtaan.
»Juuri samaa mekin teemme», ajatteli Nehljudof, »eläessämme siinä järjettömässä vakaumuksessa, että me olemme itse oman elämämme isäntiä, että se on meille omaksi nautinnoksi annettu. Tämä on ihan selvästi järjetöntä. Sillä jos me olemme tänne lähetetyt, niin se on arvatenkin tapahtunut jonkun tahdosta ja jotakin tarkoitusta varten. Mutta mepä olemme päättäneet, että elämme vaan omaksi iloksemme, ja sentähden meidän onkin tietysti paha olla, niinkuin on paha olla työmiehen, joka ei täytä isännän tahtoa. Mutta isännän tahto on lausuttu juuri noissa käskyissä. Jos ihmiset vaan täyttävät nuo käskyt—niin maan päällä syntyy Jumalan Valtakunta, ja ihmiset saavat korkeimman onnen, mikä on heille mahdollinen.»
Etsikää ensin Jumalan Valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, ja kaikki nämät teille annetaan. Mutta me haemme kaikkia näitä emmekä tietysti löydä mitä haemme.
»Siinä se nyt on minun elämäni tehtävä. Juuri päättyi toinen, niin jo alkaa toinen».
Tästä yöstä lähtien alkoi Nehljudofille aivan uusi elämä, ei ainoastaan siksi, että hän tuli uusiin olosuhteisiin, vaan siksi, että kaikki, mikä hänelle tästä lähin tapahtui, merkitsi hänelle ihan toista, kuin oli merkinnyt ennen.
Mihin tämä hänen elämänsä uusi kausi päättyy, sen tulevaisuus osoittaa.
Moskovassa, Tammikuun 12 p. 1899.