II
Koettaessaan vaipua uneen pikkuhuoneensa pimeässä Marianna näki mielikuvituksessaan Simonen kouristamassa permantoa ja karkaamassa pystyyn, ikäänkuin hallitakseen häntä ja kaikkea muuta, samoin kuin hän paljaasta maankamarasta ponnistaen oli kohonnut huomaamattomasta palvelijanasemastaan tuoksi vieraaksi, joka herätti pelkoa entisessä isäntäväessään. Ja Marianna näki Simonen tuijottavan häneen lempein ja samalla hirvittävin silmin; jos he olisivat olleet kahdenkesken, hän olisi voinut kouristaa Mariannaakin kuin saalista.
Mutta olipa tuo nuori mies kuinka raju tahansa, ja vaikka Mariannan ranne vielä hehkui hänen puristuksestaan, hän tunsi itsensä alati valtijattareksi; hän oli varma siitä, että hän yhdellä ainoalla katseella aina olisi saanut Simonen lankeamaan jalkojensa juureen.
Hän muisteli Simonea poikana, kun tämä palveli paimenena tässä samassa karjatalossa Mariannan sedän isompien palvelijoiden avustajana. Silloin hän oli laiha, pitkä, iho oliiviin vivahtava, alati hiljainen, pää vähän oikealle kallellaan, ikäänkuin vakavat ajatukset olisivat askarruttaneet häntä, silloin tällöin pudistaen päätään ja katsellen ympärilleen kirkkain silmin. Joka sunnuntai hänen äitinsä kävi täällä isäntäväeltä kysymässä, miten poika menestyi, aivan kuin hän olisi ollut koululainen. Ja poika käyttäytyi hyvin, oli luotettava, harras ja työteliäs. Pääsiäisjuhlaa hän kävi tavanmukaisesti viettämässä kotonaan, ja jouluna hän isännän kanssa oli läsnä yöllisessä jumalanpalveluksessa. Hän ei katsellut naisia, ei ryypännyt, oli vapaa paheista. Marianna ei muistanut, että Simone koskaan olisi kohdellut häntä muutoin kuin kunnioittavasti. Ja sitten hän eräänä päivänä katosi karjatalosta eikä enää palannut. Hänen omaisensa itkivät useita kuukausia häntä kuin kuollutta. Alussa luultiin hänen olleen läsnä jotakin rikosta tehtäessä ja että pahantekijät, välttääkseen hänen heille vaarallista todistustaan, olivat tappaneet hänet ja piilottaneet ruumiin. Äiti vain väsymättä aika-ajoin palasi karjatalolle tiedustelemaan Mariannalta, ikäänkuin poika edelleen olisi ollut siellä. Joskus äidillä oli kasvoissaan omituinen ilme, hän näytti ikäänkuin pyytävän isäntäväkeä, jonka hoivaan oli uskonut poikansa melkein lapsena, antamaan hänet takaisin. Myöhemmin oli Simone omaisilleen lähettänyt tietoja itsestään, ja Marianna oli sulkeutunut majaansa, päättäen iäkseen jäädä sinne. Hän oli tyytyväinen, ettei enää nähnyt edessään noita suuria silmiä, jotka olivat täynnä tuskaa ja pyyteitä, hän oli unhoittanut nuoren palvelijan, aivan kuin tämä olisi muuttanut manalle. Ja nyt Simone äkkiä ilmestyi hänen eteensä, nousi esiin kurjuutensa alhosta ja anasti kaiken, mikä joutui hänen lähettyvilleen.
— Mikä on minun, on minun, ja varokoot muut siihen kajoamasta!
Kaikki Simonen sanat olivat painuneet hänen mieleensä; ajatuksissaan hän vielä koetti vastustaa niitä, mutta tuo Simonen huomautus painoi hänen sydäntään. Hän kääntyi vuoteellaan ja koetti nukkua, hiukan hymyillen itselleen. Mutta uni ei tullut. Jokin seikka laskeutui unen ja hänen väliin. Se oli yhä vain tuo nuori mies, joka puristi Mariannan rannetta, katsoen häneen uhaten ja samalla rukoillen. Ja tässä horroksessakin he katselivat toisiaan kuin olisivat tunteneet toisensa jo vuosikausia ja kuin toinen olisi tietänyt toisen sielun syvimmät sopukat. Marianna sanoi hänelle: — Tiedän miellyttäväni sinua, ja että sinä tahdot kostaa sen, että olet ollut minun palvelijani; — ja nuori mies vastasi: — Tässä olen, annan sinulle kaiken olemukseni, sekä hyvän että pahan, mutta otan myös sinut kaikkinesi, hyvinesi ja pahoinesi.
Marianna kääntyi taas, vaivautuneena, kuumuuden ahdistamana. Hän tunsi hyvin, että kaikki tämä oli hänen mielikuvituksensa haaveilua, joka oli aiheutunut Simonen tulosta yksinäiseen karjataloon; se oli häipyvä laulu, kuin metsän humu, joka syntyy yöllä länsituulen henkäyksestä. Ehkä Simone ei enää ilmestyisikään hänen elämäänsä, — ja kuitenkin… sisimmässään hän tiesi, ettei kävisi niin. Varmaankin hän vielä palaisi. Olihan hän laskenut hänen ranteeseensa renkaan, josta ei olisi helppo vapautua. Ja taas hän näki tuon nuoren miehen katsomassa häneen intomieltä uhkuvin silmin, mikä vaikutti kuin rakastuneen käden hyväily; ja avatessaan silmänsä pimeässä, hänen poskensa punoittivat pieluksella, ikäänkuin Simonen kasvot, vain todellisuutta vailla olevassa haaveilussa nähtyinä, olisivat painautuneet vasten hänen kasvojaan, ja kuin heidän ohimojensa verensykintä olisi sulautunut yhdeksi ainoaksi tykytykseksi.
Onkohan hän tuolla ulkona ja survaiseeko hän ovea? — Minussa on kuumetta, — hän ajatteli, tunnustellen valtimoaan. — Marianna, miten onkaan laitasi?
Metsän humina vastasi hänelle, lievän viihdyttävästi tuuditellen häntä. Hän muisteli Nuorossa olevaa kotiaan, lämpöistä, varjoisaa, rauhallista, täynnä kallisarvoisia esineitä; hänen mieleensä muistui Fidela, vanha palvelijatar, joka valvoi öisin häätääkseen rosvoja, ja hän hymyili itselleen. Marianna, miten onkaan laitasi?
— Ja hän luuli kuulevansa oman hitaan ja rauhallisen äänensä, — onko tänä yönä mato alkanut kalvaa aivojasi? Oletko saanut kuumetta, kun hiukan humaltunut nuori mies on puristanut rannettasi? Vai riivaako sinua paholainen? Tämä vielä puuttuu.
Ja ajatus, että pahahenki todella oli tunkeutunut hänen sieluunsa ja ruumiiseensa Simonen hahmossa, herätti hänessä ahdistuksen- ja häpeäntunteen.
— Marianna, miten on laitasi? Etkö muista, kuka olet? Sinä valtijatar, hän palvelija, sinä vanhempi, hän nuorempi, sinä rikas, hän kurja, vailla kotia ja vailla vapautta!
— Mutta juuri sen vuoksi elämä on kaunis »vastakohtineen ja vaaroineen», niinkuin vanhassa laulussa sanotaan.
— Voi sinua poloista, Marianna? Hän on totisesti syöpynyt olemukseesi.
Kiusaus on tullut.
— Herra Jumala, vapauta minut, — mutisi hän vetäen huivin kasvoilleen. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut lintu, joka kätkee päänsä siipensä alle.
* * * * *
Simone poistui karjatalolta yöllä, eikä häntä enää näkynyt seuraavina päivinä. Marianna ei häntä odottanut; hän kuvitteli nähneensä unta, eikä edes tahtonut muistella untaan. Tämäntästä hän kuitenkin nosti päätään, luullen kuulevansa kaukaisia askelia ja lumoutui tuijottamaan metsään.
Vastakkaisella niityn liepeellä kukki rautatammiryhmä; lakastuneet lehdet varisivat uusien tieltä ja kukat puhkesivat ja aukenivat samanaikuisesti lehtien kera, hohtaen, niin toiset kuin toisetkin, kuin vaalea kulta, joka päivänlaskun jälkeenkin loi niihin auringonpaisteelta näyttävän kiillon.
Päivän kallistuessa iltaan Marianna unhoittui istumaan keittiön pieneni kkunan ääreen, katsellen tuota tummasta metsäntaustasta eroavaa valoisaa puuryhmää. Hän ei tietänyt miksi hän tunsi epämääräistä iloa nähdessään vanhojen rautatammien äkkiä nuortuvan ja säteilevän sisäistä valoa. Siinä hänet näki istumassa kalpeana, mutta silmät täynnä loistoa, Sebastiano, joka eräänä päivänä palasi tuomaan hänelle käsirahat korkkiaineesta. Sebastiano oli iloinen, niinkuin aina, kun hänellä oli tilaisuus lähestyä serkkuaan; mutta mustasukkaisuuden varjo laskeutui hänen kasvoilleen, hänen yllättäessään Mariannan sellaisen tunnelman vallassa.
— Kas tässä, — hän virkkoi, laskien rahat pienelle ikkunalaudalle, — voit säilyttää niitä vaikka tässä; eipä kukaan rohkene lähestyä niitä varastamaan, niin kauan kuin sinulla on niin hyvä vartija.
Marianna tunsi sydämensä sykkivän vilkkaammin kuin linnulla, joka herää häkissään. Hän oli ymmärtänyt, mutta tahtoi saada tarkempaa selvyyttä.
— Kenestä puhut? Simonestako? Hän voi kyllä vielä näyttäytyä — vai olemmeko kohdelleet häntä pahoin?
— Pahoin? Olette kohdelleet häntä kuin kuningasta, serkku rakas! Mutta pidä varasi, älä suo hänelle liian suuria vapauksia.
— En ole koskaan suonut vapauksia kenellekään, enkä kaipaa ketään, — hän vastasi joutuin, ylenkatseellisesti, — muuten juuri sinä kehoitit minua kohtelemaan häntä hyvin.
Sebastiano poistui rauhoittuneena, mutta Marianna oli levoton ja loukkautunut hänen salaviittauksistaan, ollen sisimmässään kuitenkin onnellinen tietäessään Simonen olevan lähiseuduilla.
Illan suussa Marianna käyskenteli niityllä, avustaen lehmien ajamista laitumella kotia. Rauhallisella karja-alueella äsken niitetty heinä soi sirkkojen sirinästä, ja pienimmätkin hälyäänet kaikuivat kauas.
Mariannasta tuntui yhä, kuin hän olisi kuullut askelia kaukaa. Hän eteni hiukan tuonnemmaksi rautatammilehtoa, nousten polun vieressä kohoavalle kummulle; hän ei ollut koskaan iltaisin liikkunut niin etäällä yksin. Hän ihmetteli, mistä häneen oli tullut tällainen uskallus. Vastaus tuli suoraan sydämen pohjasta. Hän toivoi kohtaavansa Simonen. Ja hän häpesi ja kääntyi takaisin.
Ilta-aterian jälkeen hän tapansa mukaan istui pikkuhuoneensa ulko-oven edessä. Isä ja palvelija olivat jo menneet levolle, ympärillä vallitsi hiljainen rauha, keskeytyen ainoastaan tähtien tulkinnasta ja sirkkojen sirinästä. Kuun noustuakin hän jäi paikalleen istumaan.
Ollessaan siinä vallan omissa hoteissaan hän luuli voittaneensa haaveilunsa, jopa häpeävänsä vähäistä kävelyään iltahämärässä; ja hän kosketteli hiljaa kylmiä sormiaan, laskien päiviä, jotka vielä olivat jäljellä hänen paluuseensa Nuoroon. Mutta tämä ajatus jääti häntä, ja hän tuli ajatelleeksi vankilaa.
Äkkiä hän jälleen alkoi kuunnella, tuntien outoa levottomuutta. Hän kuuli taas askelia, ja vaikka luulikin erehtyvänsä, hän kuitenkin kuunteli, sydän kiivaasti sykkien. Eikä hänen sydämensä erehtynyt: mies lähestyi taloa ja astui suoraan häntä kohti. Marianna tunsi hänet heti ja peitti kädellä kasvonsa, ikäänkuin salatakseen mielensä hämmingin. Hän ei noussut eikä liikahtanut.
Hämmästyen tulija pani merkille, että tammeen kahlehditut koirat, vaikka hän kulki aivan läheltä niiden ohi, eivät alkaneet haukkua; hän poikkesi katsomaan sisään keittiön raollaan olevasta ovesta, huomasi miesten nukkuvan ja astui sitten Mariannan luo.
— Hyvää iltaa, Marianna; oletpa vielä valveilla.
— Hyvää iltaa, Simone; olet vielä näillä seuduin.
— Niin olen. Kävin uudelleen katsomassa äitiäni; hän voi paremmin.
— Tahdotko käydä sisälle? -— kysyi Marianna nousten, mutta nuori mies tarttui hänen käsivarteensa ja pakoitti hänet jälleen istuutumaan. Ja ottamatta pyssyä olaitaan hän istahti samalle portaalle hänen viereensä, hiukan huohottaen, kuin olisi juossut.
Hetkisen Marianna odotti mieli hämmentyneenä, että Simone tempaisi hänet syliinsä tai ainakin tarttuisi hänen käteensä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän rauhoittui. He eivät puhuneet. Vähitellen Simonenkin hengitys kävi säännölliseksi, rauhalliseksi. Muutaman hetken kuluttua hän nousi, käänsi pyssyn selkäänsä ja poistui kuin vaeltaja, joka levähdettyään hetken tienvieressä jälleen jatkaa matkaansa.
Hän palasi toiste, mutta päivällä, jutellen paimenten kanssa, jotka hoitivat askareitaan, ja tuskin tervehtien Mariannaa, joka istui ääneti työskennellen talon siimeksessä.
Mariannasta hän tuntui toiselta, tuntui muistuttavan entistä palvelijapoikaa, mutta näytti jäykemmältä, vieraalta. Marianna huomasi, että Simone salavihkaa katsoi häneen ikäänkuin vielä ujostellen ja muistellen orjuutensa aikaa, mutta kuitenkin vaanien elettä tai katsetta, joka olisi kehoittanut häntä olemaan rohkeampi. Sentähden hän, Marianna, katsoi häntä suoraan silmiin, päättäväisenä, näyttäen pelottomalta, mutta silti tuntien sydämessään tuskallisen odotuksen väristystä.
Simone ei viipynyt pitkään talossa, ei koskaan noudattanut paimenten kutsua jäädä ruoalle tai yöpyä karjataloon, ja tämä tarjous näytti ensimmäisen illan jälkeen pikemmin hermostuttavan häntä. Ainoastaan Mariannan Nuoroon paluun aattoiltana Simone vastoin tavallisuutta viipyi kauemmin hänen luonaan aukion keskellä kasvavan tammen juurella. Tuntui siltä, kuin nuori mies olisi tahtonut lopultakin sanoa hänelle jotakin, mutta kuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja. Istuen kivellä, pää käsien varassa, hän tämäntästä kohotti silmänsä, joissa varjot ja nopeasti välkkyvät valot vaihtelivat, katsoi kauas, ja sulkeutui sitten itseensä, hautoen mielessään jotakin.
Lopuksi hän kysyi:
— Tiedätkö, Marianna, miksi tuona iltana pakenin talostasi?
Marianna pudisti päätään. Hän ei tietänyt sitä; eihän kukaan muukaan, ei edes hänen oma äitinsä, tietänyt sitä.
— No niin, tahdonpa sanoa sen sinulle, Marianna.
Ja hän alkoi kertoa elämänsä vaiheita lapsuudesta alkaen. Hän puhui puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, nojaten päätään käteensä, kasvot kääntyneinä Mariannaan. Hän tuntui puhuvan aivan kuin rippi-isälle ja välistä hänen sanansa häipyivät melkein kuulumattomiin kuin huokaus. Marianna katseli häntä, ja nuo kalpeat kasvot näyttivät varjosta huolimatta olevan etäisen valon kirkastamat. Tunsihan Marianna nuo hänen kertomansa seikat tapahtumina, joihin hän itse puoleksi oli ottanut osaa. Kuitenkin ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä, seikkailunomaisilta.
Simonen vanhemmat olivat köyhiä — näin kertoi Simone — isä alati kivulloinen — hänellä oli parantumaton sisäinen vamma; nuoret sisaret eivät tietysti voineet lähteä vieraisiin palvelemaan, he kun olivat hyvästä perheestä, ja lisäksi niin kauniita, että he poissa kotoa helposti olisivat voineet joutua jonkun irstailijan saaliiksi. Äiti kulutti itseään työllä pitääkseen perhettä pystyssä, niin ettei, talon sisäinen kurjuus päässyt näkymään ulospäin, ja hänkin oli sairas, mutta salasi sairautensa, jotta ei lisäisi miehensä huolia. Simone oli nuorin perheen jäsen. Sisaret olivat aina hänen pienenä ollessaan retustelleet häntä ympäri taloa ja ilakoineet hänen kanssaan. Ja hän kasvoi, mutta sisaret kasvoivat vielä isommiksi, ja isoimmat alkoivat hiukan vanheta, eikä kukaan huolinut heistä vaimokseen, he kun olivat liian kauniita ja liian köyhiä. Ja vuotuiset sadot olivat huonot; väsähtäneen isän kotia tuoma vilja oli niukka; niinikään pieni oliivilehto tuotti niukasti oliiveja; kaikkea oli niukanlaisesti tuossa perheessä, joka oli sulkeutunut ahtaaseen asuntoonsa ikäänkuin pakoon maailman iloilta.
Isot sisaret eivät enää nauraneet: he ompelivat huivi sidottuna otsalle; he ompelivat nahasta päällystakkeja, kovia niinkuin heidän kohtalonsakin, tai kirjailtuja paitoja tai liivejä sulhasmiehille, eivät kuitenkaan omille sulhasilleen. He ansaitsivat silti varsin vähän — olihan kaikki riittämätöntä heidän elämässään.
Eräs sukulainen oli ottanut Simonen poikana karjataloonsa; tuo sukulainen kävi rikkaasta miehestä, mutta oli rikas ainoastaan päältä nähden; hänellä oli velkoja ja paheita, ja koronkiskurit tärvelivät hänen sielunsa. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen, mutta joskus hän esiintyi raa’asti, kenenkään tietämättä miksi.
— Olin kymmenvuotias, mutta hän puhui kanssani, kuin olisin ollut aikuinen. Hän sanoi minulle: Simone, täytyy olla mies, eikä jänis. — Ja hän tuuppasi minut vierimään alas äkkijyrkänteen rinnettä pitkin, niin että olin vähällä taittaa niskani; tämän hän teki, jotta olisin oppinut hyppimään notkeasti ja pelastumaan takaa-ajajan käsistä. Kerran hän vei minut muitta mutkitta syvään kuiluun ja jätti minut sen pohjaan. Itse hän oli hevosen selässä ja oli kädenkäänteessä kiitänyt ylös kuilusta. Ylhäältä hän huusi minulle: Opi nyt kiipeämään ylös ja olemaan peloton. Ja minä ponnistelin kiiveten, ja kun olin päässyt ylös kuilusta, en enää nähnyt häntä; minun täytyi omin päin löytää tieni. En itkenyt, mutta tunsin sydämeni raskaaksi. Sitten hän kuoli, ja velat nielivät kaiken hänen omaisuutensa. Turhaan olivat omaiseni odottaneet perintöä. Sitten rupesin paimeneksi, ja olin yksin, vuosikausia yksin, palvelijana. Taitavuuteni, notkeuteni ei minua ollenkaan hyödyttänyt. Palasin kotia, isäni oli puilla paljailla, äitini väsynyt ja sairas, sisareni kirjailivat toisten kihlautuneiden vaatteita. Minun sisareni eivät itse koskaan joutuneet kihloihin. Ja minä olin kahdeksantoistavuotias; vihasin miehiä, he kun eivät huolineet sisaristani, ja vihasin naisia, niillä kun enimmäkseen oli rakastajansa, eikä ollut ketään, joka olisi välittänyt minun sisaristani. Tuohon aikaan olin täällä sinun karjatalossasi. Niin, vihasin sinuakin, kun olit rikas ja saatoit mennä kihloihin, mikä ei ollut sisarilleni mahdollista. Olin jo täyskasvuinen, mutta tuumani olivat lapsellisia. Aioin sulkea sinut ja setäsi jonakin yönä huoneeseen, sitoa jäsenenne ja pakottaa teidät antamaan minulle kaikki rahanne. Mutta setäsi silmät, jumal'avita, peloittivat minua. Näen ne yhä vielä hengessäni. Ja palvelijattaresi niinikään herätti minussa epäröimistä, pelkoa, hän kun heräsi yöllä pienimmästäkin melusta. Kerran lähetitte minut jotakin asiaa toimittamaan matkalle. Kävin silloin kummini, rikkaan papin, luona, joka asuu naapurikylässä. Poikkesin hänen taloonsa esittäen verukkeeksi pyyntöni, että hän ottaisi minut palvelijakseen, mutta sisimmässäni toivoen, että hän ottaisi minut kasvattipojakseen, ja että hän jättäisi minulle omaisuutensa perinnöksi, niinkuin sinun setäsi jätti sinulle. Tuo mies vastaanotti minut hyvin, mutta, pahus hänet vieköön, ei huolinut minusta edes palvelijakseen. Ja näin kului lapsuuteni. Kerran pisti päähäni ajatus lähteä varastamaan, tehdäkseni omaiseni rikkaiksi. Mutta olisin tahtonut varastaa paljon, paljon, en tyytyä vain karitsaan tai härkään. Tahdoin lähteä oikein aito ryöstöretkelle — lähteä suorastaan kummini taloon ja ryöstää hänen aarteensa. Mutta mistä saada toverit tätä ryöstöretkeä varten? Sellaiset ajat ovat olleet ja menneet, Marianna! Pahinta oli, että kerroin kaikille nämä tuumani; pilasin siten maineeni ja minua pidettiin silmällä ja vaanittiin, minua, joka en tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ja kun palasin kotia, äiti katseli minua surullisena ja isäni lasketteli minulle nuhdesaarnoja, jotka tuntuivat tulevan maan alta. Sanoin isälleni: Olette valekuollut; olette kuin haudattu ilman multaa, teillä ei koskaan ole ollut voimaa eikä rohkeutta, sillä olette elänyt kuin jänis pesässään. Sisareni hymyilivät huiviensa alta, ikäänkuin olisivat hyväksyneet puheeni. Näin ollen, Marianna, päätin eräänä päivänä muuttaa elämäni. Muistan sen aina: se oli talvella, eräänä karnevaalisunnuntaina. Olin sekaantunut kansanjoukkoon, keskelle naamioituja, mutta sillä aikaa kuin kaikki muut pitivät hauskaa, minä ajattelin siskojani, jotka istuivat surullisina lieden ääressä, ja isääni, joka nojasi seinään ulkona yksinäisellä kylätiellä. Olinhan tuiki kelvoton, ellen kyennyt huojentamaan omaisteni kurjaa elämää. Tuona yönä minun oli määrä palata tänne karjatalolle, mutta sensijaan läksin Orgosolon vuoristoon. Aluksi ei minulla ollut mitään selvää suunnitelmaa; mutta ajattelin, että ehkä liittyisin johonkin rosvoon ja koettelisin kohtaloa yhdessä hänen kanssaan. Olihan se kuitenkin parempaa, kuin raataa orjana viikon alusta loppuun ja sitten kotona käydessä kuulla isän nuhdesaarnoja. Tapasin sattumalta Costantino Moron, toverini, joka seisoi katuojassa lämmitellen itseään tulen ääressä kuin kerjäläinen. Kun hän kertoi minulle vastoinkäymisistään, nauroin, ja samalla kristittynä säälin häntä, ja jotta en jäisi yksin elelemään, liityin häneen. Ja näin, Marianna, minua syytettiin tuhansista rikoksista, joita en milloinkaan ole tehnyt. Ja saisin tuomarin nauramaan, jos sanoisin sen hänelle. Kuitenkin nyt… nyt…
Hän vaikeni ja painoi päänsä alas. — Nyt, — hän jatkoi hetken vaiettuaan, — tahtoisin uudelleen muuttaa elämäni; mutta kuinka, Marianna, kuinka?
— Olisihan yksi keino… — vastasi Marianna, ääni koristen ja kaikuen hänen omissa korvissaan epävarmalta ja ahdistuneelta; eikä hänellä ollut rohkeutta jatkaa.
Mutta Simone oivalsi heti, mitä toinen aikoi hänelle neuvoa; ja hän näytti kuin heräävän, asettuvan vastustamaan. Hän katsoi Mariannaan kulmien alta, melkein vihaisesti, sitten hän nousi, suoristausi, sitoi patruunalaukun lujasti vyötäisilleen ja tarttui pyssyynsä. Seisoessaan siinä hän vielä katseillaan haki Mariannan silmiä, joka ei kuitenkaan enää katsonut häneen. Näytti siltä, kuin kumpikin olisi virittänyt toiselle ansan ja kuin kumpikin olisi varonut siihen joutumasta.
— Muuten kaikki on hyvin, kunhan vain ei menetä vapauttaan, — sanoi
Simone äänekkäästi. Mikä muu tahansa, kuin jälleen joutua orjaksi.
Anteeksi, että olen lasketellut sinulle niin paljon tarinoita. Hyvästi,
Marianna; annat kai minulle kättä.
Marianna ojensi hänelle kätensä ja kohotti katseensa; mutta nyt Simone vuorostaan oli häneen katsomatta; tuskin puristettuaan hänen sormiaan mies poistui taaksensa katsomatta. Paikaltaan Marianna katseli poistujaa, tuntien vapautusta ja samalla karvasta mielipahaa, ylpeyden ja nöyryytyksen tunnetta, ikäänkuin hänen entinen palvelijansa olisi loukannut häntä, onnistumatta kuitenkaan riistämään häneltä hänen valtijattaren arvokkuuttaan.
— Onnea matkalle, — näin hän toivotti itsekseen, — emmehän enää koskaan näe toisiamme.
Mutta sisimmässään hän sentään tunsi, että nuori mies oli palaava.
Illallisen jälkeen hän kokosi tavaroitaan paluuta varten Nuoroon. Hän aikoi lähteä matkaan aamun sarastaessa, mutta vielä myöhään yöllä hän hääri matkavalmistuksissaan eikä malttanut mennä levolle. Hän loi katseen ympärilleen yksinäisessä huoneessa; se oli kuin linnunpesä, jonka ympärillä metsän kumea henkäys humisi! Ja hänen mieleensä palasi hänen Nuorossa oleva iso talonsa, tuo kostea ja pimeä, rautaporttineen ja vahvoine ikkunoineen, ja taas se muistutti vankilaa. Siitä ei puuttunut edes armotonta vartijaa, palvelijatar Fidelaa, avaimet vyötäisillä, ja silmät valppaina tähystellen. Ovathan ihmiset muuten kaikki tavallaan elämässä vankeina, hyvittäen sitä syyllisyyttään, että ovat olemassa. Joko täytyy alistua kohtaloonsa tai puhkaista seinät niinkuin Simone. Jokaiselle on tuleva vapautuksen ja palkinnon päivä.
Marianna istui itään päin olevalla kynnyksellä, ajatellen kaikkia näitä syvällisiä asioita, ja tuntien itsensä levottomaksi. Hän arveli, että vielä oli jäänyt tekemättä eräitä matkavalmistuksia, ja että hän oli unhoittanut jotakin tärkeätä, ehkä kaikkein tärkeimmän, mutta hän ei tietänyt, mikä se oli.
Miehet nukkuivat keittiössä, kaikki oli rauhallista, tähdet tuikkivat, sirkat sirisivät niinkuin tuona iltana Simonen toista kertaa käydessä talossa. Marianna olisi tahtonut nukahtaa siihen kynnykselle. Hän oli mielestään kuin päihtynyt, juopunut kaikesta näinä päivinä imemästään ilmasta, kaikesta suven tuoksusta.
Hän näki puun kohoavan hopeanhohtoisena keskellä aukiota ja koirat nukkumassa sen varjossa; ja kauempana nuo kaksi metsän sivustaa: kirkkaan kukkivan rautatammilehdon, ja tumman korkkitammikorven, ja näiden molempien välillä etäisyydessä kuun valaisemat vuoret, joiden ääriviivat hahmoittuivat taivaalle värähtelevän valoharson lomitse.
Lähimpänä oli Oliena vuori, valkoinen, valokylläinen; siitä kauempana oikealla Dorgali vuoret, ja vasemmalla Nuoron siniset ja mustat vuoriharjut. Ja äkkiä näytti koko taivaanranta puhkeavan kultakukkiin: kuu kohosi taivaalle.
Ja sitten näytti sille kultaharsolle, joka ylettyi vuorilta karjatarhaan, leviävän toinen harso: helmiverkko, joka värähdellen peitti esineet, loihtien ne kauniimmiksi, unelmoivinakin vilkkaiksi. Metsä hymyili yössä, vaikka rautatammista putoavat lehdet näyttivät kyyneliltä. Satakielet lauloivat. Yksi niistä istui aukion keskellä olevassa puussa, joka oksien välistä välkkyvien kuunsäteiden kirkastamana lumoten veti puoleensa.
Marianna muisti epämääräisesti, että hän lapsena, juhannusyönä, oli kokenut samanlaista tunnelmaa; hän oli seisonut pihalla odottaen, että taivas keskiyön aikaan aukenisi ja Herra Jumala näkyisi keskellä loistavaa puutarhaa.
Äkkiä hän pelästyneenä kavahti pystyyn. Taas hän kuuli kaukaa askelia, näki miehen lähestyvän aukiolta päin. Ensin hän näytti pieneltä, mutta sitten vähitellen yhä kookkaammalta, kunnes pää kosketti taivaan lakea. Nyt Marianna tunsi tulijan Simoneksi. Hän istuutui silloin, jäykkänä pelokkaasta odotuksesta.
Olihan hän tietänyt, että Simone palaisi; ja nyt vasta hän huomasi jääneensä siihen kynnykselle häntä odottamaan. Hän olisi tahtonut vetäytyä sisään, mutta se oli nyt myöhäistä. Marianna näki Simonen silmien säihkyvän kuun hohtavassa valossa ja tuijottavan häneen katsein, jotka jähmetyttivät hänet; ja hän luuli Simonen käsien kurottautuvan häntä kohti, kouristaakseen häntä samoin kuin hän tuona ensimmäisenä iltana oli koettanut kouristaa permantoa.
Marianna nousi taas. Hänet valtasi pelko; tosin hän muisti, että kaksi miestä oli aivan lähellä, valmiina suojelemaan häntä; silti hänellä oli tunne, että hän oli yksin maailmassa, yksin tuon suloisen ja hirvittävän olennon edessä, joka lähestyi vaieten kuin unissakävijä. Ja sisimmässään hän tunsi, ettei kukaan voinut häntä pelastaa uhkaavasta vaarasta, ellei hän itse osannut puolustautua.
Mikäli nuori mies läheni, Marianna menetti itseluottamuksensa viimeisen jäännöksen. Hänen polvensa notkuivat. Ja kun Simone tarttui hänen käsiinsä ja painoi hänet alas istumaan, itse istuutuen maahan hänen eteensä jalat ristissä, hellittämättä hänen ranteitaan, hän tunsi itsensä toiseksi, Simonen hallitsemaksi.
— Isäni on tuolla sisällä — mutisi Marianna.
Sanaakaan sanomatta Simone heitti päännyökkäyksellä lakin maahan ja laski päänsä väsyneenä ja lapsen tavoin hänen syliinsä. Hänen tiheä, lyhyt, mustakutrinen tukkansa tuoksui ruoholle, pölylle ja hielle — metsäinen ja samalla miellyttävä tuoksu, joka enemmän kuin hänen elkeensä teki Mariannan levottomaksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän; hän ajatteli, että Simone oli laskenut päänsä hänen syliinsä ikäänkuin panttina itsestään, ja rakasti häntä kuin nukkuvaa lasta; hän arveli voivansa suojella häntä, pelastaa hänet ja kiintyä häneen likeisesti kuin omaan lapseensa.
Marianna vapautti toisen kätensä hänen otteestaan ja hyväili hänen otsaansa; huomaamattaan hän itki. Ja kyynelet putoilivat Simonen hiuksille ja kimmeltivät kuin kastehelmet ruohikossa.
Mutta Simone näytti äkkiä heräävän tuosta horrokseen vivahtavasta tilastaan; ojentaen kaulaansa hän koetti painaa päätään syvemmälle hänen syliinsä, ja kun ei onnistunut, nosti päätään, ojentaen eteenpäin kasvojaan, silmät suljettuina ja huulet erillään toisistaan, himokkaina. Ja kun Marianna yritti vapautua, hän tarttui jälleen hänen käsiinsä, puristaen niitä lujasti.
— Marianna, — hän virkkoi melkein kuiskaten, mutta silti uhaten ja rukoillen; ja sitten hän lempeästi ja alistuen toisti: — Marianna!
Hän tunsi, miten nainen hetken kuluttua rauhoittui ja luottavaisena jätti kätensä hänen käsiinsä. Nyt Simonekin tyyntyi. Hän ei enää yrittänyt häntä suudella ja alkoi puhua hänelle hiljaa, kuiskien, kasvot ojennettuina lähelle hänen kasvojaan, joka kumartui kuuntelemaan häntä.
Kumpi tuo onkaan? Simonen vai karjatarhan ääni, jota satakielien laulu säestää ja johon yhtyy hiljainen tuuli, kuun nousuaikana, kun joka lehti värähtelee valittaen, epätietoista mistä syystä, ehkä siitä, että ei voi irtaantua ja liidellä, ehkä siitä, että sen eräänä päivänä täytyy irtaantua ja varista. Ja tuulen ja metsän värähtely ja humu muistuttaa valtameren aaltoilua ja pauhua, valtameren, joka huolimatta äärettömästä tasostaan on ahdettu rannikkojensa rajoihin, ajettuna ja ahdistettuna hyödyttömästi toisesta maan äärestä toiseen.
— Mitä pelkäät, Marianna? Olenhan tässä jalkojesi juuressa kuin kipeä koira. Älä pelkää. Jos tahtoisin tehdä sinulle pahaa, en tulisi näin, tähän aikaan, yksin, aseettomana. Etkö näe, että olen aseeton? Eihän minulla ole edes kääntöpääveistä, joka minulla oli mukana lapsena mennessäni metsästämään sisiliskoja. Jätin tuonne lähteen partaalle aseeni; ruostukoot vain, en siitä välitä. Mitä pelkäät? Isääsikö? Jos hän näkisi meidät tässä, niin hän siunaisi meidät, jos hän meitä rakastaa. Palvelijaasiko? Häneltä kuulin tänään, että olet matkahankkeissa. Senpä vuoksi palasin tänään ja tulin nyt. Jos tarkoitukseni olisi tehdä sinulle pahaa, olisin tullut toverieni kanssa, olisin sitonut sinut kuin lampaan, olisin kantanut sinut hartioillani ja olisin tuhonnut kaiken ympärilläni, jos minua olisi yritetty estää poistumasta. Marianna! Olen tässä, olen yhä vielä palvelijasi, painan pääni syliisi, ja sinä voit tarttua siihen käsin kuin kastanjan hedelmään, joka ulkoa on rosoinen, mutta sisältä pehmeä kuin leipä.
Marianna kuunteli kumartuen yhä syvemmälle; hänestä tuntui kuin hän olisi hengittänyt alkuperäistä voimaa hänen lämmöstään ja tukkansa tuoksusta. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että moinen mies rakasti häntä ja oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Mutta mitä olikaan hyvä, mitä paha? Mikä ero oli hänen ja Simonen välillä. Mikä saattoi heitä eroittaa? Molemmat olivat kauan olleet palvelijoina; ja nyt he olivat vapaat, itsensä valtijaita, he kohtasivat toisensa ja rakastivat toisiaan kostaakseen entistä orjuuttaan.
— Marianna, kuulehan; olen näinä päivinä usein ajatellut sinua. Olet ikäänkuin kahlehtinut minut katseellasi. Älä luule, että tämä on hyvin vanha tunne; kun olin palvelijasi, en rakastanut sinua; päinvastoin vihasin sinua, niinkuin vihasin kaikkia muita. Vihasin sinua, mutta samalla ujostelin sinua, pelkäsin setääsi, hänen puupyhimyksen-silmiään, jotka seurasivat minua minne tahansa käännyinkin, jotka näin aina mielikuvituksessani, ja jotka näen vieläkin. Te olitte isäntäväkeä, ja minähän vihasin isäntiä. Joskus ajattelin kuitenkin: Tahtoisinpa naida Mariannan, mutta en hänen rikkauksiensa tähden, niinkuin muut. Toiste taas sanoin itsekseni: — Jos Marianna rakastuisi minuun ja ilmaisisi minulle tunteensa, niin enpä huolisi hänestä; hylkäisin hänet saadakseni hänet kärsimään! Kaikesta tästä huolimatta sinä ehkä sentään miellytit minua. Muistanpa miten me molemmat eräänä päivänä yhdessä katsoimme alas kaivoon, johon oli pudonnut jokin esine; tunsin sinun olevan aivan lähellä ja näin meidän molempien kasvot kaivon pohjassa. Ja minusta näytti kuin olisimme olleet yhdessä kaukaisessa paikassa, ulkopuolella maailmaa; ja niin on käynytkin. Jumal'avita, tunsinpa väristystä ruumiissani; nytkin on mieleni liikutettu, kun sitä muistelen. Muistatko sinäkin?
— Muistan, — virkkoi Marianna, jonka mieleen tämä tapaus äkkiä palasi; hänkin tunsi väristystä.
Simone piteli lujemmin hänen käsistään, hiukan pudistaen häntä, palauttaakseen hänet jälleen nykyhetkeen.
— Minä en voi koskaan saada sinua vaimokseni, Marianna; sentähden olen täällä; älä siis luule, että minä olen samanlainen kuin muut. Tiedän tekeväni väärin siinä, että olen tullut, mutta en ole voinut olla tulematta; olen kuin noiduttu, Marianna, Jumala olkoon minulle armollinen. Etkö usko, että olen koettanut paeta, ensimmäisenä ja toisena iltana, ja kaikkina muinakin päivinä ja tänään, kun sanoin sinulle hyvästi? Olen koettanut, mutta turhaan. Ensi öinä kiertelin karjatarhasi ympärillä, ikäänkuin se olisi ollut korkean muurin ympäröimä, josta en löytänyt aukkoa. Moneen kertaan tulin tähän vallan lähelle ja luulin tuntevani sinun henkäyksesi, ja se jo riitti minulle. Huomasitko, että koirat eivät tullessani liikahtaneetkaan? Ne tuntevat minut ja tietävät, että tahdon parastasi. Sinä vaikenet, Marianna, ja siinä teet oikein. Mitä voisitkaan sanoa minulle? Et mitään. Ja minä olen täällä, minä, sinun orjasi eikä sinun enää pidä pelätä mitään. Jos isäsi sattuisi tulemaan tähän ja yllättäisi minut, antaisin hänen surmata itseni, antaisin vereni vuotaa kuiviin sinun syliisi, päästämättä valitusta. Mutta mitä teet nyt, Marianna? Sinä itket, itket? Naisen, joka on minuun kiintynyt, ei pidä itkeä.
* * * * *
— Ja nyt ehkä ajattelet: Miksi muutuin äkkiä hänelle suopeaksi? — Se johtuu siitä, että olet nähnyt minun silmäni ja niiden pohjalla sieluni. Samaa olen minä nähnyt sinussa. Emmehän koskaan ennen ole katsoneet toisiamme suoraan silmiin, sentähden olemme aina kohdanneet toisemme vieraina. Mutta nyt tunnemme toisemme. Ja ajattelet ehkä näin: Teen väärin rakastaessani häntä, hän kun on anastanut toisen tavaraa ja vuodattanut kristityn verta; on suorastaan synti suoda hänelle hyvää. Ehkä voit ajatella näin, mutta et usko, mitä ajattelet. Sillä sielusi sanoo sinulle: Ei ole totta tuo, että hän olisi tehnyt niin paljon pahaa.
— Se on totta! — sanoi Marianna intohimoisesti.
— Näethän minut? Olenhan polvillani edessäsi kuin Pyhän Neitsyen kuvan edessä. Katsohan minuun. En valehtele. En ole arvoton: en ole koskaan tehnyt niin paljon pahaa, että sinä et voisi minua rakastaa.
Ja vaikka heidän kasvonsa hipaisivat toisiaan, Simone ei häntä suudellut. Hän kumartui vielä syvemmälle, tuli tyttöä vielä lähemmäksi ja jäi hetkiseksi huokaillen ihailemaan häntä.
— Ja kuulehan minua vielä, — Simone jatkoi hetken kuluttua. — Toivon voivani pistää vihkisormuksen sormeesi. Jos odotat minua, olen kerran sinun ylkäsi, Marianna Sirca, paina se mieleesi. Tämän vuoksi olen tehnyt sen lupauksen, etten edes suutele sinua, koska kunnioitan sinua naisena, jonka pitää tulla omakseni — neitseellisenä ja puhtaana. Lupaa edottavasi minua; mutta punnitse ensin tarkoin, mitä lupaat, Marianna!
— Minkä lupaan, sen pidän, Marianna virkkoi, jälleen tyynenä ja vakavana. — Et vielä tunne minua, Simone!
— Tunnen sinut, Marianna, — väitti Simone. — Olen tuntenut sinut jo kauan, siitä asti kuin laskin jalkani tähän taloon. Siinä luulit minua pojaksi! Ja minä olin kuin satavuotias ja luin ihmisten ajatukset heidän silmistään. Johan sanoin, että herätit minussa sääliä ja raivoa; vihasin sinua, mutta tunsin sinut; sinä olit sama kuin minäkin, orja, etkä mikään muu. Ja sinäkin kannoit orjuuden taakkaa omaisiasi säälien, jotta et olisi ollut rasituksena vanhemmillesi, eikä ympärilläsi oleva tavara ollut sinun enempää kuin minunkaan. Näin on laita, Marianna. Kauan aikaa olemme olleet typeriä, olemme olleet lapsia, jotka eivät saa kajota mihinkään. Mutta nyt olemme isäntiä ja teemme mitä tahdomme.
Marianna hymyili, hiukan epäilevästi. Peittääkseen hymynsä hän kumartui niin syvälle, että hänen huulensa koskettelivat nuoren miehen hiuksia. Tämä kosketus synnytti Simonessa uudelleen väristyksen, joka tuntui kiireestä kantapäähän, mutta vielä hän hillitsi itsensä.
— Kuule minua, Marianna. En voi tarkalleen sanoa sinulle, miten aion tehdä, mutta sinun tulee luottaa minuun. Tulen jonakin yönä luoksesi Nuoroon, en vielä voi sanoa täsmälleen milloin, mutta varmasti ennen joulua. Odota sinä minua. Jos et silloin näe minua, se merkitsee, että olen kuollut. Mutta jos tulen, tuon sinulle hyvän uutisen. Älä väsy odottamasta, ja jos ihmiset puhuvat sinulle pahaa minusta, älä usko sitä. Ennen kaikkea: Älä pelkää. Ja anna minun nyt mennä.
Hän hellitti Mariannan kädet, mutta jäi kumaraan, kasvot hänen polvillaan ja näytti tahtovan vielä hetken levähtää, ennenkuin läksi tuolle salaperäiselle taipaleelle etsimään sitä hyvää, jota hän tavoitteli.
— Mitä hän aikoo tehdä? — ajatteli Marianna.
Ja vaikka Mariannan sydän oli täynnä luottamusta, ei hän nähnyt muuta kuin yhden varman keinon päästä suoraan unelmasta todellisuuteen. Ja nyt hänellä oli voimaa sanoa ajatuksensa täydellisesti:
— Kuulehan, Simone, jos et ole tehnyt rikoksia, niinkuin vakuutat ja minä uskon, niin. Simone, miksi et mene tuomarin eteen? Sinut julistetaan vapaaksi tai tuomitaan vähäiseen rangaistukseen. Sitten seuraa onnemme. Niin, ja varmasti odotan sinua.
Tämän rajun voimanponnistuksen jälkeen Marianna tunsi polviensa vapisevan. Hän pelkäsi lupaustaan, mutta ei sitä katunut. Suloiset ja ahdistuksensekaiset kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Ja niiden verhon läpi hän luuli näkevänsä taivaankaaren päänsä päällä, ulottuvan hänen tilustensa toisesta äärestä toiseen, ja hän muisti lapsena lähteneensä etsimään sormusta, onnen sormusta — joka piili siellä, mistä sadekaari alkoi tai mihin se päättyi.
Samoin oli sen sormuksen laita, jonka Simone lupasi tuoda hänelle. Mutta nuori mies heräsi haaveistaan, tarttui neidon käteen ja teki sillä kasvojensa edessä ristinmerkin.
— Marianna, — hän virkkoi nousten pystyyn ja vastaamatta hänen kysymykseensä — älä itke. Olethan luvannut olla itkemättä. Hyvästi, ja odota minua.