Kotikaiho

by Grazia Deledda

VI

Oikullinen ei Regina suorastaan ollut, mutta hänen puheensa kävivät yhä omituisemmiksi. Ja vaikka ne toisinaan huvittivat Antoniota, ne kuitenkin useimmiten vaivasivat häntä.

Näennäisestä levollisuudestaan huolimatta ei Regina voinut täysin salata päähänpiintymäänsä. Mitä hän ajattelikaan? Silloinkin, kun Antonio sulki hänet mitä hellimmin syleilyynsä, hän tunsi, että Regina oli kaukana, äärettömän kaukana hänestä.

Päivänpaisteisina ja nukuttavina keväisinä keskipäivänhetkinä, jolloin nuoret aviopuolisot lepäsivät lyhyen hetken, Antonio toisti itsekseen tavallista kysymystään:

— Mitä hän oikeastaan kaipaa?

Eivätkö he olleet onnellisia? Verhojen puoleksi peittämästä ikkunasta virtasi sisään miellyttävän himmeää valoa, joka kultasi seinät. Ääretön onnellisuuden tuntu näytti asustavan huoneessa, jossa vallitsi hohtava heijastus, joka tuoksui vaniljalle, ja jota tuuditti hyvin kaukainen maailman humu. Hetken aikaa Regina tunsi tämän onnensekaisen uinailun, tämän aviohuoneen syvän suloisuuden koko tenhon. Antonion sanoin lausumaton kysymys tuntui kuin kajahtavan hänen sisimpäänsä.

Mitä hän kaipasi? He olivat molemmat nuoria ja terveitä. Antonio rakasti häntä hehkuvasti, sokeasti. Regina oli hänen elämänsä. Antonio oli kaunis, ja hänessä, hänen täytelään pehmeissä käsissään, hänen intohimoisissa silmissään, hänen luonnostaan tuoksuvassa tukassaan oli outo tenho, joka usein vastustamattomasti hurmasi Reginan.

Ja kuitenkin noiden suloisten päivällislepojen aikana, juuri niinä hetkinä, joina hän näytti kaikkein onnellisimmalta, kun Antonio hyväili hänen tukkaansa tarttuen kiinni suortuvaan ja katsellen sitä kuin kalleutta, Reginan kasvot saattoivat äkkiä synkistyä, ja hän palasi kummallisiin mietteisiinsä: — Mitä me teemme elämässä?

Antonio ei siitä säikähtänyt.

— Mitäkö teemme? Elämme! Rakastamme toisiamme, teemme työtä, syömme, nukumme, lähdemme kävelylle, ja kun varat myöntävät, käymme teatterissa.

— Tämä ei ole elämää! Tai ainakin se on hyödytöntä elämää, johon minä olen kyllästynyt.

— Mitä siis tahtoisit tehdä?

— En oikein tiedä. Tahtoisin lentää. En tuossa kuluneessa kuvaannollisessa merkityksessä, vaan oikein todellisessa merkityksessä tahtoisin lentää, ulos ikkunasta, ja takaisin ikkunasta sisään. Tahtoisin keksiä keinon, miten se voisi tapahtua.

— Minäkin olon joskus ajatellut sitä.

— Sinä et ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitan, Regina huudahti hiukan äkeissään.

— Vai niin!

— Näetkös, minä tarkoitan sellaista, että on kuin jano ja tekee mieli jotakin tuntematonta juomaa, jano, jota ei mikään pysty sammuttamaan. Oletko sinä kokenut sellaista?

— Olen kyllä.

— Et ikinä. Sinä et ole voinut kokea sellaista. Sinä et ymmärrä mitään.

— Anteeksi! Ole hyvä ja anna minun tarttua ajatuksesi langan päähän.

— Sitä en tahdo. Ethän sinä kuitenkaan ymmärtäisi. Jätä hiukseni rauhaan.

— Katsohan, niin moni hius on pörröllään esillä muista. Miksi et anna tasoittaa niitä? Sanoinhan…

— En välitä hiuksistani. Mitä hyödyttäisi tasoittaa niitä?

— Kuulehan, Antonio sanoi ollen hakevinaan nerokasta ajatusta, etkö rupeaisi raitiovaununkuljettajaksi? Ja hän matki kuljettajan kädenliikkeitä ja raitiovaunun jyskettä.

— Tuollaiseen ei kannata vastata, Regina sanoi kääntyen muka nukkuakseen. Mutta hetken kuluttua hän painautui lähelle miestään, katsoi häneen ja sanoi lapsellisesti.

— Näytä, miten linnunpoika tekee!

Ja hän nauroi, ja Antoniokin nauroi mielissään, kun näki vaimonsa nauravan, ja sanoi:

— Kuinka lapsellisia olemmekaan! Ajattelehan, kuinka tällaiselle kohtaukselle naurettaisiin ivallisesti ja vihellettäisiin teatterissa! Ja kuitenkin se on otettu todellisuudesta.

— Niin, teatterissa. Pelkkää teennäisyyttä ja teeskentelyä! Ja romaaneissa! Yritä kirjoittaa romaani, jossa elämä kehittyy sellaisena kuin se todella on, niin kaikki sanovat: 'Se ei ole todenmukaista! Jospa minä osaisin kirjoittaa! Silloin kuvaisin elämää sellaiseksi, jollaiseksi minä sen käsitän, jollaista se todellisuudessa on suurine pikkumaisuuksineen ja mitättömine suuruuksineen. Kirjoittaisin kirjan tai näytelmän, joka hämmästyttäisi Eurooppaa!'

Antonio katseli vaimoaan ja oli olevinaan hämmästyksestä sanatonna.
Tämä harmitti Reginaa vielä enemmän.

— Sinä et ymmärrä mitään! Pidät minua pilkkanasi. Mutta ajattele: jos voisin…

Vastoin tahtoaan Antonio kävi vakavaksi.

— Miksi et voisi?

— Minun täytyisi ennen kaikkea… Ei! Ei! en sano sitä sinulle; et voisi ymmärtää minua. Enhän muutoin osaa kirjoittaa, en ilmaista ajatuksiani. Ajatukseni ovat suuret, mutta minulta puuttuu sanoja. Monien laita on samoin. Millaisia luulet suurten miesten olevan? Niin sanottujen ajattelijoiden? Onnen helmalapsia, jotka ovat saaneet kyvyn pukea havainnolliseen muotoon tunteensa ja ajatuksensa. Esimerkiksi Nietzsehe. Etkö luule, että minulla ja lukemattomilla muilla saattaa olla samanlaisia ajatuksia kuin Nietzsehellä, vaikkemme koskaan ole lukeneet hänen teoksiaan? Hän vain on osannut esittää ajatuksensa, kun taas me emme osaa. Nietzsehen asemesta olisin voinut mainita »De Imitatione Christi» teoksen kirjoittajan.

— Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin kirjailijan kanssa, Antonio huomautti tuntien salaista mustasukkaisuutta miestä kohtaan, josta Regina kenties oli uneksinut, mutta jota ei ollut kohdannut. Mutta tämä sai Reginan vielä ärtyisämmäksi.

— On turha puhua. Sinä et voi ymmärtää minua. Minä välitän viisi kirjailijoista. Sanoinhan, ettet saa nykiä hiuksiani!

— Maltahan, ja jää tähän viereeni, niin puhumme hiukan suurista ajatuksistasi. Näyt luulevan, että minä olen typerä. Kuule kuitenkin, mitä sanon. Älä vain naura! Sinulla pitäisi olla lapsi, koska tahdot tehdä jotakin ihmeellistä. Ehkä olet kuullut, mitä amerikkalainen kirjailija — muistaakseni Emerson — sanoi vaimolleen, nimittäin että suurin ihme, minkä nainen voi saada aikaan, on…

— … lapsi! Tiedän sen, Regina vastasi ivallisesti hymyillen. Se asia ei muutoin riippune yksistään minusta! Sitäpaitsi ajattelen aina, että elämä on hyödytöntä, ihmiskunta hyödytön. Mutta se tosiseikka, etten tee itsemurhaa, todistaa, että suhtaudun myönteisesti elämään. Ja kun siis suhtautumiseni elämään on myönteinen, niin kieltämättä todella suurinta, minkä voisin saada aikaan, olisi lapsi. Ja se olisikin suurin iloni ja ylpeyteni, jos vain olisin varma siitä, ettei lapsestani tulisi pikkuporvaria niin kuin me.

— Lapsemme voisi tulla rikkaaksi, hyödyttää yhteiskuntaa.

— Tyhjää puhetta! Pikkuporvarin unelmia! Regina sanoi katkerasti.
Lapsemme tulisi onnettomaksi, niinkuin mekin.

— Mutta ainakin minä olen onnellinen, Antonio intti vastaan.

— Jos olet onnellinen, merkitsee se, ettet ymmärrä mitään, missä tapauksessa olet kaksinverroin onneton, Regina sanoi synketen, ja hänen silmänsä saivat kolkon ilmeen, joka säikähdytti hänen miestään.

— Rakkaani, sinä tulet vielä hulluksi, niinkuin suuret kirjailijasi.

— Tuo on pikkuporvarin puhetta, joka ei käsitä, mitä itse sanoo.

Tähän tapaan he jatkoivat, kunnes Antonio katsoi kelloa ja kavahti pystyyn virnistellen hullunkurisesti.

— Tunti on jo kulunut. Jos sinun olisi pakko palvella virastossa, vakuutan, että eräänlaiset ajatukset eivät pälkähtäisi päähäsi.

Hän keikahti ylös vuoteesta, juoksi pesupöydän ääreen, ja riensi kädet märkinä ja kasvot kosteina ja viileinä suutelemaan Reginaa.

— Sinä maistut kypsältä mansikalta, Regina sanoi antautuen. Ja he tekivät sovinnon.

* * * * *

Ilmojen äkkiä käytyä helteisen kuumiksi Reginan alakuloisuus, kotikaiho ja hermostuneisuus kasvoivat. Öisin Antonio kuuli hänen kääntelehtivän vuoteessa kyljeltä toiselle ja toisinaan hiljaa vaikeroivan. Kerrankin hän uskoi Antoniolle, että hänellä oli sydämen kouristuksia.

— Sydämeni jyskyttää lakkaamatta ja salpaa hengitykseni. Tuntuu siltä, kuin se tahtoisi aivan murtaa poveni päästäkseen ulos. Se johtuu varmaankin portaiden kiipeämisestä. Sydämentykytys ei koskaan ennen ole vaivannut minua.

Antonio kävi levottomaksi ja tahtoi viedä hänet erikoislääkärin tutkittavaksi. Mutta Regina ei suostunut siihen.

— Se menee ohi… heti kun olen lähtenyt matkalle.

He sopivat niin, että hän matkustaisi kesäkuun loppupäivinä. Elokuussa
Antonio aikoi tulla hänen luokseen maalle ja viipyä siellä pari viikkoa.

— Jos rahoja säästyy sen verran, olemme paluumatkalla muutaman päivän
Viareggiossa.

Regina ei myöntänyt eikä kieltänyt. Avioliittonsa ensimmäisinä kuutena kuukautena puolisot olivat saaneet säästöön ainoastaan kaksisataa liiraa, jotka hät'hätää riittivät matkakustannuksiin, mutta Antonio toivoi voivansa säästää vähän lisää vaimonsa poissaollessa. Päivät kuluivat. Kaupungista muutti paljon väkeä, vaikkakin lyhyttä pouta-aikaa oli seurannut ikävä, keskeytymätön sadekausi. Antonio laski päiviä.

— Vielä kymmenen päivää, vielä kahdeksan… sitten lähdet matkalle.
Miten tulenkaan toimeen yksin, yksin kokonaisen kuukauden?

Regina kävi ärtyiseksi, kun Antonio puhui näin.

— Yksin! Miten niin? Onhan sinulla äitisi ja veljesi.

— Vaimo on enemmän kuin äiti, kuin veljet.

— Entä jos kuolen! Jos sairastun ja lääkärit määräävät minun tervehtyäkseni oleskelemaan pitkän aikaa kotiseudullani?

— Sehän on mahdotonta.

— Sinä puhut kuin lapsi. Miksi se olisi mahdotonta? Se on päinvastoin hyvinkin mahdollista, Regina väitti yhä kiihtyen. Kaikki, mitä minä sanon, on päätöntä, mahdotonta. Mutta miksi se on mahdotonta? Senvuoksi kaiketi, että minä olen sen sanonut…

— Mutta Regina hyvä! Antonio huudahti ihmeissään. Miksi kiivastut noin?

— Oliko se niin merkillistä? Miksi minä en voisi sairastua? Olenko minä ehkä raudasta? Onhan mahdollista, että lääkäri kieltää minua joksikin aikaa kiipeämästä portaita, ja määrää, että minun on oleskeltava paljon maaseudun raittiissa ulkoilmassa. Minne muualle silloin lähtisinkään kuin kotiin? Aiotko sinä ehkä kieltää sen minulta?

— Minä päinvastoin olisin ensimmäisenä kehoittamassa sinua siihen. Mutta asiat eivät vielä ole sillä kannalla. Sydämesi levottomuus menee kyllä ohi. Koetetaan hakea asunto, joka ei ole näin korkealla. Kuitenkin olen, totta puhuakseni, kovin kiintynyt tähän pieneen pesäämme. Meidän on täällä niin hyvä olla! hän virkkoi katsellen ympärilleen hellä ilme silmissä.

Regina ei sanonut siihen mitään, vaan meni istumaan ikkunan ääreen silmät synkän pilven peitossa. Mistä se johtui? Vihasiko hän tätä pientä huoneistoa, joka hänestä kävi yhä ahtaammaksi ja jossa luuli tukehtuvansa, vai hänen miehensä tuntehikkaisuusko siihen oli syynä?

— Tänään on perjantai, hän sitten virkkoi. Minun kai täytyy käydä jäähyväisillä ruhtinattaresi luona? Milloin hän matkustaa?

— Heinäkuun puolivälissä luullakseni. Hän lähtee Karlsbadiin.

— Menköön niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ja vieköön kaikki ihailijansa mennessään!

— Miksi olet noin häijy? Aiothan itse matkustaa maalle virkistymään. Ajattele kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne kuumaan kaupunkiin, työläisiä työhuoneissaan, leipureita uunin edessä…

— Juuri sitä ajattelin, ja sentähden raivostuin.

Vähän myöhemmin Regina vaihtoi pukua lähteäkseen ruhtinattaren luo. Hänen ei tosin tehnyt mieli käydä jäähyväisillä, mutta hänen täytyi jollakin tavoin saada pitkä kesäinen iltapäivä kulumaan.

Hän veti kureliivinsä kireälle ja otti ylleen uuden sinisen puvun, jossa oli pitkä laahus ja paljon liehureunuksia helmassa. Hän oli mielestään kaunis ja epäilemättä monta vertaa hienompi kuin tullessaan Roomaan. Mutta tämä tietoisuus ei tuottanut hänelle tyydytystä.

Kulkiessaan Costanzi-teatterin ohi hän näki »kissanpoikapuutarhan» aprikoosikasvoisen herrasmiehen puhelemassa lihavan herran kanssa, jolla oli tylsännäköiset siniset silmät ja kainalossa levoton punaruskea koirarakki. Regina tunsi tämänkin herran. Hän oli suuri näyttelijä, joka esiintyi Costanzi-teatterissa.

Reginasta näytti siltä, kuin molemmat herrat olisivat katselleet häntä ihaillen, ja hän punastui mielihyvästä. Mutta äkkiä hän ajatteli, että hänen vaistomaisessa mielenliikutuksessaan oli jotakin moitittavaa, raivostuen itselleen, samoin kuin muutamia tunteja aikaisemmin oli suuttunut Antoniolle, joka »puhui kuin lapsi»!

Hän saapui ruhtinattaren luo hyökkäävässä mielentilassa ja astui sisälle tervehtimättä ja kunnioittamatta katseellakaan palvelijaa, joka aina oli vastaanottanut hänet ja Antonion tosin kunnioittavan, mutta silti hiukan nöyryyttävän tutunomaisesti.

Ruhtinattaren salissa oli hyvin kuuma, vaikka matot ja taljat oli otettu pois. Metallimaljakoissa sireenikimput levittivät voimakasta, kirpeää, melkein myrkyllistä tuoksua.

Vieraina oli kaksi rouvaa, joista toinen lörpötteli Mariannan kanssa, moittien Roomaa. Marianna, jolla oli punainen avokaulainen suuresti rumentava puku, väitti ankarasti vastaan ja näytti niin vihaiselta kuin olisi tahtonut purra tuota naista, joka ei antanut Roomalle arvoa. Ruhtinatar kuunteli kalpeana, välinpitämättömänä, lihavat kasvot liikkumattomina. Heti kun Regina oli astunut sisään Marianna riensi hänen luokseen ja huusi:

— Jos tekin yhdytte tämän rouvan puheeseen, suutun todenteolla.

Regina istuutui käärien laahuksensa jalkojensa ympäri samoin kuin oli nähnyt miss Harriksen tekevän, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, sanoi ilkeästi hymyillen:

— Totta kai. Rooma on sietämätön!

— Revin teiltä silmät päästä, Marianna huusi. Ja se olisi vahinko, sillä tänään olette hurmaavan kaunis! Punastuessanne olette vielä kauniimpi. Teidän hattunne muistuttaa erään arkkiherttuattaren hattua, jonka kerran näin Buda-Pestissä.

— Onko Rooma sietämätön? ruhtinatar sanoi kääntyen Reginan puoleen, joka hymyili ivallisesti Mariannan hulluttelulle. — Joitakin päiviä sitten mielipiteenne oli toinen.

— Mielipide muuttuu helposti.

— Anteeksi?…

— Mielipide muuttuu helposti, Regina toisti korottaen ääntään melkein ärtyneesti. Ja sinä päivänä sanoin, että Rooma on miellyttävä ainoastaan rikkaille, jotavastoin se köyhille on inhoittava. Köyhä on Roomassa kuin kerjäläinen palatsin suljetun oven edessä — kerjäläinen, joka odottaa luuta.

— Ja joskus rikkaan koira kulkee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luun… Marianna sanoi.

Regina nauroi hermostuneesti.

— Se on aivan totta.

Ruhtinatar katsoi Reginaan pienillä kellertävillä silmillään, ja kääntyi sitten vieressään istuvan rouvan puoleen, jolle sanoi jotakin saksaksi.

Reginasta ruhtinattaren kylmä, pikainen katse tuntui kuvastavan jotakin kolkkoa, katkeraa ja samalla ivallista. Ja hän herkesi nauramasta.

* * * * *

»28.VI.1900.

Antonio!

Luet tätä kirjettä minun lähdettyäni matkaan. Lukiessasi olet vielä vähän alakuloinen eromme johdosta ja luulet kenties, että ohimenevä oikku on aiheuttanut tämän kirjeen. Mutta jospa tietäisit, kuinka monena päivänä, jopa kuukautena olen ajatellut sitä, pohtinut ja sen vuoksi kiusannut itseäni! Ja jospa tietäisit, kuinka monta kertaa olen tahtonut suullisesti kertoa sinulle, mitä nyt ilmaisen kirjeessä. Mutta se tuntui minusta mahdottomalta. Pakottava voima esti minua aina avaamasta sinulle sydäntäni; minusta tuntui kuin emme olisi keskustellen voineet ymmärtää toisiamme. Onhan epätietoista, tahdotko ja voitko näinkään ymmärtää minua. Luulin helpoksi ilmaista ajatukseni kirjeen muodossa, mutta nyt tunnenkin, kuinka tuskallista ja vaikeaa se on. Aioin myös odottaa, kunnes olisin palannut sinne, kotiin, ja silloin vasta kirjoittanut tämän kirjeen. Mutta silloin ehkä olisit voinut luulla, että ulkonaiset syyt tai toisten neuvot olisivat aiheuttaneet tämän askeleeni. Ei, Antonio, hyvä, rakas Antonioni! Meidät kaksi on jätetty yksiksemme maailmassa: olemme kahden, loitolla jokaisesta ulkoapäin vaikuttavasta häiritsevästä äänestä. Me kaksi ratkaisemme kohtalomme. Kuule minua! Koetan parhaan kykyni mukaan ilmaista sinulle, mitä ajattelen. Muistatko, että kerran sanoin sinulle: 'Jos sairastuisin, ja lääkärit vaatisivat, että lähden hengittämään maaseudun raitista ilmaa ja oleskelemaan jonkin aikaa synnyinseudullani, kieltäisitkö sinä?' Ja sinä vastasit: 'Päinvastoin, minä kehoittaisin sinua siihen.' Nyt minä todella olen sairas, ja sairauteni on henkistä laatua, mikä on paljoa pahempaa kuin ruumiillinen tauti, ja minun on pakko palata kotiseudulleni ja jäädä sinne joksikin aikaa. Antonio, rakastettuni, ystäväni ja veljeni, ponnista kaikki voimasi ymmärtääksesi minua ja lue tarkkaavasti tämä kirjeeni, aivan kuin sieluni olisi avoinna edessäsi. Rakastan sinua, tulin vaimoksesi rakkaudesta, sellaisesta kuvaamattomasta rakkaudesta, joka on kudottu unelmista ja lumouksesta ja jota tunnemme vain kerran elämässämme. Enkä ole koskaan tiennyt syvemmin kuin tänä hetkenä rakastavani sinua ja olevani sidottu sinuun ainiaaksi. Kun sinä ilmestyit eteeni siellä vihreällä rantaäyräällä, jonka ääriviiva miekanterän tavoin leikkasi unelmieni taivaanrantaa, näin juuri sinussa ruumistuneina kaikkein kauneimmat unelmani… Kuinka monet vuodet olinkaan uneksinut sinusta, odottanut sinua! Kun tulit, suloinen odotukseni jo alkoi verhoutua surumielisyyteen ja pelkoon. Sinä olit minulle se tuntematon ja ihmeellinen maailma, jonka kirjat, unelmat, ehkä perinnöllisyyskin oli luonut sisimpääni; sinä olit elämän hehkuva pyörre, kaupunki loistoineen, sinä olit se kaikkein mielettömin ja viehkein, mitä nuoruuteni halasi. Vaikka olisit ollut ruma, lihava ja köyhempi, olisin sittenkin rakastanut sinua. Tulit Roomasta — se riitti minulle. Et sinä, eikä kukaan niistä, jotka eivät ole syntyneet eivätkä ole pitkää aikaa eläneet maaseudun sydämessä, voisi kuvitella, mitä pääkaupungin vähäpätöisinkin virkailija sattumalta maaseudulle tullessaan edustaa sen nuoren naisen mielikuvituksessa, joka haaveissaan näkee maailman aivan erikoisessa valossa, hän kun ei ole koskaan nähnyt sitä läheltä.

Monesti olen tungoksessa Via Nazionalella katkerasti ja iva mielessä ajatellut, että jos vaikka kaikkein mitättömin noista jaloittelevista poroporvareista, kaikkein näivettynein ja nahjusmaisin noista virkamiehistä, joiden sielu on kehittymätön tai kuin jo ennen kypsymistään kuihtunut hedelmä, jos tuollainen yksilö, joka nyt herättää minussa ääretöntä sääliä, olisi kulkenut huvilamme ohi, hän olisi voinut sytyttää povessani syvän intohimon! Kun nyt vain ajattelenkin sitä, tunnen inhoa. Mutta älä loukkaannu, Antonio; sinä et ole niitä. Sinä olit ja olet edelleen minun silmissäni vallan toista. Ja nyt, kun turhien unelmien tenho on haihtunut, sinä olet minusta jotakin, mikä on yläpuolella noiden unelmien. Sinä olit ja olet edelleen minulle mies, hyvä ja vilpitön mies, nuori ja hellä rakastaja, jonka nuori nainen asettaa jalustalle unelmiensa puistoon sen parhaimmalle paikalle. Mutta meidän puutarhamme, Antonio, on kolkko ja karu. Me olimme vielä liian köyhiä solmiaksemme elämänliiton ja asettautuaksemme rakkaudenpuistoomme. Tullessani vaimoksesi ja muuttaessani Roomaan minulla oli side silmilläni. Kuvittelin, että meidän molempien pienet varat yhdessä olivat Roomassa samaa kuin minun kotiseudullani. Liian myöhään, valitettavasti, huomasin, että ne tuskin riittivät jokapäiväiseen leipään. Eikä ihminen elä ainoastaan leivästä!… Hän kuolee, tai ainakin sairastuu ankarasti, jollei ole tottunut sellaiseen ravintojärjestykseen. Rakkaus, olipa se kuinka suuri tahansa, ei yksinään kykene parantamaan sairasta. Minä olen — toistan sen vielä — sairas. Yhteentörmäys todellisuuden kanssa, kova jokapäiväinen leipämme on minussa aiheuttanut henkisen vähäverisyyden. Ja sairauteni on niin pahentunut, etten enää kestä kauempaa tätä tilaa. Elämä Roomassa on minulle marttyyriutta. Minun on välttämättä paettava joksikin aikaa, vetäydyttävä luolaani, niinkuin sanotaan haavoitettujen petojen tekevän, jotta voisin hoitaa itseäni ja jotta ennen kaikkea totuttaisin itseni ajattelemaan, että minun tulee elää näin.

Rakas Antonioni, koeta ymmärtää minua, vaikkei minun onnistukaan ilmaista ajatuksiani niin kuin tahtoisin. Anna minun palata luolaani, äitini luo, joka käsittää, että olen todella sairas ja että minun on tarve hengittää synnyinseudun ilmaa. Ja anna minun jäädä sinne vuodeksi tai pariksi. Silloin teemme, mitä meidän olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin: odotamme niinkuin morsian ja sulhanen odottavat liittonsa hetkeä. Minä totun ajatukseen, että minun täytyy elää toisenlaista elämää kuin mitä olin uneksinut. Ja sillävälin ehkä sinun taloudellinen asemasi — ja ehkäpä minunkin asemani — paranee. Hyvin monet menettelevät samoin. Niin teki eräs naisserkkunikin. Hänen miehensä oli lyseon opettaja Milanossa. Heillä ei ollut varoja elää yhdessä. Silloin vaimo palasi synnyinkotiinsa ja mies jatkoi opintojaan, julkaisi teoksen, haki yliopettajan paikkaa ja saikin sen. Silloin he taas muuttivat yhteen asumaan, ja nyt he ovat ylen onnellisia.

Sinäkin, Antonio, olet epäilemättä — tahtomattasi — tehnyt itsesi syypääksi erehdyksiin. Ethän sinäkään aavistanut, miten kävisi. Kohtalo ilveilee kanssamme. Kun kihlausaikamme suloisina iltoina puhuin kanssasi Roomasta ääni värähdellen, sinun olisi pitänyt ymmärtää, miten mielettömiä unelmani olivat. Sinun olisi pitänyt aavistaa sanojeni lomasta loistavat turhat unelmani, samoin kuin näkee kuun häämöttävän illan usvien takaa. Sensijaan sinä ravitsit unelmoimistani, puhuit kanssani ruhtinattarista, salongeista, hienoista kutsuista.

Tuntuu aivan kuin olisin leikkinyt tulella: jotakin on sisälläni palanut. Onko syy minun? Jos kerran niin on, syytäni on se, etten voi teeskennellä. Toinen nainen minun sijassani olisi teeskennellyt, olisi jäänyt luoksesi, mutta myrkyttänyt elämäsi. Muistathan, että minäkin ensi kuukausina kiusasin sinua alakuloisuudellani, valituksillani ja uhmallani. Silti tunsin täydelleen, että menettelin väärin, häpesin sitä ja koin tunnonvaivoja. Jos olisimme jatkaneet näin, ellei mieleeni olisi johtunut tuuma, jonka nyt panen täytäntöön, meidän olisi ehkä käynyt samoin kuin monelle muulle on tapahtunut: tänään pieni riita, huomenna häväistysjuttu, ehkä hairahdus. Minusta tuntui kuin olisin ollut pyörteen temmellyksessä. En ole romanttinen, sen tiedät; pikemminkin olen epäilijä. Mutta kaikki pikkumainen, kehno, halpamainen loukkaa minua. Olen syntynyt tällaiseksi, enkä voi muuttaa luontoani. Monet muut naiset ovat samanlaisia kuin minä, mutta onnettomampia, he kun ovat heikompia, eivätkä ajoissa osaa pysähtyä kuilun partaalle, eivät osaa kiinnittää huomiota siihen, tutkia sitä, eivätkä välttää sitä.

Kuitenkin tarkoitan parastasi, Antonio; rakastan sinua paljon enemmän kuin ollessamme kihloissa. Ja pysyäkseni sinun arvoisenasi teen sen uhrauksen, että joksikin aikaa poistun Roomasta ja luotasi. En tahdo tehdä sinua onnettomaksi. Kyyneleet huuhtelevat kasvojani, sydämeni vuotaa verta… mutta on välttämätöntä, on kohtalon pakko, että joksikin aikaa eroamme.

Ajatellessani tätä sydämeni tuntuu murtuvan, mutta se on välttämätöntä, ehdottomasti välttämätöntä! Antonio rakas, koeta ymmärtää minua. Lue tarkasti kirjeeni joka sana, äläkä anna niille muuta merkitystä kuin mikä niillä on sydämessäni.

Ja ennen kaikkea, kuule minua, kuule minua aivan kuin jos lepäisin povellasi ja itkisin kyyneleeni kuiviin. Kuule minua ja ymmärrä minua, samoin kuin joskus olet minua ymmärtänyt. Muistatko viime jouluaamun?

Minä itkin, ja minusta sinunkin silmäsi näyttivät himmeiltä. Sinä hetkenä tunsin rakastavani sinua yli kaiken ja päätin sinun vuoksesi tehdä uhrauksen. Ja se uhraus on tämä: jätän sinut joksikin aikaa koettaakseni parantua ja palatakseni luoksesi terveenä ja hyvänä.

Pienessä talossamme, siellä kotipuolessa, elän sinua varten, teen
työtä sinua varten. Minäkin tahdon kantaa korteni tulevaisuutemme
toimeentulon kekoon. Olemme nuoria, liian nuoria vielä. Voimme tehdä
paljon, jos vain tahtomme on luja.

Minä luotan järkähtämättä sinuun, samoin kuin sinä luotat minuun, sillä tiedän, kuinka suuresti rakastat minua. Tiedän myös, että rakastat minua suuresti juuri sentähden, että olen sellainen kuin olen. En epäile sinua enkä itseänikään.

Parin, kolmen viikon kuluttua tulet minun kotiseudulleni, niinkuin olemme sopineet. Voithan silloin olla pitävinäsi minua niin heikkona, että annat minun jäädä sinne, kunnes olen tervehtynyt. Sitten palaat Roomaan, elät ajatellen minua, jatkat opintojasi ja haet viranylennystä. Niin kuukaudet kuluvat. Kirjoitamme toisillemme joka päivä, olemme säästäväisiä tai oikeammin kokoomme rakkauden ja aineellisen vaurauden varastoa. Niin asemamme paranee, ja kun taas liitymme toisiimme, alkaa kuherruskuukausi, joka suuresti eroaa ensimmäisestä ja joka kestää koko loppuikämme».

Tultuaan tähän kirjeensä kohtaan Regina tunsi ruumiissaan jäätävän väristyksen, ikäänkuin kylmä tuulenpuuska olisi rynnistänyt vasten hänen selkäänsä.

Eikö kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ollut valhetta ja harhaluuloa?
Sanoja, sanoja.

— Kuka tietää, millaiseksi tulevaisuutemme muodostuu? hän ajatteli.

Mutta tuo sana »muodostuu» herätti hänessä outoja ajatuksia.

— Kuka muodostaa tulevaisuutemme? Ei kukaan. Tai oikeammin: me itse muodostamme sen nykyisyydellämme. Minä muodostan tulevaisuuteni tällä kirjeellä; mutta en itsekään tiedä, mitä teen.

Ja hän pelästyi tätä seurauksiltaan epätietoista toimenpidettään. Mutta heti hän rohkaistui ajatellessaan, että oli kirjoittanut kirjeensä omalla sydänverellään.

Hän saattoi erehtyä, mutta hänen tarkoituksensa oli vilpitön. Pois siis kaikki pelko, tuli mitä tuli. Elämä kuuluu niille, jotka rohkenevat toteuttaa aikeensa. Kirjeen jatkaminen tuntui hänestä hyödyttömältä. Hän arveli jo sanoneensa liiankin paljon, vaikkei hänen silti ollut onnistunut ilmaista kaikkea, mikä kiehui hänen sisimmässään. Hän lisäsi vain nämä muutamat rivit:

»… vastaa minulle heti, kun olet lukenut tämän kirjeen! Ei! Älä sentään kirjoita heti, vaan vasta muutaman tunnin kuluttua. Tahtoisin vielä sanoa sinulle niin paljon, mutta en voi. Sydämeni on liian täynnä, kärsin niin ankarasti. Anna minulle anteeksi, Antonio, jos tuotan sinulle surua sinä hetkenä, jolloin luet tätä. Saat vielä nähdä, että sellaisesta surusta syntyy suuri ilo. Rauhoita minua sanomalla, että olet ymmärtänyt minut ja että hyväksyt päätökseni. Siellä kaukana, josta löydän kaiken, mikä yhteisestä olemuksestamme on mennyt hukkaan näiden viime kuukausien raskaissa koettelemuksissa, odotan kirjettäsi kuin tuomiopäätöstä. Sitten kirjoitan sinulle lisää ja sanon tai koetan sanoa kaiken, mikä nyt painaa sydäntäni siinä määrin, että voin siitä todenteolla tulla sairaaksi.

Hyvästi… näkemiin! Itken jo ajatellessani jäähyväissuudelmaa, jonka annan sinulle lähtöhetkenä. Sinä et silloin tiedä, minkä ahdistuksen, rakkauden, lupauksen ja toivon tuo suudelma sisältää!

Mitä ajatteletkin minusta, Antonio, älä ainakaan syytä minua kevytmielisyydestä! Muista, että olen sinun omituinen ja sairas, mutta en silti ilkeä enkä uskoton

Reginasi».

Lopetettuaan kirjeensä Regina taittoi sen kokoon ja sulki sen kiireisesti kuoreen lukematta sitä läpi. Mutta sitten hän ajatteli, että siihen oli voinut pujahtaa jokin virhe, jokin väärä sana, joka saattoi muuttaa koko lauseen merkityksen. Hän avasi vielä kostean kuoren ja luki, mitä oli kirjoittanut, tuntien vastenmielisyyttä ja mielenliikutusta, mutta ei korjannut, ei lisännyt mitään. Mutta sisimmässään hän tunsi vielä suurempaa ahdistusta. Kuinka kylmä ja kömpelösti kirjoitettu tuo kirje olikaan! Se oli pitkä, liian pitkä, eikä sen elottomilla lehdillä kuitenkaan näkynyt jälkeäkään kaikesta, mikä väreili hänen sydämessään.

— Ja minä aioin kirjoittaa romaanin, näytelmän, minä, joka en kykene kirjoittamaan edes kirjettä! Mutta hän ymmärtää silti, Regina ajatteli sitten pannen kirjeen uudelleen kuoreen; olen varma siitä, että hän ymmärtää. Mutta minne panen sen? Hyvä Jumala, jos hän löytää sen, ennenkuin olen matkustanut! Mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän nauraa, jotavastoin hän kenties itkee jos löytää sen myöhemmin. Nyt tiedän! Panen sen hänen pöydälleen ennen lähtöäni. Entä jos hän äkkiä juoksee takaisin huoneeseen noutamaan jotakin?

Tämänkaltaisin mitättömin miettein ja kysymyksin Regina koetti karkoittaa alakuloisuutta ja levottomuutta, jotka raatelivat häntä.

Hän alkoi järjestää tavaroita matkalaukkuun. Hänen oli määrä matkustaa parin päivän perästä aamulla kello yhdeksän pikajunassa, eikä hän ollut vielä lainkaan tehnyt matkavalmistuksia. Koko pitkä iltapäivä oli mennyt kirjeen kirjoittamiseen.

— Mitä hän tehnee lähdettyäni? Regina itsepintaisesti ajatteli edelleen. Pitäneekö hän tämän huoneiston? Ja palvelijattaren? Rupeaako hän pettämään minua? Ei, ei hän petä minua, siitä olen varma. Kehoitan häntä asumaan yhdessä äitinsä ja veljiensä kanssa, niinkuin ennenkin. Jolleivät he vain yllytä häntä minua vastaan. Ehkä hän vuokraa pois tämän asunnon huonekaluineen päivineen. Paljonko hän voinee siitä saada? Ehkä sata liiraa? Mutta ei, hän on tunteellinen; hänestä olisi vastenmielistä, että vieraat, ehkä arkipäiväiset ihmiset, saastuttaisivat »pesäämme», joksi hän sanoo kotiamme. Olisiko se minusta vastenmielistä? Joutavia, tyhjiä loruja! Olenhan kärsinyt täällä niin paljon. Nämä huonekalut ja nuo pari seinämattoa koirankuvineen inhoittavat minua. En tahdo enää nähdä niitä!… Ja kuitenkin! Riittää jo… Regina, olet typerä, hassu, mieletön…

— Entä mitä hän tekee myötäjäisliinavaatteillani? Ehkä hän vie ne kotiinsa. Vähät siitä, mitä minä niistä välitän? Tehköön mitä haluaa.

Tämäntästä häntä vaivasi ajatus, joka jo monta kertaa aikaisemmin oli häntä ahdistanut: Jollei Antonio antaisikaan hänelle anteeksi? Miten heidän tarinansa silloin päättyisi? Typeriä ajatuksia! Antonio ei voinut olla anteeksi antamatta. Korkeintaan hän matkustaisi Reginan luo suostutellen tai yrittäen pakottaa häntä palaamaan luokseen? Mutta hän, Regina, aikoi pysyä lujana ja saada miehensä taipumaan… Mielikuvituksessaan hän jo eli tuossa hetkessä ja tunsi uuden eron tuskaa.

Sillävälin hän oli ehtinyt sulloa tavaransa matkalaukkuun, mutta ei ollut tyytyväinen aikaansaannokseensa.

Kuinka katkeraa ja merkityksetöntä elämä olikaan! Jäähyväisiä ja taas jäähyväisiä, kunnes tulivat kuolonhetken viimeiset jäähyväiset. Kuolema — näin hän sitten ajatteli — tyhjentäen matkalaukun ja järjestäen siihen uudelleen tavaransa. Kun meidän täytyy kuolla, miksi hankimme itsellemme niin paljon turhia suruja? Miksi minä nyt lähden pois? Samantekevää, missä saa aikansa kulumaan. Mutta juuri sen vuoksi, että meidän täytyy kuolla, on paras elää aikansa niin miellyttävästi kuin suinkin. Yksi vuosi tai kaksikin kuluu nopeasti, mutta kolme- tai neljäkymmentä vuotta on pitkä aika. Mutta kahdessa vuodessa… niin, hän vielä ajatteli asetellen yhä uudelleen pukua, joka ei tahtonut pysyä sileänä matkalaukussa, voivatkohan taloudelliset olomme todella parantua kahdessa vuodessa? Jos tulevatkin vähän paremmiksi, olenkohan sittenkään tyytyväinen? Eikö tämä sama elämä ala uudelleen, eikö se jatku jatkumistaan, loppuun asti? Kuolla, todella poistua elämästä, se olisi jotakin. Silloin ainakin säästyisi ikävä tavaroiden sullominen tähän kirottuun matkalaukkuun. Mene matkoihisi! hän tiuskaisi raivostuen, temmaten hameen ja viskaten sen kauas. Miksi et tahdo alistua minun tahtooni! Mitä teen tuolla rääsyllä? Ketä varten pukisin itseni hienoksi?

Regina heittäytyi vuoteen laidalle ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi. Ennen tätä hetkeä hän ei ollut niin ilmeisen selvästi tajunnut oikkunsa mielettömyyttä ja sydämettömyyttä. Jopa hänestä tuntui, että hänen sisimmässään oli pelkkää valhetta, että hän tahtoi vain tuottaa miehelleen mielipahaa vaistomaisen julmuuden ja kostonhimon pakosta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja alkoi uudelleen asetella hamettaan matkalaukkuun.

Palatessaan Antonio näki hänen yhä vielä häärivän polvillaan matkalaukun edessä.

— Auta minua panemaan sitä kiinni, Regina pyysi.

Ja kun Antonio kumartui tarkastamaan lukkoa, joka oli vähän epäkunnossa, Regina virkkoi:

— Jos sattuisi junien yhteentörmäys ja minä saisin surmani…?

— Toivottavasti ei tapahdu sellaista onnettomuutta, Antonio sanoi tyynesti yhä tutkien lukkoa.

— Jos saisin vamman? Jos minut olisi vietävä sairaalaan ja minun täytyisi jäädä sinne pitkäksi aikaa?

Antonio ei tällä kertaa vastannut mitään.

— No sano toki jotakin?! Mitä silloin tekisit?

— Merkillistä, että tuollaiset ajatukset aina pälkähtävät päähäsi! Mutta kun sinulla kerran on tuollaisia pahoja aavistuksia, miksi siis matkustat? No, nyt se on lukossa. Missä hihnat ovat? hän kysyi nousten.

Regina katseli miestään, kun tämä seisoi hänen edessään suorana ja kauniina, huulet raikkaina kuin vasta poimittu hedelmä, silmät loistaen ja koko vartalo auringonlaskun purppurahohteen valaisemana.

— Ylihuomenna olemme jo kaukana toisistamme! Regina sanoi heittäytyen rajusti hänen kaulaansa ja suudellen häntä haltioituneena. Ethän sillä aikaa petä minua? Voi hyvä Jumala, jollemme enää näe toisiamme!

— Pidätkö siis minusta?

— Äärettömästi…

Antonio näki Reginan kalpenevan ja vapisevan. Ja hän painoi vaimonsa povelleen itsekin aivan huumautuen rajun intohimon ja riemun vallassa, joka tempasi hänet pyörteeseensä joka kerran kun Regina osoitti hänelle hellyyttään.

He vaihtoivat suudelmia, joissa oli katkeran suloinen tuskan hehku, mutta samalla sanomatonta hekumaa. Regina itki, Antonio puheli katkonaisia sanoja ja kehoitti lopulta häntä peruuttamaan matkansa.

Sitten he molemmat nauroivat.

— Näyttää siltä, kuin aikoisit lähteä pohjoisnavalle! Antonio huudahti. Olethan ihan itkenyt! No, kuukausi kuluu pian. Minähän tulen pian perästä. Tähän vuorokauden aikaan suutelemme sitten Po-joella punaisessa iltavalaistuksessa.

— Ellei junien yhteentörmäys tule väliin! Regina virkkoi laskien hiukan julmaa leikkiä. Tässä ovat hihnat. Vedä ne kireälle…