IV

Marianna oli jälleen talossaan Nuorossa.

Leväten isossa puhtaassa vuoteessaan, miellyttävän väsymyksen valtaamana, hän puoleksi uinaillessaan luuli yhä vielä istuvansa karjatalon kynnyksellä, Simonen pää polvillaan. Ja hän puhutteli nuorta miestä hiljaa, levollisena ja vakavana, sanoen hänelle kaikki ne seikat, joita tuona ensi yönä ei ollut voinut hänelle sanoa. Ja hän rohkaistui hyväilemään noita pehmeitä ja kuumia hiuksia, ja tuo kosketus sai koko hänen ruumiinsa värisemään. Hänen luomensakin vapisivat, mutta hän sulki ne lujasti, jotta ei itkisi, jotta ei täydelleen heräisi.

— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä…
Niin, niin, Simone, en tahdo itkeä.

Ja hän jäi siihen lepäämään liikkumattomana, ja hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut siteet ranteilla, kahle jaloissa. Eikä hän luullut vuosikausienkaan kuluttua pääsevänsä liikkumaan, sillä side oli hän, kahle oli hän. Tällainen oli siis rakkaus: suloinen ahdistus sydämen sisimmässä, ja tämän ahdistuksen alainen orjuus. Mutta silti oli ihanaa uinailla näin, kahlehdittuna, oma salaisuus sydämessä.

Kun hän sitten aamulla täydelleen heräsi kavahtaen äkkiä ylös, hän tunsi epämääräistä vangin iloa, joka laskee kärsimysaikansa päiviä, tietäen, että ne kerran päättyvät. Toinen tosin alkaa, mutta edellinen on päättynyt, ja joka hetki vie lähemmäksi vapautusta.

— Ainakin jouluna, jos ei aikaisemmin…

Joulu on tuleva. Onhan hän tottunut pitkiin yksinäisiin ja hiljaisiin kuukausiin. Yhteen aikaan hän ei odottanut mitään, kuvitellen, ettei hänelle enää koskaan tapahtuisi mitään uutta. Mutta nyt sitävastoin päivät tuntuivat hänestä olevan täynnä odotusta, täynnä toivoa. Ja kuukaudet ja päivät liitelivät hänen sormiensa päissä keveinä kuin kukan terälehdet. Jouluna Simone tulee! Entä jos ei tulekaan? Entä jos tuo synkkä kohtalo, jonka hän oli valinnut, loitonsi hänet ainaiseksi, eroitti hänet uudelleen?

Tätä ajatellessaan hän kavahti vuoteesta ja riensi avaamaan ikkunaa, ilma kun tuntui tukehduttavan häntä.

Matalasta ikkunasta, jossa oli neljä pientä ruutua, avautui näköala talon taakse pieniin puutarhoihin ja mustiin mökkipahaisiin, joiden takana kohosivat taivaanrannalle Orthobene vuoren rosoiset huiput.

Aamuruskon punahohde valaisi avaran matalan huoneen, jossa oli keltaiseksi maalattu puukatto. Uuden kaapin peili pisti silmään vanhanaikuisen arkun vieressä, joka oli koristettu lintu- ja kukkakuvioilla. Ja Marianna kääntyi isoa puusänkyään kohti, kääntäen selkänsä taustaseinään päin, jotta ei näkisi itseään puolialastomana peilistä.

Mutta hänen pukeutuessaan peilistä heijastuvan kuvan liikehtiminen veti hänen katseensa vaistomaisesti puoleensa. Ja ohimennen hän kääntyi, katsoen peiliin aran uteliaasti. Niin, nyt asusti toisenlainen nainen tässä huoneessa; vilkas ja kaunis nainen. Entinen Marianna oli haudattu rautatammien lakastuneiden lehtien alle karjatalon maille. Miksi hän ei katsoisi peiliin? Hän kääntyi ja katseli itseään siveän uteliaana, ikäänkuin olisi katsellut kuvapatsasta. Pitkien ja sileiden säärien yläpuolella hän näki hennot, kiiltävän vaaleat polvensa, jotka näyttivät marmorista veistellyiltä hedelmiltä. Hän tunnusteli niitä kämmenellään, sitten hän kumartui vetämään kenkiä jalkaan. Irroitetut palmikot valuivat kiemurrellen olkapäille ja valkoiselle povelle, jossa näkyi punasinerviä suonia. Hän siirsi palmikot taaksepäin toisella kädellä, ja toisella hän silitti kaarevan jalkansa punervaa kantapäätä. Mutta äkkiä hän punastui, riensi jälleen ikkunan ääreen ja alkoi sukia hiuksiaan ja silittää niitä huolellisesti päälaelle, niin että ne muodostivat mustan samettisiteen, josta tuskin eroittautui jakauksen valkoinen juova. Puutarhojen tuoksu, aamuhetken hiljaisuus palauttivat hänen mieleensä karjatalon; ja taas hän kuin ilmestyksenä näki jalkojensa juuressa Simonen, joka kahlehti hänen polvensa ja esti häntä liikkumasta. Ja kuitenkin hänen täytyi liikkua ja jälleen solmia yhteen entisen elämänsä katkaistu lanka. Hän tuntui kumartuvan ja sanovan nuorelle miehelle: — Nouse, Simone, sinun täytyy päästää minut.

Mutta nuori mies ei päästänyt häntä; hän seurasi ja puristi hänen kättään. Silloin hän kuvitteli kantavansa häntä käsivarsillaan kuin pienokaista ja menevänsä näyttämään hänelle jälleen taloa, missä hän oli ollut palvelijana, ja johon hän oli tuleva isännäksi.

Tuossa liuskakivisten jyrkkien portaiden yläpäässä oli pimeähkö askelma, valkoiset seinät olivat paljaat ja permanto vanhojen siloisten tiilien peittämä. Tältä askelmalta avautuivat ovet huoneisiin, joiden seinät olivat kellastuneet kosteudesta. Kaikki huoneet olivat kosteita ison lehtikujan takia, joka oksakatoksellaan peitti pihan ja ulottui rakennuksesta maantiehen asti. Kalkitut seinät olivat täynnä vihreitä hometäpliä, ja siellä täällä puukatot halkeilivat usein tapahtuvista korjauksista huolimatta. Ainoastaan maakerroksessa oleva keittiö, jonka ikkuna oli puutarhan puolella ja jonka ovesta päästiin pihalle, oli lämmin ja valoisa, liedessä kun paloi alati valkea.

Kun Marianna laskeutui alikertaan, palvelijatar oli jo lähtenyt ulkoaskareihin. Kahvi kiehui hellan hiilloksella ja nousevan auringon valossa hohtivat tummille seinille ripustetut kupariastiat.

Ikkunan rautaristikon aukoissa värähtelivät puutarhan pensaiden lehvät, ja kasteessa kimmeltävien valkoisten ruusupensasten ja korallinpunaisia marjoja uhkuvien pienten kirsikkapuiden välillä lenteli kultarintakerttu kaiuttaen houkutusääniään. Marianna avasi ikkunan ja ravisti hiukan ruostunutta rautaristikkoa, ikäänkuin olisi pyrkinyt vapauteen. Niin, Simone oli oikeassa, kun ei tahtonut menettää vapauttaan: kaikki muu paitsi ei vapautta!

Pikkupuutarhan takaa, polulta, joka kulki sen aidan viertä ja päätyi talon ohi kulkevaan maantiehen, kuului kavioiden kapsetta. Pyssynpiippu ja huopahatun huippu pistivät esiin aidan takaa. Marianna tunsi tulijan Sebastianoksi, ja todellisuuden tuntu sai hänet jälleen punastumaan. Hän toivoi sukulaisensa jatkavan matkaansa. Mutta tämä sensijaan pysähtyi ja kolhaisi jalallaan porttia. Marianna kulki kiirehtimättä pihan poikki, joka vielä oli kokonaan lehtikujan varjon peitossa, ja avasi portin. Ja heti hän huomasi, että Sebastiano katseli häntä ylhäältä hevosen selästä, niinkuin tavallisesti, ivahymy huulilla, silmät epäluuloisina, mutta pohjaltaan surullisina.

— Poikkesin kysymään, onko setä Berte jo matkustanut.

— On kyllä, hän läksi eilen.

— Ja nukuitko sinä, Marianna, hyvin viime yönä?

— Minä nukun aina hyvin.

— Sen tiedän. Eikö sinulla ole levottomia ajatuksia? Mutta enhän oikeastaan aikonut puhua siitä. — Onpa maaseutuilma tehnyt sinulle hyvää.

Marianna tuijotti häneen, odottaen purevaa huomautusta. Mutta Sebastiano loi katseensa autiolle tielle. Sitten hän äkkiä nykäisi suitsista, hyvästellen häntä hiukan alakuloisena.

— Jumalan haltuun, Marianna, hyvästi!

Marianna jäi seisomaan portille, kunnes ratsu katosi tien mutkaan. Hänestä tuntui, että Sebastiano jo arvasi hänen salaisuutensa ja piti häntä silmällä, niinkuin se tekee, joka olettaa toisen olevan vaaran uhkaamana tai taudin ahdistamana. Kotvan aikaa hän pelkäsi sukulaistaan ja itseään. Mutta tuossa tuokiossa hän ylenkatseellisesti ravisti itsestään pelon, ajatellen taas, että hän oli itsensä ja kohtalonsa herra, että oli tarpeeksi kauan ollut toisten palvelijana, ja ettei hänen tarvinnut tehdä tiliä mistään kenellekään.

Ja todistaakseen itselleen olevansa vapaa ja yksin hän viipyi avatun portin ääressä, mitä ei koskaan muulloin ollut tapahtunut, katsellen eri suunnille tietä. Lievästi kohoten tie poikkesi mökkien ja vanhanaikuisten talojen taakse, joiden pylväskuistikot olivat puusta ja parvekkeet ruostuneesta raudasta. Ja leikattuaan kylätien se päätyi ylempänä aukeaan paikkaan, jota koristi muutama vihreä puu, ja josta tuomiokirkon tornit kohosivat kirkkaaseen aamuilmaan. Ei kukaan kulkenut ohi. Kaukaa kuului rattaiden räminää ja kukon kiekunaa. Lopulta näkyi tien huipulla nainen, kantaen kädessään maitoastiaa, ja Marianna huomasi nyt jääneensä portin pieleen juuri osoittaakseen palvelijattarelleen, että nyt oli tullut vapauden aika. Hän näkikin iäkkään naisen jo kaukaa rypistävän pyöreiden kotkansilmien yläpuolella kaareutuvia tiheitä harmaita kulmakarvojaan, mutta ei silti palannut sisälle. Palvelijatar joudutti askeliaan. Hänen isot jalkineensa kopisivat tien kivityksellä kuin hevosenkengät, ja koko hänen kookkaassa ja ankarassa vartalossaan, joka oli verhottu hänen synnyinseutunsa pukineisiin, oli jotain raudanlujaa ja uskaliasta; vaikka hän oli vanha, hän oli silti karski ja masentumaton.

— Mitä katselet? — hän kysyi emännältään, hiukan tuupaten häntä ohikulkiessaan.

— Sebastiano kävi täällä, — vastasi Marianna pannen merkille palvelijattarensa epäluuloisen katseen.

— Mitä hän täällä teki näin varhain?

— Hän tahtoi ryöstää omaisuuteni! — virkkoi Marianna nauraen, palvelijattaren vääntäessä porttia lukkoon.

* * * * *

Kunhan portti oli hyvin lukittu ja Marianna sisällä talossa, ääneti työskentelemässä, vanha palvelijatar oli perin mielissään. Hänkin teki työtä ja oli ääneti. Hänen askelensa vain kumisivat koko talossa, tärisyttäen permantoa.

Siivottuaan huoneet hän istui nyt permannolla keittiön viereisessä huoneessa seuloen ohrajauhoja leipoakseen karjatalon miehille leipää.

Seulan yksitoikkoinen sohina vaivuttaa jonkinlaiseen haaveiluun Mariannan, joka askartelee hänkin, ommellen ikkunan ääressä. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana. Puutarhan pensasten ja pienten kirsikkapuiden asemesta vuoriston metsät ja siintävät vuoret leviävät hänen eteensä. Ja elämä tuntuu hänestä unelmalta. Karkoittaakseen haaveilunsa hän joskus menee pihalle, lähestyy kaivoa ja katsoo vaistomaisesti siihen. Mutta hänen kuvansa heijastuu yksin vedestä, joka on kuin pyöreä tumma peili. Hän ei näytä edes olevan siellä kaivon pohjassa, vaan vielä syvemmässä ja salaperäisemmässä paikassa.

Marianna palaa sisälle ja katsahtaa palvelijattareen. Tämä puolestaan on kohottanut katseensa pitääkseen talon nuorta emäntää silmällä. Ja kun hänelle on selvinnyt, ettei porttia ole avattu ja ettei Marianna ole poistunut talosta, hän jatkaa askarettaan. Jolleivät hänen pitkät käsivartensa liikkuisi heiluttaessaan seulaa isossa keltajuuri-korissa, hän, jauhoisena myssyyn asti, näyttäisi kiviseltä kuvapatsaalta, jonka lumisade on verhonnut valkoiseksi.

Ja Marianna palaa ikkunan ääressä olevalle jakkaralleen. Mutta tunnit kuluvat hitaasti, ne eivät koskaan ole tuntuneet hänestä niin pitkiltä. Hän nousee taas yläkerrassa olevaan huoneeseensa, avaa kirstun ja huomaa kaikkien tavaroidensa olevan järjestyksessä. Mutta avarahihainen hopeanappinen röijy, huolellisesti kokoonkääritty, ja punanauhaisella rintakaistaleella koristettu pusero herättävät hänessä mielikuvan, että hän lepää arkussaan valmiina haudattavaksi.

Koko hänen aikaisempi elämänsä näytti hänestä sellaiselta, kuolleelta, irtihakatulta hänen olemassaolostaan kuin joutava oksa puusta. Hän sulki kirstun ja meni toisiin huoneisiin. Niistä kaikista tunki sieraimiin ummehtunut, kostea kellari-ilma, eikä suinkaan vähimmin hänen setä-vainajansa, kaniikin, huoneesta, johon hän kaikkein ensiksi astui. Sen vuode oli vielä vihreän ruumisverhon peittämä, papin muotokuva riippui pesukaapin yläpuolella, ja hänen kirjansa säilyivät kaapissa, jonka ovet olivat himmeäksi hiottua lasia.

Sitten hän nousi ullakkohuoneeseen. Se oli avara murtokaton peittämä suoja, jotenkin korkea, ja sen kahdesta pienestä pihalle päin olevasta ikkunasta avautui näköala puutarhoihin, laaksoon ja vuoristoon. Orsista riippui rypäleterttuja ja päärynäkimppuja, permannolle oli levitetty kullankellerviä manteleja ja keltaisia omeniin vivahtavia perunoita. Korissa oli leipää: harmaata ohraleipää karjatalon paimenille, mustaa leipää palvelijattarelle ja nisuleipää talonemännälle. Siellä oli jauhoja, taikinaa ja vihanneksia ja kaikkia ruokatavaroita, joita tarvitaan varakkaassa talossa. Ei puuttunut mitään. Ja eräässä nurkassa oli palvelijattaren leposija, matala madonsyömä puuvuode, peitteenä karkea mustaraitainen harmaa villapeite, joka muistutti tiikerin taljaa.

Marianna istuutui tälle vuoteelle ja alkoi muistella entisiä asioita. Tuoksuva ilma leyhki toisesta ikkunasta toiseen, ja hän näki niistä Orthobene vuoren yläpuolella taivaan sinen, jossa punainen pilvi päilyi kuin kukkanen. Aamuhiljaisuudessa kantautui kaukaa ääniä, ja Marianna luuli yhä vielä kuulevansa karjatalon hälyä. Ja sitten hän taas siirtyi menneisyyteen, muistellen sitä päivää, jolloin hänen äitinsä ja isänsä kädestä taluttaen olivat tuoneet hänet hänen setänsä taloon, näyttäen hänelle huoneet, porraskäytävän ja tuon ullakkohuoneen, joka oli täynnä kaikkia Luojan hyviä antimia. Silloinkin hän oli istuutunut tälle vuoteelle, kosketellen pienellä ruskettuneella kädellään karkeata peitettä ja ajatellen, ettei enää voisi leikitellä paljain jaloin tiellä, ettei pääsisi juoksentelemaan iltaisin poikasten seurassa kaivolle, eikä voisi sanoa rumia sanoja muuten kuin itsekseen. Hyvästi vapaus! Nyt täytyi aina kulkea kengät jalassa — uudet raskaat kengät, jotka tuntuivat vetävän alas sääriä, venyttävän niitä ja pysäyttävän niitä, pakoittaen hänet ajattelemaan askeliaan.

Ensi aikoina palvelijatar Fidela oli huvittanut häntä kertomuksillaan ja omituisilla elkeillään. Hän muisti nukkuneensa tämän vuodepahaisen seinäpuolella, äkkiä tuntien palvelijattaren isot jalat selässään. Vaikka talossa oli niin paljon sekä leveitä että pieniä vuoteita ja vapaita huoneita, Fidela tahtoi nukkua ullakkohuoneessa, mainiten syyn siihen.

— Tiedä, että kun kuuluu ulkoa hälinää, voi täältä tähystellä ja nähdä joka taholle.

Todella hän öisin nousi vuoteesta ja kurkisti ulos milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Levottomana Marianna silloin kohosi puoleksi istuvaan asentoon ja seurasi Fidelan liikkeitä hehkuvin silmin, jos oli kuutamo. Ja hän näki edessään haamoittavan vanhan naisen paitasillaan, päässä yömyssy, kookkaana ja luisevana kuin puuveistos, joka noitatemppujen avulla liikkui. Ja Marianna pelkäsi, pelkäsi kaikkea, ikkunan ääressä tähystelevää palvelijatarta ja ulkoa kuuluvia ääniä; ja jos ei niitä kuulunut, hän odotti henkeänsä pidättäen, että niitä alkaisi kuulua; hän pelkäsi esineitä, jotka törröttivät ullakkohuoneen perällä, tummia rypäleterttuja, jotka riippuivat pörröisten päiden näköisinä orsista. Mutta vaikka hän pelkäsi kaikkea, hänen pelkonsa miellytti häntä. Ja kun hänen päivin täytyi seisoa silmät alas luotuina hiljaa setänsä edessä, hän iloiten ajatteli yön hetkiä, ullakkohuoneen salaperäistä elämää, palvelijattaren tarinoita.

— Kerro, kerro! Kun olit siellä, sen entisen isäntäväkesi talossa… niin mitä silloin? Kerro, tai hyppään pois vuoteesta — hän sanoi, heiluttaen peitettä.

— Silloin… odotahan… mitä viimeksi sanoinkaan? Mutta pysy alallasi, heinäsirkka!

— Ala alusta, pidä kiinni jaloistani, Fidela!

Fidela puristi hänen jalkansa luisevien polviensa väliin ja jatkoi tarinaansa.

— Kuulehan siis, tuohon aikaan viisitoista-, kuusitoista- tai kahdeksantoistavuotiaana — en nyt enää tarkalleen muista, olin piikana Cristina Zandan talossa. Tuo isäntäväkeni oli rikasta, ja rikas on tämäkin isäntä täällä, Jumala häntä avittakoon, mutta rikkaita olivat nuokin ihmiset. Heillä oli talossa raitis lähdekin, ja rahoja ja hopeaa ja pyhäinjäännöksiä kuin kirkossa ikään. Jopa eteisessäkin oli arkussa rahaa. Ja korissa oli kuparikolikoita runsaasti kuin papuja. Nyt en voi sanoa sinulle tarkalleen, miten se tapahtui. Mutta eräänä iltana, juhlapäivän iltana, isäntäni palasi kotia, keppi kädessä ja meni levolle illallista syömättä. Ehkä hän oli ryypännyt, en ota omalletunnolleni sitä varmaa väitettä, että hän todella oli ryypännyt, mutta mahdollista se on. Me naiset olimme keittiössä. Renki oli tallissa hevosia syöttämässä, kun ykskaks näemme hänen ryntäävän sisään silmät pyörien ja huutaen: Hyvät ihmiset, mikä kauhistus, mikä kauhistus! Ja joutuin hän pakeni kiiveten kapeita tikapuita pitkin keittiön yläpuolella olevalle ullakolle. Ja minä perässä, hiukset pystyssä kauhistuksesta, vaikka en tietänyt, mistä oli kysymys. Ja hän veti nopsasti ylös tikapuut, nojasi ne ylhäällä seinään, nousi siitä ylös, hyppäsi katolle ja katosi. Minä kaaduin ullakon lattialle, ja sen raosta näin, mitä kauheaa tapahtui alhaalla keittiössä. Sinne hyökkäsi joukko naamioituja miehiä, jotka näyttivät ihmissyöjiltä, ja kolme heistä kävi käsiksi emäntääni, ja yhdellä heistä oli kirves kädessä. Toiset työntyivät käytävään ja sieltä nousivat yläkerran huoneisiin. Heidän askeleensa paukkuivat, kuin he olisivat olleet hurjia helvetistä lähteneitä piruja. Kai ymmärrät, että tämä oli rosvoliuta? Katolle kiivennyt renki huusi apua, mutta kukaan ei rohjennut näyttäytyä, peläten saavansa luotisateen roistojen pyssyistä. Muutamassa silmänräpäyksessä he olivat tappaneet isännän ja anastaneet kaikki arvoesineet. Mutta roistot eivät tyytyneet tähän. Se, jolla oli kirves, ja kaksi muuta, retustelivat huoneesta huoneeseen emäntää, joka oli puolikuollut, vaatien häntä ilmaisemaan rahojen kätköpaikan. Ulkoa kuului kahteen otteeseen kiväärinlaukauksia: talon naapurit koettivat peloittaa rosvoja. Mutta osa näistä oli jäänyt vartijoiksi pihalle ja ne huusivat sisälläolijoille: — Rohkeutta vain, jatkakaa! —ja koko talo oli ylösalaisin kuin maanjäristyksen jälkeen. Näin, miten nuo kolme rosvoa työnsivät emännän takaisin keittiöön. Hän laahasi jalkojaan permannolla kuin kahta rättiä, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset ja kauhusta vääntyneet. He mukiloivat hänen selkäänsä nyrkeillä, uhkasivat häntä kirveellä, kun hän ei ollut voinut näyttää rahojen kätköä. Sitten he riisuivat häneltä vaatteet ja löysivät röijyn vuoriin ommeltuna kaksi tuhannen liiran seteliä ja näyttivät tyyntyvän. Emäntä sopersi: Olkaa armolliset, ajatelkaa äitiänne. Mutta he toistivat: — Vielä vähän lisää. Sano pois, missä rahat ovat, tai panemme sinut istumaan alastomana kuumennettuun isoon kolmijalkakattilaan… Ja yksi heistä todella pisti tulen tuon kattilan alle. Mutta ulkoa kuului uusia pyssynlaukauksia, ja äkkiä kaikki rosvot pakenivat. Myöskin emäntäni huomatessaan olevansa yksin pakeni. Minä jäin ullakolle koko yöksi; piilottauduin ruokokasan taakse, ja vielä nytkin joskus tuntuu kuin lymyilisin siellä ja kuulisin roistojen askelet, peläten kuolevani tukehtumalla. Tuon yön jälkeen lakkasin, pelkästä pelosta, olemasta nainen.

Tämä loppuhuomautus huvitti suuresti Mariannaa, joka purskahti nauruun, vaikka kauhu vielä kuristi hänen kurkkuansa. Hän kuvitteli näkevänsä Fidelan piilopaikastaan ruokojen välistä puikahtavan esiin ja muuttuvan äkkiä tytöstä pojaksi. Ja joka kerta, kuullessaan tarinan uudelleen, hän jännittyneenä odotti sen loppua, sydän värähdellen pelosta ja säälistä, ja kuitenkin purren huuliaan, jotta ei nauraisi ennen aikaa.

— Sitten rupesin palvelijattareksi kaniikille, — jatkoi Fidela, — hän oli tullut sille seudulle papiksi. Siitä on nyt parikymmentä tai viisikolmatta vuotta, ja kun hän siirtyi Nuoroon, tulin tänne hänen kanssaan. Totta puhuakseni, meillä on aina ollut onni matkassa. Vain kerran ne varastivat meiltä kanan, mutta se ehkä olikin Maria Conzu, naapurimme. Totta puhuen, Nuoro ei ole seutua, jossa voidaan harjoittaa rosvoamista, sillä täällä on sentään niin paljon väkeä. Ja ajatkin ovat muuttuneet. Mutta pahantekijöitä on silti aina olemassa, ja parasta on, ettei liiaksi luota turvallisuuteensa.

Marianna ei erityisesti välittänyt tästä huomautuksesta, vaan nosti päätään pielukselta ja kysyi:

— Miten teistä tuli poika? Miksi teistä tuli poika? Miksi pilkotte puita taittamalla ne polvea vasten? Miksi nyhdätte irti nauloja hampailla? No, vastatkaa! Olette siis renki, ettekä piika! Vastatkaa toki. Sanokaa totuus.

— Niin, totta pulmakseni, olisinpa kernaammin tahtonut olla renki kuin piika.

Silloin Mariannan kauan tukahduttama nauru remahti ullakkohuoneen salaperäiseen varjoon.

Sitten tarinat taas jatkuivat.

* * * * *

Kuluneiden vuosien aikana Fidelan olemus ei ollut muuttunut. Mariannan istuessa pihalla illan suussa tumman lehtikujan suojassa, jonka yläpuolella taivas punoitti iltaruskosta, Fidela naulasi kiinni portin lautaa, joka oli haljennut auringonpaahteesta.

Marianna oli antanut hänelle naulat, sitten hän istuutui varjoon ja katseli silloin tällöin uutta kuuta, joka nousi kaihomielisenä kuin hekumasta puoleksi sulkeutunut silmä. Ja kun hän ajatteli salaisuuttaan, näkyi hänen silmissään kuun viehkeään lempeyteen vivahtava välke. Mutta palvelijattaren läsnäolo häiritsi häntä. Päivä päivältä, hetki hetkeltä, ongelma hänen ajatuksissaan yhä pakottavammin vaati ratkaisua.

Entä jos Simone saapuisi?

Miten hän ottaisi hänet vastaan? Miten hän välttäisi vankilansa vartijattaren valppauden?

Siihen oli vielä aikaa. Marianna odotti odottamistaan, ja hiljaisuuden vallitessa hän luuli kuulevansa nuoren miehen askelet, jotka yhä lähestyivät.

Hänen päivänsä olivat muuttuneet yhdeksi ainoaksi odotuksen unelmaksi. Ahdistuneena hän odotti myös isänsä tuloa, Sebastianon käyntiä, juhlapäiviä, voidakseen mennä kirkkoon ja hengittää ilmaa Simonen sisarten läheisyydessä. Kaikki oli odottamista ansaitsevaa, kun se vain toi Mariannalle jotakin, mikä oli yhteydessä Simonen kanssa.

Kun Fidela oli naulannut valmiiksi porttilaudan, Marianna nousi ja meni varovasti avaamaan portin, katsellen tietä molemmille puolille. Oli sunnuntai-ilta; ehkäpä edes palvelija olisi tullut asialle vuoristosta. Mutta iltahämy pimeni pimenemistään. Pääskytkin poistuivat ääneti, viimeisen kerran sujahdettuaan punervan taivaan hohteessa mustien talojen yli, eikä ketään tullut. Toisella puolen autiota katua, yläpuolella ruskeita kirkontorneja, liiteli punainen pilvi tulikaarena. Kaikki muu oli vuoroin tummaa ja veripunaista, yläilmoissa vielä hehkui salaperäinen hohde, joka vähitellen sammui varjoihin. Ja rakastuneiden nuorten maalaispoikien kuorolaulut täyttivät ilman kaihoa uhkuvalla intohimolla. Marianna painoi ohimonsa portin pieleen, ajatellen, ettei hänen ihailijansa voinut tulla laulamaan hänen ikkunansa alle. Kuinka kaukana he olivat toisistaan! Niin etäällä, kuin olisivat olleet maan vastakkaisilla äärillä. Niin kaukana, että kun sitä oikein ajatteli, tuntui siltä kuin ei toista olisi ollut olemassakaan. Mutta kun hän siinä tarkemmin punnitsi tilaansa, hänen sydämensä paisui epätoivosta. Ja Simonen askelet kaikuivat aivan selvinä hänen sisällään, ja hänen sydämensä syvyydessä Simonen ääni lauloi täyttäen illan lemmenvakuutuksilla.

Hän palasi lehtikujaan. Jokaisen ohikulkijan askelten tömistessä hän nosti päätään kuunnellakseen, ja näin hän jatkoi, kunnes palvelijatar palasi jälleen sulkemaan portin.

— Jättäkää se vielä vähäksi aikaa auki! sanoi Marianna ankara sävy äänessä.

— Joku voisi tulla sisälle.

— Jos tulee, niin tulkoon!

Fidela sulki portin tästä huolimatta, mitään sanomatta. Hänen kenkiensä kolina pihan kivityksellä muistutti todella vanginvartijan askelia.

Hän sytytti öljylampun, kuroittaen sen sydäntä tulipesän liekkiin ja kattoi pöydän. Ateria oli yksinkertainen, ruoka muistutti köyhän väen ravintoa: paahdettua leipää, johon oli sekoitettu juustoa ja vihanneksia. Mutta kokonainen juusto oli tuotu pöytään, ja palvelijatar leikkasi siitä tiheään leveitä viipaleita, syöden runsaasti leipää, niinkuin paimenilla on tapana. Sitten hän nosti vesikipposen ja joi pitkin siemauksin. Marianna sitävastoin melkein hermostuneena näistä talonpoikaisista elkeistä söi ainoastaan kuivan leipäpalan ja palasi ulos.

Sirkat lauloivat viiniköynnöksen lehdillä ja etäältä kuului sarvipöllön vaikeroiva valitus. Missä oli Simone, keskellä yön salaperäisyyttä, sarvipöllön valittaessa? Mutta nythän kuului selviä lähestyviä askelia. Ne päätyivät portin eteen. Marianna kavahti pystyyn, sydän sykkien niin rajusti, että koski. Hän meni avaamaan ja tunsi heti Sebastianon tupakan ja metsäläishajun.

— Kas, kas, — sanoi tulija astuessaan pihaan, yhä jotain ivallista äänessä ja katseessa, — kas vain, taisit odottaa minua?

He istuutuivat ulko-oven eteen, ja Sebastiano kääntyi kutsumaan palvelijatarta.

— Tulkaahan tänne: näinpä tuossa tienmutkassa seisovan viisi miestä, vaippapäähineet yllään. Ne ovat, jumal’avita, varmaankin rosvoja. Täti Fidela, olkaa valppaana tänä yönä!

— Jäätkö sinä puolustamaan meitä? — sanoi palvelijatar ivansekaisella äänellä, — onko sinulla linkkuveitsi mukana?

— Täti Fide! — ilkkui Sebastiano uhaten häntä leikkisästi: — Totta totisesti pakenette tänä yönä ullakolle!

Marianna nauroi. Mutta Sebastiano jatkoi:

— Mariannaan ne eivät käy käsiksi, sillä ne tietävät varsin hyvin, että vaikka riisuisivat paidan hänen päältään, hän ei siitä välittäisi tuon taivaallista.

Silloin Marianna huomautti vilkastuen:

— Kuinka niin? Enkö sitten pidä huolta itsestäni?

Sebastiano kääntyi sivulle ja siirsi jakkaransa Mariannan viereen. Hän oli sinä iltana leikkisällä tuulella, mutta sanoi pisteliäitäkin seikkoja.

— Totta kai, Marianna, huolehdit itsestäsi. Mutta laiminlyöt kaikkein parhaan. Annat ajan mennä menojaan. Mitä teetkään täällä yksin kuin lumikko pesässään?

— Mitä se sinua koskee? Vai onko sinulla jokin ehdotus?

— Saattaapa ollakin! Mutta antakaa minulle ensin jotakin juotavaa, naiset. Ja antakaakin hyvää viiniä, jumaliste.

Palvelijatar läksi noutamaan viiniä.

— Oletko käynyt karjatalossa? — kysyi Marianna, hiljentäen ääntään. Ja hän luuli huomaavansa, miten miehen silmät säihkyivät, ja melkein pelkäsi vastausta.

Niin, hän oli todella käynyt karjatalossa. Hän oli nähnyt Mariannan isän, hänen palvelijansa, karjan ja miehet, jotka irroittivat puista Ozieren liikemiesten tilaamaa korkkiainetta. Siinä kaikki. Mutta pelkästään niiden paikkojen mainitseminen, jonne Marianna oli jättänyt sydämensä, aiheutti hänessä sisäisen väristyksen ja herätti valonaistimuksen pimeässä. Ja hän odotti, että Sebastiano kertoisi lisää. Mutta tämä lasketteli leikkiä palvelijattarelle, ojentaen hänelle lasin täytettäväksi ja nykäisten häntä esiliinasta.

— Istuutukaa tähän viereeni ja kaatakaa minulle viiniä. Ei tässä tarvitse kitsastella, eihän se ole vertanne. Ja sanokaapa, minne piilottaudutte tällä kertaa, jos nuo ystävänne tulevat?… Yksi heistä oli nuori ja kaunis kuin nainen. Eikö niin? Ja kirves oli teroitettu?

Hänen intonsa palauttamaan mieleen tuota hirvittävää tapausta alkoi herättää Mariannassa epäluuloa. Hän vetäytyi taapäin, ja palvelijatar, joka ei pitänyt siitä, että tästä aiheesta laskettiin leikkiä, kaatoi viiniä vastaamatta. Sebastiano asetti lasin maahan ja jatkoi:

— Nähkääs, täti Fide, jos tämä Marianna ei tule järkeväksi niin nuo rosvoystävänne eräänä kauniina iltana ovat täällä. Valvokaa, täti Fide, pitäkää silmät auki. Toistaiseksi torkutte, ette näe ettekä kuule mitään. Aion lahjoittaa teille koiran, koska teidän koiranne, niinkuin kaikki pappien koirat, ei enää hauku. Se on liian lihava ja nukkuu alati.

Todellakaan vanha koira, jota nuo molemmat naiset pitivät pikkupuutarhassaan, ei koskaan haukkunut. Marianna älysi tai luuli älyävänsä liian paljon ilkeitä salaviittauksia Sebastianon puheessa. Hän alkoi ärtyä ja sanoi, ääni kuulostaen jäiseltä, osaavansa kyllä pitää loitolla tungettelevat miehet:

— Sebastiano, on sopimatonta solvata ihmisiä.

Sebastiano tarttui lasiinsa ja ryyppäsi ääneti. Sitten hän vuorostaan vastasi välinpitämättömänä muutamiin Mariannan kysymyksiin, hereten leikkiä laskemasta.

He puhuivat laitumista ja elonkorjuusta, ohrasta ja lampaista ja siitä, miten Marianna aikoi käyttää korkkiaineesta saamiaan rahoja: hän tahtoi ostaa lähellä olevan karjatarhan, mutta siihen tarvittiin lisää rahoja. Täytyi odottaa toiseen vuoteen ja myydä elukoita. Mutta se oli vaikeata, kun isä Berte ei tahtonut suostua, ollen perin kiintynyt lehmiinsä ja hiehoihinsa. Ei siis muu neuvona kuin odottaa, tai saada naapuri-karjatarhan omistaja suostumaan lyhennysmaksuihin. Mutta tämä oli vaikeata, melkeinpä mahdotonta, sillä tuo omistaja tuskin suostuisi vähittäismaksuihin tai odottamaan seuraavaan vuoteen. Ehkä hän jo hieroi kauppaa jonkun toisen ostajan kanssa. Mariannan tuli ottaa lukuun se mahdollisuus, ettei saanut lunastetuksi tuota karjatarhaa, ja että päällepäätteeksi hänen naapurikseen saattoi tulla joku vastenmielinen henkilö. Hän puhui tästä tyynesti, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenut. Eiväthän mitkään maalliset asiat häntä syvemmin liikuttaneet, hän kun oli kokonaan tuon yhden ainoan ajatuksen valtaama. Mutta äkkiä Sebastiano vilkastui, käänsi kasvonsa Mariannaan päin, katsoi häneen terävästi hämärässä ja sanoi puoliääneen, ikäänkuin he molemmat olisivat oivaltaneet hänen sanojensa oikean tarkoituksen:

— Lähettäkäämme Simone tuon karjatarhan omistajan luo taivuttamaan häntä…

Marianna kauhistui. Hänestä tuntui kuin kamala musta siipi olisi kosketellut häntä, ja ensi kerran hän vaistosi koko sen kauhean seikan, koko sen etäisyyden, joka eroitti hänet, rehellisen, tunnollisen ja puhtaan naisen, rosvosta, jommoinen Simone oli.

Seuraavassa tuokiossa hornamaiset aaveet vilahtivat esiin hänen mielikuvituksestaan: portti ponnahti auki ja Simone tuli, lupauksensa mukaisesti, mutta auttamaan häntä pahanteossa, tai tekemään pahaa hänelle itselleen, ryöstämään hänen tavaroitaan, tekemään hänelle väkivaltaa, kiristämään…

Mutta hetken kuluttua, kun Sebastiano ei vielä ollut noussut, vaan yhä istui ivahymy huulilla, mielissään siitä, että oli voinut ilkkua ja nöyryyttää häntä, Marianna sydämessään pani vastalauseen enemmän itseään kuin häntä vastaan. Tuntui kuin hän olisi kammoksunut sitä mahdollisuutta, että kykenisi puuttumaan paheksuttaviin tekoihin.

— Sebastiano, — hän virkkoi vakavana, ja samalla viha väristen kurkussa, — sinä alat puhua yhä mielettömämmin.

* * * * *

Kauan senjälkeen kuin Sebastiano oli lähtenyt ja palvelijatar oli käynyt tarkasti sulkemassa portin säppiin ja poikkipönkällä, istuutuen ikkunan viereiseen kulmaukseen odottamaan emännän sisällepaluuta, Marianna istui paikoilleen vaieten, liikkumattomana.

Hän ajatteli vielä Sebastianon puheita; ei enää voinut epäilläkään, ettei hän arvannut Mariannan salaisuutta. Mutta hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi Sebastianoon nähden; eihän tarvinnut muuta kuin puhua tuimasti hillitäkseen häntä. Marianna ajattelikin nyt etupäässä, miten vapautuisi palvelijattarensa valvonnasta, jos Simone tulisi.

Se oli ylen vaikeata, mutta välttämätöntä.

Jäätyään yksin hän kuuli kiusakseen nukahtaneen Fidelan hiljaista kuorsausta, joka muistutti viilan nirhaamista. Mutta siitä huolimatta hänen ajatuksensa palasivat hänen ja Simonen väliseen kohtaamiseen, hän kuvitteli yhä vielä puhuvansa Simonen kanssa, jonka pää lepäsi hänen polvillaan, ja jolle hän uskoi kaiken tuskansa, kaiken ahdistuksensa. Ja hän muodosti mielessään kuvan kahdesta jyrkästi erilaisesta Mariannasta, joista toinen puhui Simonen kanssa, kumartuen hänen ylitseen kuin lähteen veden yli, johon turhaan koetti kastella huuliaan, ja toinen oli valpas, välinpitämättömänä kuunteleva, valmis puolustautumaan ja puolustamaan varomatonta kaksoissisartaan. Mutta kun miehen askelet kaikuivat tiellä, selvinä ja yhä lähestyvinä, pysähtyen portille, hän tunsi uudelleen sydämessään haikeata tuskaa. Hän kavahti ylös henkeään pidättäen ja avasi. Tuo mies oli ohikulkija, joka sattumalta oli pysähtynyt ja nyt nopeasti poistui.

Marianna palasi sisälle, vielä värähdellen mielenliikutuksesta. Hän näki palvelijattaren heräävän ja nousevan jäykkänä. Mutta hän oli tietoinen siitä, että kaikki valvonta oli turhaa, että hän hetken tultua osaisi murtaa kaikki esteet. Ja hän meni huoneeseensa, laskeutuen vuoteeseensa väsyneenä, mutta yhä odotellen.