Kotikaiho

by Grazia Deledda

II

Herätessään seuraavana aamuna Regina huomasi olevansa yksin isossa kovassa vuoteessa.

Satoi vettä. Harmaa ja kolkko hämärä lisäsi huoneen alakuloisuutta. Ulkona ajoneuvot rämisivät, raitiovaunut porhalsivat kirskuen ohi kuin pauhaava myrsky, mikä Reginassa herätti vastustamatonta synkkämielisyyttä. Hänestä tuntui kuin koko kaupunki, josta kuului tuhansia eri ääniä, olisi ollut rajuilman järkyttämä. Kaikki oli kuin työn rasittaman tukalan elämän jyskettä, joka kaikui kesken lakkaamatta pimeässä virtaavan sateen ropinan.

Hän katseli huoneessa ympärilleen tirkistellen erottaakseen esineet.

Niin, kaikki oli mauttoman yksinkertaista, sekin kangas, josta pielukset ja raidit oli tehty; ne oli koristettu karkeilla pitseillä. Ja tuo harmaa katto ja kolme pimeää ikkunaa, varsinkin vuoteen jalkapäässä oleva, näyttivät kaameilta.

Ja missä Antonio oli? Huonotuulisena Regina paheksui, että tämä oli noussut niin hiljaa, ettei hän herännyt, ja jättänyt hänet yksikseen tähän äärettömään, outoon vuoteeseen. Mutta seuraavassa tuokiossa ovea raoitettiin varovasti ja Antonia kurkisti sisään.

— Kas vain! hän sanoi veitikkamaisen hyväilevästi nähdessään Reginan jo olevan valveilla, johan silmäterät ovat näkyvissä.

Antonio tuli huoneeseen, harppasi notkeasti vuoteen ääreen ja painoi suoraa päätä suudelman Reginan huulille.

— Oletpa jo hereillä, linnunpoikaseni, oikein hereillä.

— Siltä tuntuu! Regina vastasi ääni hiukan käheänä, kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. Sataako siellä?

— Sataa, ikävä kyllä! Antonio vastasi huoaten teeskennellyn syvään.
Mutta pian se lakkaa.

— Toivottavasti! Avaa ikkunaluukut.

— Tänään on sunnuntai, Antonio virkkoi mennessään avaamaan ikkunaluukkuja. Roomassa näet sataa joka sunnuntai, se johtuu kirouksesta, jonka paavi on singahduttanut italialaiseen virkavaltaisuuteen. Mutta jo riittäisi täksi päiväksi; varmaankin sade pian lakkaa. Jäähän vuoteeseen vielä hetkeksi: lähden sanomaan, että tuovat sinulle kahvia.

— Älä toki! Regina huudahti säikähtäen ajatellessaan, että anoppi jälleen ilmestyisi heidän huoneeseensa. Nousen heti paikalla. Aion kirjoittaa kotiin.

— Lähdemme kävelylle, heti kun herkeää satamasta, Antonio ilmoitti. Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, Gaspare tulee mukaan. Hän on perehtynyt arkeologiaan: lähdemme Forumille.

— Forumille! Regina toisti vilkastuen ja kovin iloisena.

— Niin, rakkaani, Forumille! Ajattelehan: Forumille. Tiedäthän, missä nyt olemme.

Regina hymyili hänelle sanomatta mitään. Antoniolla oli yllään toinen puku, hän oli ottanut puhtaan, kiiltävän kauluksen ja sitonut kaulaansa hienon, vihertävän kravattinauhan. Hän oli kähertänyt viiksensä; hän oli nuorekkaan raikas, virkeä, kiehtovan kaunis.

Päivänvalo oli tullut hänen mukanaan, ja Regina katseli häntä rakkautta uhkuen, riemuiten. Hän veti Antonion povelleen ja suuteli hänen hiuksiaan, joista levisi omituinen tuoksu — poltettujen kukkien tuoksua — niin Reginan oli tapana sanoa. Sitten hän oli kuiskaavinaan jotakin hänen korvaansa, mutta päästikin sensijaan pienen iloisen lapsellisen huudahduksen. Ja Antonio oli säpsähtävinään, uhkasi ja pudisti häntä. Ja he nauroivat, laskivat leikkiä ja unohtivat kaiken paitsi onneansa.

— Missä oletkaan herännyt, pikku jänöseni? Antonio kysyi käyttäen hyväilynimeä, jonka oli kuullut Reginan kotiseudulla, jossa oli toiminut kolme kuukautta salaisena komissaarina. Sanopas missä? Eilen tähän aikaan olimme Parmassa, tänään olemme täällä. Ajattelehan, millainen matka! Ja kolme kuukautta sitten emme edes tunteneet toisiamme! Muistatko sen päivän, jona tutustuimme toisiimme joen rantaäyräällä? Aurinko oli veripunaisena metsän takana! Opettaja katseli meitä ja hymyili: luultavasti hän jo silloin aavisti, että meistä tulisi pari.

— Saanko luvan esittää: herra Antonio Venutelli, valtiovarain ministeriön alisihteeri; jalosukuinen neiti Regina Tagliamari, Antonio jatkoi matkien vanhan opettajan nenä-ääntä, joka oli järjestänyt hänen ensi kohtaamisensa Reginan kanssa. Hän on todellinen kuningatar — Regina — hyvyydessä ja älykkyydessä, kyllin arvokas hallitsemaan ikuisessa kaupungissa. Voi verraton Rooma! Sinne matkustetaan, sinne jäädään.

— Vanhus parka! Regina sanoi käyden jälleen vakavaksi. Varmaankin saamme kiittää häntä ensi kohtaamisestamme.

— Mitähän nyt sanovat sinun kotonasi? Luultavasti näin: 'Nyt Regina on Roomassa, mutta venyy vielä vuoteessa, laiskuri, joka ei edes ole käynyt aamumessussa. Olla Roomassa, ja jäädä pois messusta!'

— Niin, sanohan muuta! Regina virkahti läiskäyttäen yhteen kätensä ja matkien miehensä hiukan lystikästä äänenpainoa. Mutta hän ei enää ollut iloinen. Rakas näky raateli hänen sydäntään; hän näki äitinsä, hyvän ja hienon äitinsä, sievän pikkusisarensa ja pienen veljensä, lemmikkinsä, lähtemässä aamukirkkoon. Rantaäyräällä kohoava kotihuvila jäi tyhjäksi sumuun ja poppelien keskeen kuin satutalo näyttämön taustassa. Sisällä hehkui valkea isossa kamiinassa, pieni musta kissanpoikanen loikoi katsellen tuleen. Barattan taulussa väikkyi harmahtavia ja punahohteisia välkkeitä, jotka loivat siihen haaveellisen tunnelman.

Hopeanheleä kello kalkatti koleassa aamuilmassa, ja usvaisen taivaan alla levisi pohjoisseutujen maisema, jonka halki kiemurteli iso joki, sinervän jättiläissuonen tavoin keskellä talvisen tasangon valkeaa povea. Vallitsi hiljaisuus, ääretön salaperäisyys, unelmausva.

Tästä kotikaihon loihtimasta näystä, joka kuitenkin tuotti alakuloisuuden sekaista nautintoa sen miehen hyväilyjen lomassa, jonka tähden Regina oli luopunut kaikesta, hänet tempasi todellisuuteen Anna rouva, joka varovaisesti hiipi sisään. Vanha nainen lähestyi puuskuttaen ja huokaillen, hiukset tavallista mustempina ja öljystä kiiltävämpinä, pyöreänä ja pulleana punaisessa aamupuvussaan. Regina punastui, otti pois käsivartensa Antonion kaulasta ja tempasi nopeasti peitteen päälleen.

— Mitä sinä teet? nuori aviomies ihmetteli kohottaen peitettä. Näytä vain kauniita käsivarsiasi! Katsohan, äiti, kuinka valkoinen minun Reginani on!

— Ei! Ei! Anna minun olla rauhassa! Regina virkkoi piilottautuen peitteen alle.

Mutta vanha rouva tuli lähemmäksi, auttoi Antoniota avaamaan hänen yöpaitansa hihansuiden nappeja ja siveli sormellaan nuoren rouvan hentoja, valkoisia käsivarsia.

— Ohhoh, hän huokasi. Jumala siunatkoon sinua. Oletpa todella kaunis!

— Mutta Herran nimessä, jättäkää minut rauhaan! Regina huudahti silti mielissään.

— Eikö totta, hän on todella kaunis? Antonio toisteli suudellessaan hänen siroja käsivarsiaan.

— Kaunis ja siro! Suurenmoinen! anoppi vakuutti tyytyväisenä, ikäänkuin Regina olisi ollut hänen itsensä synnyttämä lapsi. Minäkin olin kerran valkoinen ja siromuotoinen! Nyt olen vanha, mutta nuorena minäkin olin siro.

— Kyllä kai! Regina ajatteli katsellessaan anopin isoja käsiä, jotka olivat ruskeat ja pykineet ja haisivat sipulille.

— Tahdotko kahvia? Vai ehkä maitoa? Lähden heti noutamaan kahvia, maitoa, leivoksen ja kermaa…

— Kiitos vain, en tahdo mitään.

— Nouse jo! Antonio sanoi. Sade alkaa hellittää. Lähdetään kaupungille.

— Aiotko viedä hänet ulos tällaisella ilmalla? anoppi vastusteli. Oletko hullu! Hänen täytyy jäädä vuoteeseen. Kun minä olin nuori — hän kääntyi Reginaan päin — minun oli tapana loikoa vuoteessa kaiket aamupäivät. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet. Silloin piiat olivat luotettavia, työteliäitä ja järkeviä, ja perheenemäntä saattoi elää kuin hieno rouva ainakin, vaikkei ollutkaan sellainen. Minäkin saatoin, Jumalan kiitos, tehdä niin…

— Ja voitte kai edelleenkin! Eihän mikään estä, Regina sanoi ystävällisesti.

— Herranen aika! Vielä mitä, kun nämä nykyajan piiat ovat sellaisia! Näpisteleviä, kieroja ja kiittämättömiä! He ovat elämämme onnettomuus, myrkyttävät onnemme. Ennen olin heihin kiintynyt kuin perheen jäseniin. Nyt en enää, sillä he eivät ansaitse sitä. Tämäkin, joka minulla parastaikaa on, aiheuttaa minulle todellisia sydämenkouristuksia sillä mieliharmilla, jota hänen tähtensä saan kärsiä.

— Nouse jo! Antonio toisti.

Mutta Regina ei tahtonut nousta, ennenkuin he olivat jättäneet hänet yksikseen. Silloin hän hypähti vuoteesta ja jäi hetkiseksi seisomaan pitkässä yöpaidassaan harmahtavan päivän valuessa sisään kolmesta kammottavasta ikkunasta. Hän katseli epätoivoissaan huoneeseen sinne tänne koottujen esineiden sekasotkua, ja siinä värjötellessään hän teki ikävän havainnon: Roomassa oli kylmempi kuin hänen kotiseudullaan!

Hän pukeutui ja peseytyi kiireesti. Kaikki oli epämukavaa, pesupöydästä kaappia myöten, jonka ovikuvastin oli paksun verhon peitossa. Hän kohotti verhoa. Ja katsoessaan kuvastimeen hän huomasi kasvonsa kalpeiksi, muodottomiksi, rumiksi, ja hänen mielialansa sumeni entistään matalammaksi.

Antonio, joka oli huomannut Reginan viipymisen, tuli taas huoneeseen. Regina oli omavaltaisesti nostanut kaikki ikkunaverhot ja järjesteli matkalaukkujaan.

— Tule jo, mitä teetkään? Antonio kysyi vähän kärsimättömänä. Hän tarttui Reginan käteen ja veti hänet ruokasaliin, jossa Anna rouva odotti häntä pöydän ääressä; se oli katettu kahdelle, mutta siinä olisi ollut riittävästi ruokaa kymmenelle.

— Tahtoisin vain hiukan kahvia ilman kermaa, Regina huomautti.

— Vain mustaa kahvia? Oletko hupsu, rakkaani! Roomassa täytyy syödä.
Tässä saat mustaa kahvia. Tahdotko siihen sekaan vähän konjakkia?

— En; en pidä siitä.

— Koeta kuitenkin. Saatpa nähdä, että se maistuu hyvältä.

— Kiitos, en huoli.

— No ota nyt kuitenkin, muuten olen pahoillani.

Reginan oli pakko juoda kahvia konjakin kera, senjälkeen kermansekaista kahvia, syödä leivos, voileipää, keksiä ja taas leipää. Lopuksi hän sai kyyneleet silmiinsä. Anopin tyrkyttely vaivasi häntä. Lohduttaakseen häntä Anna rouva kysyi, tahtoiko hän kupin lihalientä ja palasen kananpoikaa.

— Tahdotteko ottaa minut hengiltä? Regina huudahti hullunkurisen epätoivoisesti.

Antonio söi ja nauroi.

Onneksi keittiöstä kuului räminää, jolloin Anna rouva kiiruhti pois ruokailuhuoneesta hengästyen ja vaappuen avarassa punaisessa aamupuvussaan. Regina palasi silloin huoneeseensa, otti kauniin valkoisen kaulaliinan, pani päähänsä vaaleanpunaisella nauhalla koristetun pienen hatun, joka hänen mielestään oli hieno, ja sirotteli ihojauhetta kasvoihinsa. Hänestä tuntui, että kaikki varmaan katselisivat häntä, niinkuin siellä kotipuolessa.

— Katsokaahan, kuinka kaunis Reginani on! Antonio sanoi puoleksi vakavasti, puoleksi leikillisesti, kun Regina näyttäytyi ruokailuhuoneen ovessa. Ja katsokaa tuota somaa pientä hattua!

Gaspare odotti ovella, yllään uusi päällystakki, pyylevänä, punoittavana ja miettivänä. Hän vilkaisi Reginaan ja virkkoi vakavasti:

— Hattusi on kuin pääskysen pesä!

— Mitä sinä kykenet hattuja arvostelemaan, sinä, joka et koskaan katsele naisia!

— En mene koskaan naimisiin, Gaspare selitti, mutta jos sellainen onnettomuus minua koittaisi, en ikinä kärsisi naurettavaa esiintymistä.

— Onnettomuudenko esiintymistä naurettavana? Regina kysyi ivallisesti.

Gaspare ei alentunut vastaamaan.

He lähtivät kaupungille. Regina ei voinut koskaan antaa anteeksi Antoniolle, että hän salli Gasparen tulla mukaan heidän ensi kävelylleen Roomassa.

— Kuljemme Via Cavouria Forumille, ja palaamme Piazza Venezian ja Via Nazionalen kautta, Antonio ehdotti katsottuaan kelloaan; päivää on jo kulunut pitkältä.

Ilma selkeni. Via Torinon varrella olevien puutarhojen puista tippui isoja, kimmeltäviä vesipisaroita. Vielä kosteana, harmaana ja punahohteisena, portaat sateesta kiiltäen, Santa Maria Maggiore-kirkko erottui sinisestä taivaan taustasta kohoten etäällä kuin vuoren huipulla.

— Santa Maria Maggiore, Gaspare huomautti viitaten sateensuojallaan kirkkoon päin.

Regina katsahti siihen välinpitämättömästi. Hänen mielestään tuo iso kirkko oli ruma.

He kääntyivät Via Cavourille. Katukivitys kuivi kuivamistaan, ja Regina huomautti, etteivät kivet olleet kiiltäviä, jommoisilta ne olivat näyttäneet ensimmäisenä iltana.

— Se vielä puuttuisi! Gaspare virkkoi karahdutellen kurkkuaan ja kääntyen sylkemään. Naisväki näkee aina asiat nurinkurisina, aina toisenlaisina kuin ne ovat todellisuudessa.

— Usein miehetkin! Regina puolustautui.

— Useammin miehet kuin naiset! Antonio säesti miellyttääkseen Reginaa.

— Joskus kylläkin, kieltämättä! Gaspare virkkoi ilkeästi hymyillen.

Vaikka Antonio aikaisemmin oli kertonut, että Gaspare oli »erikoinen tyyppi», langon äreä puhetapa suututti Reginaa. Mutta ennenpitkää hän sai muuta ajattelemista syventyessään katselemaan kaikkea uutta ympärillään.

Päivä kirkastui kirkastumistaan. Muutamat hopeiset hattarat piirsivät vielä vakojaan taivaan kanteen. Ihmisiä kiiti ohi sateensuoja kainalossa. Paistettujen kastanjojen haju levisi kosteaan ilmaan. Niin, tuo leveä, valoisa katu oli todella suurenmoinen. Myymälän ikkunassa näkyi viisi naistenhattua, jotka kiinnittivät Reginan huomiota enemmän kuin Santa Maria Maggiore-kirkko. Mutta äkkiä veljekset poikkesivat Via Cavourilta toiselle kadulle. Tämä katu oli kolkko, sen varrella oli vanhoja taloja ja riippuvia puutarhoja, jotka oli istutettu raunioiksi sortuneiden muurien harjalle. Katu nousi ja laski, siinä ei ollut jalkakäytäviä eikä myymälöitä, ja sillä kuhisi repaleinen ja likainen joukko kaupustelijoita, vihannesten myyjiä ja katupoikia. Tätä kurjaa katua he kulkivat pitkän matkaa, eikä siitä näyttänyt ollenkaan loppua tulevankaan. Regina väsyi, nojasi Antonion käsivarteen ja alkoi tuntea itsensä synkän surumieliseksi. Oliko tämä Rooma?

Antonio ja Gaspare kuvittelivat, että Regina jaksoi kävellä yhteen menoon tämän pitkän matkan niinkuin he, ja laahasivat hänet Forumille asti, jossa hän silmät väsymyksestä himmeinä näki edessään vain kosteiden raunioiden täyttämän torin, synkän, hautausmaata muistuttavan paikan, jota pilvet katselivat sinitaivaalta luoden holvikaarille ja pylväille tummia varjoharsojaan. Gaspare selitteli, mutta Regina ei kuunnellut. Joukko lornjettien läpi tirkisteleviä englantilaisia naisia, joiden hameet oli nostettu korkeammalle hakaneuloilla, loi vähän eloisuutta äärettömän hautausmaan tapaisen järkyttävään autiuteen. Ja kunniakkaat muinaisjäännökset, jotka olivat vielä märkinä sateesta, näyttivät Reginasta jättiläisluilta, jotka oli kaivanut esille utelias, lapsellinen kansa, vain huvikseen häpäisten kuolleen kulttuurin jättiläishautaa.

Forumilta Venutellin veljekset palasivat Piazza Venezian tietä. Oli jo melkein keskipäivä. Väkijoukko ryntäsi raitiovaunuihin. Ihmisvirta, enimmäkseen hienoja herroja, solui Via Nazionalea alas, levisi aukiolle, piazzalle ja tulvi edelleen Corsolle. Raitiovaunujen, autojen, ajopelien ja äänten sekava humu täytti ilman, joka huolimatta kosteudesta säteili kirkasta valoa. Regina oli kuin huumautunut; hän ei nähnyt kauas, mutta nyt hän erotti epäselvästi lähimmätkin esineet, tyrmistyneenä taukoamattomasta, tuhansien äänien muodostamasta katumelusta, josta erottuvat autojen törähdykset kuulostivat hänestä pakenevien petojen kiljunnalta ja herättivät hänessä melkein kauhistusta.

Silmät laajentuneina hän tuijotti torille väkijoukon aallehtimisen hypnotisoimana. Sitten hän katsoi ilmaan, ja hänestä tuntui kuin puhelinlankaverkko olisi pimentänyt taivaan, jolla liiti hohtelevia pilviä. Mutta väsynyt ja alakuloinen kuin oli, hän kuvitteli, ettei tämä kaikki ihmetyttänyt häntä. Naisten hieno ulkoasu kiinnitti enimmin hänen oudoksuvaa huomiotaan; se herätti hänessä sekä kateutta että vastenmielisyyttä. Olihan vallan mahdotonta, että naiset olisivat syntymästä saakka olleet näin soreakasvuisia ja kauniita. Heidän puvuissaan oli varmaankin täytettä, ja heidän kasvoihinsa sivelty ihomaalia. Hän tiesi varsin hyvin, kuinka paljon turmeltuneisuutta, vilppiä ja salaista kurjuutta piili tuossa ihmisjoukossa, jonka ensi kosketus, tuona usvaisena syysaamuna, metallilankaverkon alla hänessä herätti salaperäistä inhoa ja sääliä.

— Ajetaan kotiin! Antonio ehdotti nähdessään vaimonsa kasvoissa kuvastuvan yhä suuremman väsymyksen.

— Miksi emme nouse raitiovaunuun? Gaspare ihmetteli.

Antonio vastasi, että ajurilla pääsi pikemmin perille, mutta tosiasiassa hän sanoi sen osoittaakseen ainakin tänä ensimmäisenä päivänä Reginalle ritarillista kohteliaisuutta. Gaspare pysyi sitkeästi mielipiteessään, että he lähtisivät raitiovaunussa.

— Mennään jalan, Regina sanoi.

— Et tiedä, mitä puhut. Etkö huomaa, että menehdyt väsymyksestä! lanko huudahti.

— Otetaan sitten ajuri, Regina virkkoi kiusoittaakseen häntä.

— Olettepa aika aristokraatteja! tuo kursailematon naisvihaaja ärähti.

He ottivat ajurin ja palasivat Via Nazionalen kautta, joka alkoi tyhjentyä väestä.

Hopeisena hohtavan taivaan vaaleassa valossa Piazza Ferminin autereisessa taustassa suihkulähteen pulppuileva vesi näytti suunnattoman suurelta kristallikukalta. Sinä hetkenä, alakuloisen taivaan alla, etäisyys suurenmoisena taustana, katu, joka vähitellen tyhjeni ihmisistä ja näytti uinailevan, oli harvinaisen kaunis näky. Antonio katsoi Reginaan, nähdäkseen vihdoinkin hänen silmissään ihailun välkkeen. Mutta nuo suuret silmät olivat täynnä väsymystä ja varjoa, tarkastivat vain ohikiitäviä myymälöiden nimikilpiä, eivätkä kiinnittäneet huomiota muuhun.

Kun he tulivat lähelle Via Napolia, Antonio sanoi:

— Saammepa nähdä, tunnetko, mikä näistä poikkikaduista on meidän, pikku
Reginani.

— Tältä taholta en vielä ole nähnyt sitä, ja vaikka olisinkin nähnyt, en tuntisi sitä ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Tiedäthän, kuinka likinäköinen olen.

— Etkä muutoin kiinnitä huomiota sellaisiin.

— Ehkä en. Mitäpä siitä muutoin olisi hyötyä.

— Mitä silmistä yleensä on hyötyä? Gaspare sanoi väliin.

— Niin saattaa todella kysyä. Kuinka suuresti ne pettävät! Regina huomautti. Mutta Gaspare ei näyttänyt oivaltavan hänen ajatustaan, vaan sylkäisi rattailta kadulle, ajatellen, että kaikki naiset ovat joko typeriä tai keimailevia.

Siitä päivästä alkaen hän harkitsi Reginan kuuluvan »naisidioottien sakkiin» — tämä oli hänen keksimänsä nimitys — Arduinan, piian ja muiden tuttavapiirinsä naisten joukkoon. Voimakas elinkautinen molemminpuolinen ylenkatse vallitsi siitä hetkestä alkaen langon ja kälyn välillä.

Aamiaisen aikana, jonka Anna rouva sanoi olevan valmiin »heti paikalla», vaikka sitä täytyi odottaa puoli tuntia, Reginan täytyi tarkoin kertoa anopilleen kaikki, mitä oli nähnyt. Sillävälin kaikki kolme veljestä pohtivat politiikkaa. Heidän vakaumuksensa erosivat suuresti toisistaan.

Gaspare oli piintynyt, tinkimätön, armoton, vanhoillinen, Massimo tolstoilainen sosialisti, joka vihasi sotalaitosta yhtä kiihkeästi kuin veljensä vapautta ja naisia, Antoni taas oli vapaamielinen, hieman opportunisti.

Anna rouva otti innokkaasti osaa kolmen poikansa keskusteluun. Jos he esimerkiksi mainitsivat jonkun puoluemiehen nimen, vanha rouva heti lateli kyseellisen henkilön avioliittotarinan tai kertoi, kuka hänen rakastajattarensa oli. Ja hänellä tuntui olevan kaikesta hyvin tarkat tiedot.

Aamiaisen jälkeen Regina sulkeutui huoneeseensa, paneutui pitkäkseen ja nukahti. Herätessään hän kuuli, että taaskin satoi rankasti. Jälleen hän oli yksin isossa, kovassa vuoteessa harmaan katon alla, kylmän huoneen kolkossa hämärässä, ja hänet valtasi surumielisyys, melkeinpä epätoivo. Hän nousi kirjoittamaan kirjettä kotiin. Antonio vei hänet Anna rouvan huoneessa olevan kirjoituspöydän ääreen, ja Regina alkoi kirjoittaa:

»Sataa. Olen hyvin alakuloinen…»

Mutta oliko hän mieletön? Miksi tehdä äiti surulliseksi hyödyttömillä valituksilla?

— Olenhan itse halunnut tätä, hän ajatteli repien rikki paperiarkin. — Kuka pakotti minua vaihtamaan asemaani, luopumaan omaisistani ja kotiseudustani? Nyt olen yksin. Yksin! Vaikka valitankin, ei kukaan ymmärrä minua.

Hän nojasi kirjoituspöytään ja alkoi katkerasti järkeillä:

— Onko minulla oikeutta valittaa? Ei ole. Sitäpaitsi on turha valittaa, kun syy on itsessämme. Mieleni on sairas: pensas on nyhdetty irti paikasta, jossa se on syntynyt, ja pieninkin sysäys raatelee sitä. Miksi valittaisin? Kelle valittaisin? Ja mitä se hyödyttäisi? Eihän mikään voi parantaa minua tällä haavaa, ei edes Antonion rakkaus. Sade taukoaa, tulee kaunis ilma, saan oman kodin, jossa minun ei tarvitse alistua seurustelemaan kenenkään kanssa. Mutta olenko silloinkaan tyytyväinen? Kuka sen tietää? Mutta mitä se muutoin merkitsee? Täytyy ottaa elämä sellaisena kuin se on ja järjestää niin, että saa elää yksin. En käsitä tuota raivoisaa seuran tarvetta, joka meillä kaikilla on. Onko mahdoton elää yksin? Eikö se olisi parempi? Emmekö itse ole paras seuramme? Muutoin, niin hän päätteli, kaikki menee ohi; meidän kaikkien täytyy kuolla.

Hän aikoi alistua kohtaloonsa ja lähettää omaisilleen kirjeen täynnä hurskaita valheita. Mutta avatessaan pöytälaatikon ottaakseen esille kirjekuoren, hän näki Antonion omaisilleen niinä kolmena kuukautena kirjoittamat kirjeet, jolloin tämä oli ollut kuninkaallisena asiamiehenä Reginan kotipuolessa, ja vastustamaton uteliaisuus pakotti hänet lukemaan eräitä niistä. Ensimmäisissä kirjeissään Antonio kuvasi nopein piirtein seutua ja kehui sen eteenpäin pyrkiviä, hilpeitä ja sukkelia asukkaita. Eräässä kirjeessä sanottiin: »Olen täysihoidossa hauskassa perheessä. Isä on koulunopettajana lähiseudulla, mutta asustaa tätä nykyä täällä voidakseen pitää ylemmässä oppilaitoksessa lapsiaan, Gabrielen, joka on pirteä, tarmokas ja kunnianhimoinen nuorukainen, ja Gabriellaa, joka on erittäin viisas tyttö ja tahtoo ruveta kirjailijattareksi. Itse opettaja, jota sanotaan ikiliikkujaksi, hän kun ei pysy hetkeäkään paikoillaan, on omituinen olio. Hän puhuu alinomaa Rafaelista ja Michelangelosta, käyttäen erikoista oppisanastoa. Kun hän puhuu Rafaelista, jota ei koskaan mainitse ilman lisänimeä, hän sanoo: 'Hän, joka on maalannut Madonna della Seggiolen', j.n.e.».

Tässä kirjeessä oli jälkikirjoitus: »Opettaja on ehdottanut minulle edullista avioliittoa. Nainen on jalosukuinen, perhe oli aikoinaan upporikas, nykyjään hiukan köyhtynyt. Hän on 23-vuotias, ei kaunis eikä ruma, tavattoman älykäs, 30 tuhatta liiraa myötäjäisiä».

Toisessa kirjeessä Antonio, joka huomautti visusti kaihtaneensa seudun aatelisneitosia, sanoi, että opettaja itsepintaisesti pysyi ehdotuksessaan. »Tagliamarin perhe on seudun kaikkein hienoimpia. Heillä on vielä jäljellä kaksisataatuhatta liiraa jaettavana neljään osaan. Vanhempi tytär saa 30 tuhatta myötäjäisinä. Rouva Tagliamari on todella ylhäinen nainen, sellaisen tuhlailevan aatelismiehen leski, joka nuorempana pani menemään puolen miljoonan perinnön. Opettaja on kuvannut minulle talon neidin tietojen ja hyvyyden ihmeeksi. 'Hän on hieno, hienon hieno. Hän on saanut kasvatuksensa Parmassa, aateliskoulussa. Hänet täytyy viedä täältä pois Roomaan: siellä on hänelle kuuluva olinpaikka'. Opettaja parka», Antonio huomautti, »hän kuvittelee, että valtiovarainministeriön alisihteeri on ruhtinas, joka on omansa naimaan ja viemään mukanaan ylhäisen hienon neitosen».

»Tietystikään ei kolmeakynnnentätuhatta liiraa sovi halveksia» — näin Antonio kirjoitti kirjeessä syyskuun 20 päivänä »mutta tahdonpa ensin nähdä neidin».

Seuraava kirje kuvasi Reginan ja Antonion ensi kohtausta Po-joen rantatörmällä, Tagliamarin huvilan edustalla:

»Kaunis hän ei ole, hänellä on pienet kissankasvot, mutta hän on hyvin sievä, sivistynyt ja erittäin älykäs. Opettaja oli ilmeisesti puhunut hänelle minusta, sillä hän punastui ja katsoi minuun omituisella tavalla!… Hän kysyi minulta, olinko todella ruhtinattaren sihteeri, ja luulen, että tämä arvo saattaa minut hänen silmissään paljoa mielenkiintoisemmaksi kuin valtiovarainministeriön alisihteerin asema.

»Eilen olin vierailulla huvila Tagliamarissa. Rouva oli naisista miellyttävimpiä, todella hieno nainen. Hän kertoi — ehkä tahallaan, mutta samalla hyvin hienotunteisesti — koko elämänsä tarinan. Hän on hyvin ylhäistä sukua. Hänen miehensä oli sangen rikas, mutta epäonnistuneet liikeyritykset, vuoden 1880:n tulva ja muut vastoinkäymiset veivät hänet vararikkoon».

— Mitä teet, Regina? Antonio kysyi ilmestyen ovelle.

— Olen löytänyt erittäin mielenkiintoisia inhimillisiä asiakirjoja, hän virkkoi kohottaen päätään. Ja hän näytti miehelleen kirjeet.

Antonio punastui hieman, riensi pöydän ääreen ja tahtoi piilottaa kirjeet pöytälaatikkoon; mutta sitten hän malttoi mielensä ja alkoi lukea niistä eri kohtia.

— Etkö häpeä? Regina torui. »Hienon hieno neiti! Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia! Arvonimi 'ruhtinattaren sihteeri' saattaa minut mielenkiintoisemmaksi hänen silmissään», j.n.e., j.n.e.

— Mene matkoihisi, olet sietämätön! — Luehan tämä! Luehan tämä! Antonio toisteli. — Katsohan, mitä sanon tässä, myöhemmin.

Mutta Regina nousi ja meni katsomaan kuvastimeen.

— Olenpa todella kissan näköinen.

— Luehan tämä! Antonio yhä pyysi ja seurasi häntä kirje kädessä.

— Luetaan myöhemmin. Anna minun nyt kirjoittaa rauhassa, Regina sanoi palatessaan kirjoituspöydän ääreen.

Antonio otti esille kaikki kirjeensä ja istuutui sohvan kulmaan lukemaan niitä uudelleen. Reginan kirjoittaessa hän tämän tästä päästi huudahduksen ja hienon naurunhihityksen. Mutta äkkiä hän kävi vakavaksi, ehkä selvästi muistaessaan tuolla kaukana viimeisiä viettämiään päiviä, häitään ja onneaan.

Vähän myöhemmin molemmat aviopuolisot kiipesivät ylimpään kerrokseen Arduinan huoneistoon, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä. Kirjailijattaren huoneisto oli sisustettu hiukan omituisen maun mukaisesti. Siinä vallitsi epäjärjestys, joka Reginasta tuntui keinotekoisen tahalliselta.

Arduina riensi vastaanottamaan sukulaisiaan, päästäen äänekkäitä ilohuutoja. Hänellä oli väljä, valkoinen puku, jonka hihat hän oli käärinyt ylös keltaisille luiseville käsivarsilleen.

— Kas noin, hän sanoi piilottaen kätensä selän taa, anna minulle suukko, Regina.

Regina suuteli häntä osoittamatta erityistä innostusta. Antonio virkkoi:

— Kerroin Reginalle, että sinä jo kello viisi aamulla alat valmistaa aamiaista ja päivällistä, jotta sinulla sitten olisi aikaa kirjoittaa lehteesi. Herra tiesi, mitä sotkua tarjoat meille.

— Tässä sinulla on todistus päinvastaisesta! Arduina sanoi ojentaen jauhoisia käsiään. Joskus tosin voi sattua — kun voi niinkuin minä kirjoittaa helposti mihin vuorokauden aikaan ja missä paikassa tahansa — että käytän, kun henki tulee päälle, keittiön pöytää kirjoituspöytänä ja joudun sellaiseen haltioitumistilaan, että paisti pääsee palamaan. Mutta vähät siitä, hän jatkoi päästäen typerän naurun, jossa kuitenkin oli ivallinen pohjasävy, paisti on paisti, ja taide on taidetta. Mutta tulkaa nyt tänne istumaan. Katselkaapa näitä ehtiä. Palaan tuossa tuokiossa. Sitten sinun, Regina, pitää antaa minulle tietoja naisten Mantovassa harjoittamasta hyväntekeväisyydestä.

— Jätä hänet rauhaan! — Antonio varoitti.

— Jätä sinä itse hänet rauhaan! Ei kukaan pidä vaimostasi enemmän kuin minä. Minä häntä suorastaan ihailen. Jumaloin häntä! hän virkkoi kääntyen Reginan puoleen; minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Sinä miellytät minua niin suuresti senkin vuoksi, että nimesi on Regina — kuningatar. Joko olet nähnyt kuningataremme?

— Olen kyllä, viime yönä unissa!

— Se on totta; vastahan eilisiltana saavuit tänne. Mutta onhan sinulla aikaa. Missä olitte aamupäivällä? Colosseumissako? Voi, minä jumaloin Colosseumia. Tahtoisin asua siinä. Oletko lukenut Quo vadis romaanin? Mitä sanotkaan, et näy tuntevan kaikkein parasta nykyaikaista kirjaa! Panenpa sinut lukemaan sen. Saan sinut lukemaan koko joukon kirjoja ja tutustutan sinut useihin kirjailijoihin. Vien sinut älymystön salonkeihin ja taiteilijajuhliin ja esitelmätilaisuuksiin, kaikkialle, missä ei eletä ainoastaan leivästä…

—Tarkoitatko, että me tässä talossa elämme ainoastaan leivästä? Antonio kysyi leikillisen uhkaavasti. Toivon ainakin, ettet houkuttele Reginaa kirjoittamaan lehteesi.

— Miksikäs en?

— Silloin puhkaisen pääsi tai annan teljetä sinut vankilaan.

Regina nauroi. Arduina meni keittiöön

Kun he olivat kahdenkesken, Antonio vei Reginan kuvastimen eteen.

— Emme ole kauniita, hän sanoi syleillen häntä, mutta muodostamme soman ryhmän. Katsohan, ja naura sitten samalla tavalla kuin äsken. Et tiedä, miten pahoillani olen, kun näen sinut tyytymättömänä.

— Enhän minä ole tyytymätön, Regina virkkoi painaen käsiään hänen poveaan vasten.

— Et ole tyytyväinenkään. Et ole enää sama Regina kuin siellä joenäyräällä. Kasvosi venyvät pitkiksi, katseesi harhailee aina etäälle. Etkö ajattele, että olet Roomassa, josta niin uneksit?

— Se on tämän ilman syy, hän vastasi yksitoikkoisesti.

— Ruma ilma menee pian ohi, Antonio sanoi mennen ikkunaan. Saat nähdä, kuinka kaunis Rooma on kauniilla säällä. Ja täällä on melkein aina hyvä ilma, ei juuri koskaan kylmä. Saat nähdä, kuinka paljon puutarhoja ja puistoja täällä on. Täälläkin Via Torinon varrella on niin paljon vihannuutta. Emmekö kurkista vähän ulos ikkunasta? Ei sada enää.

Hän avasi kosteat ikkunaluukut. Regina asettui ikkunan ääreen näivettyneiden kukkien väliin, joiden harvoihin lehtiin kuvastui alakuloisena harmaa taivas. Hän katsoi alas märälle ja autiolle kadulle.

Kyyristyneenä katettuun porttikäytävään istui mustapukuinen vanha nainen, pieni sitruunakoppa vieressään. Vanhus kopisteli yhtenään jalkojaan vastakkain kelmeänä ja vilusta värjöttäen.

Regina oli jo aamulla huomannut hänet, ja sensijaan, että olisi katsellut taloja ja puutarhoja, hän alkoi uudelleen tarkata vanhusta ja tirkisteli nähdäkseen hänet paremmin viidennestä kerroksesta. Sillä välin Antonio osoitti sormellaan Costanzi-teatteria kertoen, että karnevaalin ajaksi odotettiin sinne laulajatar Bellincionia.

— Ajattele, pienokaiseni! Saat kuulla Bellincionin laulavan!

Mutta Regina katseli lokaista katukäytävää, jota mustapukuinen vanha nainen piti silmällä. Hänen koko omaisuutensa olivat nuo kuusi sitruunaa, jotka näyttivät niin surkeilta. Ja hän ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta iloita ajatellessaan suurkaupungin huvituksia, kun hän näki samassa suurkaupungissa katujen kulmissa pahimmassa sateessa mustapukuisten vanhojen eukkojen värisevän viluissaan sydän arvatenkin yhtä karvaana kuin sitruunat, heidän ainoa, naurettavan pieni omaisuutensa maan päällä, ainoa palkinto ja lopputulos pitkästä työn ja surun täyteisestä elämästä.

— Sinä erehdyt, Antonio huomautti. Luuletko tuon eukkopahasen kärsivän? Hän on tottunut elämäänsä, ja jos hänet riistettäisiin irti elintavoistaan ja tottumuksistaan, hän olisi onneton, vaikka hänelle tarjottaisiin paremmat oltavat.

Regina ajatteli omaa tilaansa ja arveli, että eiköhän Antonio ollut oikeassa. Hänen tarvitsi vain muistella kotiaan, miten siellä juuri nyt liesivalkea alkoi kullata ison ruokailuhuoneen hämärää, tunteakseen itsensä kahta alakuloisemmaksi täällä ylimmän kerroksen kylmässä ja huolimattoman näköisessä pienessä vierashuoneessa.

Hän heräsi säpsähtäen koti-ikävästään, kun Arduina työntyi sisään ja kuulutti:

— Ruhtinatar tulee; hän oli kyllä luvannut tulla, mutta luulin, ettei hän näin rumalla ilmalla uskaltaisi lähteä ulkosalle. Mutta hän on niin hyvä ja viisas… Ihailen häntä suuresti. Mutta nyt minun täytyy pukeutua. Mario, hän huusi miehelleen, joka juuri saapui kotiin, tule! tule! Ota pitkätakki yllesi!

Herra Mario astui sisään vakavana, pulleana ja puhkuen. Hän puristi Reginan kättä, päristeli sieraimiaan ja lähti vaimonsa hellittämättömistä kehoituksista muuttamaan pukua. Regina ei päässyt selville siitä, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön sen johdosta, että ruhtinatar aikoi kunnioittaa läsnäolollaan heidän päivälliskutsujaan. Itse hän oli utelias ja vähän levotonkin ajatellessaan, että saisi tehdä tuttavuutta todella ylhäisen tai ainakin miljoonia omistavan naisen kanssa, jota Antonio muutoin jo oli ehtinyt kuvailla kaikkea muuta kuin imartelevin värein. Hän tuli ajatelleeksi, ettei kyseessä oleva ruhtinatar voinut olla, niin upporikas kuin hän olikin, erikoisen hieno nainen, koska hän kerran alentui tulemaan Arduinan luo päivälliselle.

— Hän on vanha ja huonokuuloinen, niin Antonio oli sanonut. Hän tahtoo saada ihmiset uskomaan, että hänellä on henkisiä harrastuksia, ja suosii ja ottaa kodissaan vastaan Rooman kehnoimpia musteentöhertäjiä. Somaa väkeä nuo mokomatkin »kirjailijat». Kaikkialle he tunkeutuvat, aivan kuin kärpäset. Henkinen etevyys on kylläkin hyvä asia, melkein parempi kuin raha…

— Epäilemättä, Regina oli vastannut, koska sen avulla saa rahaa. Ja jollei sen onnistu hankkia sitä, se halveksii sitä!

— Ehkä meidänkin pitäisi mennä vaihtamaan pukua, Antonio huomautti ajatuksiinsa vaipuneena.

— Ei kylläkään tuon naisen tähden, hän lisäsi kiireesti, vaan itsemme vuoksi.

He laskeutuivat kerrosta alemmaksi, ja Regina otti ylleen havannasilkkisen pukunsa ja koristuksiksi kaulaliinan, rintasoljen ja sormuksia. Hän siroitti ihojauhoa kasvoihinsa ja Antonion neuvosta pörrötti hiukan tukkaansa ohimoilta.

— Noin on hyvä! Antonio sanoi mielissään. Näytät aivan toiselta ihmiseltä.

Itse hän muutti pukua ja kähersi huolellisesti viiksensä.

— Yritätkö näytellä keikaria tänä iltana! Regina sanoi leikillisesti.
Aiotko hurmata ruhtinattaren viiksilläsi?

— Ole vaiti, sinä suuri veitikka! Kukapa minuun rakastuisi? Ei edes linnunpelätti.

— Olenhan minä rakastunut.

— Oletkohan todella rakastunut? hän kysyi ja syöksyi syleilemään häntä.
Näetkös, en oikein voi uskoa sitä.

— Sinäpä et ole rakastunut minuun! »Hienon hieno neiti». Ja sitten
»Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia». »Pikku kissankuono».

— Niin juuri, »pikku kuono». Kuono, kuono, kuono! hän huusi kuin lapsi, joka toistaa keksimäänsä haukkumanimeä.

Kun he lähtivät huoneestaan, Anna rouva kiiruhti katsomaan nähdäkseen
Reginan hienossa puvussa. Hän hypisteli kangasta ja tutki, oliko se
silkillä vuorattu. Hänen valtava povensa paisui raskaista huokauksista.
Keittiössä kuului Gasparen ääni toruvan palvelustyttöä, Marinaa.

Ilokseen Regina muisti, etteivät Gaspare eikä anoppi olisi mukana Arduinan päivälliskutsuissa. Mutta tultuaan takaisin kälynsä saliin ja kun siellä istuttiin odottamassa ruhtinatarta, hän tunsi jälleen entisen alakuloisuuden saavan hänet valtaansa.

Ilta pimeni nopeasti. Varjot sakenivat kuin läpikuultamaton, sysimusta usva.

Arduina touhusi ruokailuhuoneessa. Mario oli istuutunut syvään nojatuoliin, housunlahkeet kohotettuina lähelle polvia, ja puhisi tyytyväisenä. Antonio oli vaiti, vaipuneena jälleen mietteisiin. Ei kukaan ajatellut, että tulet olisi ollut sytytettävä.

Reginaa vaivasi sellainen tunne, että jotakin surullista ja synkkää oli tulossa. Mitähän se mahtoi olla? Ehkä iltahämärän aiheuttamaa painostavaa ahdistusta tässä oudossa, etäisessä paikassa, jonne kohtalo oli siirtänyt hänet. Ehkä Antonion tavattoman vakavuuden vaikutusta. Regina meni ikkunaan ja koetti vielä nähdä vilahdukselta pienen mustapukuisen eukon. Lyhdyt paloivat valkeina ja keltaisina sumuisessa hämärässä, katukäytävä kiilteli kosteana, ja ääretön synkeys ja peloittavien varjojen salaperäisyys tuntui laskeutuvan maahan tummenemistaan tummenevalta taivaalta.

— Regina, Antonio virkkoi muuttuneella äänellä, — Mario kysyi, tunsitko
Casalomaggioressa erään Vincini nimisen henkilön.

— Vincini? Regina toisti kääntyen heihin päin. En, en tunne ketään sennimistä henkilöä.

— Mies on vuokraaja, lihava toissilmäinen mies. Hänellä on tyhjässä silmäkuopassa lasisilmä…

Ovikello soi. Palvelijatar syöksyi saliin ja ehti tuskin sytyttää kaasun, ennenkuin ruhtinatar tuli sisään.

Salin äkkiä muuttuessa valoisaksi Regina näki ruhtinattaren, mikä näky herätti hänessä pettymystä ja inhoa. Tuossa kookkaassa, lihavassa vartalossa, jopa puvussakin, joka ei ollut ruumiinmukainen, sekä pienessä hatussa, joka kuminauhalla oli kiinnitetty niskaan mustan hiusnutturan taakse, oli jotakin miesmäistä. Paksut, harmahtavat huulet, pieni pystynenä ja metallinkiiltoiset, vihreänkeltaiset silmät erottuivat raukeista, kelmeistä ja liikkumattomista kasvoista. Kun kerrankaan oli nähnyt nämä kasvot, ei enää unhottanut niitä.

— Bon soir, — ruhtinatar lausui, astuessaan saliin. Hänen sointuva äänensä oli omituisena vastakohtana turpealle muodottomalle ruumiille. Hän puhui edelleen ranskaa Arduinan nöyrästi riisuessa häneltä hatun ja ottaessa hänen käsilaukkunsa.

Ruhtinatar virkkoi:

— Erittäin hauska nähdä jälleen teitä, herra Venutelli. Sain kirjeenne.
Tässäkö on vaimonne? Todellakin hyvin sievä.

Antonio kumarsi. Regina katseli ruhtinatarta suurin, hiukan ihmettelevin silmin.

— Olette kovin ystävällinen, arvoisa rouva… Regina mutisi.

— Anteeksi?… ja ruhtinatar käänsi kysyvänä oikean silmänsä Reginaan päin.

Silloin tämän mieleen muistui, miten Antonio oli matkinut ruhtinatarta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta ruhtinatar Makulina oli tarttunut hänen käteensä ja sanoi antaessaan hyvin kauniin, sinisellä jalokivellä koristetun sormuksen solua Reginan pikkusormeen:

— Sallitte kai? Tuhannet onnittelut!

— Kiitoksia! Olette liian hyvä, Regina virkahti heltyen todella tästä ystävällisyydestä. Antoniokin katseli sormusta ja lausui kiitoksensa. Sitten käytiin istumaan, ja ruhtinatar riisui valkoiset, likaiset käsineensä paljastaen hämmästyvän Reginan nähtäviksi kaksi pientä lapsenkättä, jotka olivat aivan säihkyvien sormusten peitossa.

— Kuinka kamala ilma siellä onkaan! ruhtinatar sitten aloitti kohdistamatta kissansilmiensä katseita kehenkään erityisesti. Näinä monena vuotena, jotka olen asunut Roomassa, en vielä ole nähnyt tällaista syksyä. Sanotaanhan, ettei pidä puhua ilmasta, ei ainakaan hienossa keskustelussa, mutta minkä sille voi, kun ilmat ja vointimme ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään. Omasta puolestani luulen, että sää vaikuttaa meihin tuntuvammin kuin elämämme tärkeät tapahtumat.

— Monsieur Antonio, tämä kamala ilma varmaankin tärvelee kuherruskuukautenne, Arduina virkkoi kuvitellen olevansa sukkela. Mutta Regina mutisi kuin torjuen epäselvästi jotakin.

— Anteeksi…?

— Arduina on oikeassa, Antonio myönsi, vaimoni on perin huonolla tuulella.

— Huonolla tuulella?

— Se ei ole totta, Regina väitti vastaan. Olen päinvastoin hyvin iloinen.

Mutta päivällisen aikana ei ruhtinatar malttanut olla huomauttamatta, että Regina oli kovin harvapuheinen.

— Minä olen yleensä mielelläni ääneti, selitti nuori rouva, jota huomautus loukkasi. Kuuntelen kernaammin kun muut puhuvat.

— Siinä on oma viehätyksensä, ruhtinatar arveli. Vaiteliaassa nuoressa naisessa on aina jotakin miellyttävän salaperäistä. George Sand esimerkiksi puhui varsin vähän, ja eräs setäni, joka oli hänen läheinen ystävänsä, väitti, että rouva Sand tahallisesti pidättäytyi puhumasta.

— Tunsitteko rouva Sandin? Massimo kysyi jotenkin kömpelösti.

— En tuntenut, ruhtinatar vastasi näyttämättä loukkautuneelta.

— Arvatenkin ruhtinattaren äiti tunsi Sandin, Antonio kuiskasi.

— Anteeksi…?

— Joitakin aikoja sitten, Antonio sanoi ääneensä — luin sangen mielenkiintoisen kirjoituksen rouva Sandin äidistä. Hän oli nainen, jolla oli ylitä terävä äly kuin lämmin sydän, ja hänen elämänsä vaiheet varmaankin vaikuttivat Georgen mielikuvitukseen…

— Missä se kirjoitus on julkaistu? Arduina kysyi. Se olisi otettava minun lehteeni.

Herra Mario pudisti lautasensa yli kallistamaa päätään ja murahti hiljaa.

Virisi ikävän pitkäpiimäinen keskustelu George Sandin rakkausseikkailuista ja romaaneista. Arduina selitti, etteivät ne romaanit olleet hänen makunsa mukaisia. Hän piti ennen kaikkea uudenaikaisista kirjoista, mutta etenkin Quo vadiksesta?

— Voi herrainen aika! Antonio huudahti, voisit jo jättää meidät rauhaan tuolta Quo vadikseltasi, joka muutoin ei ole suinkaan uudenaikainen.

Regina kuunteli ääneti. Ei puhuttu muusta kuin kirjoista, teattereista ja kirjailijoista. Ruhtinatar kertoi jutun Tolstoista — jonka itse oli tuntenut — ja aterian lopulla syntyi kiivas väittely Massimon ja Arduinan välillä eräästä italialaisesta romaanikirjailijasta ja runoilijasta.

— Rauhoittukaa! Antonio sanoi nauraen.

Nyt tapahtui jotakin merkillistä: herra Mario puhui. Hän ei koskaan ollut lukenut ainoatakaan tuon runoilijan säettä, mutta moitti silti häntä.

— Näin hänet kerran Anziossa, hän kertoi; hän ratsasti pitkin rannikkoa, kokovalkea puku yllään, valkoinen hattu, valkoiset käsineet, valkoisen hevosen selässä.

— Vai niin! Vai istuivat valkoinen hattu ja valkoiset käsineet valkoisen hevosen selässä? Massimo kysyi naurahtaen hermostuneesti ja pudistaen päätään, jolloin hänen tukkansa pörrötti kuin kiukustuneella lapsella.

— Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Antonio rauhoitteli.

* * * * *

Kello yhdeksän aikaan, Arduinan tarjotessa kahvia, saapui ruhtinattaren seuraneiti. Hän oli harmaisiin pukeutunut, pieni ja kuivettunut; silmät olivat pienet, mustat ja kiiluvat, suu huonontapainen, pitkän suippoa, kasvot ilkeät ja kavalat. Tämä eriskummainen olento teki Reginaan omituisen vaikutuksen. Hän näytti epäinhimilliseltä, muistutti hiirtä.

Tuskin tuo pikku neiti oli astunut sisään, kun sali jo vilkastui aivan kuin hiiren vikinästä ja juoksentelusta. Kimeitä huudahduksia, suudelmia, kättenpuristuksia, jotka olivat teräviä kuin puremat, kysymyksiä ja vastauksia, naurua ja huutoa ja ennenkaikkea katseita, jotka Reginasta näyttivät uteliailta, levottomilta, ivallisilta ja urkkivilta.

— Marianna, Arduina sanoi neidin molemmin käsin hieroessa ruhtinattaren otsaa, jos haluatte kahvia, niin olkaa hyvä ja kaatakaa kuppiinne.

— Ohimonne ovat hehkuvan kuumat, Marianna sanoi ruhtinattarelle. Oletteko syönyt paljon? Ja mitä olette syönyt? Mitä olettekaan syöttänyt hänelle? hän sitten kysyi Arduinalta. No niin, juonpa kupin kahvianne, vaikka se onkin kovin huonoa. Kuinka pienet kupit teillä on? Aivankuin minun mitallani tehdyt.

Regina tarkasti sillävälin neitiä. Hän muisti Antonion sanoneen, että monet luulivat Mariannaa ruhtinattaren aviottomaksi tyttäreksi.

— Tämä muistuttaa tarua vuoresta, joka synnytti hiiren, hän ajatteli.

Ja hänestä näytti kuin Marianna olisi aavistanut hänen ajatuksensa, sillä tämä käänsi pientä päätään kuin hiiri, kun se äkkiä kuulee melua, lähestyi kuppi kädessä ja virkkoi pahanilkisesti:

— Teidän miehenne on aika veitikka. Pitäkää häntä tarkoin silmällä, muuten hän voi tehdä teille pahoja kepposia.

— Minusta tuntuu, Antonio huomautti, että te itse olette tällä hetkellä aika veitikka. Miksi tahdotte herättää vaimossani epäluuloa?

— Sentähden, että minun tulee häntä surku.

— Minkävuoksi? Regina kysyi.

— Senvuoksi, aivan yksinkertaisesti, että olette mennyt naimisiin. Tuossa on toinen velikulta, Marianna virkkoi osoittaen kädellään Massimoa, joka oli tullut lähemmä. Muutoin kaikki todelliset miehet ovat sellaisia! Mutta pidän enemmän sellaisista kuin hyveellisistä. Hyveelliset ovat niin typeriä. Minua miellyttävät häijyt, jopa hirvittävät miehet, jos heillä vain on terävä järki ja luja tahto.

— Jospa minä täyttäisinkin ne kaksi vaatimusta! Massimo sanoi tuijottaen häneen julkeasti.

— Siihen ette kykene. Viisas mies ei koskaan käytä hiusvoidetta, niinkuin te! Enkö ole oikeassa, hänen tukkansa on rasvattu, hyvä rouva?

— En tiedä… Regina virkkoi. Minusta ei näytä siltä.

— Voi pikku rouva parkaa! Te ette voi huomata sitä: te ette koskaan huomaa mitään.

— Onpa tuo otus aika hullunkurinen, Regina ajatteli itsekseen.

— Te ajattelette varmaankin, että olen yksinkertainen tai typerä, Marianna sanoi, mutta kuulkaahan: olen unhottanut sanoa teille erään seikan, jonka aina mainitsen jokaiselle, jonka näen ensi kerran.

— Sen olemme jo kuulleet! Massimo ja Antonio huomauttivat, mutta
Marianna alkoi silti kertoa:

— Kerran, kuusi vuotta sitten, Odessassa syttyi tulipalo talossa, jossa asuin. Olin liekkien keskellä talon ylimmissä huoneissa. Mahdotonta pelastua! Savu alkoi jo sokaista ja tukahduttaa, ja kuulin liekkien rätisevän yhä lähempänä. En silloin uskonut Jumalaan sen paremmin kuin nytkään. Siitä huolimatta tunsin tarvetta kääntyä yliluonnollisen, salaisen ja kaikkivaltiaan olennon puoleen. Ja tein silloin lupauksen: jos pelastun, lupaan aina puhua totta. Samassa silmänräpäyksessä permanto luhistui, ja pyörryin. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin olevani terveenä ja vahingoittumattomana hirvittävän ruman palosotilaan sylissä. 'Miten tämä on tapahtunut?' kysyin mieheltä. 'Niin ja niin; ja hän kertoi, miten hän oli pelastanut minut pannen henkensä alttiiksi. — 'Hyvä, hyvä', minä sanoin, — 'minusta tuntuu siltä, että mielellänne pidätte hauskaa, mutta olen teille joka tapauksessa kiitollinen ja muistan teitä aina sitäkin suuremmalla syyllä, kun olette unohtumattoman ruma mies'.

Regina purskahti nauruun.

— Tämä tuntuu siltä kuin lukisi venäläistä kertomusta.

— Onko tuo juttu totta? Massimo kysyi, ja Antonio, lisäsi:

— Jollei muistini petä, olette kertonut tuon jutun minulle ennen hiukan eri lailla.

— Tuolla tavalla arvioidaan toisen ihmisen henkevyyttä! Turha vaiva, Marianna kähisi. Henkevyydelle annetaan arvoa vain silloin, kun se ilmenee sellaisissa naisissa, joita miehet tahtovat miellyttää, ja — minua te ette suinkaan halua miellyttää.

— Minä päinvastoin haluan miellyttää teitä, Massimo sanoi. Se on elämäni ainoa päämäärä.

— Teidän ivastanne en välitä tuon taivaallista! On olemassa minua henkisesti paljoa alempiarvoisia naisia, joita teidän ei koskaan onnistu miellyttää.

— Mutta ehkä teitä etevämpiä sensijaan!

— Luulenpa melkein, että harvat naiset ovat minua etevämpiä, eivätkä ne harvat koskaan tule teidän näköpiiriinne.

— Minä lienen siis teitä henkisesti alemmalla tasolla? Regina kysyi sanoakseen jotakin.

— Niin olettekin, sentähden, että olette mennyt naimisiin. Henkisesti etevä nainen ei koskaan mene naimisiin, ja jos hän tekee niin, ennenkuin on kehittynyt täysin itsetietoiseksi, hän heti katuu sitä. Jos tahtoisin sanoa teille kohteliaisuuden, huomauttaisin, että luulen teidän jo katuneen.

— Hiisi vieköön! Antonio huudahti. Tuon naisen kanssa ei ole leikkimistä.

— Sanotteko aina totuuden ruhtinattarellekin? Regina kysyi.

— Hän on ottanut minut asumaan luokseen yksinomaan sitä varten,
Marianna vastasi katsoen hellästi ruhtinattareen, joka paraikaa selosti
Arduinalle erään tätinsä elämäkertaa:

— Hän oli Parisin hienoin ja kaunein nainen. Olenhan jo kertonut teille hänen avioliittotarinansa: Viisitoistavuotiaana hänet naitettiin naisen rakastajalle, joka oli viidentoista vuoden ajan hänen uskottu ystävättärensä ja neuvonantajansa. Kymmenenä ensimmäisenä vuotena tätini ei huomannut mitään.

Herra Mario istui kuunnellen, vaipuneena syvälle nojatuoliinsa, taistellen uneliaisuutta vastaan ja vain vaivoin pidättyen halusta kaivella hampaitaan.

Marianna ahdisteli Nietzscheä ja hänen mielipiteitään naisesta, mutta Regina kuunteli kernaammin ruhtinattaren kertomusta, ja hänen onnistui erottaa katkonaisia lauseita kesken Mariannan kimeiden huudahdusten ja kyynillisten sanankäänteiden.

— Hänen toinen miehensä, ruhtinatar jatkoi, oli espanjalainen, hyvin kaunis mies ja kaikkien aikalaistensa kirjailijoiden läheinen ystävä. Mutta hän oli irstailija! Kaikki tätini kamarineidit ja emännöitsijät joutuivat hänen uhreikseen. Kerran yöllä, kun tätini…

— Naisen kasvatus ei ole vielä päässyt alkuunkaan, Marianna toimitti kääntyen Reginaan päin. Vasta silloin, kun mies sanoo naiselle totuuden, tämä voi alkaa kehittyä itsetietoiseksi.

— Mutta mikä on totuus? Massimo kysyi. Totuus miehen ja naisen välillä ilmenee ainoastaan silloin, kun he riitelevät.

— Se on totta, jossakin määrin. Se on totta ainakin minun mielestäni, koska totuus ei aina ole vastenmielinen kaikille. Minulle miehet sanovat, että olen hullu, kun en koskaan valehtele, mutta ei yksikään heistä suutu minulle, mikä johtuu siitä, etteivät sananloppujen lopuksikaan pysty herättämään sanottavaa mielenkiintoa niissä, joiden kanssa puhun. Mutta jos esim. teidän päähänne, rouvaseni, pälkähtäisi kertoa miehellenne kaikki, mitä ajattelette, todellinen käsityksenne hänestä, hänen sukulaisistaan ja ystävistään, olen varma siitä, että herra Antonio nostaisi aikamoisen melun…

— Regina! Antonio huudahti, teeskennellen säikähdystä, onko se totta?

Regina hymyili; mutta sisimmässään hän ajatteli, että Marianna oli oikeassa.

Ruhtinatar kertoi edelleen:

— 'Jeanne', tätini sanoi, kolkuttaen sen huoneen ovelle, johon hänen miehensä ja kamarineiti olivat sulkeutuneet, — 'antakaa minulle Le Figaro'. Sen enempää hän ei sanonut.

— Ja mitä sieltä sisältä vastattiin? herra Mario kysyi kavahtaen pystyyn nojatuolistaan hammastikku kädessä.

— Ole vaiti! Arduina tiuskaisi närkästyneenä. Kuinka voit tehdä noin typeriä kysymyksiä!

Ennen lähtöään ruhtinatar pyysi Reginaa käymään hänen perjantaivastaanotoissaan. Regina kiitti ja lupasi tulla.

Levätessään vuoteessaan lämmön ja suloisen torkkumistilan tuudittamana
Regina sanoi:

— Antonio… Nukutko?

— En. Mitä tahdot?

— Tuo ruhtinatar herättää minussa outoa vastenmielisyyttä.

— Kuinka niin? Onhan hän sangen miellyttävä ihminen.

— On kyllä… mutta… näetkös…

— Mitä sitten?

Regina vaikeni, mutta jatkoi hetken kuluttua ääni unisena:

— Muistatko sen leijonankesyttäjättären, jonka näimme Parmassa? Hän katseli naisia niin omituisesti. En heti päässyt selville siitä, ketä ruhtinatar muistuttaa… tuumin ja tuumin… Hänellä on samanlaiset silmät kuin kesyttäjättärellä. Huomasitko, miten hän tuijotti minuun?

— Entä sitten? Epäilemättä miellytit häntä. Ehkä hän määrää sinulle jälkisäädöksessään muutamia satojatuhansia liiroja ennen kuolemaansa!

— Onko hän todella niin rikas?

— Totta kai. Monta miljoonaa.

— Hänen käsineensä olivat likaiset.

— Mutta näitkö, millaisia sormuksia hänellä oli?

— Mitäpä sormuksista, kun käsineet ovat likaiset.

Regina vaikeni. Hetken kuluttua hän nauroi hiljaa itsekseen, sitten hän nukahti. Hän oli unissaan olevinansa metsässä Po-joen rannalla, Viadonan seuduilla. Myllynratas pyöri jyskien kirkkaassa vedessä. Itse mylly oli linna, jonka salit olivat punaväreillä koristetut, ja linna oli ruhtinatar Makulinan oma. Ruhtinatar oli kuollut, mutta hänen sielunsa oli kiivennyt poppelin latvaan, jonka hopeanhohteisten lehvien lomitse joen pinta välkkyi punasinervän lasin värisenä. Mylly jyrisi kuin ukonilma, ja Regina istui linnan portailla ja huuhteli jalkojaan vihertävässä vedessä, joka oli noussut astimille saakka. Ja valkoinen sorsa tuli nokkimaan hänen oikean jalkansa pikkuvarvasta ja nauroi. Reginakin nauroi. Hän tunsi epämääräisesti, että tämä oli unta, sillä unissakin hän eritteli ajatuksiaan ja tunteitaan ja tiesi, että mylly on mylly, ettei sorsa voi nauraa, ja ettei sielu ollut voinut kiivetä poppelin latvaan. Mutta samalla ahdisti häntä salaperäinen pelko, inho ja alakuloisuus.

Antonio kuuli hänen nauravan outoa naurua, joka kohosi unen syvyyksistä kuin ääni kaivon pohjasta.

— Hän näkee kaunista unta. Lemmikkini on nyt tyytyväinen, hän ajatteli melkein heltyneenä.