XXVII.
Eräässä kopissa Nehljudof tapasi ihmeekseen sen kummallisen äijän, jonka hän oli nähnyt lautalla. Tämä äijä, tukka pörröllään ja koko kasvot rypyissä, tuhkanharmaassa ja olkapäästä repeytyneessä paidassa ja samallaisissa housuissa istui paljain jaloin lattialla lavitsain vieressä ja vihaisen kysyvästi katsoa tuijotti sisään tulleisiin. Hänen nääntynyt, likasen paidan repeymistä näkyvä ruumiinsa oli surkea ja heikko, mutta hänen kasvojensa ilme oli vieläkin miettiväisempi, totisempi ja elävämpi kuin lautalla. Vangit hypähtivät niinkuin ennenkin kaikki pystyyn ja ojentuivat sotamiesasentoon esimiestensä tullessa; mutta äijä istui paikallaan. Hänen silmänsä kiiluivat ja kulmakarvat menivät vihaisiin ryppyihin.
—Ylös,—kiljasi hänelle tirehtöri.
Äijä ei liikahtanutkaan, vaan hymähti ylenkatseellisesti.
—Edessäsi seisovat sinun palveliasi. Mutta minä en ole sinun palveliasi. Sinulla on leima…—sanoi äijä osoittaen tirehtörin otsaa.
—Mitä?—sanoi tirehtöri uhkaavasti lähestyen häntä.
—Minä tunnen tuon miehen,—kiirehti Nehljudof sanomaan tirehtörille.—Miksi hän on tänne tuotu?
—Polisi on lähettänyt passittomana. Me olemme kyllä pyytäneet etteivät lähettäisi, mutta he vaan lähettävät,—sanoi tirehtöri vihaisesti vilkkuen äijään.
—Taidat vaan sinäkin kuulua antikristuksen sotajoukkoon?—kysyi äijä
Nehljudofilta.
—En, minä olen vaan käymässä,—sanoi Nehljudof.
—Olet kai tullut näkemään kuinka antikristus ihmisiä kiusaa? Tässä ollaan, katso. Katso kuinka paljon hän on ihmisiä koonnut ja pistänyt koko joukkonsa häkkiin. Ihmisten pitää otsansa hiessä leipää syömän, mutta hän on teljennyt niitä kuin sikoja, ja syöttää työttömiä, että ne vaan villiintyisivät.
—Mitä se puhuu?—kysyi englantilainen. Nehljudof sanoi, että äijä moittii tirehtöriä siitä, että tämä pitää ihmisiä suljettuina.
—Kysykääpäs häneltä mitä hänen mielestään pitäisi tehdä niille, jotka eivät lakia noudata,—sanoi englantilainen.
Nehljudof käänsi kysymyksen.
Äijä rupesi oudosti nauramaan paljastaen hammasrivinsä.—Lakiko,—toisti hän ylenkatseellisesti,—hän ryösti ensin kaikki, koko maan anasti, kaiken rikkauden otti ihmisiltä, vei omiin käsiinsä, löi allensa kaikki, jotka olivat häntä vastaan, ja sitten kirjoitti lain, ettei saa ryöstää eikä tappaa,—olisi edes ensin lain kirjoittanut.
Nehljudof käänsi. Englantilainen naurahti.—No, kuitenkin kysykää mitä nyt on tehtävä varkaille ja murhaajille?
Nehljudof käänsi taas kysymyksen. Äijä rypisti ankarasti silmänsä.
—Sano hänelle, että hän ottaisi päältään antikristuksen leiman, niin hän pääsee sekä varkaistaan että murhaajistaan. Sano vaan niin.
—He is crazy, [Hän on mielipuoli.]—sanoi englantilainen sitten kuin Nehljudof oli kääntänyt ukon sanat, ja olkapäitään kohauttaen meni kopista.
—Suorittele sinä vaari omia asioitasi, eläkä seuraa noita. Jokainen hoitakoon itseänsä. Jumala tietää ketä pitää rangaista ja ketä armahtaa, emmekä me,—sanoi äijä.—Ole oma esimiehesi, niin ei sinulla ole esimiehiä ollenkaan. Menehän nyt,—lisäsi hän vihaisen näköisenä ja kiiltävin silmin katsoen kopissa viipyvään Nehljudofiin.—Vai etkö ole vielä kylliksesi nähnyt, kuinka antikristuksen palveliat täille ihmislihaa syöttävät? Alahan vaan mennä.
Kun Nehljudof tuli käytävään seisoi englantilainen tirehtörin kanssa erään tyhjän kopin ovella ja kyseli tämän kopin tarkoitusta. Tirehtöri selitti, että se oli ruumishuone.
—Oo,—sanoi englantilainen, kun Nehljudof oli kääntänyt, ja ilmoitti halunsa käydä katsomassa.
Ruumishuoneena oli tavallinen pienenlainen koppi. Seinässä paloi pieni lamppu ja valaisi heikosti yhteen nurkkaan ladottuja säkkejä, halkoja ja neljää ruumista oikealla puolella lavitsoilla. Ensimäisen ruumis, likaisessa paidassa ja rääsyhousuissa oli pitkäkasvuisen miehen, jolla oli pieni parta ja pään puolisko ajeltu. Ruumis oli jo kangistunut; siniset kädet olivat olleet nähtävästi rinnan päällä, mutta olivat nyt kohonneet hajalleen, paljaat jalat olivat myöskin hajallaan ja jalkapohjat töröttivät ulospäin. Hänen vieressään makasi valkoisessa hameessa ja nutussa paljasjalkainen harvatukkainen vanha nainen, lyhyt saparo niskassa, pienet keltaiset kasvot rypyssä ja nenä terävänä. Eukon takana oli vielä miehen ruumis, yllään jotain punasinervää. Tämä väri muistutti Nehljudofille jotakin.
Hän tuli lähemmäksi ja alkoi katsella ruumista.
Pieni, terävä, ylöspäin töröttävä parta, kova kaunis nenä, valkoinen korkea otsa, harvat kiharahiukset. Hän tunnusteli noita tuttuja piirteitä, eikä uskonut silmiään. Vielä eilen oli hän nähnyt nämät kasvot kiihoittuneen vihaisina, kärsivinä. Nyt ne olivat rauhalliset, liikkumattomat ja hirvittävän kauniit. Niin, se oli Kryiltsof, tai ainakin se jäännös, minkä hänen aineellinen olemuksensa oli jättänyt. »Miksi hän oli kärsinyt? Miksi hän oli elänyt? Ymmärsikö hän sen nyt?» ajatteli Nehljudof, ja hänestä näytti ettei vastausta ole, ettei ole mitään muuta paitsi kuolemaa ja hänelle tuli paha elämä. Jättämättä hyvästi englantilaiselle, Nehljudof pyysi vartijaa saattamaan häntä ulos, ja haluten välttämättä olla yksin, voidakseen koota ajatuksissaan kaikki tämäniltaiset vaikutukset, hän ajoi ravintolaan.