VIII
Joulunjälkeisenä päivänä Berte Sirca, nähdessään sään selkenevän, arveli voivansa lähteä liikkeelle karjatalosta Nuoroon ottamaan selvää, mitä naiset hänestä tahtoivat. Hänelle oli sanottu, että Marianna oli terve ja ettei ollut kysymys taloudellisista asioista. Miksi häntä siis kutsuttiin, kun Marianna oli terve ja asiat olivat hyvällä kannalla?
Silti hän läksi matkaan. Saavuttuaan ratsastaen puolitiehen hänen teki mielensä palata, kun taivas taas peittyi sakeihin pilviin ja lunta alkoi sataa. Marianna oli terve ja turvassa lämpöisessä, rauhallisessa kodissaan, uskollinen palvelijatar seuranaan. Hänen tyttärensä oli kuin kuningatar valtaistuimellaan, kun sitävastoin vilusta kankeat hieho- ja vasikkaparat olivat hoidon ja ravinnon puutteessa.
Yksi ainoa ajatus sai hänet jatkamaan matkaansa. Hän toivoi, että oli kysymys Mariannan avioliitto-aikeesta. Jopa hän rupesi arvailemaan, kuka kosija saattoi olla. Toivottavasti se ei ollut mikään talonpoikaishenkilö. Eivät edes kauniit, nuoret ja rikkaat talonpojat olleet Mariannalle sopivia sulhasia. Berten mielestä oli sopivampi joku varakas porvari tai järkiään asianajaja, vaikka ei varsin rikaskaan. Olihan Marianna säätyhenkilöiden tapoihin tottunut, hieno, ja hänellä oli liian paljon huolta omaisuutensa hoitamisesta. Jos hän meni vaimoksi rikkaalle karjanomistajalle tai äveriäälle talonpojalle, hänen täytyi tehdä vielä enemmän työtä, ja se vahingoittaisi hänen terveyttään. Asianajaja sensijaan ansaitsee helposti rahansa ja voi käyttää niitä perheensä tarpeeksi, itseään liiaksi vaivaamatta. Ja lisäksi hän, isä, oli tottunut isännän asemaan. Toinen, karjanomistaja tai talonpoika, häiritsisi häntä.
Mutta jos Marianna tahtoi, menköön vain naimisiin vaikka karjanomistajan tai talonpojankin kanssa. Onhan hän emäntä talossa ja tarpeeksi älykäs tietämään, mikä on hänen etunsa mukaista. Ja lisäksi aika kiitää, sadon pitäisi olla tuleentunut sille, joka sitä jo kauan oli vaalinut. Näiden ajatusten askarrellessa hänen päässään hän saapui perille. Ilta laskeutui jo; täydellinen rauha vallitsi hänen tyttärensä asunnon ympärillä. Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tyttärensä varmasta asemasta, joka kerta kuin astui sisälle tuohon taloon, joka oli ollut kaniikin asunto, ja johon vielä oli painuneena hiljainen luostarileima. Siellä sisällä eleli hänen Mariannansa, ainoa lapsensa, kuin pyhimys kullatussa komerossaan. Ja hän, isänä, saattoi todella olla tästä ylpeä ja liikutettu, sillä olihan juuri hän, uhraamalla isänvaatimuksensa ja luopumalla ainoan lapsensa seurasta, hankkinut hänelle hänen varallisuutensa. Ja hän koetti välttää kaikkea melua taloon tullessaan, jotta ei häiritsisi tätä täydellistä rauhaa. Hän laskeutui siis tietä pitkin portille ja kolkutti sitä hiljaa kämmenellään, hevosen ravistaessa lunta korvistaan.
Marianna tuli itse avaamaan, hiukan kalpeana ja kasvonpiirteet vääntyneinä. Kun hän näki isänsä, hänen ilmeensä muuttui, ja hän väistyi sivulle päästääkseen hänet sisälle.
— Huolitteko vieraista? — kysyi hyvänsävyinen ja leikkisä vanhus perin kunnioittavasti, — annatteko suojaa matkamiehelle?
Pitkä sadetakki yllään, parta lumisena, vartalo kumarassa, hän säkeillä sälytettyine ratsuineen muistutti suuresti noita satuhenkilöitä, jotka ilmestyvät metsistä anomaan vieraanvaraisuutta, koetellakseen ihmisten hyväsydämisyyttä, jota sitten palkitsevat onnen antimilla.
Kuullessaan melua palvelijatar oli rientänyt ulos keittiön portaille kynttilä kädessä. Berte Sirca ehätti häntä tervehtimään, odottaen kuulevansa pikemmin häneltä kuin Mariannalta noita hyviä uutisia. Mutta Fidelan kasvot olivat jäykät, tummien varjojen verhoamat, ja tulija vaistosi heti, että jotakin surullista oli tapahtunut.
— Fidela! — hän virkkoi, äänessä silti iloinen kaiku, laskien käsistään säkit, — miksi olet antanut lumen sataa päähäsi?
Ja hän naurahti, kun vanha nainen vaistomaisesti tarttui valkoisiin hapsiinsa, jotka olivat hiipineet esiin hänen mustan myssynsä alta. Fidelakin naurahti, vetäen suunsa tavalliseen jäykkään hymyyn. Kaikesta huolimatta tuon teeskentelemättömän ja tasaisen miehen tulo loi hiukan valoa taloon. Eihän hänestä ollut suojelijaksi, eikä voinut toivoa, että hän paheksuen vastustaisi Mariannan mielettömyyttä. Mutta hän oli hyvä, ja hyvyys levittää ympärilleen varmaa valoa kuin suljettu lyhty, jota tuuli ei sammuta.
Tällävälin Marianna istui paikalleen lieden ääreen. Hän ei pelännyt, sillä olihan hän tehnyt järkähtämättömän päätöksensä, mutta isän tulosta hän ei odottanut suuriakaan.
Ei, pelkoa hänessä ei ollut. Tuossa valkean ääressä istui nyt hänen isänsä kuin korvesta tullut metsänpeikko. Hänen vaatteensa höyrysivät, ja tämän ohuen höyryn läpi hän mielihyvin katseli tulipesän yläpuolelle ripustettua puuristikkoa, jolle oli ladottu juustoja savustumaan. Niinikään hän silmäili seiniltä riippuvia isoja kuparipannuja, jotka olivat kallisarvoisia, mutta hyödyttömiä, niinkuin se asemakin, jonka hän oli hankkinut tyttärelleen. Ja hän katsoi hymyillen Fidelaan, vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Jos Mariannalla on joku oikku, hän voi sen myös toteuttaa». Mutta Fidela ei vastannut hymyyn. Ja Berte tunsi hetki hetkeltä selvemmin, että onnettomuus oli tullut taloon tai että se oli tulossa.
— No, miten asiat ovat täällä? — hän kysyi katsahtaen Mariannaan. — Sitten hän jatkoi haihduttaakseen epäluuloaan: Eilen Sebastiano kävi luonani, ja minä kysyin, oliko hän kuullut mitään täältäkäsin, kun minulle oli lähetetty sana tulla tänne. Ja hän vastasi nauraen: Ehkäpä on kysymys jostakin naimistuumasta!
Marianna säpsähti. Mitä Sebastiano tiesi asiasta? Hän loi kiireisen, epäluuloisen katseen palvelijattareen, ja hänen teki mielensä sanoa heille molemmille jotakin katkeraa.
— Fidela kaiketi tahtoo teiltä neuvoja, hän kun aikoo mennä kihloihin…
— Marianna! — huudahti palvelijatar. — Tekeekö tässä mielesi laskea leikkiä?
— No eipä minulla ole syytä itkeäkään.
Hänen hymyssään oli jotakin julmaa. Mutta hänen isänsä pysyi harhaluulossaan, ja nähdessään tyttärensä näin äkkiä iloisena, hän arveli, ettei ollut syytä siihen levottomuuteen, että hänen Mariannansa, tuo rikas ja järkevä nainen, joka omisti niin paljon tämän maailman hyvää, ja joka oli ylen hyveellinen, ei olisi onnellinen. Olihan hän saavuttanut varman aseman elämässä. Olihan hän, isä, eronnut hänestä, kalleimmastaan, jotta hän tuon aseman saavuttaisi.
— Anna hänen vain laskea leikkiä, Fidela. Eihän hän ole nähnyt rosvoja talossa, niinkuin sinä.
Berte Sirca tunsi oitis, miten jäätävä siipi kosketteli hänen selkäänsä, ikäänkuin tuulenpuuska olisi rajusti paiskannut oven auki: hänen edessään Marianna istui kuolonkalpeana, pää taaksepäin painuneena. Hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nosti päänsä pystyyn, kasvot kovina kuin marmori.
— Isä, hän virkkoi käheästi, häneen katsomatta. Juuri rosvon olen päästänyt talooni, ja tahdon mennä hänelle vaimoksi. Ja sanoakseni teille asian täydellisesti, mainitsen hänen nimensäkin: Simone Sole.
* * * * *
Ensin vanha isä näytti nöyränä kumartuvan, kädet ristissä polvilla, alistuen peruuttamattomaan tapaukseen. Mutta tämä johtuikin siitä, että isku oli liian ankara, se esti häntä melkein hengittämästä. Lopulta hän kohotti rukoilevan katseensa, mutta ei kohdannut tyttärensä silmiä.
— Marianna! — hän sopersi — palvelija — palvelija, hän toisti rohkaistuen. — Rosvo! Ja jos hän edes olisi kuuluisa rosvo, jos edes olisi Giovanni Corraine!
— Minun silmissäni hän on suurin kaikista maailman miehistä, — sanoi
Marianna.
Ja hän kumartui, peittäen käsillä kasvonsa, päättäen olla väittelemättä.
Isä nousi — pudistaen olkapäitään vapautuakseen taakasta, jonka alle luuli luhistuvansa. Hän katseli ympärilleen; kaikki näytti hänestä muuttuneelta, ikäänkuin todella rosvojoukko olisi tunkeutunut taloon, levittäen siihen kuolon epätoivoa. Sitten hän haki palvelijattaren uskollista katsetta, rukoillen häneltä, silmät tuskan täyttäminä, neuvoa ja apua. Mariannaa hän ei enää ottanut lukuun. Olihan tytär siinä hänen edessään kuin kuollut, roistojen surmaama.
Fidela vastasi hänelle ainoastaan katsein ja nyökkäyksin: Tämä on tuo tosiseikka, tämä on taloa kohdannut onnettomuus. Mutta heidän seisoessaan Mariannan edessä, joka todella oli kalpea ja liikkumaton kuin kuollut, molemmat vaistosivat, että kaikki suru ja vastustus oli turha. Ja tämä juuri oli kaikkein kauheinta, että oli mahdotonta muuttaa tosiseikkaa.
Vanha mies alkoi saamattomuudessaan vapista. Hänestä tuntui, kuin hänet olisi masennettu, sidottu. Mutta olihan maailmassa vielä voimakasta väkeä, joka kykeni auttamaan.
Ja hän veti syvään henkeä, melkein varmana, että oli löytänyt parannuskeinon.
— Entä hyväksyykö pikkuserkkusi Sebastiano tuumasi?
— Pikkuserkkuni Sebastiano! Hän on isäntä omassa talossaan, ja minä emäntä omassani.
Vanhus rupesi molemmin käsin nykimään partaansa milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, kääntäen päätään näiden liikkeiden mukaan. Ei, Marianna ei välittänyt kenenkään mielipiteestä. Oli turhaa hakea apua häntä vastaan.
— Mutta miksi teit tämän, tyttäreni? Miksi teit tämän?
Marianna ei vastannut. Eihän hän itsekään sitä tietänyt, vaikka moneen kertaan oli sitä itseltään kysynyt pitkinä odotuksen öinä, hämäränhetkinä, jolloin mieli uppoaa tajunnan syvyyksiin kuin sukeltaja meren pohjaan.
— Mikä onkaan pälkähtänyt päähäsi, Marianna rakas? Simone Sole! Paimen, palvelija, mies, joka ei ole kyennyt luomaan itselleen vapaata asemaa, joka ei edes kelpaa rosvoksi. Onko sellainen sinulle sopiva aviomies? Mikä hänessä on voinut lumota sinut? Mitä hän voi antaa sinulle? Ei yhtään mitään. Kerjäläinen voisi antaa sinulle enemmän.
— Ja juuri sentähden hän miellyttää minua.
— Senkö tähden hän miellyttää sinua? Mutta oletko päästä vialla, tyttäreni? Ethän toki enää ole lapsi.
— Juuri sentähden.
— Mutta ehkä olitte jo yksissä tuumin hänen palvellessaan talossa? Silloin sinä olit nuorempi, voitte vapaasti lähennellä toisianne, eihän kukaan pitänyt teitä silmällä.
— Se ei ole totta, — vastusti Fidela. — Heillä ei ollut silloin mitään yhteistä.
— Se on tosi, — vahvisti Marianna. — Mutta kaikki tämä ei kuulu asiaan. Ja turhaa on tehdä kysymyksiä, isä. Olen ilmoittanut teille asian, se oli velvollisuuteni. Älkää koettako enempää kiusata minua.
— Kiusata sinua! Voiko isä kiusata tytärtään? Minäkö, Marianna? Sinä itse kiusaat itseäsi. Minä taas olen aina valvonut parastasi, olen luullut kieltäneeni itseltäni kaiken sinun hyväksesi. Olen erehtynyt, tunnustan sen taivaan Herran edessä, olen erehtynyt.
— Niin, — sanoi tytär, heltyneenä hänen nöyrästä surustaan, — olette erehtynyt.
Ja isä harhaili lieden ympärillä ja kyyristyi istumaan hänen viereensä kuin orja, kuin koira, joka olisi tahtonut nuolla hänen kättään.
— Marianna, Marianna! kuulehan minua, sano, että ainakin mietit vielä asiaa.
Tytär näytti jo miettivän, kasvot käsien varassa, selkä kumarassa ahdistuksen painosta.
Ja niin he istuivat muutaman hetken ääneti, ollen melkein suunniltaan, mutta silti odottaen ääntä, etäistä valoa, joka olisi neuvonut heille oikean tien.
— Sinun tulee todella ajatella asiaa, Marianna, ennenkuin teet niin mielettömän teon. Naimisiin… naimisiin, miten voit mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä hän senjälkeen aikoo tehdä?
— Hän menee vapaaehtoisesti vankilaan kärsimään rangaistuksensa.
— Jumala minua auttakoon, näenkö unta, tyttäreni? Nukunko, hourinko? Otan tästä käteeni kuuman hiilen tunteakseni, näenkö unta, vai olenko hereillä. Sinä olet sairas, Marianna, on välttämätöntä kutsua lääkäri.
Tytär vaikeni taas. Hän ei enää vastannut isänsä sanoihin. Mutta kun palvelijatar katsoi tarpeelliseksi tulla väliin, toistaen isän kehoituksen sanomalla: — Mietihän ainakin vielä asiaa, ennenkuin teet lopullisen päätöksen, — Marianna nosti päänsä pystyyn ja virkkoi heihin katsomatta:
— Olen jo miettinyt ja tehnyt lopullisen päätökseni! Jättäkää minut rauhaan.
Hän peitti taas kasvonsa eikä enää näyttänyt tahtovan kuulla edes isänsä puhetta. Ainoastaan vanhuksen mainitsema Sebastianon nimi herätti hänessä epäröimistä, levottomuutta, outoa aavistusta, jota hän ei kyennyt määrittelemään. Mutta hän ei pelännyt mitään. Jos Sebastianokin tunsi hänen salaisuutensa, mitä se häntä liikutti? Mitä voi Sebastiano tehdä vastoin hänen ja Simonen tahtoa? Ei kukaan voinut tehdä mitään vastoin heidän tahtoaan, jos he pysyivät lujina rakkaudessaan ja oikeassa päätöksessään.
Hänestä tuntui siis kuin isän rukoukset, neuvot, uhkaukset olisivat kajahtaneet kuuroille korville ja putoilleet maahan kuin kivet, joita pojat huvikseen viskelevät puihin. Ja isä tunsi selvästi voimattomuutensa ja herkesi puhumasta, tyttärensä itsepäisen vaikenemisen pakoittamana.
Sitten seurasi jälleen odotuksen ja levottomuuden päiviä.
Simone ei palannut, ja Marianna luuli eksyneensä oudoille maille, taivaanrantaa peittäviin usviin.
Talvi oli tavattoman ankara. Toisinaan itätuuli pyyhkäisi pois lumihunnut Orthobene vuoren huipuilta, ja aurinko vilkutti leikillisesti silmää pilvien lomitse kuin vieras, joka tuo lahjoja ja iloa taloon. Mutta ankara talvi painoi ennen pitkää uudelleen hunnun vuorten huipuille, verhosi esineet varjoihin ja pakoitti maan jälleen vaipumaan kolkkoon uneensa.
Mariannalla oli se tunne, että hänkin oli hautautunut lumeen ja että hänen täytyi olla vaiti ja asemillaan kuin siemenen, joka ei vielä idä. Näin hän vietti päivänsä lyyhistyneenä lieden eteen, kädet ristissä otsalla. Näytti siltä, kuin hän olisi palvonut tulta. Väliin hänen korviinsa saapuivat kaukaiset äänet ja huudot. Hän muisti silloin, että oli karnevaali, mutta nuo äänet ja huudot, tuntumatta ilon merkeiltä, kaikuivat hänestä päinvastoin kärsivien ihmisten synkiltä hätähuudoilta.
Hänkin olisi tahtonut huutaa sillä tavoin, mutta ei voinut. Ja joka aamu herätessään kylmässä huoneessaan, jota lumen ja taivaan heijastus valaisi, hän ajatteli:
— Ehkä hän tänään tulee, — ja äkkiä synkeä päivä aukeni hänen eteensä kuin rosoinen simpukka, jonka sisällä hohti toivon helmi.
Mutta hetket kuluivat turhaan ja yön laskeuduttua surukin laskeutui hänen ylitseen kuin talven kolkko vaippa maille.
Eräänä helmikuun päivänä hänen pikkuserkkunsa Sebastiano tuli tavalliselle hiukan juhlalliselle tervehdykselleen.
Pitkään aikaan ei häntäkään ollut näkynyt, hänellä kun oli täysi työ karjansa suojelemisessa pakkaselta ja nälältä.
Hän astui sisään, käynti hiukan huojuvana — mikä kerran oli antanut Fidelalle aiheen verrata häntä myrskyssä merellä keinuvaan veneeseen, — ja istuutui Mariannan eteen. Ikkunanpuoliskot, jotka olivat kosteat, oli avattu ja ruostuneista rautaristikoista tippui vesipisaroita, punaisia kuin veri. Keväinen ilma tunki sisään, ja kattojen yläpuolella, joista viimeiset jääpiikit olivat kadonneet, liiteli pieniä kirkkaita pilvenhattaroita taivaan sinessä, joka näytti uhkuvan lapsellista ihmettelyä. Ja vuoripuron etäinen solina tuona hiljaisena aamuhetkenä kertoi suloisista, kaukaisista seikoista, ruohosta, kostealehtisistä tammista, jotka huojuivat kuin myrskystä pelastuneet haaksirikkoiset, karjatalon nuorimmista karitsoista, jotka himokkain katsein imevät emänsä maitoa, koirista, jotka iloissaan haukkuvat nähdessään illalla tulien tuikkivan kaukana siintävässä hämyssä, ja kuusta, joka laskee Olienan laakson jo täydessä kukassa olevien mantelipuiden taakse.
— Kaunis sää tuo sinut näille maille. Ole tervetullut, — sanoi Marianna.
Sebastiano katseli häntä hymyillen, paljastaen kauniit hampaansa. Hän oli tavallista laihempi ja kalpeampi, jakun nuo terveet hampaat välkkyivät kärsimyksen runtelemista kasvoista, saattoi luulla hänen vastikään parantuneen taudista. Hänen hymyillessäänkin oli vihertävien silmien pohja varjojen verhoama.
Mariannalle riitti yksi ainoa katse ilmaisemaan, että hänessä oli jotakin outoa, ikäänkuin heidän kylmähkö ja hyödytön sukulaisuutensa olisi katkennut, ja kuin hän, sukulaisuuden verhosta huolimatta, olisi lähestynyt Mariannaa samanlaisena kuin muut, vihamielisenä kuin kaikki muut.
— Mikä hornan talvi, — sanoi Sebastiano, sivellen kädellään säärystimiään, — eipä vuosikausiin ole nähty moista. On täytynyt taistella kuin sodassa, ja nyt kevätpuoleen ollaan märkiä kuin tulvavedestä noustua. — Oh, — hän huokasi noustessaan — täytyypä olla rikas kuin sinä, tai olla vailla kaikkea, voidakseen elää vapaana huolista.
— Onpa täälläkin ollut huolia.
— Sinulla! — hän virkkoi hiukan ylenkatseellisesti. Mutta heti hän näytti katuvan ja loi alas varjojen peittämän katseensa.
— Minulla!? Miksi ei minullakin voisi olla huolia?
— Sinulla!? No niin, voihan niin olla. Mutta on mukava, vaikka jotkut huoletkin painavat, istua lämpöisen lieden ääressä, kaikkien onnen lahjojen ympäröimänä.
Entä ulkoa tulevat vastoinkäymiset?
— Se on totta. Kirottu olkoon kuolemansynti! Niin, ulkoa tulevat vastoinkäymiset. Tarkoitat sydäntä, joka värähtelee, — värähtelee myrskyssä merellä!
— Sebastiano! Sydämeni on sisällä; se on suljettu lippaaseen.
— Anna siis minulle lippaan avain!
— Avainta ei ole. Tuo lipas on tärveltynyt, aukeamaton. Mutta mitä se sinuun koskee?
— Koskeepa kyllä.
Hän kovensi ääntään ja pudisti äkkiä päätään, katsoen Mariannaan uhkaavasti.
Ja Marianna tunsi sydämensä sykkivän lippaan sisällä. Ja tuon salaisen uhkauksen johdosta hänessä heräsi uusi tunne: pelko.
Mutta heti puolustautumisvaisto sai hänet jäykäksi.
— Mitä sinä oikeastaan tahdot? — kysyi hänen suora katseensa, joka tuijotti sukulaiseen.
Ja hän ajatteli:
— Et koskaan ole antanut minulle apuasi, et myötätuntoa, et suorastaan mitään omasta itsestäsi. Ja nyt yrität riistää minulta sen, mikä on minun omaani.
— Marianna! — virkkoi Sebastiano, povi ahdistuksen paisuttamana, jota hän vaivoin koetti tukahduttaa, — Marianna, — hän jatkoi hiljaa, jotta pihalle poistunut palvelijatar ei kuulisi. — Olen tullut puhumaan kanssasi vakavista asioista. Niin, talvi on ollut pitkä ja kylmä, minä en ole käynyt täällä, koska olen saanut lakkaamatta taistella omaa raivoani ja samalla kylmää viimaa vastaan. Ja sitten luulin, että sinun asiasi ovat olleet pelkkää pilaa, ohimeneviä.
Marianna katsoi häneen luomiaan räpäyttämättä, ikäänkuin kooten hänen sanansa silmiinsä.
— Sinä näyt ottavan asiat pilan kannalta. Minä puolestani en ole tottunut pilaan.
Odotettuaan, että hän jatkaisi, Sebastiano kysyi kotvan kuluttua:
— Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, serkku? No niin, olethan älykäs. Toisinaan lasketaan pilaa, mutta ykskaks leikki muuttuu vakavaksi. Ja niinpä sanon sinulle: Mitä aiot tehdä? Etkö tahdo neuvotella sukulaistesi kanssa? Mitä aiot tehdä?
Hän nousi ja sulki ikkunan. Nojaten sen pieleen hän katsoi pitkään Mariannaan, silmät milloin kirkkaina toivosta, milloin taas sameina raivosta.
— Marianna, monesti isäsi näinä viime aikoina on käynyt luonani. Hän on murheesta sairas. Hän näytti aikovan uskoa minulle huolensa, mutta sitten hän läksi pois vastaamatta kysymyksiini. Silloin oivalsin, että tässä piili jotain perin vakavaa. Nyt olen täällä, Marianna. Kohota pääsi, tahdon, että katsot minua silmiin, tahdon, että ilmaiset minulle tarkoituksesi.
Marianna näytti aikovan noudattaa hänen kehoitustaan. Hänen katseensa oli muuttunut, silmät olivat kirkkaat kuin selkeä vesi, jonka läpi pohja kuultaa. Hän ei enää pelännyt. Hän oli laskeutunut tajuntansa syvyyteen ja oli jälleen saanut takaisin koko henkisen tarmonsa.
— Sebastiano, — hän sanoi rauhallisella äänellään, — tiedät, että minulla on oikeus täydellisesti ratkaista omat asiani. Olen syvästi kiintynyt Simoneen ja tahdon solmia avion hänen kanssaan.
Sebastiano riuhtaisi lakin päästään ja paiskasi sen permannolle. Hän otti sen taas ylös ja alkoi sillä piestä sääriään. Hän kähisi raivosta eikä voinut puhua. Marianna ei koskaan ollut nähnyt niin kiihoittunutta miestä. Tämä herätti hänessä sääliä, mutta samalla ivailunhalua. Mutta hän loi alas katseensa, jotta ei olisi häntä sen enempää kiihoittanut, ollessaan itse täysin tyyni. Silti hän vastoin tahtoaan hymyili.
Sebastiano yhä vain pieksi lakilla sääriään.
— Naura, naura vain, nainen! Sanon sinulle ainoastaan yhden seikan. Ei kukaan sukulaisistasi koskaan ole pyytänyt sinulta mitään, ei yhtään mitään. Eivät edes enimmin tarvitsevaiset. On ollut kuin sopimus meidän kesken, että antaisimme sinun olla vapaana, rauhassa, kuin kukan keskellä pensasta. Sellainen sinä todella olet ollut meidän silmissämme, kuin kukka. Sinua pidettiin sukumme ylpeimpänä ja puhtaimpana naisena. Mutta nyt saastutat itsesi loalla, peität itsesi häpeällä. Kuule siis: Koska isäsi on kykenemätön, koska hän ei osaa sinua puolustaa ja vartioida, niin puolustan minä sinua, niin, juuri minä, kristillisen omantuntoni pakoittamana. Puolustan sinua vastoin tahtoasi, mistä hinnasta tahansa, vapauden ja kuolemankin uhalla. Paina se mieleesi!
Hän pani lakin jälleen päähänsä ja teki lähtöä. Marianna syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen päällystakkinsa hihoihin, kasvot kelmeinä, kuin olisi sukulaisensa iskenyt haavan hänen sydämeensä.
— Sebastiano, et saa lähteä! Sebastiano, mikä on tarkoituksesi?
— Tiedät sen hyvin, minun tarvitsematta sitä tarkemmin selittää, — hän vastasi koettaen irtaantua Mariannan otteesta, joka tuntui kynsin tarrautuneen kiinni hänen päällystakkiinsa.
— Siinä tapauksessa kysyn ainakin, mitä se sinua liikuttaa. Jos kärkytte omaisuuttani, ottakaa se. Ottakaa kaikki tyynni, viekää tuhkakin pesästä. Minä en tahdo omistaa mitään muuta kuin vapauteni. Miksi en saa esteettömästi tehdä, mitä tahdon? Sukulaiset! Rakkaat sukulaiset! Kuka teistä on koskaan välittänyt minusta? Ettehän milloinkaan ole hakeneet seuraani. Te ette pidä minusta. Ainoa tunne, mikä teillä on ollut minua kohtaan, on hiukkanen kateutta. Ja nyt äkkiä muistatte minut, nyt vasta. Riistääksenne minulta sen, mikä teistä on liikaa: onneni. Isäni on saamaton mies, siinä olet oikeassa; hän poisti minut kotoa ollessani lapsi, hän kun ei luullut jaksavansa elättää tytärtään. Mutta hän ainakin tunnustaa erehdyksensä.
— Erehdyksensä?
— Niin, hän tunnustaa sen. Fidelakin voi todistaa, että isä tunnusti minun olevan oikeassa, eikö niin?
Fidela oli lähestynyt ovea. Hän oli valmis puolustamaan emäntäänsä, jos tätä ahdistettiin. Toistaiseksi hän tyytyi vastaamaan:
— Marianna, noudata sukulaisesi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi. — Ja hän tarttui emäntänsä käteen, koettaen viedä hänet pois Sebastianon läheisyydestä.
— Jätä minut rauhaan, — huudahti Marianna, — suonenvedontapaisen kiihtymyksen kouristamana. — Ei kukaan tarkoita parastani. Kukapa minulle soisi hyvää. Jos olisi tarkoitettu parastani, ei minua olisi ajettu palvelijan syliin. Epätoivo on ajanut minut siihen, minä kun olin yksin kuin metsän eläin. Olin yksin, yksin, hän toisti tuskanhuudoin, sysäsi luotaan palvelijattaren, poistui Sebastianon läheisyydestä ja palasi kyyristymään paikalleen valkean ääreen, missä alkoi nyyhkyttää.
Sebastiano näytti rauhoittuvan. Hänkin työnsi edemmäksi palvelijatarta, silmäniskulla kehoittaen häntä poistumaan ja vaikenemaan, ja kumartui Mariannan puoleen, paremmin kuullakseen hänen vaikeroimisensa. Sitten hän sanoi puoliääneen:
— Marianna, kuule minua. Olet todella ollut yksin, mutta ainoastaan sentähden, että palvelijattaresi on teljennyt sinut sisälle, niinkuin kaikki muut ihmiset olisivat rosvoja. Kukapa ei olisi suonut sinulle hyvää? Enkö esimerkiksi minä? Enkö ole sinuun syvästi kiintynyt? Minä yksin tiedän, mitkä tunteet ovat riehuneet sisälläni näinä aikoina.
Ja kun Marianna yhä itki katkerasti, hän kalpeni, jatkaen: — Mutta kuka saattoi puhua kanssasi? Olethan ollut kuin jääseinä, Marianna! Olet ollut kuin kuningatar, jonka edessä omat veljetkin olisivat tunteneet itsensä ujoiksi. Näin on laita, rakas serkku!
Marianna ei kuullut mitään, niin rajusti hän itki. Hiljaa hänen sukulaisensa kyyristyi lattialle hänen viereensä ja jäi kuuntelemaan hänen itkuansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuullut kaikua omasta tuskastaan. Mutta hän ei tietänyt mitä tehdä, mitä sanoa häntä lohduttaakseen. Samalla hän sisimmässään tunsi julmaa mielihyvää nähdessään Mariannan noin masennettuna ja nöyryytettynä. Hänestä tuntui, että he olivat nyt samanarvoisia, viimeinkin oikean sukulaisuuden, kärsimyksen, yhdistämiä.
Vaistomaisesti, mutta arasti hän tarttui tytön käteen ja kosketteli yksitellen hänen sormiaan. Marianna säpsähti ja herkesi itkemästä, katsellen ympärilleen ikäänkuin heränneenä pahasta unesta. Hän ei vetänyt pois kättään. Ja Sebastiano puhui nyt hänelle samoin kuin Simone eräänä yönä oli puhunut hänelle, samalla nöyrällä orjanäänellä, melkein samoin sanoin.
— Marianna, kuule minua, olen aina ollut sinuun syvästi kiintynyt, mutta olen samalla ujostellut sinua. Minähän olen köyhä, ja sinä olet rikas. Isäsi on todella erehtynyt. Jos sinua olisi pidetty kotona, köyhänä, mutta ei silti orpona, olisit kasvanut tyytyväisempänä, enkä minä olisi seisonut edessäsi kuin houkkio. Olisimme rakastaneet toisiamme, olisimme omistaneet toisemme. Ja nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Mutta näin ollen olet voinut luulla, että minä tavoittelin sinua rikkautesi vuoksi. Ja lisäksi luulin sinua ylpeäksi, ja että tahdoit mennä naimisiin herrasmiehen kanssa. Tämän vuoksi olen ollut kuin houkkio sinun silmissäsi… Ja nyt… nyt…
Marianna veti pois kätensä.
— Nyt, nyt. Sebastiano toisti.
Hän katsoi Mariannaan alhaalta permannolta, rukoilevasti, ikäänkuin kuilusta, odottaen apua. Mariannan silmät hehkuivat punervina, kuin olisivat hänen vuodattamansa kyynelet olleet verta. Tuijottaen Sebastianoon hän pudisti päätään ja tuntui tahtovan sanoa:
— Nyt se on liian myöhäistä.
Näin he muutaman hetken katsoivat toisiinsa, ollen taas loitolla toisistaan, ja tuntien olevansa vieläkin loitommalla, kun heissä heräsi häpeäntunne siitä, että olivat paljastaneet toisilleen alastoman kurjuutensa.