VII
Leväten vuoteessaan Mariannalla oli taas, samoin kuin ensi kohtaamisen jälkeen karjatalossa, se tunne, että hän oli uneksinut. Ja kuitenkin hänen sydämensä sykki vilkkaasti, ja hän tunsi itsensä kevyeksi kuin olisi saanut siivet lähteäkseen lentoon.
Kuu ja lumi valaisivat huonetta. Kirkonkello kaikui ulkona ennen auringonnousua kiihtyvässä pakkasessa; se kalkahti tiheään ja kirkkaana kuin jään peittämälle katolle putoilevat lasipuikot. Kello kutsui aamumessuun, ja hän kuuli Fidelan liikkuvan portaiden yläaskelmalla ja sitten astuvan niitä alas, valmistuen lähtemään kirkkoon. Marianna kuunteli hänen askeliaan tuntien epämääräistä pelkoa — pelkoa siitä, että äkkiä näkisi hänen astuvan huoneeseen, leuka pistäen esiin mustan myssyn nauhojen alta, pyöreät silmät ankaroina, vaieten ja vihamielisenä. Olihan hänen salaisuutensa, samoin kuin kaikki muukin nyt palvelijattaren vallassa.
Parasta oli siis sanoa tuo salaisuus hänelle täydelleen, uskoa hänelle sielunsa avain. Lisäksi hän ajatteli, että mairittelemalla häntä luottamuksellaan, hän voisi saada häneltä apua vaikeana hetkenä.
Hän nousi vuoteesta, avasi oven ja kutsui hiljaa. Kun Fidela sitten astui sisään kynttilä kädessä, valmiina lähtemään aamumessuun, puettuna tummaan pukuunsa, rauta-anturakengät jalassa ja rukousnauha ranteella, Marianna pakeni takaisin vuoteeseen ja peitti lapsellisesti kasvonsa raidin liepeellä.
— Fidela, minulla on jotakin sanottavaa sinulle. Luonani kävi mies viime yönä.
Ja tämän sanottuaan hän paljasti punoittavat kasvonsa, johon säkenöivät silmät loivat oudon rohkeudenilmeen.
— Älä häikäise silmiäni tuolla kynttilällä, — hän sanoi kääntäen päätään pieluksella. En ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Se mies, joka kävi täällä viime yönä, on minun sulhaseni.
Palvelijatar asetti kynttilän pesukaapille ja kääntyi vuoteeseen päin, odottaen, että emäntänsä jatkaisi.
Ja hän jatkoi:
— Hän on sulhaseni.
Ja hän kohosi istumaan vuoteessa, säikähtyneenä siitä, mitä sanoi, mutta päättäneenä sanoa kaiken.
— Hän on köyhä, minua nuorempi, sanalla sanoen mies, jonka kanssa en voi mennä naimisiin julkisesti. Ei hänellä tosin ole mitään pidättäviä siteitä. Mutta silti emme voi solmia aviota samoin kuin muut ihmiset. On kuitenkin välttämätöntä, että, menemme naimisiin, sielujemme pelastuksen vuoksi, ja myös hänen elämänsä pelastamiseksi. Jos niin ei tapahdu, Fidela, saatamme kuolla kuolinsynti omallatunnollamme. Kuule siis, luotan sinuun kuin mieheen, Fidela. Sinä et saa puhua tästä. Olemmehan päättäneet solmia salaisen avioliiton. Tämän tahdoin sanoa sinulle.
Palvelijatar katseli häntä näyttämättä hämmästyneeltä. Hän vain hiukan hermostuneesti kohenteli rukousnauhaansa ranteen ympärille.
— Kuka tuo mies on?
— Hän on palvelija, nimittäin hän oli palvelija muutama vuosi sitten.
Minäkin olin palvelijatar, ja niin me tutustuimme toisiimme.
— Sinäkö muka olit palvelijatar, Marianna?
— Niin, mikä muu kuin palvelijatar minä olin tässä talossa? Ja tuon miehen sinä tunnet; se on Simone Sole.
— Marianna, oletko sairas?
Marianna oikaisi selkänsä suoraksi, olkapäät paljaina, ja painaen raitia rintaansa vasten. Hän hengitti raskaasti, ja ojensi uhmaten kasvojaan eteenpäin.
— Niin, niin, minä Marianna olen tehnyt kaiken tämän. Te olette sulkeneet Mariannan kuin rahan lippaaseen, mutta hän on paennut siitä. Niin, menen vaimoksi palvelijalle, rosvolle, mitä se sinua liikuttaa. Hän ei ainakaan ole kiintynyt minuun omaisuuteni vuoksi. Niin, niin, menen naimisiin hänen kanssaan, sillä saan vapaasti määrätä omat tekoni.
Fidela lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja näytti suojelevan häntä varjollaan.
— Marianna, — hän sanoi oudon hellästi, ikäänkuin todella olisi puhutellut sairasta — sinä olet emäntä talossa, ei kukaan sitä kiellä. Sinä voit avata ja sulkea. Minulla ei ole oikeutta sinua tuomita. Kysyn sinulta vain: Etkö ajattele isääsi?
— Isälläni ei enää ole määräysvaltaa minuun. Hän oli käskijäni lapsuudesta alkaen. Hän menetteli minun suhteeni niinkuin parhaaksi näki. Nyt se riittää.
— Ja kuitenkin on velvollisuutesi mainita se hänelle. Miksi sanot sen minulle, palvelijallesi?
— En, en sano sitä kellekään muulle, Fidela! Sanoin sen sinulle, koska olet täällä ja näet, mitä minä teen, enkä tahdo, että arvostelet minua väärin.
— En minä sinua arvostele. Voithan ajaa minut talosta ja menetellä mielesi mukaan.
Marianna laski päänsä pielukselle. Väristys tuntui hänen selässään. Hän näki palvelijattaren varjon pimentävän vuoteen ja luisevan ja vahvan käden painavan olkaansa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut puun tai kallion varjossa, siihen paenneena myrskysäällä. Hän tunsi Fidelan kookkaan ruumiin lämmön ja muisti lapsena vietetyt yöt, ullakkohuoneen vuoteen, ahdistuksen ja ilon siitä, että oli palvelijattaren läheisyydessä.
Eihän mikään ollut muuttunut siitä ajasta. Hän kuvitteli vielä olevansa lapsi. Sama ullakon salaperäisyys vallitsi hänen nykyisessä makuuhuoneessaan, jossa hän varttuneena naisena asusti. Tarujen henkilöt olivat ruumiillistuneet, selittämättömät seikat olivat pukeutuneet havainnollisiin muotoihin, ja silti kaikki oli yhä vielä salaperäistä.
Molemmin käsin hän tarttui Fidelan hänen olkapäällään lepäävään Käsivarteen, kuin oksaan nojaten, ja painoi siihen huuliaan, tukahduttaakseen nyyhkytyksensä.
— En oikein tiedä, miten tämä on tapahtunut, — hän sitten sanoi hilliten itseään; — olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, mutta pelkään. Tuntuu siltä, kuin alati näkisin unta ja kuin joku käsi johtaisi minua. Se johtaa minua, mutta seuraan sitä, sillä se on minun tahtoni mukainen. Olen ajatellut kaikkea, enkä peräydy askeltakaan, vaikka isäni pelastaminen olisi kyseessä. Se on minun kohtaloni, Fidela! Turhaan vastustat minua, turhaan puhut. Se on minun kohtaloni.
Hän oikaisi itsensä taas vuoteelle ja huokasi kuin vapautuneena taakasta.
— En ole ummistanut silmiäni viime yönä. Nyt olen väsynyt ja tahdon nukkua, — hän mutisi, jälleen peittäen kasvonsa.
Fidela kumartui hänen ylitseen.
— Marianna, sinä olet tämän talon valtijatar ja voit menetellä niinkuin tahdot, mutta kun uskoit salaisuutesi minulle, voit kuunnella neuvoani. Pyydä isääsi tulemaan tänne ja avaa hänelle sydämesi. Me olemme kaikki sokeita, Marianna, ja tarvitsemme toinen toisemme tukea. Olethan sinä harras kristitty ja tunnet Herran käskyt. Ja isä on aina isä.
Marianna tunsi miten Fidelan karkea käsi kosketteli hänen raidin peittämiä kasvojaan, tehden siinä ristinmerkin, niinkuin hänen tyttönä ollessaan, karkoittaakseen pahat ajatukset. Hän muisti sen kauhun tunteen, joka oli vallannut hänet tuona yönä vuoriston karjatalossa Simonen ensi katseesta, mutta hän ei muuttanut päätöstään.
— Anna minun nukkua. Olen väsynyt, ja päätäni särkee. Sitten annan sinulle vastauksen.
Palvelijatar oli itsepäinen:
— Salli minun lähettää kutsumaan isääsi. Sitten olen rauhallinen.
— No lähetä hänelle sana, — sanoi Marianna viimein väsyneenä.
Jäätyään yksikseen hän tunsi sisällistä rauhaa. Nyt, kun hänen salaisuutensa oli puhjennut esiin hänen sisimmästään, hän tunsi itsensä vapaammaksi ja vahvemmaksi. Hänestä tuntui kuin hänen salaisuutensa olisi levännyt hänen povellaan kuin vastasyntynyt lapsi; ja hän nukahti sen viereen.
Tällävälin palvelijatar meni aamukirkkoon.
Hän oli sulkenut portin kahteen kierrokseen ohut katkeruuden hymy ankaroilla huulillaan. Hän ei mistään hinnasta olisi pettänyt emäntäänsä, mutta mietti keinoa pelastaakseen hänet. Hänen käsityksensä oli, että Marianna oli sairas, päähänpiston riivaama. Se oli karkoitettava. Jos kaniikki vielä olisi ollut elossa, hän olisi voinut raamattu kädessä manata pois sen hirvittävän kirouksen, joka uhkasi taloa. Mutta heitä oli siellä vain kaksi yksinäistä naista, eikä hän toivonut suuria Berte Sircan avusta. Jos hänen antoi hääriä keskellä hiehojaan, paimenen työkaluineen, hoidellen maitoa ja juustoja, niin hän täytti velvollisuutensa tunnollisesti. Mutta jos hän joutui vastapäätä toista miestä, jos hänen eteensä osui jokin elämän vaikeus, niin hän varisi maahan kuin lehti tuulessa.
Ja silti oli välttämätöntä kutsua hänet. Ja jotta hän malttaisi jättää navettansa tänä lumisena kylmänä vuodenaikana ja tempautua irti elukoiden vaalimisesta ja niiden suojelemisesta kylmältä, täytyi lähettää hänelle sana, että asia oli kiireellisen tärkeä. Tehtyään tämän Fidela seurasi rauhoittuneempana jumalanpalvelusta. Hän ei koskaan kääntynyt Jumalan puoleen pyytämään apua erityisissä tapauksissa. Jumala voi auttaa meitä sairaudessa ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttämisessä. Mutta kun tulee sellainen onnettomuus, kuin tämä Mariannan, se on johtunut omasta viasta. Sellaisessa tapauksessa Jumala voi suorastaan kieltää apunsa. Fidela muisti, miten oli kauhuissaan avuksihuutanut Jumalaa tuona yönä poloisen isäntäväkensä ullakolla. Jumala ei ollut häntä kuullut, ei ollut auttanut. Korvaukseksi Herra myöhemmin oli suonut hänelle voimia palvella toisia koko ikänsä, pahasti kärsimättä heidän suruistaan ja itse ollen vapaa suruista, sanalla sanoen, hän oli voinut ansaita leipänsä ja leposijansa ja auttaa isäntäväkeään. Oikeastaan hän harrasti Mariannan asiaa sentähden, että katsoi sen palvelijan velvollisuudekseen. Hänen emäntänsä suru ja intohimo eivät häntä hellyttäneet; mutta täytyi auttaa emäntää. Jos hän olisi sairastunut, Fidela olisi lähettänyt noutamaan lääkäriä. Samalla tavoin hän nyt lähetti noutamaan Berte Sircaa.
Kun hän palasi, Marianna vielä nukkui. Hän nousi myöhään sinä päivänä ja läksi hänkin kirkkoon. Sieltä hän kotiutui kalpeana ja alakuloisena, eikä koko päivään puhunut mitään. Hän vältti Fidelan seuraa, ikäänkuin olisi hävennyt, ja illan tultua hän istuutui lieden ääreen, odottaen yötä.
Tultuaan takaisin sisälle porttia sulkemasta Fidela luuli näkevänsä hänen hymyilevän. Ja hänkin hymyili tuota hymyään, joka loi hänen ankariin kasvoihinsa hohteen, mikä muistutti kuun valoa harmaakivikalliolla.
— On turhaa, että lukitset portin, — sanoi emäntä, hiukan kiusoittuneena ja ivallisena, — täytyy kuitenkin jälleen avata, sillä hän palaa. Hän lupasi ja tulee varmasti.
Palvelijatar istuutui sanaakaan virkkamatta. Muutamaan hetkeen ei lämpöisessä ja suljetussa keittiössä kuulunut muuta kuin lumimöhkäleiden tömähdys, joita jatkuvasti putoili lehtikujan säleiltä. Ja samalla valkean liekit, luoden valoa ja varjoja seinille, tuntuivat kuvastavan niihin molempien naisten epämääräistä levottomuutta.
Myöhemmin kuului kaukaa askelia ja ääniä, mutta ne tulivat etäisestä maailmasta, joka oli eristetty Mariannan olinpaikasta.
— Näet, — hän virkkoi pitkään vaiettuaan, — ettei isäni tule. Huomaat, että vaikka olisin sairas, hän ei silti rientäisi tänne. Hän rakastaa enemmän elukoita.
— Huolehtiminen toimeentulosta on elämässä tärkeä asia. Ja hoitaahan hän sinun omaisuuttasi.
— Niin, yhä vain omaisuus ja omaisuus, ei mitään muuta! Enkö ole aina sanonut sitä?
— Ja minäkin sanon sinulle jotakin, Marianna, älä vain pane pahaksesi.
Luuletko, että Simone, jos sinä et olisi rikas…?
Mutta Marianna kääntyi häntä kohti ylenkatseellisen ylpeänä; viha valtasi hänet siinä määrin, että hän näytti aikovan puraista häntä.
— Vaiti, Fidela. Mitä sinä tiedät rakkaudesta?
Mutta Fidela ei menettänyt rohkeuttaan. Hän oli pitkin päivää märehtinyt asioita kuin katkeria ruohoja, joiden karvas maku vielä kirveli kieltä.
— Annahan minun puhua, — hän virkkoi, tuijottaen liekkiin, jonka heijastus väritti hänen silmänsä keltaisiksi kuin kotkalla. — On totta, että minä en ymmärrä rakkautta. Juuri sentähden, että olen köyhä ja että olen palvelija. Jos olisin ollut rikas, olisivat miehet häärineet ympärilläni ja opettaneet minulle rakkauden. Sillä mies sen naiselle neuvoo. Nainen on kuin puu, jonka mies sytyttää. No, mitä sinä sitten tiesit siitä viime talvena?
— Aivan oikein! Mutta et kai väitä, ettei minulla ollut miehiä ympärilläni?
— Väitänpä kyllä. Keitä sitten olisi ollut? Tuo jääpuikko, pikkuserkkusi Sebastiano.
— Ja miksi sinä, muiden vartijoiden kanssa, et päästänyt miehiä lähelleni?
— Koska hetki ei ollut tullut.
— Vai ei hetki ollut tullut. Milloin sen sitten on määrä tulla? Kuolemassako? Minäpä sanon: Nyt se hetki on tullut. Ja jätä minut rauhaan.
— Marianna! — huomautti palvelijatar kääntymättä, — näyttää siltä, kuin et rohkenisi keskustella asiasta ja kuin tahtoisit kostaa jotain. Siinä teet väärin, lemmikkini. Sinä syöksyt silmittömästi onnettomuuden kuilua kohti ja tiedät sen hyvin.
— Aivan niin! — vastasi Marianna yhä kiihtyen. — Syöksyn onnettomuuden kuilua kohti! Ja juuri se miellyttää minua!
— Marianna, Marianna! Puhut kuin lapsi.
— Päinvastoin olen vanha, sitä kai tarkoitat. Sen kyllä tiedän, ja se on onnettomuuteni.
— Sinun onnettomuutesi on täällä, — sanoi palvelijatar, osoittaen sormella otsaansa. Ja lisäksi elät liian hyvissä oloissa. Jos on köyhä ja pakko tehdä työtä, osaa antaa enemmän arvoa elämälle.
— Ja oletko sinä antanut sille enemmän arvoa? Millä tavoin? Niinkuin vetojuhta kuormansa edessä toisten orjana. Anna siis minun käyttää elämääni itseäni varten. Kas se minua miellyttää, — hän toisti oikaisten selkänsä ja iskien kädet polvia vasten. — Tahdon kokea kärsimystä. Tajuan kaiken, silmäni eivät ole sidotut. Olen valmis kantamaan sukulaisteni vihan, koko väestön paheksumisen murinan. Se ei ole vielä mitään. Simone ehkä tuomitaan: se on suuri suru. Mutta en säiky tätä karvasta leipää. Kunhan vain hänen sielunsa ja minun sieluni pelastuvat ikuisuutta varten.
— Mutta sano minulle yksi seikka, Marianna. Miksi menet hänelle vaimoksi? Etkö yhtä hyvin voi taivuttaa häntä astumaan vankilaan? Jos hän rakastaa sinua, hän tekee sen.
— Miksi? No niin, sanon sen sinulle, vaikka sinä et kykene sitä ymmärtämään: Sentähden, että tahdon liittyä häneen enemmän kuolemaa kuin elämää varten.
Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät loistivat. Mutta äkkiä Fidela kuuli hänen vaikeroivan oudosti, näki hänen taas kumartuvan, kasvot käsien peitossa ja sormet kyynelten kostuttamina.
— Turhaa on kiistellä, hän ajatteli.
Peloittava ja vastustamaton voima näytti tempaavan Mariannan pyörteeseensä, samanlainen kuin se rajumyrsky, joka eräänä yönä oli hävittänyt hänen entisen isäntäväkensä talon: itse kohtalon voima.
Mutta Marianna tointui taas. Hän pyyhki silmänsä ja sormensa hihoillaan ja pudisti päätään karkoittaakseen tiehensä kyynelet.
— Muutoin Simone ei ole koskaan tehnyt pahaa. Häntä ei voida tuomita. Ja minä menen hänen kanssaan naimisiin, koska tahdon auttaa häntä. Minkä minä omistan, sen hänkin on omistava, ja raha hankkii oikeutta. Ja talven jälkeen tulee aina kaunis vuodenaika. Muutaman kuukauden kuluttua, keväällä, kärsimys on päättynyt, ja olemme kaikki onnellisia ja rauhallisia. Lähdemme vuoriston karjataloon viettämään toukokuuta, ja hän on oleva kuin tuo iso tammi, joka varjollaan levittää virkistystä koko ympäristöön. Miksi kiusaamme itseämme näin? Enkö seuraa Jumalan lakia? Jumala ei ole luonut rikkaita eikä köyhiä, ei hyviä eikä pahoja. Hän on vain sanonut: »Rakastakaa toisianne ja liittykää toisiinne». Ja niin me teemme. Mutta nouse nyt ja valmista ilta-ateria meille kaikille.
Palvelijatar nousi ja siroitti suoloja metsäsianporsaalle, joka jo oli pujoitettu paistinvartaaseen.
Mutta Simone viipyi ja Marianna kävi taas levottomaksi. Hän meni pihalle ja kuunteli portilla. Hiljaisuus tuntui lisääntyvän pimeän mukana. Olihan Simone luvannut palata. Mutta Marianna tiesi hyvin, ettei hän aina voinut pitää sanaansa, vaikka kuvittelikin olevansa vapaa. Ei kukaan ole vapaa. Hänkin tunsi itsensä entistä tuhat kertaa vahvemmin sidotuksi, näkymättömän kahleen kytkemäksi. Miksi murehtia? Parempi lyyhistyä kuin orja soppeen odottamaan kohtaloansa.
Hän palasi keittiöön ja istuutui entiselle paikalleen. Fidela käänteli tämäntästä paistinvarrasta, jossa metsäsika paistui. Sen kamara oli mustunut, sisästä se oli punerva suolakerroksesta, sisälmykset näyttivät tummilta ja kylkiluut hohtivat vaaleilta. Pienet hampaat ja torahampaat kiilsivät lieden valossa.
Aika kului.
Viini ja leipä olivat valmiina pöydällä. Haihduttaakseen hieman levottomuuttaan ja saadakseen varmuutta siitä, ettei kaikki ollut kuvittelua ja unelmaa, Marianna nousi ullakolle noutamaan rypäleitä. Ruoko kädessä hän katsoi orsille valikoiden terttuja. Ne olivat kaikki kauniita. Ne riippuivat keskiorresta, kuin paljaan lehtikujan säleestä, kaikki marjat hyvin säilyneinä, tuoreina ja keltaisina kuin ambranjyvät. Hän kohotti ruokoa, pisti sen rypäleterttuun, pudotti tämän taitavasti ja punnitsi sitä käsissään. Se ei näyttänyt hänestä tarpeeksi kauniilta, hän otti alas toisen, mutta varsi taittui, rypäleterttu putosi hänen päälleen, rypäleet kierivät hänen vaatteilleen ja alas lattialle kuin katkenneen rukousnauhan helmet. Hän kokosi niitä mikäli voi, alituisesti kohottaen päätään kuunnellakseen ääniä.
Ennenkuin laskeutui alakertaan hän silmäili ulos pienestä suljetusta ikkunasta. Ruudun läpi hän näki osan pikkukaupunkia, jonon mustia ja valkoisia kattoja ja tumman näköpiirin rajalla, matalapilvisen taivaan alla, lumipeitteisen vuoren, joka lepäsi yössä kuin suunnattoman suuri nukkuva valkoinen karhu. Sää muuttui: usvakaistaleita nousi laaksosta ja ilma kävi kosteaksi.
Hiljaisuus oli painostava. Hän avasi pienen ikkunan, kumartui siitä ulos ja tunsi kuin jäätävän naamarin kasvoillaan. Ympäröivä luonto näytti jäihin haaksirikkoutuneelta jättiläislaivalta. Sankkojen pilvien peittämä taivas tuntui laskeutuvan syvemmälle, vaipuvan alas kuin kaamea ruumispeite.
Äkkiä hänen aavistava mielikuvituksensa loi taivaanrannalle tuikkivan valon. Oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa ja satakieli kaiuttaa laulujaan. Hän veti ikkunan kiinni ja astui alakertaan, toisessa kädessä kynttilä, toisessa rypälekori. Ja molemmat, kynttilä ja kori, heiluivat hänen värisevien sormiensa puristuksesta, silti ikäänkuin pitäen häntä tasapainossa.
Simone oli palannut.
Palvelijattaren viipyessä porttia sulkemassa Simone riensi Mariannaa vastaan yläkertaan vievien portaiden juurelle ja kumartui lapsellisesti noukkimaan rypäleen Mariannan korista.
— Marianna, — hän sanoi hiukan nyrpeänä, painaen sitä hänen kättään, jossa oli kynttilä, — mistä johtuu, että Fidela avasi minulle portin ja päästi minut sisälle?
— Hän tietää kaiken. Häntä ei tarvitse pelätä.
— En tarkoittanut sitä, — huudahti Simone nauraen. Minusta täti Fidela pikemmin näytti pelästyneeltä. Tuossa hän jo tuleekin. Sillä tavoinko te vartioitte emäntänne taloa, avaamalla portin rosvoille?
Palvelijatar katsoi häneen kirkkailla ja kylmillä silmillään, koko olemuksessaan jotakin ankaraa ja vihamielistä, mikä herätti nuoressa miehessä epäluuloa, melkein pelkoa. Se ei ollut henkilökohtaista vihamielisyyttä, se kohdistui kaikkiin hirvittäviin miehiin ja peloittaviin seikkoihin, joita Simone edusti. Se oli järkähtämätön viha ja aikomus taistella häntä vastaan kuin itse ruumiillistunutta pahaa vastaan.
Katsoessaan uudelleen Mariannaan, jonka kasvot palvelijattaren sisään astuessa olivat käyneet kalpeiksi, Simone älysi aseman vallan erilaiseksi kuin edellisenä yönä. Nyt kohosi heidän molempien välille todellisuus. Unelma oli päättynyt, tilannetta täytyi punnita.
Hän riisui yltään päällystakin, mutta ei uskaltanut ripustaa sitä seinälle lieden ääreen, talon palvelijan tai isännän tavoin, vaan heitti sen jakkaralle kuin vieras ainakin, jonka pian taas täytyy lähteä, ja äkkiä alakuloisuus ja ujous valtasivat hänet. Ja vaikka Marianna, pyydettyään häntä istumaan vastapäätä, jännittyneenä odotti, että hän puhuisi, hän oli vaiti, pää kumarassa, polvet koukussa katsellen tulipesän kiviä. Tämä muutaman hetken kestävä hiljaisuus oli ulkona vallitsevaa pakkasta jäätävämpi.
Käännettyhän paistinvartaan palvelijatar pyörähti katsomaan ensin
Simoneen, sitten Mariannaan.
— No mitä sanot, Simone? — kysyi Marianna.
— Olen tullut levähtämään kuin matkamies lähteen partaalle, — hän vastasi, äänessä lievä ivansävy.
Sitten hän katsahti Mariannaan ikäänkuin anteeksi pyytäen.
Marianna hymyili hänelle ja kysyi:
— No, entä mitä sanot minulle? Voit puhua vapaasti, — hän lisäsi, —
Fidela tietää kaiken.
— Marianna, — sanoi nuori mies, — asia on vaikeampi kuin luulimmekaan. Olen puhunut äitini kanssa, ja hän meni erään papin luo, pyytäen häntä salaa vihkimään meidät. Äiti ei suoraan maininnut sinun nimeäsi, hän sanoi ainoastaan, että minä tahdon solmia avioliiton erään naisen kanssa, ennenkuin menen vankilaan. Tuo pappi kieltäytyi ja huomautti, että kaikki Nuoron papit tekisivät samoin kuin hän. He pelkäävät kuin jänikset pakkasella. Äitini ei silti ole menettänyt toivoa. Mutta yritys vaatii aikaa…
Marianna katsoi maahan ja vaikeni hiukan epäluuloisena. Näytti siltä, kuin hän ei olisi täysin luottanut Simonen sanoihin, jonka kasvot hulmahtivat punaisiksi.
— Marianna!
— No mitä?
— Mitä sanot tähän?
— Simone, uskonhan mitä sanot, — hän virkkoi nousten. — Mutta pyydän sinulta yhtä. Että äitisi puhuu kanssani.
— Hyvä. Äitini tekee, mitä haluat.
Fidela käänteli paistinvarrasta, ja he molemmat tunsivat hänen olevan heidän välillään; se oli taipumaton todellisuus. Ja palvelijatar huomautti:
— Jos sallitte minun puhua, sanon teille yhden seikan: Sellainen avioliitto, jonka te aiotte solmia, ei ole pätevä muussa kuin kuolemantapauksessa. Avion täytyy olla laillinen. Miksi ette noudata lain määräyksiä?
Simone iski Mariannalle silmää, tahtoen sanoa: Nyt aion minä vastata; ja hän pudisti päätään liioitellun vakavasti:
— Mutta täti Fidela, enhän minä voi mennä pormestarin puheille!
— Totta kai voit, Simone, kun olet päässyt pois vankilasta. Katsot minuun hämmästyneenä. Ja kuitenkin se, mitä sanon, on päivänselvää. Tutkistele omaatuntoasi. Oletko varma siitä, ettei sinua tuomita? Hyvä. Jos et ole siitä aivan varma, miksi tahdot sitoa Mariannan itseesi? Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Jos sinulla on syytä valituksiin, eivät ne varmaankaan kohdistu häneen. Hän kohtelee sinua vertaisenaan. Ja sinun tulee myös osoittautua hänen vertaisekseen. Älä sido häntä itseesi. Hän on yksinäinen nainen, eikä kukaan suojele häntä. Jätä hänelle ainakin hänen vapautensa, sen varalta, että hänen on pakko surra tuomiotasi.
— Riittää jo, Fidela, — tiuskaisi Marianna.
Mutta Simonen kasvot olivat käyneet perin vakaviksi.
— Ei vielä riitä, Marianna. Jos hän todella on kiintynyt sinuun, ja sinä olet kiintynyt häneen, ei mikään side ole sen vahvempi kuin teidän rakkautenne. Ja sinä, Simone, oletko ymmärtänyt, mitä sanoin? — virkkoi Fidela, laskien kätensä hänen olkapäälleen.
Simone tuijotti häneen, istuen jakkaralla; varjot ja valonvälkkeet vuorottelivat hänen silmissään. Kun Marianna yritti karkoittaa palvelijatarta, Simone ojensi käsivartensa ja tarttui Mariannan käteen.
— Marianna, — hän virkkoi surullisella äänellä, — kenties… kenties palvelijattaresi on oikeassa. Mutta, — näin hän lisäsi joutuin nähdessään Mariannan kasvojen synkistyvän, — sinullahan on tässä asiassa ratkaisemisvalta.
Painostava hiljaisuus seurasi. Marianna veti pois kätensä eikä vastannut. Hänkin näytti saaneen sen vakaumuksen, että Fidelan kanta oli oikea. Fidela puolestaan ei ollut varma huomautuksensa tehokkuudesta. Hän valmisteli ilta-ateriaa, mutta ei enää puhunut, hänellä kun ei ollut mitään lisättävää. Mutta emännän liikkumattomuus ja vaikeneminen saivat hänet luulemaan, että Mariannassa piili jotakin tutkimatonta ja lujaa, jota oli turha vastustaa.
Simone taas oli surullinen kuin sulhanen ainakin, joka huomaa, että häiden määräaika siirtyy kaukaiseen tulevaisuuteen. Hän tunsi olevansa väsynyt ja mielensä häiriytyneen ja tuumi, millä keinoin voisi olla edes muutaman hetken kahdenkesken Mariannan kanssa, karkoittaakseen hänestä sen äänettömän ja syvän masennuksen, johon hän oli vaipunut.
Kun ateria oli järjestetty valmiiksi pöytään, Marianna pyysi vierastaan siirtymään sen ääreen. Hän nousi ja loi tutkivan katseen pöytään todetakseen, ettei mitään puuttunut, ja tarttui viinipulloon.
— Fidela, tänä yönä juodaan Marreri-viiniä. Mene noutamaan sitä.
Ja kun palvelijatar epäröi, Marianna katsoi häneen käskevästi.
Fidelan mentyä hän tarttui Simonen käsiin, yhdisti ne, kumartui ja sanoi, kuin painaakseen niiden säilytettäväksi sanansa:
— Sinä et ole mies, jonka tulee välittää palvelijattaren sanoista. Meidän on joko mentävä naimisiin tai erottava. Sinä, minä ja äitisi haemme pappia ja löydämmekin sellaisen, joka on taipuvainen liittämään meidät toisiimme. Minä odotan sinua. Vanno, että teet, niinkuin tahdon.
Simone huokasi syvään, vapautuneena painajaisesta. Hän mutisi:
— Vannon, — ja sulki käsiinsä hänen molemmat kätensä, ikäänkuin kätkien niihin valansa.