III
Simone astui päivänkoitteeseen asti Gonare vuorta kohti, joka selvästi pyramiidin-muotoisena ja sinisenä erosi muista kuutamossa harmailta näyttävistä vuorista.
Hän astui notkeasti ja kevyesti, pyssynpiipun suu pistäen esiin olkapään takaa ja välkkyen kuin hopearengas.
Nyt hän mielestään oli tarpeeksi ylhäällä, koskettaakseen kuuta, — niinkuin hän pikkupoikana haaveili, kuumeisena ja nälissään kaitsiessaan toisten karjaa. Olihan kaikki hänen saavutettavissaan, hän saattoi käydä käsiksi kaikkeen ja kaataa kaiken tuohon jalkojensa juureen yhdellä sormen tempauksella.
Nyt hänestä oli tullut oma isäntänsä, niinkuin hän orjuutensa aikana oli kiihkeästi toivonut. Marianna, hänen käskijättärensä tuona aikana, hän, joka silloin ei edes katsonut häntä silmiin, Marianna rakasti häntä ja oli luvannut odottaa häntä. Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Tuskin hän oli nähnyt jälleen Mariannan karjatalon edessä samoilla paikoilla, missä oli ollut isojen palvelijoiden tylysti kohtelemana käskyläisenä, kun häneen olivat palanneet kaikki hänen senaikaiset rajut pyyteensä, kaikki ruumiillistuneina Mariannassa. Omistaa hänet oli samaa kuin omistaa kaikki se, mitä hän edusti. Sentähden Simone oli pysytellyt väijyksissä metsikössä, hänen läheisyydessään, vaanien tilaisuutta saadakseen hänet valtoihinsa. Ja väijyksissä ollessaan hän oli ajatellut keinoa, miten parhaiten hänet saavuttaisi; elävänä, eikä kuolleena Simonen oli saatava hänet, jotta voisi omistaa hänet aina, eikä vain yhden hetken.
Senvuoksi Simone oli langennut hänen jalkojensa juureen, sensijaan että olisi ahdistanut häntä, ja nyt hän oli tyytyväinen, että niin oli tehnyt, että oli saavuttanut hänet niinkuin kuvan kaivon pohjassa. Saavuttanut? Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi, katsoi kauas mustana täplänä näkyvää karjataloa kohti.
Ja ahdistus paisutti hänen sydäntään.
Ensin hänet valtasi pyyde omistaa tuo nainen, sitten hän katui, ettei ollut häntä ottanut. Saavuttanut? Mutta jos hän olikin saavuttamattomissa kaivon pohjassa? Ja hän tunsi itsessään heräävän villipedon, joka oli uinaillut hänen sisimmässään; nyt äkkiä havahtuessaan se järkytti hänet kokonaan ja sai hänet vavahtelemaan: himon ja tuskan huuto ulvoi hänen sisällään, täyttäen hänen korvansa pauhinalla ja hänen silmänsä verellä.
Hän paiskautui alas maahan rajun kouristuksen väänteissä, painaen maata vasten sydäntään ja ruumistaan karkoittaakseen pedon, estääkseen sen pakoittamasta häntä palaamaan ja anastamaan Mariannan vaikka veren ja kuoleman kautta.
Kun kouristus oli ohi, hän nousi pystyyn; hän hikoili ja vapisi vielä, mutta seisoi ruohikossa, pyyhkien voimakkaasti kämmenellään hiuksiaan; sitten hän tunnusteli käsiään ja oli tuntevinaan Mariannan käden kosketuksen. Hän alkoi itsekseen puhua Mariannalle, nöyrällä äänellä, sydän värähdellen vielä äskeisestä kamppailusta itsensä kanssa.
— Näethän, etten tee sinulle pahaa, Marianna. Ole huoleti ja levollinen. Minä lähden pois, minne kohtaloni minua ajaa, minne Jumala käskee, ja löydän omaisuutta mistä tahansa, vaikkapa minun täytyisi mennä sinne asti, missä sateenkaari päättyy.
Hän jatkoi vaellustaan. Hän ei kuitenkaan itse tietänyt, mitä hänen oli tehtävä, missä piili se omaisuus, jota hän etsi. Ensi työkseen hän suuntasi kulkunsa siihen tyyssijaan, minne oli jättänyt toverinsa, ja ennen kaikkea hän tahtoi vetäytyä pesäänsä miettimään ja harkitsemaan asemaansa.
Hän astuu, astuu. Tunteehan hän paikat, tiet, polut kuin oman kämmenensä. Ennen sarastusta hän saapui turvapaikkaansa, joka sijaitsi Gonare vuoren keskikaltaalla, Olzai laakson puolella. Se oli jylhän kaunis paikka; luolassa oli kaksi aukkoa, joista toinen vei porrasmaisesti ryhmittyneille kallionlohkareille, mitä tietä oli helppo päästä pakoon jonkun ajaessa taikaa. Saapuakseen rotkoon täytyi Simonen kulkea sokkelon läpi, jonka muodostivat kalliot, kivet, tiheä metsikkö ja jylhät puut. Mustat tammet olivat tuhansia vuosia puhaltaneiden tuulenpyörteiden vääntelemiä, ja niiden lomista pistivät siellä täällä esiin kivilohkareet kuin manalan olentojen päät; lopuksi kääpiötammilehto ympäröi rotkon. Mutta kun näin oli päässyt sisälle tuohon kallioseinään muodostuneeseen syvennykseen, avautui sieltä yleisnäköala laaksoon.
Tutkisteltuaan kotkankatseellaan yksinäistä ympäristöä Simone meni luolaan. Tuhalla peitetty tuli, komeroon kätketty raaka lihapala ja luolan seinänastaan merkiksi kiinnitetty nuoranpätkä ilmoittivat hänelle, että poissa oleva toveri oli pian palaava. Luolan edessä kasvavista tallatuista pensaista, vielä rasvasta höyryävästä tuhasta ja ympärille siroitetuista luista hän päätti, että muitakin miehiä oli ollut siellä aterioimassa ja ehkä salajuonia punomassa, ja tämä sai hänet levottomaksi. Toveriinsa hän luotti kuin omaan veljeensä, mutta pelkäsi hänen yksinkertaisuuttaan.
Hän palasi sentähden kallionhuipulla olevaan syvennykseen, pyssy kupeellaan ja tarkkaan tähystellen. Hän näki taivaan kirkastuvan ja pensaiden lomitse välkkyvän kallio-altaan, mihin virtasi lähteen vesi, joka ryöpyttyään hurjasti alas kalliolta, näytti pysähtyvän kukkivien köynnösten keskelle lepäämään, samoin kuin Simone teki, ennenkuin riensi eteenpäin polkuansa pitkin.
Kuu kurkisti altaaseen, ikäänkuin sen olisi tehnyt mieli sukeltaa sen veteen, omien viehkeiden säteidensä houkuttelemana.
Ja se näytti leikittelevän häipyvässä yössä, vapaana ja yksin taivaan autiossa hämärä-erämaassa, halliten ylhäältä vielä nukkuvaa maata. Ja se piilottautui, pilkoitti taas esille lehtien lomista ja kuvasteli vedessä, herättäen siinä tuhansia hymyilyjä, onnellisena nähdessään itsensä alastomana, vapaana ja yksinäisenä.
Mutta jokin vastustamaton seikka veti kuutakin kauas kohti kohtaloansa; sen huomatessaan se kalpeni, kävi alakuloiseksi ja kylmäksi, ja sen hymykin sammui vesipeilissä. Se yritti viivähtää rautatammen lehdissä kuin turvapaikassa ainakin; mutta heti sen täytyi ruveta laskeutumaan alemmaksi; se tarrautui kiinni pensaaseen ja pysyi siinä hetken, mutta jo lopen heikkona ja kalpeana. Mutta äkkiä se irtaantui siitäkin, näytti syöksyvän alas ja lopulta katoavan kuin kukka, jonka terälehdet varisevat.
Luonto lepäsi silloin aamunkoitteen hopeaisessa hohteessa. Köynnösten reunustaman veden henkäykseen vastasi lehtien huokailu. Päivä heräsi erämaassa. Simone tunsi salaisen voiman vetävän häntä alas, niinkuin äsken kuu oli tuntenut unelmien suloista voimaa. Ja hänkin taisteli; hän uneksi, että Marianna oli hänen luonaan ja suuteli häntä, mutta kallioiden välissä olivat viholliset väijyksissä, ja senpä vuoksi oli viisainta karkoittaa haaveet ja rakkaus.
Sarastuksen hopeaa seurasi purppuranpuna, sitä kulta ja sini. Tuuli heilutti puiden latvoja. Taivaan sinessä souteli valkoisia suvipilviä, liiteli haukkoja ja kotkia. Aurinko oli kohonnut yli taivaanrannan, ja kallioaltaan vesi heijasti jo täysin sen kuvan.
Tyyntyneenä Simone nyt havahtui haaveistaan ja palasi alas luolaan.
Hän sytytti valkean, ripusti lihan vartaaseen ja nosti sen paistumaan liekin eteen. Sitten hän riisui vaatteensa ja astui alastomana altaaseen, katsellen rintaansa, joka oli valkoinen kuin naisella.
Herkeämättä hän tähysteli ympärilleen, hieroen heinätukoilla jalkojaan, joihin tarttui heinän vihreätä. Kun hän kohotti kasvonsa kuunnellakseen etäisiä ääniä, heijastivat hänen kauniit silmänsä ympäristön vihannuutta ja kultaa. Ja hänen valkoisessa selässään, jossa näkyi virviläntapaisia syntymämerkkejä, liikkui väreitä ja köynnösten varjoja.
Hän nousi seisoalleen ja tunnusteli jalallaan altaan pohjaa. Sitten hän hiljalleen meni etemmäksi ja sukelsi viimein kokonaan veteen, painaen päänsäkin pinnan alle, mutta nosti sen oitis ylös, pirskottaen hiuksista pisaroita ympärilleen.
Ja äkkiä hän muuttui iloiseksi, toiveikkaaksi. Olihan kaikki kaunista hänen ympärillään; köynnösten välissä vilkkuivat liekkien tavoin kultaliljat, kukasta kukkaan aallehtivat hämähäkkien kirjavat langat. Satakieli lasketteli liverryksiään, ja sen laulusta tuntui pulppuilevan lähteen vesi.
Kumartuneena veteen Simone hieroi huolellisesti ihoaan, mutta tämäntästä hän oikaisi vartalonsa, katsellen rintaansa ja käsivarsiaan, joiden hipiäkarvoissa kimalteli vesihelmiä. Sitten hän taas kyyristyi, koettaen turhaan tavoitella käsiinsä pientä ruskeaa taimenta, joka kiiti altaan poikki virtaavan veden mukana.
— Mutta otanpa sinut, Marianna! — hän huusi äkkiä. Ja kaiku toisti: —
Marianna, Marianna!
Ja kaiku tuntui hänestä todelliselta ääneltä, etäiseltä, rauhalliselta ja verhotulta; se oli vallan kuin Mariannan ääni.
Silloin hän huusi oman nimensäkin.
— Simone! Simone! — ja kuvitteli lapsellisesti, että Marianna vastasi.
Näin kuluivat tunnit, ja ilta saapui. Taas ilmestyivät kuu ja ilman syvät huokaukset, jotka saivat kaikki oliot salaperäisen levottomiksi. Kallioiden ääriviivat vuoren huipulla näyttivät ihmiskasvoilta, jotka katselivat kuuta. Tähdet olivat niitä lähellä, mutta eivät silti koskettaneet niitä. Kaikki näytti pysähtyneeltä; liikkumattomuudessaan luonto odotti, kaihosi jotakin, joka oli ilmestymäisillään, mutta joka ei kuitenkaan näyttäytynyt.
Simone oli kauan levännyt kylvyn ja aterian jälkeen ja sitten kiivennyt jälleen kalliosyvennykseen odottamaan toveriaan. Hän oli nyt rauhallisempi, mutta samalla levottomampi, ajatellessaan Mariannaa.
— Viime yönä tähän aikaan olimme yhdessä… — ja hänestä tuntui kuin hän vielä olisi painanut päätään hänen polvilleen ja tunsi halua purra niitä. — Mikä houkkio olinkaan! Mutta Costantinolle tietysti sanon, että suutelin häntä. Tuossa se pahuksen kuhnustelija viimeinkin saapuu.
Hän tunsi tulijan hänen askelistaan, jotka olivat varovaiset, eivät niin notkeat ja varmat kuin hänen; ne harmittivat häntä joka kerta kun hän näki toverinsa astuvan. Muuten kaikki Costantinossa herätti hänen paheksumistaan, milloin oli kysymys liikkumisesta ja toimimisesta yhdessä. He olivat kuin kaksi veljestä poikaiässä, jotka pitävät toisistaan, mutta riitelevät lakkaamatta, ja suurempi on tyranni, mutta samalla suojelija. Siinähän nyt lähestyy, Costantino, tuo pieni rauhallinen mies, kuin jäniksen metsästäjä, pyssy poikittain vihreäsamettisella takillaan. Mustavillainen lakki ympäröi hänen punervia kasvojaan, joiden poskipäät pistävät esiin. Puoleksi avoin suu, joka paljastaa isot hampaat, näyttää alinomaa hymyilevän, mutta vinot silmät ovat surulliset ja synkät otsalle vedetyn lakin mustien kiharoiden varjossa.
Costantino istuutui luolaan tultuaan ja alkoi irroittaa kengännauhojaan kuun valossa, vastaamatta niihin ivallisiin kysymyksiin, joita Simone keikahdettuaan alas hänen luokseen lasketteli.
— Costanti! Terve tuloa! Olitko juomingeissa? Kävitkö pikku ystävätärtä tapaamassa?
Costantino heittäytyi pitkäkseen maahan, vastaamatta. Hän huokaili syvään. Simone tunnusteli hänen kättään ja tunsi, että se oli kuuma. Silloin hän vaihtoi äänilajia.
— Mikä sinun on? Onko sinussa kuumetta? Missä olet ollut, ja keitä on käynyt täällä?
Costantino koppasi kiinni hänen kädestään, eikä hellittänyt, ja rupesi valittelemaan:
— Miksi jätit minut yksikseni, miksi?
— Olenko minä äitisi, ja pitääkö minun sinua imettää?
— Täällä kävi kolme miestä hakemassa sinua, kaksi vanhempaa ja yksi nuori. He tahtoivat kaikin mokomin tavata sinua. Hakekaa häntä — sanoin minä — enhän voi polkea häntä esille, maan alta. Hän on ollut poissa viime perjantaista alkaen, enkä tiedä, missä hän oleskelee. He menivät tiehensä, mutta palasivat tuoden mukanaan lampaan ja viiniä. Yhä he vain odottivat sinua. Heidän puheistaan ja varsinkin nuorimman jutuista ymmärsin, että he tahtoivat sinua mukaansa lähteäkseen ryöstämään lammastarhan omistajaa, rikasta pappia, jolla on suunnattomasti hopea- ja kultaesineitä. Tuo pappi on erään kylän sielunpaimen, mutta kalleutensa hän säilyttää piilotettuina lammastarhaan, missä hänen äitinsä elää, vanha nainen, jota pappi tuontuostakin käy tervehtimässä, viipyen siellä jonkin aikaa. — No niin, Simone, kun nuo kolme miestä eivät nähneet sinun palaavan, he rupesivat ahdistelemaan minua. Mitä sinä teet täällä, jumalinen mies? he sanoivat minulle. — Se on minun asiani — vastasin minä. Silloin he rupesivat minua ilkkumaan ja virkkoivat: — Emme käsitä, kuinka Simone Sole voi sietää sinun seuraasi. Mene, ota säkki selkääsi ja rupea mierolaisten kanssa kerjäämään almua maalaisjuhlissa. Lopulta he saivat minut raivoihini. Tiedät, Simone, että en helposti raivostu, mutta kun kerran raivostun, niin siitä on leikki kaukana. He säikähtivät ja poistuivat; mutta päähäni pälkähti, että he vielä palaisivat ja tappaisivat minut. Silloin minäkin poistuin täältä.
Liikkumattomana, kumarassa kuunnellen, Simone oli vaiti, tuijottaen toveriinsa, jonka kertomus tuntui hänestä omituiselta ja epätäydelliseltä.
— Ei toki, — hän lopulta virkkoi, — nyt petät minua, Costanti. Avaa silmäsi ja katso minuun: missä olet ollut?
Costantino kohosi kyynärpäidensä varaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Mitä se sinuun kuuluu? Entä sinä, missä sinä olet ollut?
— Costantino paneutui taas pitkäkseen, pää leväten käsivarrella ja silmät suljettuina.
Silloin Simone, joka tiesi, että Costantino oli kateellinen ja herkkätunteinen, minkä vuoksi hänet oli taltutettava joko väkipakolla tai lempeydellä, lähestyi häntä ja survaisi jalallaan lievästi hänen säärtään.
— Kuulehan, kerronpa sinulle totisesti, missä olen käynyt. Miksi en sitä sinulle kertoisi? Mutta puhu sinä ensiksi. Millaisia olivat nuo kolme miestä?
Ja kun Costantino oli tarkoin kuvannut heidät, hän hymyili tyytyväisenä.
— Nyt tiedän, keitä he ovat: nuorin heistä on Bantine Fera. Tiesin, että hän lopulta tulisi hakemaan minua.
Costantino aukaisi silmänsä kateellisena. Hän tiesi kuka tuo Bantine Fera oli, nimittäin aivan nuori rosvo, Simonea nuorempi ja uskaliaampi, häikäilemätön, riippumaton. Olihan Simone puhunut hänestä niin paljon, ja nytkin hän alkoi ylistää häntä, ei vallan vapaana kateudesta.
— Kas siinä mies, joka on löytävä onnensa. Olen kuullut, että Corraine-joukkue on pyytänyt häntä liittymään heihin, hän kun on taitava ampuja, taitava kaikessa: hän osuu lentävään lintuun. Hän ei pelkää mitään; eihän hän pane alttiiksi muuta kuin oman nahkansa, hänellä kun ei ole äitiä eikä sisaria, niinkuin meillä; hän on äpärä. Kaikki häntä suosii. Jumal’avita, olenpa kovin tyytyväinen, että hän on tullut minua hakemaan.
— Mutta sanoithan, että hän puhui pahaa sinusta, ilkkui sinua.
— Minua? Minua ei kukaan vielä ole ilkkunut, Costanti. Hillitse kieltäsi. Ei riitä, että joku on hyvä ampumaan ja tappamaan ihmisiä rohjetakseen ilkkua Simone Solea! Vai ilkkuiko hän minua sinun läsnäollessasi?
— Ei, — sanoi Costantino, joka oli rehellinen eikä koskaan valehdellut. Ei hän ilkkunut sinua. Mutta ehkäpä minä ilkuin häntä. No niin, kun nuo kolme olivat poistuneet, läksin minä vaeltamaan omille teilleni, ja menin sinne lammastarhaan asti, varoittamaan tuota pappia, — sillä varastettakoon muilta, mutta papilta ei saa varastaa. No niin, — hän jatkoi silmät ummessa, väsyneenä, mutta lopulta tyyntyneenä, — astuin juoksujalkaa kaksi päivää ja kaksi yötä: lammastarhassa oli ainoastaan tuo vanha nainen, valkoinen kuin kyyhky. Antakaa minun juoda, — sanoin hänelle, — olen janoinen matkamies. Ja kun hän oli antanut minun juoda, ilmoitin hänelle vaaran, joka uhkasi hänen lammastarhaansa, ja läksin tieheni. Tulkoon hän vain nyt ahdistamaan minua, tuo sinun Bantinesi, tai ampukoon minut kaukaa, kunhan omatuntoni on puhdas, ei muulla ole väliä. Sillä papilta ei saa varastaa.
— Costantino Moro, kuulehan, mitä sinulle sanon. Nimittäin, että sinä ja minä emme kumpikaan sovellu rosvoiksi. Olemme syntyneet uskovaisina, ja sellaisina kuolemme.
— Mene helvettiin, mene hirteen, — tiuskaisi puoliääneen Costantino; mutta tämä ankara puhe tuntui enemmän kohdistuvan poissaolijoihin, kuin toveriin, ehkä noihin kolmeen pahantekijään, jotka olivat ahdistaneet häntä.
Simone puolestaan ei tietänyt, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön siihen, mitä oli tapahtunut. Häntä harmitti, että näytti Bantine Feraa huonommalta, ja samalla hän hyväksyi Costantinon menettelyn, joka huolimatta heikkoudestaan oli osoittanut, ettei välittänyt nuoren rosvon ylimielisyydestä.
Toiselta puolen kolmen pahantekijän suunnittelema ryöstöyritys oli hänen mielestään hyvä, eikä ainoastaan hyvä, vaan myös helppo, ja hän ymmärsi hyvin Bantine Feran tarkoituksen, kun tämä ehdotti yhteistoimintaa Simonen kanssa. Tarjosihan nuori rosvo hänelle liittoa, joka hetki hetkeltä viekoitti häntä yhä enemmän.
Äkkiä turhamaisuus täytti hänen sydämensä ilolla ja ylpeydellä.
— Enpä totisesti lähde häntä etsimään, jollei hän itse palaa, — Simone sanoi kuin itsekseen, — mutta täytyy… täytyy…
— Mitä täytyy?
— Costantino, sano minulle, missä tuon papin lammastarha on.
Costantino ei enää sanonut mitään: hän oivalsi hyvin toverinsa ajatukset. Eikä hän katunut, mitä oli kertonut. Mutta hän oli hyvin surullinen. Ja suurempi kuin suru siitä tuumasta, jota arvasi Simonen hautovan mielessään, oli Bantine Feran vaikutusvallan nostama kateus, ja ennen kaikkea täytti hänet yksinäisyyden tunne; hän tiesi, miten kaukana hän oli kaikista, sekä etäällä että lähempänä olevista.
Simone puolestaan tunsi toverinsa täysin oivaltaneen hänen sisimmät aikeensa. Tämä hermostutti häntä ja hän koetti peittää ajatuksiaan puhumalla. Ja puhuessaan hän innostui niin, että lopulta kuunteli omia sanojaan ja luuli niitä tosiksi.
— Costanti! Niin, tahdon yksin lähteä tuohon lammastarhaan, senkin tähden, että haluan näyttää, etten minä ole sinua lähettänyt. Tarvitsen rahoja, kuuletko? Miksi päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden? Tarvitsen rahoja, Costanti. Minulle on tapahtunut jotakin. Kohtasin naisen ja tarvitsen rahoja… Etkö usko? hän kysyi hetken miettiväisenä vaiettuaan. — Yhtä kaikki, jos et uskokaan. Asia on tosi, ja sillä hyvä. Tuo nainen on rikas ja kaunis, — niin kaunis kuin nainen ikinä voi olla, — ja hän on kaiken omaisuutensa haltija. Hän on yhtä rikas kuin kaikki sinun sukulaisesi yhteensä, — hän vakuutti yhä enemmän kiivastuen Costantinon välinpitämättömyydestä: — yksistään metsänsä korkkiaineesta hän ansaitsee vuosittain tuhat scudoa. Hänen karjatalonsa on saanut palkinnon. Niin, hän on Marianna Sirca, entinen emäntäni. Hän on ollut minulle ystävällinen siitä asti kun palvelin hänen talossaan. Mutta siihen aikaan hänellä ei vielä ollut määräämisvaltaa, ja minä olin ylpeä häntä kohtaan. Nyt olemme ymmärtäneet toisemme. Jumala on niin tahtonut. Toissapäivänä olimme yhdessä hänen karjatalossaan, olimme yhdessä, vaikka hänen isänsäkin oli siellä. Olimme yhdessä, — hän toisti, ummistaen silmänsä vuorostaan ja käyden levottomaksi, — ja minä suutelin häntä.
Costantino ei heti vastannut; hän tunsi sydämensä tykkivän kovaa maankamaraa vasten. Lopuksi, kun Simone vaikeni, ikäänkuin vaipuen muistoonsa, hän kysyi ilkkuen:
— Ja sitäkö varten tarvitset rahoja? Aiotko naida hänet?
— Voin naida hänet, jos tahdon! Ja sitä hänkin tahtoo, sillä hän ei ole toisten naisten kaltainen.
— Millainen hän sitten on? Jos hän olisi säädyllinen nainen, ei hän välittäisi sinusta.
Silloin Simone kohosi ryntäilleen, rajuna vihasta.
— Jos julkeat puhua hänestä halveksivasti, murskaan pääsi. Ymmärrätkö?
Costantino ei pelännyt: hänkin kohottautui, istuutui kyynärpää polviin nojaten, kasvot käden varassa ja tuijotti tuleen. Nähdessään Simonen taas painautuvan maahan hän sanoi tälle miettiväisenä:
— Simone, et puhu enää kuin mies. Kuinka voisit ottaa vaimoksesi sellaisen naisen, sinä?
— Kuinka! Papin avulla, Jumalan nimessä, salaa. Eikä ole sanottu, että minun aina pitää harhailla metsissä kuin villipeto. Voin tästä minäkin palata vapaan ihmisen elintapoihin.
— Oh, oletpa jälleen tullut lapselliseksi. Tuo nainen on jo tehnyt sinut samanlaiseksi kuin hän itse on. Ja lisäksi hän on lumonnut sinut. Hyvä, pidä varasi, ettet joudu hunningolle!
— Sinä puhut vain kateudesta ja mustasukkaisuudesta: pelkäät jääväsi yksin!
— Minä? — sanoi Costantino kohottaen surullisen katseensa. Mutta seuraavassa tuokiossa hän ravisti päätään Simonelta opittuun tapaan. — Saattaapa niin olla. Mutta voisinhan ehkä tulla sinun kanssasi istumaan syytettyjen penkille.
— Hitto vieköön; sinä kaikkine synteinesi. Ei tässä ole kysymys lähtemisestä istumaan syytettyjen penkille.
— Entä kuinka luulet palaavasi vapaisiin oloihin ilman oikeudenkäyntiä ja kuulustelua? Jos menet ilmoittautumaan tuomarille, sinut kahlehditaan, etkä enää saa jalkojasi irti ansasta. Tunnusta. Eikö tuo nainen jo ole kehoittanut sinua näin menettelemään?
— Se on totta, — sanoi Simone tuntien epämääräistä kauhua.
Se oli totta, kaikki oli totta. Ja oli hetkiä, jolloin hän tunsi olevansa lumottu. Marianna hallitsi häntä, painoi hänen hartioitaan. Ja hän häpesi huomattuaan, että Costantinokin oivalsi sen. Hän ponnahti ylös kuin tahtoen vapautua tuon naisen lumoista, ja heilutti lakkiaan nuotion yli, koska sen räiskyvä valkeakin tuntui vastustavan häntä. Ja liekki lyyhistyi ja näytti tahtovan peloissaan paeta, mutta kohosi sitten taas, räiskyen entistään kovemmin.
— Emme vältä kohtaloamme, — sanoi Costantino. — Sinä olet toinen mies kuin kolme päivää sitten. Kohtalosi on määrätty.
— Ei, Costantino. Ennemmin Jumala katkaiskoon jalkani. Vannon sinulle kautta tämän liekin, kautta äitini sydämen, etten koskaan ilmesty tuomarin eteen. En aio edes solmia aviota, en julkisesti enkä salaa. Sanoin sen äsken vain piloillani. Jos tuo nainen tahtoo minut, ottakoon minut tällaisena!
— Tällaisena hän ei sinua ota!
— Siinä tapauksessa minä otan hänet! — sanoi Simone mahtipontisesti.
Mutta sitten hänkin laski kyynärpään polvelleen ja päänsä käden varaan. Ja näin he pitkäksi aikaa jäivät siihen istumaan, pysähtyen kuuntelemaan heidän kallioluolansa ympärillä leviävän yön hiljaisia kuiskeita, suurina ja julmina kuin väijyksissä olevat pedot, pieninä ja värähtelevinä kuin linnunpoikaset pesässä.