I
Marianna Sirca oli rikkaalta sedältään, papilta, perinyt hänen omaisuutensa ja läksi hänen kuoltuaan muutamaksi päiväksi pieneen karjataloon, joka oli joutunut hänelle muun perinnön mukana ja joka piili keskellä korkkitammimetsää Nuoron vuoristossa.
Oli kesäkuu. Marianna oli uupunut pitkäaikaisena sairaanhoitajattarena vaaliessaan setäänsä, joka oli kuollut kaksi vuotta kestäneen halvaustaan jälkeen, ja näytti vallan vankilasta päässeeltä — niin kalpea, heikko ja lamaantunut hän oli. Omasta aloitteestaan hän ei olisi lähtenyt liikkeelle, eikä olisi seurannut lääkärin kehoitusta lähteä hengittämään hiukan raitista ilmaa. Mutta hänen isänsä, joka hoiteli karjaa ja joka aina oli ollut melkein pappi-veljensä palvelija, poistui vuoristosta vartavasten tytärtään noutamaan ja kehoitteli häntä kunnioittava sävy äänessään:
— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.
Palvelijatar, karkeahko barbagialainen nainen, joka ammoisista ajoista oli ollut papin talossa ja joka oli nähnyt Mariannan kasvavan isoksi, valmisti matkaa varten hänen tavaransa ja pisti ne sikin sokin kaksipäiseen pussiin kuin paimenen kampeet ikään, ja toisti:
— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.
Ja Marianna oli totellut. Olihan hän aina totellut, siitä alkaen, kuin hänet pikkutyttönä suljettiin, kuin lintu häkkiin, pappi-setänsä taloon levittämään iloa ja valoa tuon alakuloisen miehen ympärille, saattaen palkinnokseen odottaa hänen mahdollisesti jättämäänsä perintöä.
Vaieten Marianna siis nousi istumaan isänsä satulan taakse ja piti kädellään kiinni hänen vyöstään, vastaten ainoastaan päännyökkäyksillä huolelliselle palvelijattarelle, joka järjesti hänen hameensa säärien ympärille ja kehoitti häntä välttämään viileätä yöilmaa.
— Ja älkää antako hänen rasittaa itseään, Berte Sirca!
Vanhus painoi sormeaan huulta vasten ja nykäisi suitsista. Hänkin oli harvapuheinen, eikä isällä ja tyttärellä muuten ollut paljoa toisilleen sanottavaa.
Heidän ratsastaessaan edelleen vanhus vain osoitti sormellaan eri tiluksia, mainiten niiden omistajat. Tunsihan hän nämä seudut, kun hän joka vuosi keväällä — lukuunottamatta viime vuosia, jolloin pappi oli ollut sairas — tämän veljensä ja sukulaisten kanssa oli lähtenyt viettämään useita päiviä karjatalolle, johon kuului runsaasti karjaa ja joka uutistalona oli rakennettu alkuperäisen sardinialaisen paimenmökin sijalle.
Ensi päivästä alkaen Marianna siellä tunsi voivansa paremmin. Paikka oli vuoristoseutua, Nuoron ja Orunen rajalla. Metsä kukki ja ääretön kuulakkuus levisi yli tienoon.
Kolmantena päivänä hän jo näytti vallan toiselta. Tuo hento, hiukan kumarassa liikkunut olento oli oikaissut vartalonsa suoraksi, paksujen kiiltävien mustien palmikkojen reunustamat kalpeat kasvot olivat käyneet tummemmiksi, ja levolliset suuret ruskeat silmät heijastivat kuin nuoren hirven silmät metsän vihreätä hohdetta.
Kolmannen päivän iltahämyn laskeutuessa Marianna istui karjatalon edustalla, joka oli rosoisista kivistä tehty rakennus ja sisälsi navetan, keittiön ja makuuhuoneen. Hänen edessään levisi laaja ruohokenttä, keskellä tuhatvuotinen tammi, jonka runkoon oli sidottu koiria. Ja sen takana aukenivat vihreät niittymaat, kauempana häipyen metsään ja puiden ja kallioiden syventyviin varjoihin. Oikealla näkyi puuryhmän lomitse vuorijono, joka vielä sinervänä häämötti iltaruskon purppuroiman taivaan taustalla.
Hän oli yksin, seuranaan koirat, jotka tämäntästä nousivat tähystelemään, seuraavassa tuokiossa jälleen lyyhistyen alas puun tyvimultaan. Hän odotti kotia palaaviksi isäänsä ja paimenta, ja lisäksi eräs sukulainen oli luvannut käydä häntä tervehtimässä.
Hän oli yksin ja rauhallinen. Eihän häneltä puuttunut mitään; olihan hänellä edessään perintötiluksensa, joita vartioi luotettava ja mieleltään yhtä vilpitön palvelija kuin hänen isänsäkin. Ja kotona, Nuorossa, vartioi hänen taloaan uskollinen palvelijatar, joka ei malttanut nukkua öisin suojellakseen taloa varkailta.
Häneltä ei puuttunut mitään. Ja istuen näin ajatuksissaan hän varman itsetietoisena katseli ympärilleen ja tuijotti kirkkaaseen iltaruskoon, jossa vaihteli puna ja harmaa, ja joka lisäsi yksinäisyyden tunnetta, niinkuin karjatalon hämäräkin.
Hän tunsi ikäänkuin vanhentuneensa. Hänen mieleensä muistui, miten hän lapsena ensi kerran oli käynyt täällä ja miten joku oli kuiskannut hänen korvaansa:
— Jos olet kiltti, saat kaiken tämän. Ja hän oli katsellut ympärilleen levollisin silmin, ihmettelemättä ja haluamatta, vastaten ainoastaan: Niin. Ja samoillessaan ympäristössä, kuitenkin pysytellen lähellä, jotta ei olisi eksynyt, hän oli löytänyt piilopaikan, kehtoa muistuttavan koveran kiven. Ja hän oli pujahtanut tuohon komeroon, mielissään siitä, että oli yksin, halliten kaikkea, mutta ollen piilossa kaikilta. Ja hän oli tuntenut olevansa ikäänkuin pähkinänsiemen kuoressaan, kuin linnunpoika munan sisällä. Näin kyyristyneenä hän itsekseen iloitsi, että ohikulkevat paimenet eivät voineet nykäistä hänen hameensa helmaa. He vain virkahtivat silmää vilkuttaen: »Annatko minulle paikkasi, Marianna?» Joskus hän oli siinä nukahtanutkin.
Ja nyt hän heräsi niin monen vuoden kuluttua. Hän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä, eikä vielä tuntenut rakkautta. Ilmeisesti hänet oli kasvatettu kuin ylhäisen perheen lapsi, hänen kun oli määrä kerta saada iso perintö. Oikeastaan hänen elämänsä oli vivahtanut palvelijattaren asemaan, hän kun oli ollut riippuvainen sekä isännästä että ylempiasteisista palvelijoista.
Samassa hänen isänsä palaa kotia, ja hänen ajatuksensa pakenevat kaikkein salaisimpaan lymypaikkaansa: ei kukaan maailmassa saa niitä tietää, eikä tämä johdu niinkään ylpeydestä, vaan siitä, että hän rakastaa omaa sieluaan, samoin kuin taloansakin: kaiken tulee olla siinä järjestettyä, puhdasta, kaikkien tavaroiden suljettuina kirstuihin, jotka hän yksinään omistaa.
Hänen isänsä, vaikka ääneti ihaili tytärtään ja oli häneen kiintynyt kuin uskollinen orja, ei silti kyennyt häntä ymmärtämään. Siinä hän nyt lähestyy, lyhyenläntänä, kyyryselkäisenä, ristissä käsin ja iso kalju pää vaipuneena rinnalle, ikäänkuin pitkän kiharaisen harmaan parran painamana. Hän näytti paimeneksi puetulta munkilta, rauhalliselta erakolta, jonka suuret ruskeat silmät vielä kuvastivat viattomuutta.
— No, rukoiletko? hän kysyi tultuaan tyttärensä kohdalle. Nyt sinun pitää olla iloinen, tänä yönä valvotaan. Vieraita saapuu pian.
— Keitä? — Marianna kysyi, kavahtaen hereille ajatuksistaan.
— Sebastiano, toisen seurassa. Käynpä sytyttämässä tulen. Jos
Sebastiano kysyy sinulta, paljonko ovat tarjonneet sinulle korkki
aineesta, — hän lisäsi kääntyen taaksepäin — niin sano tuhat scudoa.
Vaiti! Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.
Marianna oli altis tottelemaan silloinkin, kun hänen isänsä viattomassa kunnianhimossaan tahtoi kahdistaa hänen tulonsa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen sukulaisensa, Sebastiano, toimi eräiden Ozierin liikemiesten asioitsijana, jotka tahtoivat ostaa Mariannan metsien korkkiaineen. Ja nousematta hän tähysteli eteensä, ajatellen tuota pikkuserkkuaan, leskimiestä ja yksineläjää, joka ei ollut vanha eikä nuori. Olihan hän useista papin jättämää perintöä kadehtivista varattomista sukulaisista ainoa, joka osoitti Mariannaa kohtaan vähän epäitsekästä kiintymystä.
Joskus hän luuli, että Sebastiano tunsi häntä kohtaan todellista rakkautta. Mutta hän hylkäsi inhoten ajatuksen joutua vaimoksi sukulaiselle, joka oli leskimies, eikä enää ollut nuori. Ja nyt saapui Sebastianokin. Hän tuli ratsain, yllään leskimiesten käyttämä lyhyt päällystakki, ja hänen mustasta sametti nutustaan pisti jo kaukaa silmään laihojen kasvojen kellervä kalpeus, jota lisäksi kohotti harvakarvainen, tumma suippoparta. Hänen suuret vilkkaat mustat silmänsä, jotka levittivät hohdettaan alakuloisiin kasvoihin, hakivat heti Mariannaa. Notkeana keikahdettuaan alas hevosen selästä hän riensi Mariannan luo, joka nousi vaieten. Ja tulija kietoi käsivartensa hänen hartioidensa ympäri, katsellen häntä tuttavallisesti mutta samalla hiukan ivallisesti alempaa — hän oli Mariannaa lyhyempi. Mutta tämä työnsi hänet luotaan, kääntäen huomionsa yksinomaan pitkään, kauniiseen nuoreen mieheen, joka lähestyi hymyillen hänelle. Mariannasta tuntui kuin olisi hän tuntenut tuon miehen, mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo hampaat, jotka kiilsivät valkoisina raikkaiden ohuen haivenen varjostamien huulien välissä, ja nuo pitkänsoikeat silmät, joiden sini näytti pohjattoman tummalta kuulakan silmänvalkuaisen pohjalla.
Tultuaan nuoren naisen eteen hän pysähtyi, selkä suorana kuin sotilaalla kunnia-asennossa.
Marianna punastui, mutta seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja ojensi hänelle kätensä.
— Simone Sole!
Nuori mies nyökäytti päätään ja tarttui neitosen käteen sitä puristamatta. Todella se oli hän, Simone Sole, rosvo.
* * * * *
Muutama vuosi aikaisemmin Simone oli nuorukaisena palvellut Mariannan kodissa. Marianna tunsi hänen perheensäkin, joka oli köyhä, mutta arvossa pidetty ja hyvää rotua. Isä ja äiti olivat molemmat kivulloisia, sisaret erittäin kauniita ja ylpeitä, käyden kirkossa yksin, missä polvistuivat varjoon ehtoollisalttarin eteen, mihin Mariannakin tavallisesti asettui. Muuten nämä nuoret naiset elivät syrjässä Santu Nofre mäen juurella olevassa talopahaisessaan, hiljaisina ja surren, ikäänkuin veli olisi ollut kuollut.
— Simone — toisti Marianna, ääni rauhallisena, luotuaan alas katseensa, ja kohdistaen sen häneen uudelleen hillittynä. — No mitä kuuluu?
— Eihän erityisiä, olemme tulleet tervehtimään teitä.
Ja nuori mies hymyili edelleen näyttäen kaikki kauniit vahvat hampaansa kuin poikanen, joka koettaa pidättää nauruntirskahdusta. Hän näytti olevan mielissään siitä, että oli tuottanut Mariannalle yllätyksen, mutta enimmän häntä ilahdutti ystävällinen vastaanotto.
— No, Marianna, oletko sinäkin lähtenyt rosvoretkelle?
Molemmat nauroivat kuin yksituumaisina. Seuraavassa silmänräpäyksessä Marianna huomasi nuoren miehen silmien hakevan hänen silmiään katsein, jotka saivat hänet levottomaksi. Ja kun Simone tuli niin lähelle, että hiipaisi hänen polviaan, hän peräytyi ylpeänä.
Tällävälin isä oli ilmestynyt keittiön ovelle, pyyhkien housuihin veren peittämää kättään ja kehoitti päännyökkäyksellä vieraita käymään sisälle. He noudattivat kehoitusta ja istuutuivat kuumuudesta huolimatta lieden ääreen.
Simone katseli ympärilleen tervehtien hänelle hyvin tuttuja esineitä: savusta mustia seiniä, matalaa kattoa, olkimattoja, joilla oli nukkunut nuorukaisen sikeää unta, karkeatekoisia penkkejä, korkkitammesta tehtyjä astioita, vuotia, kiviä ja muita karjatuvan esineitä, jotka kajahtivat juustolta ja vahalta ja loivat yksinkertaiseen tupaan raamatun paimenten telttaleiman. Vastapäätä pientä ikkunaa, jonka taustana oli vihanta metsä, näkyi avoimesta ovesta viereinen pieni huone, josta ovi johti suoraan ruohoaukiolle. Sen siisti sisusta, johon kuului Mariannan valkoinen vuode, pöytä, maalaus ja pieni peili seinällä, muodosti vastakohdan yksinkertaiselle keittiölle.
Marianna sulki välioven ja asettui Sebastianon taakse, hän kun oli huomannut, että tuo sukulaisensa, vaikka ei suorastaan näyttänyt epäluuloiselta, silti viekkaana tähysteli hänen liikkeitään. Mutta Sebastiano kääntyi sivulle ja piti edelleen häntä silmällä.
— Marianna! — sanoi Simone. — Minusta tuntuu unelmalta, että jälleen näen sinut.
— Samoin minusta, Simone!
— Jo aikoja sitten olisin tahtonut käydä sinua tervehtimässä! Mutta en tietänyt, olisiko se sinua miellyttänyt…
Marianne teki kädenliikkeen, kehoittaen häntä lopettamaan ja jättämään tämän arkaluontoisen aiheen. Ja Simone punastui, ylpeänä hänen luottamuksestaan.
— Miksi liikut näillä seuduilla? Eipä sinua kotvan aikaan ole täällä näkynyt — sanoi isä. Sillä aikaa Sebastiano tarttui Mariannan esiliinaan ja nykäisi siitä, antaen hänelle päännyökkäyksellä merkin kumartua, hänellä kun oli jotain salaa sanottavana. Marianna istui jäykkänä; hänestä näytti siltä, kuin Simone vuorostaan olisi tarkannut häntä, ja sentähden hän tahtoi esiintyä hänen silmissään kaikin puolin nykyisen asemansa mukaisena vakavana naisena, joka omisti suuren omaisuuden. Todella Simone katseli häntä, samalla vastaten isälle, joka ennen oli ollut enemmän hänen orjamaisen palvelusaikansa toveri kuin isäntä:
— Niin, siitä on enemmän kuin vuosi, kun viimeksi kävin täällä, setä Berte! Enkä viiteen vuoteen ole nähnyt Marianna tytärtänne. Kaniikki siis kuoli. Olipa hän omituinen mies! Marianna, muistatko, että hän laski ikäänsä useampia vuosia lisää, kuin niitä todellisuudessa oli? Ainakin kymmenen vuotta hän laski lisää, ehkä sentähden, että elämä tuntui hänestä liian lyhyeltä. Ja kerran hän suuresti raivostui palvelijattarelleen Fidelalle — vieläkö sekin Jumalan luoma elää? — joka meni kirkkoon ja pyysi kirjoista katsomaan isäntänsä oikean iän.
— Niinpä tosiaankin; kaiketi hän siten luuli elävänsä kauemmin, — arveli Sebastiano, — ja olihan hänen mukava elää, niin että syystä pidensi ikäänsä.
— Ja toiset taas sanovat ikäänsä vähemmäksi, esimerkiksi naiset. Ja muutamat miehetkin. Se meidän Cristoru väittää aina olevansa kakskymmentäkaksi-vuotias!
Kaikki nauroivat ja huomasivat samassa ulkona jättiläismäisen, tumman palvelijan, joka lähestyi jäykkänä kuin pökkelö. Saavuttuaan ulko-ovelle hän pysähtyi, oudoksumatta, että Simone, hänen entinen palvelija-toverinsa, oli siellä. Ja kahden vieraan kutsuessa häntä ja kysyessä hänen vointiaan ja karjan ja läheisen karjatalon paimenten tilaa, hän ei liikkunut askeltakaan kynnykseltä.
Hän halusi puhutella Mariannaa, joka läksi tuvasta kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavaa.
— Isäsi käski minun teurastaa lampaan; sanopa, millaista ruokaa minun tulee valmistaa, ja onko minun tehtävä veripaistostakin. Sen sanon sinulle oitis, ettei minulla ole höysteeksi mintturuohoja; tässä on ainoastaan muutama laakerinlehti.
Hän näytti ne, pidellen niitä verisillä sormillaan, ja Marianna läksi noutamaan suoloja, juustoa ja murennettua ohraleipää. Kaikki tämä sekoitettiin vereen ja seos kaadettiin lampaan vatsaan, joka oli puhdistettu siistiksi kuin samettikukkaro. Vatsa ommeltiin sitten kiinni parsinneulalla ja asetettiin paistumaan hehkuvan hiilloksen alle.
Tällä aikaa miehet puhuivat korkkitammen hinnasta, ja isä sanoi, luoden katseensa alas, hänen kun oli vaikea valehdella, että Ozierin kauppiaat olivat tarjonneet tuhat scudoa. Mutta Sebastiano nauroi, mustat silmät kiiluen kellervistä kasvoista, ja katsoi Mariannaan silmää iskien.
— Setä Berte, osaattepa kehua tavaraanne!
— Eihän se ole minun, vaan tyttäreni tavaraa!
— Se on teidänkin, koska se on minun, — huomautti Marianna, ja isä oli siitä kovin mielissään, sillä hänestä tuntui kuin Sebastiano olisi ilkkunut häntä.
Tällöin Marianna lieden ääressä avusti palvelijaa iltaruuan valmistamisessa. Hän oli nostanut mustan huivinsa nipukat ylös päälaelle, niin että valkoinen kaula ja punerva kurkku jäivät paljaiksi. Tulenhohteessa hänen paitansa kultanapit, joiden väliin oli pujotettu ohut vihreä nauha, loistivat punervina kuin kaksi puolikypsää mansikkaa. Ja tämäntästä hän katsahti niihin, ikäänkuin peläten, että ne irtaantuisivat nauhasta, mutta oikeastaan hän tarkkasi Simonen häneen kohdistamaa katsetta, joka hänessä herätti outoa levottomuutta. Melkein kainostellen hän puhutteli tuota nuorta miestä, joka kuitenkin oli ollut hänen palvelijansa. Mariannasta tuntui kuin olisi tämä palannut matkalta muista maista, missä oli varttunut isoksi ja kehittynyt mieheksi, tullen tuntemaan kaikki elämän huonot, mutta myös sen hyvät puolet, vallan kuin siirtolaiset, jotka palaavat Amerikasta. Ja kuitenkin hän juuri tämän vuoksi oli mielissään siitä, että nuori mies katseli häntä. Olihan se miehen katse, joka ihaili hänessä ainoastaan naista, muistamatta, että hän oli rikas.
Kun ilta-ateria oli valmis, Marianna istuutui miesten keskelle juhlallisesti katetun pöydän ääreen, joka oli asetettu avatun ulko-oven eteen. Pöytä oli tehty yhdestä ainoasta korkkitammen kaarnapalasta, joka oli hakattu ja höylätty levyksi. Tarjottimet ja vaditkin olivat korkkitammea, ja paimenten kaivertamat pikarit tehdyt sarvista. Iso järkähtämättömän tyyni palvelija toimi lihanleikkaajana, taittaen paistin luut vahvoilla sormillaan. Leikattuaan annokset valmiiksi, hän siirsi hakkuulaudan Mariannan eteen, sanoen vakavalla äänellä:
— Suolaa sinä liha-annokset.
Ja Marianna otti suolaa hyppysiinsä, ja yhtä sirosti kuin oli sekoittanut laakerinlehdet vereen hän siroitti suolaa tuoksuville paistipaloille.
He söivät vaieten. Punerva kuu nousi hiljaisen leimun tavoin aukion taustalla kohoavien korkkitammien takaa, luoden niityille hohdettaan. Seuran ainoa nainen, yllään helakanpunainen röijy, jonka väri pesän liekkivalossa näytti vielä koreammalta, säteili tummien mieshahmojen keskellä kuin kuu puunrunkojen lomassa.
Paistin jälkeen palvelija otti veripaistoksen esille tuhasta, puhdisti sitä hiukan, leikkeli sitä ja ojensi tarjottimen uudestaan Mariannalle.
— Pane sinä suolaa.
Tuntui kuin olisivat he suorittaneet uskonnollisia menoja, tuo jäykkä palvelija, jonka musta parta oli leikattu kulmikkaaksi kuin egyptiläisellä papilla, ja nainen kalpeana ja viehättävänä granaatinkukka-kuvioisessa puvussaan.
Simonelle tarjottiin ensiksi hänen annoksensa.
— Etpä taida joka ilta aterioida naisen seurassa, — sanoi setä Berte hänelle, kaataen viiniä hänen sarvipikariinsa.
— En ainakaan tällaisen naisen seurassa! — vastasi Simone juoden ja katsoen Mariannaan, joka kuvitteli näkevänsä viinin kimmeltävän himmeän juomamaljan laitojen läpi.
— Ja kuitenkin Simone viime yönäkin söi naisten seurassa, ja kauniiden lisäksi — sanoi Sebastiano.
Marianna kohotti katseensa.
— Niin, sisarteni seurassa, — selitti Simone. Kävin kotona sairasta äitiäni tervehtimässä.
Seurasi vakava ja alakuloinen vaitiolo. Sitten Marianna kysyi rauhallisena:
— Kuinka äitisi nyt voi?
— Se on sitä hänen tavallista sydänkipuaan. Sisareni ovat omasta puolestaan pelottomia, mutta käyvät helposti levottomiksi muiden tähden. Nytkin he lähettivät minulle sanan, että tulisin äitiä katsomaan. Pahinta on, että kun minä lähden häntä tervehtimään, joudun vaaralle alttiiksi: ja äiti tietää sen hyvin! Viime yönä en ensin rohjennut astua hänen huoneeseensa; mutta hän sanoi:
— Simone poikani on läheisyydessä, tunnen sen, pyytäkää hänet sisälle. — Silloin astuin sisään; hän laski kätensä päälaelleni ja sitten käski minun nopeasti poistua. Mutta tämä on kaikki joutavaa! — näin hän päätti, hiukan pudistaen päätään, minkä liikkeen Marianna tunsi jo hänen poika-ajoiltaan.
— Niin, niin! — huokasi setä Berte Siroa; ja Sebastiano herkesi hetkeksi ivapuheistaan.
Ainoastaan palvelija pysyi jäykkänä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin ei mikään muu kuin hänen palvelijatehtävänsä olisi koskenut häntä. Silti hän juuri karkoitti seuran yli laskeutuneen varjon, kysyen Simonelta:
— Sinulla oli toveri: miten on hänen laitansa? Onko hän telkien takana?
— Telkien takana! — huudahti Simone, pannen melkein loukkautuneena vastalauseensa. — Niin kauan kuin hän on minun toverini, ei hän koskaan joudu telkien taakse.
Sitten hän alkoi itsekseen nauraa, muistellessaan toveriaan.
— Onpa hän vallan kuin pappismies, jumal’avita. Ja kuinka hän uskoo Jumalaan, tuo nuorukainen! Alati hän rukoilee ja pitää pyhäinjäännöskimppua povellaan. Nähdessään kaukaa kirkon hän polvistuu, ja parasta tässä kaikessa, veikkoset, on, että hän rukoilee minun puolestani, eikä itsensä puolesta! Huomatkaa, että hän on varakas, ainoa poika: äiti on Ottanan rikkaimpia naisia ja antaa pojalleen kaiken, mitä tämä ikinä haluaa. Mutta poika elää köyhän tavoin ja paastoaa niin, että saa kuumetta.
— Totisesti tuo toverisi, puheestasi päättäen, on jumalinen mies, eikä mikään rosvo, — sanoi Sebastiano, yhä katsellen Mariannaa ja tehden merkkejä, että tämä yhtyisi hänen pilantekoonsa; — ja mitä, hiisi vieköön, hän sitten on tehnyt, vetäytyäkseen metsään? Onko hän tappanut kissan?
Mutta Simone ei kärsinyt, että hänen toveristaan tehtiin pilaa. Hän mulkoili silmillään, jotka olivat saaneet metallihohteen, ja kertoi vakavana:
— Hänen äidillään oli riita-asia; hänen olisi pitänyt voittaa, mutta hän hävisikin. Hänen vastustajansa, jotka eivät tyytyneet tähän, tulivat joka yö hänen ikkunansa alle laulamaan rivoja lauluja, jotka loukkasivat hänen kunniaansa. Tuo nainen oli leski, eikä hänellä ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä, paitsi toverini Costantino, joka silloin vielä oli poikaiässä, lisäksi uskonnollinen ja kiintynyt äitiinsä kuin tytär. Ja eräänä yönä hän nousi ja ampui pyssyllä äitinsä solvaajia kohti: yksi heistä kaatui kuolleena maahan. Toverini Costantino olisi tahtonut mennä ilmoittautumaan oikeudelle, mutta äiti neuvoi häntä pakenemaan, jotta hän säilyttäisi vapautensa. Ja hän pakeni, ja siinä hän, jumaliste, teki oikein!
Hänen näin puhuessaan hänen rintansa paisui ja hänen kasvoihinsa tuli petoon vivahtava ilme, joka teki hänet entistään kauniimmaksi.
Toiset miehet tuijottivat häneen, nyökäyttäen hyväksyen päätään.
Marianna uskalsi olla eri mieltä.
— Jumalalla yksin on oikeus ottaa ihmiseltä henki. Palvelija taas heti johti keskustelun toiselle tolalle.
— Tänä aamuna, ehkä noin viiden korvilla, näin Funtana ’e litun tienoilla ratsun selässä naisen: hänellä oli yllään pitkä miehen viitta, hän oli kookas ja kaunis. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hän oli aseistettu, ja nähdessään minut hän kannusti hevosta ja piiloittautui. Luuletko, Simone, että se oli Paola Devaddis, tuo nainen joka liikkuu Orgosolon rosvojoukon mukana? Tunnetko hänet?
Simone ei tuntenut häntä. Hän ei ollut koskaan kuulunut Orgosolon Corraine-joukkoon, kernaasti eläen vapaana, yksin nuoren toverinsa kanssa, joka oli kiintynyt häneen kuin uskollinen koira. Silti hän oli ystävällisissä väleissä Corraine-rosvojoukkoon ja ihaili sen jäseniä. Ja nyt syntyi vakava keskustelu tämän vihan raateleman perheen traagillisesta kohtalosta: sukulaiset sukulaisia vastaan, vanhukset, eläen yksinäisyydessä yksinomaan kostoa hautoen, naiset ja lapset tuon kohtalokkaan pyörteen tempaamina, äidit valvomassa tulipesän ääressä, odottaen jonkun lapsensa kuoloa ilmoittavaa huutoa; kukonlaulu uutta veristä päivää alkavan aamun sarastaessa.
— Ja mitä kaikki tämä hyödyttää? — sanoi Marianna rauhallisella äänellään; — muutamien halpojen kolikkojen vuoksi! Tuon suvun vihamielisyyden alkusyynä ovat huonosti jaetut niukat varat, vääryydellä ositettu perintö. Ja kuitenkaan eivät rahat tee ihmisiä onnellisiksi.
Simone huudahti kiivastuneena:
— Sinä puhut noin, kun asut mukavasti kodissasi ja sinulla on yllin kyllin tämän maailman hyvää. Jättihän setäsi sinulle ruusuilla siroitellun vuoteen! Mutta koetapa ymmärtää, mitä puute merkitsee, koeta käsittää, mitä on vääryys. Marianna, ihmisellä on oikeus omistaa toimeentulonsa välineet ja sanoa: Mikä on minun, on minun; varokoot muut siihen kajoamasta!
— Emme oikeastaan omista mitään täällä matoisessa maailmassa, sillä olemmehan täällä vain matkamiehiä.
Silloin Sebastiano taas tarttui hänen esiliinansa helmaan, nyki ja pudisti sitä ja huudahti:
— Saarnaatpa vallan kuin kaniikkivainaja eläessään, Marianna serkku! No, kun siis olemme täällä vain matkamiehiä, niin anna minulle ilmaiseksi metsiesi korkkiaine! Kas vain, tälle puheelle et kallista korvaasi, lemmikkini!
— Kaniikkivainaja saarnasi tosin hyvin, mutta avaimia hän piteli lujasti kourassaan — huomautti Simone. — — Niin, niin, te rikkaat, tiemmä, olette kaikki tyyni kuin juhlatilaisuudessa kauppiaat, jotka levittävät maahan tavaransa, muka niitä ylenkatsoen, mutta jotka sitten myyvät ne tavallista korkeammasta hinnasta.
Mitä Mariannan olisi pitänyt tähän vastata? Hän antoi miesten puhua, mutta katsoi välistä Simoneen ja huomasi että nuoren miehen silmät aina ikäänkuin odottivat hänen katsettaan. Nyt Simone alkoi kertoa käyneensä äskettäin neuvottelemassa juuri Orgosolon rosvojen kanssa asiasta, jota ei maininnut; mutta se olikin sivuseikka. Mielenkiintoisinta oli kuvaus käynnistä Santu Jannen vuorella, sen rinteillä, rotkoissa, maanalaisissa käytävissä ja salaperäisissä piilopaikoissa:
— Toverini Costantino seurasi minua läähättäen kuin koira. Äkkiä jouduimme rotkoon, jonka seinät olivat ihka valkeat kuin marmori. Holvi oli täynnä reikiä ja auringonvalo tunki sisälle kuin seulasta. Ihmeellisintä oli kuitenkin rotkon perällä oleva alttari, jota koristi risti ja kiveen hakattu Kristuskuva, niin hyvin tehty, että näytti elävältä. Costantino tietysti polvistui; ja minä, totta puhuakseni, tunsin selässäni kylmiä väreitä. Ylempänä kuljimme onkalon poikki, missä ryöppypuro äkkiä katosi kuiluun kuin kaadettu vesi lasiin. Siellä pohjukassa odotimme Corrainea. Kiireissään hän saapui ja oli janoinen; hän kumartui juomaan ja näytti tahtovan juoda kuiviin veden tuosta syvästä pikarista.
— Sanotaan kovin kauniiksi mieheksi tuota Corrainea, onko se totta? — kysyi Marianna, ja Simone näytti vuorostaan hiukan mustasukkaiselta.
— Kaunis? … Hän on kookas ja totinen. Sellainen miellyttäisi sinua,
Marianna.
— Kuinka niin? Eihän kauneus ole miehellä välttämätön ominaisuus.
Sebastiano rupesi laskemaan sormillaan:
— Rikkaus, — joutavia, kauneus, — joutavia, ylpeys, — hui hai! Mitä sinä oikeastaan tahdot, serkku? Niin annat päiviesi paeta kuin tuo ryöppypuro, tietämättä, mihin ne päätyvät.
— Ja mitä se sinua koskee? — Jatkahan kertomustasi, Simone: Kun
Corraine joi…
— Kun Corraine joi, hän pyyhkäisi suutaan!
— Ja Costantinon valtasi pelko.
— Kaikkea muuta. Mitä hän olisikaan pelännyt? — sanoi Simone vilkastuen, ollen aina valmis ivaamaan toveriaan, mutta vielä ketterämpi puolustamaan häntä toisten ivalta.
— Juohan toki. Näyttää siltä, kuin pelkäisit enemmän tätä pientä lasia vielä kuin tuota isoa, — sanoi hyvänsävyisesti setä Sirca.
Näyttääkseen, ettei edes viini, joka on rosvon pahin vihollinen,
Simonea peloittanut, hän joi. Ja yhä edelleen hän lasinsa yli katseli
Mariannaa.
— Marianna, millainen on elämäsi ollut koko tänä aikana? Etkö ole ajatellut ottaa itsellesi aviopuolisoa?
— Hän valikoitsee, vastasi Mariannan puolesta Sebastiano, — hän valitsee, kuin etsiessään metsäpäärynöistä kypsää!
Marianna ei virkkanut mitään, vaan alkoi koota koriin leipää, ruoan jätteitä, lautaset, hakkuulaudan ja antoi kaiken palvelijalle, jotta hän korjaisi ne. Sitten hän nousi järjestämään esineitä paikoilleen. Ja kun Sebastiano leikkisästi huomautti, että setä Berte Sircan olisi pitänyt naida kaniikin palvelijatar Fidela, tämän antama esimerkki kun oli omansa estämään Mariannaa menemästä naimisiin, neitonen läksi ulos nurmikolle kävelemään.
Yö oli kuuma ja kirkas; puiden latvojen tasalla, aivan kuin niissä kiinni tuikkivat tähdet näyttivät olevan niin likellä, että luuli voivansa käsin koskettaa niitä, ja kaikki, ruoho, lehdet, kukat, levittivät suloista tuoksua. Marianna tosin ei ollut loukkautunut serkkunsa pilasta, mutta paheksui, että hän puhui sillä tavoin Simonen kuullen.
Sebastiano poistui ulos hakemaan Mariannaa, ja isä ja palvelija menivät navettaan karjaa katsomaan. Sebastiano sanoi Mariannalle lähentäen kasvojaan hänen kasvoihinsa:
— Älä näytä hapanta naamaa Simonelle, kohtele häntä ystävänä, Marianna.
— Minä en kaipaa ystäviä, — vastasi Marianna tiukasti. Silti hän palasi sisälle ja jäi muutamaksi hetkeksi yksikseen Simonen seuraan; ja hän huomasi hänen kasvoissaan ja vartalossaan, joka oli hiukan kumarassa, jotakin väsynyttä ja alakuloista.
— Juohan viiniä, Simone!
Hänen ojentaessaan pikaria nuori mies tarttui hänen ranteeseensa.
— Marianna, oletpa jumaliste tullut kauniiksi! — hän mutisi, ja hänen silmänsä säkenöivät rajusti, mutta samalla surullisesti, melkein rukoilevasti. — Marianna, muistatko, miten ennen tarjosit minulle viiniä, kun vilusta värjöttäen palasin navetasta?
— Ajattelin juuri sitä, Simone.
— Mitä olet ajatellut minusta tänä kuluneena aikana? Monesti teki mieleni käydä sinua tervehtimässä; mutta sanonpa sinulle suoraan, että ujostelin.
— Ujostelit minua?
— Niin, sinua, sillä olet ylpeä. Silloinkin olit ylpeä. Et tosin minua kohtaan silloin, niinkuin et nytkään.
— Ei minulla silloin ollut, eikä nytkään ole syytä ylpeillä. Juo siis!
— Marianna, — hän virkkoi, tarttuen pikariin toisella kädellä, hellittämättä hänen rannettaan; — niin, kun minulle sanottiin, että Marianna on karjamajassa, ajattelin heti: Tahdon lähteä tervehtimään häntä. Onkohan sinusta hauskaa, että tulin?
Marianna purskahti nauruun, mutta kävi heti taas vakavaksi, kun nuori mies, yhä jatkaen juomistaan, ei päästänyt irti hänen rannettaan. Ja hennoilla sormillaan hän yksitellen irroitti hänen vahvat sormensa, päästäkseen vapaaksi hänen otteestaan.
— Päästä minut, — hän sanoi käskevästi, rypistäen kulmakarvojaan.
Simone totteli kuten ennen ollessaan talossa palvelijana.
Mutta äkkiä Marianna näki hänen painavan sormiaan kynsien tavoin permantoon, ikäänkuin olisi tahtonut kouristaa sitä, sitten tarkkaavan ulkoa kuuluvaa melua ja kavahtavan pystyyn, kuin olisi tahtonut vapautua jostakin raskaasta taakasta. Nyt hän näytti taas toiselta — vapautuneelta palvelijalta, joka vertaisena katseli Mariannaa, ravistettuaan itsestään entisen orjuuden.
Mutta toiset miehet palasivat sisään, eikä Simone enää virkkanut hänelle sanaakaan.