IV
Jouluaattona Regina tahtoi mennä aikaisin levolle, valittaen pahoinvointia, mikä antoi Anna rouvalle ajattelemisen aihetta, mutta ei ollenkaan saanut vakuutetuksi Antoniota. Hän tunsi tai luuli tuntevansa sen salaisen taudin, joka kalvoi hänen vaimonsa sydäntä. Hän tiesi sen nimenkin: kotikaiho. Ja hän luotti siihen, että aika parantaisi sen.
Tuskin Regina oli paneutunut vuoteeseen, kun hän jo alkoi ajatella ja muistella. Joulu Roomassa! Hän näki mielikuvituksessaan rattaiden, joissa oli eläviä kananpoikia, vierivän ympäri kaupunkia, naisten rientävän ohi kääröjä ja myttyjä käsissä. Lihavat ruokatavarakauppiaat pistivät esiin päänsä roomalaisen imperatorin ilmein inhoittavista myymäläkomeroistaan. Hänen ylhäisyytensä, alivaltiosihteeri, oli pysähtynyt Dagninon näyteikkunan eteen kasvoillaan neuvoton, epäröivä ilme.
Palvelustytön, Anna rouvan ja Gasparen välillä oli syntynyt kova kahakka eräänlaisten makaronileivosten johdosta. Marina oli kiivennyt portaat edestakaisin ainakin pariinkymmeneen kertaan. Aina hänellä oli mukanaan kääryjä ja myttyjä, mutta joka kerta hän oli unohtanut jotakin. Koko aamiaisen ja päivällisen ajan kolme veljestä, äiti ja palvelijatar olivat keskustelleet ruoasta.
Tämä oli lopulta saanut Reginan melkein pahoinvoivaksi. Ollessaan yksin isossa, kovassa ja kylmässä vuoteessa kokoon käpertyneenä häntä kouristi raskas tunnelma, kosteus ja alakuloisuus. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut pieni etana, joka kuulee sateen tippuvan kuorelleen. Ja yhä hän ajatteli kotoista liettä ja lumen valaisemia öitä. Ruokailuhuoneesta kuului puheensorinaa ja naurua, ulkoa raitiovaunujen surkeaa kitinää ja juhlivan ja mässäävän suurkaupungin humua. Mutta kaikkien näiden äänien läpi tunkivat junan vihellykset asemalta. Jokin niistä nauroi; toinen, ohut ja kimeä, kuulosti lapsen ääneltä, joka pyytää jotakin; mikä taas ratisi kuin monivärinen mutkitteleva salama pimeällä taivaalla. Viimeinen tuntui ilkkuvan Reginaa: Matkustaa kotiin! Matkustaa kotiin! Hui hai! Tänne olet tullut ja tänne jäät; hyvästi!
Regina suuttui. Häntä ärsytti hänen ylhäisyytensä, tuo herrasmies, joka katseli Dagninon näyteikkunaa kohennellen kultasankaisia silmälasejaan. Ja sitten hän ihmetteli, keitä olivat ne tuntemattomat henkilöt, jotka nauroivat ja leikkivät ruokailuhuoneessa.
Vaikka Antonio oli suuttunut, hän meni aikaisin levolle. Regina oli nukkuvinaan. Antonio kosketti häntä erittäin varovasti, ja tuntiessaan, että hän oli kylmä, painautui lähelle häntä antaakseen hänelle ruumiinlämpöään. Regina tunsi sen omituisen, kuvaamattoman tuoksun, joka aina levisi hänen miehensä tukasta ja hänen mielensä heltyi, mutta hän ei avannut silmiään. Hetket kuluivat. Kaupunki vaipui uneen kuin ahne lapsi, jolle on luvattu antaa seuraavana päivänä paljon makeisia. Regina ei saanut unta, mutta tunsi miellyttävää lämpöä. Kirkkaat kellot helisivät hiljaisessa yössä. Yksi tuntui kaikuvan kaukaa joen toiselta puolelta, vakavana, sointuisana, ikävöivänä.
Reginan mieleen muistuivat muutamat Pratin säkeet, joita hän ei tiennyt ennen osanneensa ulkoa. Mistä ne nousivatkaan hänen tajuntaansa? Ehkä kellojen kaihoisa kalkatus tuona ensimmäisenä maanpaon jouluna houkutteli ne esille alitajunnan syvyyksistä:
Haaveilla vihreistä keväistäni.
Haaveilla juhlista kodin armaan…
Hän toisti nuo säkeet muutamia kertoja itsekseen, yksitoikkoisesti hyräillen, ja nukahti lopulta siihen. Hän oli unessa olevinansa kotona. Pikkusisko soitteli »Stefaniaa» mandoliinilla, jonka pintaan kuvastuvan trubaduurin kitaroineen Regina hyvin muisti. Musta kissanpoika istui kuuntelemassa, hiukan ikävystyneenä, haukotellen syvään. Punasinervän vivahteinen harmaa hämärä laskeutui maille, pehmeänä kuin sametti. Mutta äkkiä ilmestyivät ikkunan taakse hämmästyneen epäröivät kasvot, silmälasit nenällä. Regina naurahti niin äänekkäästi, että Antonio heräsi.
— Mikä sinun on!
— Hänen ylhäisyytensä… — hän mutisi unissaan.
* * * * *
— Viime yönä nauroit, nyt itket? Saanko tietää, mikä sinua vaivaa? Antonio kysyi seuraavana aamuna herätessään ja huomatessaan Reginan itkevän.
— Ei mikään.
— Vai ei mikään! mies sanoi suutuksissaan. Itkethän sinä, ja miksi? En kestä tätä kauempaa! Miksi kiusaat minua näin?
Regina tarttui hänen käteensä ja painoi sen silmilleen. Antonio heltyi.
— Mikä sinun on, Regina? Sano, mikä sinua vaivaa? hän rukoili hyväilevästi ja ahdistuneena.
— Ei se ole sinun syysi! Regina sanoi painaen kasvonsa vasten hänen poveaan. Se johtuu minusta itsestäni… en oikein tiedä, miksi. En voi irtaantua menneisyydestä… koti-ikävä… ja pelkään tulevaisuutta.
Antoniokin tunsi rinnassaan salaista pelkoa.
— Miksi pelkäät tulevaisuutta?
— Sentähden, että olemme köyhiä… ja Rooma on hirvittävä köyhille…
— Emmehän me ole köyhiä, Regina! hän huudahti käyden yhä levottomammaksi. Emmekö sitten rakasta toisiamme?
— Rakkaus, eläminen päivästä päivään… se ei riitä.
— Tiesithän sen.
— Tiesin. Ja soimaan itseäni, etten voi karkoittaa vastenmielisyyttä, jota pikkuporvarillinen elämämme minussa herättää.
— Mutta millaista sitten elämäsi oli siellä?
— Voi, Antonio, silloin haaveilin.
Antonio vaistosi koko sen sydäntä särkevän tuskan, joka sisältyi tähän huudahdukseen. Ja lieventääkseen hetkeksi vaimonsa kärsimystä hän päätti antaa tälle, samoin kuin eräänlaisille potilaille annetaan, vaaratonta rauhoittavaa lääkettä.
— Kuulehan, hän virkkoi, sinua vaivaa koti-ikävä. Mutta saat nähdä, että aikaa myöten totut kaikkeen. Meidän elämämme on tosin vaatimatonta; mutta luuletko, että rikkaat ovat onnellisia?
— Enhän minä pyydä rikkautta!
— Mitä siis tahdot? Olenko minä sitten mitätön? Olenko typerä? Minun kanssani sinun kuitenkin on tosiasiassa eläminen. Ole nyt järkevä. Saathan vastedes luoda itsellesi sellaisen ympäristön kuin itse tahdot. Ja toistaiseksi voit parantuaksesi kotikalliostasi pistäytyä kotiseudullasi, milloin vain haluat.
Rauhoittava lääke tuotti toivotun vaikutuksen.
Regina kohotti säteilevät kasvonsa.
— Jo ensi keväänä? hän kysyi innostuen.
— Milloin tahansa. Aikaa myöten kuitenkin…
* * * * *
Reginan henkinen pahoinvointi vain kiihtyi ajan mukana.
Toisena joulupäivänä Antonio vei hänet Costanzi-teatteriin. Regina puki ylleen kaikkein hienoimman pukunsa, koristi itsensä kauneimmilla koruillaan ja lähti teatteriin lujasti päättäen, ettei antaisi minkään komeuden hämmästyttää itseään. Costanzi-teatteri oli suurenmoinen näky: se sai ajattelemaan mahdottoman suurta jalokivilipasta. Siinä välkkyi häikäisevän valkoisilla naisenhartioilla säkenöiviä, ihmeellisiä helmiä. Permanto oli loistava, kuin keto, täynnä isoja kukkia, joiden terissä ja lehdillä kimmelsi jalokivien ja kultakoristeiden komea kaste.
Vaikka Regina aikaisemmin jo oli nähnyt Pannan teatterin, tämä näky aluksi valtasi hänet kuin lievä pyörrytys. Hänen likinäköiset silmänsä ummistuivat liian kirkkaan valon häikäiseminä, ja samankaltaista tapahtui hänen sisässäänkin. Hän nosti silmien eteen tähystimen ja näki eräässä aitiossa ruman, mutta erittäin hienosti pukeutuneen naisen, jonka kasvot hänestä näyttivät maalatuilta; naisella oli valetukka, ja hänen silmiään oli autettu siveltimellä. Silti Regina kadehti häntä. Hän katseli ympärilleen. Vähitellen hänen kateutensa kasvoi, tulvi yli äyräittensä, muuttui vihaksi. Hän toivoi, että tuli pääsisi irti. Samassa hän huomasi, että lähellä häntä istuva, vaatimattomasti pukeutunut nainen katseli aitioita samalla tavoin, ehkä samanlainen rikollinen kateus sydämessä kuin hänellä itsellään. Ja hän häpesi. Hän laski tähystimen alas eikä sen jälkeen enää katsonut ylös aitioihin. Mutta edessään ensimmäisissä nojatuoliriveissä hän näki jonon hienoja naisia ja herroja, jotka tuijottivat lakkaamatta ja hellittämättä ylös aitioihin. Näytti siltä kuin nojatuoleissa istuvasta yleisöstä tavallisilla permantotuoleilla istujat olisivat olleet huonompaa rotua, tai kuin ei heitä olisi ollut ollenkaan olemassakaan.
— Me emme ole yhtään mitään. Olemme pienoiseliöitä, jotka täyttävät tyhjyyden! Regina ajatteli. Mutta äkkiä hän teki merkillisen havainnon. Hän itsekin tunsi tavallisten tuolien ja ylimmän parven yleisöä kohtaan samanlaista välinpitämätöntä ylenkatsetta kuin nojatuoli- ja aitioyleisö.
Antonio luuli, että Regina nautti soitosta ja näytännöstä yhtä suuresti kuin hän itse. Yhtenään hän puristi vaimonsa kättä ja lausui hänelle pieniä kohteliaisuuksia.
— Näytätpä kuningattarelta tänä iltana koruinesi ja jalokivinesi! hän muun muassa sanoi.
— Maanpaossa olevalta kuningattarelta!