VI

Kesä oli pitkä ja kuuma. Sitten äkkiä lokakuun lopulla alkoi kylmä aika. Usvat verhosivat jo pitkiksi käyneet yöt, ja Orthobenen vuori sauhusi lakkaamatta Mariannan pihaa vastapäätä olevalla taivaanrannalla. Itse kalliotkin näyttivät sulavan harmaiksi höyryiksi. Ja Mariannan sydänkin menehtyi alakuloisuudessa. Aika kului — kului turhaan.

Joulun lähestyessä satoi lunta. Jouluaattona Marianna istuutui hetkeksi ikkunan ääreen. Laaksot ja vuoret, muuttuneina valkoisiksi kuin marmori, ja vaalean taivaan alla hohtaen vieläkin valkoisempina, näyttivät hänestä suurelta hautausmaalta. Hän tunsi hiljaisuuden ja tuon kolkon kirkkauden erikoisesti keskittyneen hänen talonsa ympärille; hänet valtasi ajatus, ettei talvi koskaan loppuisi. Tuontuostakin kuului lyhyt kumea tömähdys. Se oli lumi, joka möhkäleinä putosi lehtikujan puulastoilta.

Eivät karjatalon miehet edes tänä iltana tulleet tervehtimään. Iltapäivällä Sebastiano oli tapansa mukaan käynyt epämääräisellä tervehdyksellään, oli laskenut leikkiä palvelijattarelle, kehoittaen häntä huolellisesti sulkemaan portin tuona yönä, koska »kolme Itämaan viisasta» jo oli tulossa ja joukoittain varkaita samoili seudulla haeskellen heitä, käyttäen hyväkseen kaikkea, minkä suinkin saivat käsiinsä. Ja viimein hän huolellisesti pukien vaipan ylleen sanoi lähtiessään serkulleen katsoen häntä silmiin:

— Tänä iltana ihailijasi aivan varmaankin tuo sinulle lihavan porsaan, josta kai säästät minulle palan.

Näin hän kiusasi häntä salaviittauksillaan. Ehkä tuollaiset puheet olivat pelkkää pilaa, mutta niillä oli se vaikutus, että Marianna tunsi sydämensä rajusti sykkivän joka kerta kuin hänet näki. Kuitenkaan ei Simonen nimeä koskaan oltu mainittu heidän keskusteluissaan.

Sebastianon mentyä Fidela sulki portin. Ilta näytti muodostuvan surulliseksi molemmille yksinäisille naisille. Mutta olihan jouluaatto aina ollut samanlainen, aina kaniikin ajoilta asti, joka meni kirkkoon puoliyön aikaan palvelijan saattamana, sallimatta naisten liittyä seuraansa tai kutsua jouluvieraita, ja kirkosta palattuaan hän illallista syömättä vetäytyi huoneeseensa. Ei, Marianna ei koskaan ollut huvitellut, ei edes kuusitoistavuotiaana.

Ilta-aterian jälkeen hän istui lieden ääressä; ja vaikka pesän punainen hohde ympäröi häntä, hänestä tuntui kylmältä ja että hän yhä vielä oli tyttö, joka yksin, salaa laskeutui yläkerrasta alas setänsä paluuta odottamaan ja toivoi, että tämä toisi jonkun mukanaan, ja että hiukan vietettäisiin joulua niinkuin muissa kristillisissä kodeissa.

Eräänä vuonna Simone oli saattanut kaniikin jouluyöjumalanpalvelukseen. Mutta heidän palattuaan sieltä hän oli pyytänyt lupaa lähteä illalliselle vanhempiensa luo, eikä Marianna siitä illasta muistanut enempää.

Muuten hän ei mielellään muistellut sitä lyhyttä aikaa, jolloin Simone oli ollut hänen palveluksessaan. Silloinen Simone oli ollut toisenlainen, nöyrä kuin orja, muuan niitä monia surullisia kuvia, jotka olivat kadonneet menneisyyden kehyksistä, kasvot, jotka olivat uponneet kaivon pohjaan.

Lopetettuaan askareensa Fidela lukitsi oven ja istuutui hänkin valkean eteen permannolle. Marianna katseli seinälle kuvastuvaa palvelijattaren kotkamaista varjokuvaa ja sanoi katkerana:

— Mitä hauskaa saamme tänä juhlailtana, täti Fide!

— Se on sinun oma vikasi, Marianna; sinä et ole syntynyt huvittelemaan!

— Mitä minun sitten pitää tehdä? — hän kysyi, painaen alas päänsä, vakavampana kuin mitä toinen luulikaan. — Entä te, oletteko koskaan huvitellut?

— Minun kohtaloni ei ole ollut samanlainen kuin sinun, Marianna. Mutta jos olisin ollut sinun asemassasi, en olisi suinkaan elänyt niinkuin sinä.

— No sanokaa, mitä olisitte tehnyt!

Ja kun palvelijatar pidättyi vastaamasta, hän hermostui.

— Olisitte ottanut miehen, siinä kaikki, sen tahdoitte sanoa. Sekö muka sitten on huvittelemista? Niin, ja jouluyönä hän olisi kutsunut luokseen ystävänsä laulamaan, ja he olisivat päihdyttäneet itsensä. Ja meidän tehtäväksemme, jotka olisimme tehneet työtä koko pyhän, olisi jäänyt viinin laskeminen laseihin; siinä kaikki.

— Marianna, erehdyt! Järkevä mies, hyvä aviomies on jotain vallan muuta vaimolleen.

— Ja mistä löydän tuon hyvän aviomiehen? Ei kukaan huoli minusta.

Silloin palvelijatar katsoi häneen soimaten.

— Älä pilkkaa Jumalaa. Sinä itse et huoli, Marianna. Olenhan minä palvelijattaresi, eikä minun pitäisi puhua näin. Mutta tänä yönä syntyi Kristus, ja hän sanoi, että kaikki olemme samanarvoisia hänen edessään. Annahan siis minun sanoa sinulle yksi seikka, Marianna. Sinä olet sulkenut sydämesi kuin lippaan. Ja mitä on sen sisässä? Sinä yksin tiedät sen. Mutta siellä on jotain, mikä painaa mieltäsi.

Ensin Marianna oli kohottanut kasvojaan ylenkatseellisesti, ja hänen silmäripsensä liikkuivat kuin linnunpoikasen hennot siivet. Mutta äkkiä hän todella tunsi sydämellään painon, joka häntä ruhjoi, hänen salaisuutensa nousi ylös kurkkuun ja tuntui tukehduttavan häntä. Hän painoi päänsä vielä alemmaksi ja kuuma kyynelharso poltti hänen silmiään: ne olivat rakkauden, nöyryytyksen ja epätoivon kyyneliä. Sillä tuskin hän enää odottikaan. Ja hänen salaisuutensa ahdisti raskaana hänen sieluaan kuin kuoleva, joka lepää sen henkilön sylissä, joka häntä rakastaa ja toivoo hänen parantuvan, mutta tuntee hänen kanssaan kuolonkamppauksen tuskia. Ja palvelijatar oli lukenut hänen silmistään hänen salaisuutensa ja tiesi, että tuo nöyryytys oli sitäkin suurempi, kun se oli hyödytön.

Joskus Marianna luuli vihaavansa Simonea. Miksi hän olikaan ilmestynyt hänen elämäänsä? Simone oli vienyt hänen rauhansa, ylpeytensä, niinkuin ryöstetään karitsat lammasnavetasta, ja sitten vetäytynyt piiloon metsän tiheikköön.

Joka sunnuntai-aamu Marianna näki Simonen sisaret ryhmänä, ensin kaksi, sitten taas kaksi, ja viimeksi vanhimman, ikäänkuin vartioimassa toisia, liikkumattomina polvillaan paljaalla lattialla kirkossa, joka aluksi oli tyhjä. Heillä oli yllään punaiset ja mustat vaatteet. Pään ympäri oli kierretty leveä musta nauha, jonka lomitse pilkistivät heidän läpikuultavan kalpeat kasvonsa. He rukoilivat kädet ristissä sylissä, käsissä rukousnauha, joka liikkui hitaasti jäykkien sormien välissä, ikäänkuin koneellisesti. Kaksi ensimmäistä ja kaksi seuraavaa heistä oli siihen määrin toistensa näköisiä, että olisi luullut heitä kaksoisiksi. Marianna polvistui takimmaisen viereen ja kuvitteli olevansa heidän sisarensa. Hänen sydämensä sykkäili ja koko hänen ruumiinsa värähteli kuin soittimen kieli halusta puhutella noita nuoria naisia ja pyytää tietoja Simonesta. Kun he käänsivät silmänsä tervehtiäkseen häntä, hän luuli näkevänsä Simonen silmät kaukaa — unelmien ja kärsimyksen kaivon pohjasta. Mutta hän ei rohjennut tiedustella heidän veljensä asioita ja poistui näennäisesti tyynenä, sulkeutuneena rakkauteensa, joka päivä päivältä muuttui yhä kirpeämmäksi suruksi.

Ei, jos Simone olisi tahtonut, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta eikä rohkeutta lähettää hänelle tietoja. Mies, joka todella rakastaa, ei voi elää noin, kaukana ja vaiti kuin kuollut.

Monenmoiset levottomat ajatukset kalvoivat hänen sieluaan. Synkät näyt, hirviömäiset kuin pilvet, jotka lakkaamatta nousivat vuorten takaa, sukelsivat esiin mielen kätköistä. Sitten äkkiä kaikki seestyi. Simonen sanojen muisto kosketteli hänen sydäntään kuin iloisen sään tuuli, kuin aamutähden tuike, joka toi mukanaan toivon kirkkaan sarastuksen. Se varmuus, että Simone oli palaava, sai hänet taas nostamaan pään pystyyn, kuuntelemaan. Ja hän luuli kuulevansa hänen askelensa kaukaa, maailman teiltä, ainoastaan häntä lähestyen.

Siinä hän varmaankin jo oli! Sillä nuo askelet lähestyivät todella, palvelijattaren mutistessa jotakin, jota hän ei enää kuullut. Ne askelet olivat lumen hiljentämiä. Mutta Marianna tunsi ne, ne olivat nopeat, joustavat kuin villilampaan askelet vuorilla.

Jos se oli kuvittelua, se oli joka tapauksessa niin voimakas, että hän ponnahti pystyyn ja tuki itseään kädellä seinään, jotta ei kaatuisi. Sitten hän astui muutaman askelen ovea kohti, ja kun palvelijatar kiiruhti avaamaan ja astumaan ulos edellä, Marianna tarttui häneen ja pakoitti hänet pysähtymään.

— Täti Fidela, minä tahdon avata… tuli sieltä sitten kuka tahansa.
Täti Fidela, tehkää minulle mieliksi.

Hänen kelmeät kasvonsa, hengästyksensä ja rukoileva äänensä ilmaisivat paremmin kuin selvät sanat, kuka oli se henkilö, joka seisoi portin takana.

Fidela yritti vielä vastustaa, hän kun vaistosi, että emäntänsä odottama henkilö oli vihollinen.

— Marianna, pidä varasi! Olemme kaksi yksinäistä naista.

Ensi kerran niin monen orjuusvuoden aikana Marianna nousi vastarintaan. Intohimo antoi hänelle melkein raa’an voiman, hän veti palvelijattaren yläkerran portaille asti, ja hiljaisuudessa ja pimeässä hänen äänensä kaikui outona, käheänä, käskevänä:

— Menkää tiehenne. Minulla on määräämisvalta tässä talossa.

Hän ei koskaan jäljestäpäin voinut unhoittaa palvelijattaren askelten kolinaa, kun tämä nousi ylös portaita ja kulki huoneiden läpi. Hänestä tuntui kuin koko talo olisi järkkynyt hänen yläpuolellaan uhaten häntä kuin raskas paino, jota hän turhaan koetti väistää.

Hän palasi ulos, mutta ei avannut porttia heti. Hän miltei pelkäsi avata. Hiljaiset, melkein epäröivät kolkutukset kaikuivat portin takaa. Nöyrä ääni kutsui kahteen kertaan: »Marianna, Marianna?» ja tuntui soimaavan epäröimisestä, viipymisestä.

Silmänräpäyksen kuluttua pitkäaikainen suru ja talvi lakkasivat. Niiden sijaan tuli tuo yö vuoristossa, kuutamossa ja satakielien laulaessa. Silloin tuntui portti aukenevan itsestään, salaperäisen voiman sysäyksestä, joka poisti kaikki esteet rakastavien tieltä. Simone ilmestyi hänen eteensä kookkaana, tummana, vaippa lumen verhoamana kuin vuoren huippu. Hän astui pihaan varmana, niinkuin entisaikaan, kun oli palannut lammasnavetasta tai keskiyön-messusta, ja astui suoraa päätä keittiöön. Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksin; sitten hän riisui vaipan hartioiltaan ripustaen sen seinälle lähelle pesää, niinkuin oli tehnyt ollessaan talossa palvelijana, irroitti käsivarreltaan kostean ja täyteläisen repun, kyyristyi asettamaan sen permannolle ja kohosi jälleen pystyyn silmät säteillen ilosta.

— Marianna! Olen siis täällä.

Ja pudistaen päätään ikäänkuin ravistaen siitä kosteuden, mutta myös kuin sanoakseen hänelle: Minä se todella olen — hän tarttui Mariannan käsiin kylmästä kohmettunein käsin.

He katselivat toisiaan vaieten. Marianna vapisi, hänen säärensä notkuivat. Hänestä tuntui kuin Simone olisi kietonut hänet katseillaan ja kuin heidän kätensä eivät enää koskaan hellittäisi toisiaan. Ja hänen tahtonsa suli täydelleen nuoren miehen edessä, niinkuin hänen mukanaan ulkoa tullut lumi oli sulanut tulipesän liekin hehkusta.

* * * * *

Hellittämättä hänen käsiään Simone astui askelen taaksepäin paremmin nähdäkseen hänet, sitten hän katsahti käytävän oveen päin ja nauroi hiljaa, taas tehden tuon lapsellisen, pyörivän päänliikkeen. — Täti Fidela puhuu totta, taloon on tänä yönä tullut rosvoja!

Tämä riitti herättämään Mariannan jälleen todellisuuteen.

— Minähän olen talossa emäntä, eikä hän, — sanoi Marianna ääni vakavana, koettaen irroittaa käsiään. — Hellitä, Simone, ja sano mitä olet tuonut minulle. Päästä käteni, — hän pyysi kovemmalla äänellä, tempautuen irti, tuntiessaan nuoren miehen olevan niin lähellä, että hänen henkäyksensä tunki hänen suuhunsa.

— Mitäkö olen tuonut sinulle? Kas tässä, — hän sanoi äkkiä vapautuen ujoudestaan; ja laskeuduttuaan polvilleen hän veti esiin repusta verestä kostean mytyn. — Älä luule, että se on varastettu porsas! Se on kaatamani nuori metsäsika.

Marianna katseli seisoaltaan kiitollisena ja liikutettuna. Lisäksi hän tunsi sääliä ja hellyyttä kuin lapsen antamasta lahjasta: vaatimattomasta, mutta vilpittömin mielin annetusta lahjasta.

Simone avasi hellan kivillä verisen kääreliinan. Metsäsian punaihoinen porsas, jonka vatsa oli tyhjennetty ja täytetty myrtinlehdillä, oli siinä nähtävänä. Sen suu oli auki, siitä törröttivät esiin pitkät torahampaat, ja se näytti vielä tahtovan puraista kuolontuskansa kouristamana. Marianna tarttui kääreliinaan sen kulmasta ja laski lahjan pöydälle, sitten hän pyyhki veriset sormenpäänsä ja istuutui valkean ääreen, pyytäen päännyökkäyksellä Simonea istuutumaan hänen viereensä.

— Suuri kiitos, — hän sanoi ääni tyyntyneenä ja pannen kädet ristiin syliinsä. — Istuhan, Simone. Oletko käynyt äitisi luona?

— Kyllä kävin. Hän voi yhä vielä pahoin; sisareni eivät edes tahtoneet päästää minua sisälle. Kävin siellä, — hän jatkoi, ujona ja epävarmana, tarttui jälleen hänen käteensä, Mariannan hiukan vastustellessa, ja puhdisti etusormen ja peukalon välissä hänen sormensa, johon vielä oli jäänyt veritahra.

He vaikenivat, katsomatta toisiinsa: he ajattelivat samaa asiaa, ja tiesivät sen. Ja Marianna alkoi ensiksi puhua siitä. Hän hellitti kätensä ja kysyi puoliääneen:

— Sanoitko äidillesi, että aioit käydä täällä?

— Sanoin sen hänelle, Marianna.

— Siinä teit oikein, Simone. Ja mitä hän sanoi?

— Hän sanoi, että en tekisi sinulle pahaa. Pane merkille tämä, Marianna: Tarkkaan omantuntoni ääntä. Sentähden en ole tullut aikaisemmin. Marianna, kuulehan minua, kautta uskoni! Pelkään tekeväni sinulle pahaa, ja toverinikin puhuu minulle siitä. Ja kuitenkaan en ole voinut vastustaa kaihoa nähdä jälleen sinut… Ja sinä? Odotitko minua?

Marianna vaikeni. Hän tunsi sydämensä paisuvan ja kurkkuansa kuristavan. Todellisuus ei ollut koskaan ilmennyt hänelle niin selvänä kuin tänä unelmanomaisena hetkenä. Hän tiesi, että hänen ja Simonen kohtalo riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja hän koetti olla sitä lausumatta. Estihän häntä kaikki sitä sanomasta. Mutta silti hän ei voinut valehdella.

— Myönnän sen, odotin sinua.

Ja hän veti pois kätensä hänen kädestään ja kumartui kuin edesvastuunsa painamana. Mutta Simone näytti muuttuneelta. Hän oli noussut ja katseli ympärilleen silmät säihkyen.

— Sinä odotit minua! Tein siis hyvin, kun tulin. Ja nyt?

Marianna vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä.

— Nyt olemme täällä yhdessä.

— Yhdessä, — hän toisti. Mutta kolmannen kerran he vaikenivat, ikäänkuin olisivat olleet kaukana toisistaan ja kuin ei heillä enää olisi ollut toisilleen mitään sanottavaa.

— Yhdessä! — ajatteli Simone, allapäin, voimattomuutensa nöyryyttämänä. — Mitä hyödyttää, että olemme yhdessä, jos en pääse häntä likelle? Mitä teen täällä?

— Yhdessä, — ajatteli Marianna, jäykistyen ylpeyteensä. — Onhan turhaa, että olen häntä niin kauan odottanut. On turhaa, että hän on tullut, jollei hän rakasta minua samanlaisella rakkaudella kuin minä häntä.

Mutta ei hän itsekään tietänyt, millainen tuo rakkaus oli. Saattoiko hänen ja Simonen välillä olla muu kuin yhdenlainen rakkaus, joka oli täynnä surua ja vailla kaikkea toivoa. Marianna oli odottanut kuukausia ja Simone oli vaeltanut kauan, ennenkuin saapui. Ja kuitenkin hänen odotuksensa ja toisen vaellus olivat olleet turhaa, jos ylpeys vielä eroitti heidät.

— Mitä olet tehnyt koko tänä aikana, jolloin emme ole toisiamme nähneet? — kysyi Marianna lopulta.

Simone näytti epäröivän, epäilevän, sitten hän hymyili.

— Mitäkö olen tehnyt? No niin, kerron sinulle kaiken, jos tahdot kuunnella.

Hän kertoi seikkailun papin lammastarhassa ja miten he muun ajan olivat eläneet toverin kanssa melkein aina piileskellen luolassaan, tehden mitättömiä ryöstöretkiä, puhuen joutavia, laulaen ja nauraen yhdessä. Syksyllä oli Costantino sairastunut. Hän oli ollut matkalla vuoren rinteellä olevaan pieneen kirkkoon rukoilemaan; ja hän oli luullut, että häntä ajettiin takaa kuin hirveä. Kun hän ei ollut tahtonut panna toveriaan vaaralle alttiiksi, hän ei palannut heidän tyyssijaansa, vaan vietti yön ja seuraavan päivän Olzain tienoilla olevan laakson pohjukan rotkossa. — Ja kolmen päivän kuluttua näin hänen palaavan kuolemanleima kasvoissa. Hänessä oli ankara kuume ja keuhkotulehdus, ja hän puhui lakkaamatta paosta. Panin hänet makaamaan lämpimille vuodille, sytytin valkean useaan paikkaan lähelle häntä, tartuin lujasti hänen käsiinsä ja istuin hänen leposijansa ääressä viikonpäivät. Hikoilin hänen kanssaan, jumal'avita, ja hourin hänen kanssaan. Hänestä tuntui yhä vain, että hän pakeni, ja että minä pakenin hänen kanssaan. Kun hänen tilansa sitten vähän parani, läksin hänen äitinsä luo, joka tuli mukaani ja jäi luoksemme kolmeksi päiväksi. Tämä teki sairaalle hyvää ja paransi hänet.

Sitten kävi meillä, eräänä kuluneen marraskuun päivänä, niin, siitä on ehkä viisi viikkoa,… Bantine Fera…

Hän lausui tämän nimen matalalla äänellä, ikäänkuin kunnioittavasti, mutta myös arkaillen ja ylpeillen. Ja hän katsahti heti Mariannaan, nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät häneen. Marianna kuunteli tyynenä, kasvot käsien peitossa. Bantine Feran nimi ei näyttänyt hänestä olevan merkillisempi eikä hirvittävämpi kuin Costantino Moron nimi. Molemmat loivat vain vähän enemmän varjoa hänen sydämensä pohjaan. Ja tämä loukkasi Simonea.

— Tiedätkö, kuka Bantine on? Hän on uskalias, jopa julmakin, jos niikseen tulee. Mutta hän on minuun kiintynyt; niin, hän tahtoo parastani kuin veli. Hän siis tuli ylös luolaamme… Toisen kerran hän silloin kävi hakemassa minua.

Äkkiä hän vaikeni. Kun Marianna ei oivaltanut Bantine Feran luolassa käynnin tärkeyttä, oli tarpeetonta kertoa jatkoa. Mutta myös epämääräinen epäluulon tunne katkaisi hänen puheensa. Hän puhui sentähden toisista pikkuseikkailuista, mutta tämäntästä uuden toverin nimi palasi hänen huulilleen.

Marianna kuunteli, yhä pysyen kumarassa. Kun Simonen selostus oli lopussa, hän nosti silmänsä; ne olivat niin surulliset ja vakavat, että Simonen kasvot synkistyivät.

— Sinä näytät kovin paheksuvalta.

Vastaamatta Marianna kysyi:

— Entä, jos tuo vanha nainen olisi ollut siellä?

— Mikä vanha nainen?

— Lammastarhan vanha nainen.

Simone tunsi tarvetta purskahtaa nauruun joka kerta, kun tuo lammastarhan seikkailu johtui hänen mieleensä. Hän naurahti nytkin ja tarttui Mariannan käteen, painaen sitä sydämelleen.

— Oletko ehkä mustasukkainen lammastarhan vanhalle naiselle? Jos hän olisi ollut siellä, olisimme tanssittaneet häntä, sen vannon, siinä kaikki. Marianna, minä kammoan verta. Etkö nähnyt, kuinka pyyhin veren sormestasi? Mutta sinä et luota minuun, sinä paheksut minua. No niin, katso minua, — hän sanoi kääntyen kokonaan hänen puoleensa ja pahoittaen hänet nousemaan; — katso minua kasvoihin! Näytänkö minä sinusta pahantekijältä? Ja jos luulisit minun olevan pahantekijän, voisitko pitää minusta?

— En voisi, — vastasi Marianna joutuin.

— Katso siis minua. Mutta älä katso oudoksuen. Minä olen voittava kaiken kuin sodassa. Menisinpä vankilaankin, jos se on välttämätöntä. Otetaanhan sodassakin vankeja. Ja sitten olisin vapaa ja rupeaisin taas sinun palvelijaksesi, pehmittäisin maan jalkojesi alla, ettei se olisi jaloillesi kova. Mitä muuta tahdot minulta? Sano, mitä vaadit minulta. Ennenkuin olin jälleen nähnyt sinut, vankila, kuolema ja helvetti olivat minulle yhdentekevää. Tai tahdoin aina elää keskellä kiviä ja kallioita kuin metsäsika. Mitä välitin minä muusta. Niin. Ja odotin aikaa ja tilaisuutta tullakseni rikkaaksi ja voidakseni auttaa omaisiani. Kaikki muu oli minusta arvotonta. Mutta nyt kaikki on muuttunut. Kun Costantinon äiti kävi luonamme, äiti ja poika rukoilivat, ikäänkuin rotko olisi ollut kirkko. He lukivat rukouksiaan tuulen humistessa. Marianna, vakuutan sinulle, että minä olin lyyhistynyt rotkon perälle, enkä liikuttanut huuliani, mutta rukoilin heidän kanssaan. Tällaiseksi sinä olet tehnyt minut, olet puhaltanut minuun jälleen lapsen mielen! Tällainen olen nyt, Marianna! Katso minua!

Ja Marianna katseli häntä silmät niin kosteina kaihosta, että Simonen mieleen muistui luolan läheisessä pensastossa oleva lähde. Ja hän tuntui sukeltavan ja vaipuvan tuohon veteen ja kuolevan siihen. Hän nojasi päänsä Mariannan poveen ja vaivutti sen sitten hänen syliinsä, ikäänkuin olisi äkkiä nukahtanut. Ja Marianna muisteli heidän ensi kohtaamistaan, satakielen laulua, joka puhdisti yötä ja tuntui karkoittavan heidän läheltään kaikki pahat henget. Ja hän painoi käden silmilleen riisuakseen sen ylpeydenverhon, joka eroitti heidät toisistaan.

Niin tuo verho raukesi, eroittava seinä luhistui. Nyt hän näki selvästi sen Simonen, jota hän hartaasti oli odottanut, Simonen, joka oli vaeltanut pitkän vaivalloisen taipaleen saapuakseen hänen luokseen. Lepuuttaessaan päätään Mariannan sylissä hän todella oli saanut jälleen lapsen mielen — viattoman lapsen, jolle äiti neuvoo oikeata tietä.

Silloin ei Mariannassa enää ollut häpeää, ei pelkoa, ei ylpeyttä. Hän tunsi vain vastuunalaisuutta, joka häntä melkein peloitti. Mies oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Hän saattoi katkoa hänet kuin kukkasen, käyttää häntä aseenaan. Vain muutama sana, ja hänen kohtalonsa oli muuttuva.

Hän siis epäröi, eikä puhunut. Hän hyväili sormillaan hänen kosteita hiuksiaan ja heikko väristys järkytti hänen polviaan hänen päänsä painon alla.

— Nouse, — hän sanoi lopulta. — Tiedät mitä sinulta odotan, Simone. Älä luule, että tahdon sitä pelosta. Tahdon, että sinä todella vapaudut kaikesta syyllisyydestä, että peset sielusi puhtaaksi kuin kasvosi lähteessä. Niinkuin olen odottanut sinua kuusi kuukautta, odotan sinua kuusi vuotta, mutta sinun tulee palata luokseni kuin uudesti kastettuna. Niin kauan kuin harhailet kuin Lucifer karkoitettuna taivaasta, pahahenki on seuranasi. Se on pukeutuva ihmishahmoon imeäkseen vertasi, oli se sitten Costantino Moro tai Bantine Fera tai joku muu, mutta se on sittenkin pahahenki, ja väliin se on oleva sinua niin lähellä, että se tuntuu olevan sisälläsi.

— Se on totta! — sanoi Simone syvästi huoaten.

— No niin, Simone, täytyy paeta pahaahenkeä. Sinun tulee sulkeutua kuin luostariin, rangaistusta ja katumusta varten. Mutta ensin sinun tulee tarkoin tutkia omaatuntoasi ja noudattaa neuvoani, jos oma tahtosi sen täydellisesti hyväksyy.

— No niin, olkoon niin, jos sinä niin tahdot, — näin hän alkoi, mutta pelkkä todellisuuden henkäys jääti häntä uudelleen, ankarammin kuin lumimyrsky, joka oli seurannut häntä vuorilta. Hän näki edessään Bantinen eläimellisen suun ivahymyn ja epäröi, tokko antaisi lupaustaan.

Ne olivat tuskallisia hetkiä, joiden kuluessa molemmat sielunsa himmeimmässä sopukassa toivoivat, että taas olisivat kaukana toisistaan, ja ajattelivat, että parasta olisi ollut, jos eivät koskaan olisi toisiaan nähneet.

Marianna sanoi ääni hiukan painuksissa:

— Simone, sinun ei pidä luvata mitään, jos ei omatuntosi sano sinulle, että voit pitää sitä.

Simone huokasi taas syvään, ikäänkuin olisi ollut hengästynyt. — Tunnustele sydäntäni, Marianna. Se tuntuu pakahtuvan. Niin, lähdenpä vankilaan. Sitähän sinä tahdot. Mutta minäkin tahtoisin olla varma sinusta. En pelkää edes kuolemaa. Kertahan täytyy kuitenkin kuolla. Mutta tahtoisin olla varma sinusta.

— Mitä minun siis tulee tehdä, jos et usko sanaani?

He kumartuivat yhdessä valkeaa kohti, vaieten, ikäänkuin tutkien hiilloksen kuvioista kohtaloansa. Molemmat ajattelivat taas samaa, mutta eivät rohjenneet sitä lausua.

— Minäkään en tahdo tehdä sinulle vääryyttä, sanoi Marianna lopulta hiljaa. — Minullakin on omatunto, enkä tällä hetkellä tiedä, teenkö sinulle hyvää vai pahaa, neuvomalla sinua menemään vankilaan. Ja jos sitten kadut? Oletko todella varma siitä, ettet ole tehnyt niin paljon pahaa, ettei sinua tuomita useiden vuosien rangaistukseen?

— Pitkän vankilarangaistuksen vaaraa ei ole olemassa, jos oikeutta noudatetaan. Mutta minulla on vihamiehiä, ja minua syytetään rikoksista, joita en ole tehnyt. Kuitenkin vannon sinulle, Marianna, vannon sinulle äitini kautta, etten häntä enää näe, jos valhettelen. En ole koskaan vuodattanut ihmisen verta.

— Älä luule, etten tiedä, miten vakavaa se on, jota sinulta vaadin, Simone. Sen tiedän, ja tiedän myös, mitä sinä minulta vaadit korvaukseksi. Olemme siis yhdenarvoiset, niin Simone, olemme yhdenarvoiset.

Marianna hulmahti punaiseksi sormenpäitä myöten ja alkoi väristä.

— Ei siis ole muu neuvona: antakaamme vihkiä itsemme avioon.

Simone kavahti pystyyn jäykkänä, säikähtyneenä riemusta. Hän tarttui Mariannan käsivarteen ja käänsi hänet kokonaan puoleensa. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Ja hän alkoi hiljaa nauraa, kuin olisi joutunut järjiltään.

Marianna pelästyi; hän katsoi Simoneen ja sai takaisin mielenmalttinsa.

— Älä naura, älä naura noin!

— Tiedän, tiedän… sehän on vakava asia. Suo anteeksi, — hän virkkoi nöyränä.

Sitten Simone ajatteli, mitä muuta voisi sanoa hänelle, tuottaakseen hänelle iloa, palkitakseen häntä. Mutta hän ei keksinyt mitään. Hän luuli jo luvanneensa hänelle kaiken ja antaneensa kaiken. Hänen päähänsä juolahti ajatus avata valtasuonensa ja antaa verensä valua Mariannan jalkoihin, sillä kiitollisuuskin tuntui selittämättömän raskaana painavan häntä.

Lopulta hän huudahti:

— Marianna, tahdon tulla kunnon ihmiseksi. Saat nähdä, että tästälähin olen toinen.

Sitten hän hajoitetuin sormin painoi hänen kylkiään, ikäänkuin paremmin lähestyäkseen häntä, kohotti häntä hieman maasta kuin viinimaljaa, josta tahtoi juoda, ja painoi suudelman hänen huulilleen.