IX
Mariannalle alkoi uusi kärsimyksen aika. Simone ei palannut, ja hän pelkäsi lukemattomia seikkoja nyt, kun hänen salaisuutensa oli toistenkin tiedossa.
Sebastiano oli tuona aamuna poistunut talosta silmät täynnä epätoivoa. Isältä ei tullut tietoja, kaikki näyttivät taas unhoittaneen hänet, joka eli sulkeutuneena taloonsa kuin vankilaan. Jumala tiesi mitä salahankkeita hänen sukulaisensa hautoivat, verukkeena hänen puolustamisensa ja pelastamisensa hänen muka mielettömiltä pyyteiltään.
Näitä ajatellen hän kavahti ylös ja riensi pihalle avaamaan portin, tähystellen, mitä ulkona maailmassa tapahtui. Hän muisti Sebastianon uhkaukset ja tämän poissaolo lisäsi hänen pelkoaan.
Ei mikään tuntunut hänestä kauheammalta kuin tämä yksinäisyys, hänen kykenemättömyytensä liikkua ulkopuolella kotia vastustaakseen kohtaloaan. Hän tunsi todenteolla olevansa sidottu, pahoitettu luopumaan taistelemasta. Ja pitkät hetket hän painoi poskeaan ranteeseen, ikäänkuin kuluttaen kahletta, joka kytki hänet paikoilleen, ja vilkuen samalla ympärilleen kuin vangittu naarashirvi, joka etsii aukkoa paetakseen.
Suloinen ja vielä harsojen peittämä kevät tunki hänen vereensä ja enensi hänen kiihkoaan. Mutta ennenkaikkea häntä kalvoi suru, sydäntäpaisuttava suru. Se oli sama suru, joka oli saanut hänet itkemään Sebastianon edessä.
Eräänä päivänä paaston aikana hän pukeutui kaikkein kauneimpiin vaatteisiinsa. Röijyn alta, rinta-aukosta, pilkistivät esiin helmillä koristetut kureliivit aivan kuin granaattiomenan marjat halaistun kuoren raosta. Silmään pistivät hihojen hienosti taotut hopeanapit, jokainen somistettu päästään taivaansinisellä helmellä, joka oli kuin kastettu maaliskuun taivaan sineen.
Hän sanoi Fidelalle lähtevänsä kirkkoon. Astuessaan tietä pitkin, joka nousi tuomiokirkolle, hän vielä kohenteli povelleen paidan laskoksia ja huivin kolkkia kaulaansa. Sitten hän risti kätensä vyölle. Hän ajatteli, että Simonen sisaret kenties jo olivat kirkossa, ja hän tahtoi olla kuin heidän siskonaan, siistinä ja somistettuna.
Hänen astuessaan sisälle kirkkoon se oli vielä melkein tyhjä, täynnä sinerviä varjoja idän puolella ja auringonsäteitä, jotka leveinä kultanauhoina soluivat sisään kirkon perältä. Hän polvistui siihen paikkaan, missä Simonen sisaret tavallisesti istuivat, ja ehtoollisalttarin yläpuolella säteilevä kultakehä palautti hänen mieleensä tuon yön vuoristossa, jolloin satakielen laulu näytti loihtivan isoon tammeen säkenöivän valon.
Vähitellen uskovaiset täyttivät pyhätön; nuoret naiset, vaimot, painaen pienokaisia povelleen, notkea-askeleiset lesket, raskain askelin käydä laahustelevat vanhukset. Joka kerta, kun ovi aukeni, punainen valovirta tunki kirkon hämyyn. Vähitellen tuo hohde näytti tulvana leviävän kivilattialle, ja melkein kuin kotilieden valo se elähdytti koko temppelin. Kaikki naiset helakanpunaisissa puvuissaan istuutuivat kivipermannolle, jääden siihen liikkumattomina, hartaina. Pään ympärille käärityt leveät keltaiset nauhat koristivat heitä kuin kultakehä.
Mutta nuo kauneista kauneimmat, Simone Solen viisi sisarta, eivät tulleet, ja Marianna, istuen sopessaan, joka oli varattu sureville, tunsi entistä voimakkaammin yksinäisyyden painoa, eristyneisyyttä muista naisista.
Hänen sydäntään kirveli. Miksi eivät Simonen sisaret tulleet? Olihan hän tänä päivänä lähtenyt kodistaan kokeakseen heidän keskellään, ettei hänen rakkautensa ja surunsa ollut harhaluuloa. Miksi he eivät tulleet?
Saarnankin alettua hän yhä vielä hartaasti odotti heitä. Jonkun myöhästyneen kirkonkävijän astuessa sisään hän kääntyi katsomaan ovelle, mutta loi silmänsä taas surullisina maahan. Siten hän saarnasta kuuli ainoastaan katkelmia, ja papin lempeä ja soinnukas ääni kaikui hänen korvissaan kuin soiton humina ylhäältä.
Mutta kun saarnaaja alkoi selittää vertausta tuhlaajapojasta, hän kuunteli tarkkaavaisena. Pappi oli kaunis nuori mies, punahuulinen ja sinisilmäinen. Hänen valkoiset kätensä lepäsivät saarnatuolin ulkoreunalla, hän kumartui milloin tälle, milloin tuolle taholle, seisoen kuin marmorikaivon laidalla, ja hänen vaaleat hiuksensa kiilsivät, kuin niihin olisi heijastunut kultaa Pyhästä Hengestä, joka kyyhkyn hahmoisena riippui saarnatuolin yläpuolella.
Naiset kuuntelivat tavallista tarkkaavaisemmin. Heidän ylitsensä tuntui liitelevän salaperäinen henkäys, suhisevan suloisten kyyhkynsiipien havina. Vanhat äidit, joilla oli kunnottomat pojat, itkivät, toivoen näiden parantavan tapansa. Nuoret äidit, pienokaiset helmassaan, kumartuivat katselemaan niitä, nostaen väristen vaatetta, joka peitti niitä, ikäänkuin se olisi ollut tulevaisuuden verho. Ja Marianna ajatteli, että Simonekin oli tuhlaajapoika, joka oli lähtenyt maailmalle hävittämään nuoruutensa rikkauksia. Ja hän toivoi, että Simonekin palaisi parempana. Sisälsiväthän papin sanat lupauksen. Mutta kun hänen äänensä vaikeni, lumous haihtui. Kirkkoväki alkoi poistua. Marianna muisti, missä tarkoituksessa oli lähtenyt kotoa, ja päätti, ettei palaisi saamatta joitakin tietoja. Hän odotti, kunnes kirkko tyhjentyi ihmisistä. Väsynyt hän oli, surun painama, niinkuin istuessaan kotilietensä ääressä, ja kaikki hänen ympärillään tuntui häipyvän usviin. Ilmakin kävi harmaaksi ja kirkko koleaksi. Vain joku harva rahvaanmies viipyi penkissä. Marianna ojentausi katsomaan tarkemmin. Kas, siinä oli Simonen isä, puettuna siististi, mutta kuin mies, jonka perheessä on suru. Pitkät, harmaat hiukset valuivat sieltä täältä kasvoille, jotka olivat luisevat ja murheen ja taudin murtamat. Lyhyt valkoinen parta pisti silmään ruskeasta ihosta. Hän sai ajattelemaan tuhlaajapojan isää, jota pappi oli saarnassaan kuvaillut.
Marianna polvistui alttarin astuimelle ja odotti, kunnes vanhus nousi. Sitten hän kevein askelin seurasi häntä hitaasti, peläten, että hänkin katoaisi näkyvistä. Mutta vanhus astui hitaasti, alakuloisena, tuijottaen etäisyyteen, syvällä kuopissaan piilevin verestävin silmin. Väliin hänen valkeiden viiksien varjostamilla huulillaan liikkui inhoon vivahtava väre, ikäänkuin hän olisi pureskellut jotain karvasta, ja kun Marianna lähestyi häntä ja kysyi melkein kuiskaten: — Setä Franziscu, kuinka voitte? — hän ei näyttänyt tuntevan häntä.
Vanhus ei vastannut, mutta katsoi häntä tutkivasti; äkkiä hänen silmiinsä tuli älyävä kiilto. Marianna punastui. Olivathan ne Simonen silmät, mutta kaukana, kaivon pohjassa!
— Marianna, sinäkö se olet? — sanoi vanhus, pysähtyen sauvansa nojaan.
— Vaimoni voi pahoin.
Hän katseli Mariannaa edelleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, selkenivät… Ja Marianna kuvitteli ehkä ilmestyneensä vanhuksen eteen epätoivon hetkenä. Samalla toinen ajatus aiheutti hänen povessaan suloista iloa: Jos äiti on sairas, tulee Simone tervehtimään häntä.
— Mikä vaimoanne vaivaa? Toivottavasti se ei ole mitään vaarallista.
— Toivottavasti.
Vanhus astui edelleen, hiljaa kolhaisten sauvaansa maahan. Marianna seurasi häntä.
He kulkivat hitaasti piispan puutarhan kiviaidan viertä, poiketen kivillä lasketulle kadulle ja sitten ruohottuneelle kapealle tielle. Lopuksi pienen torin perällä, josta aukeni näköala yli laakson, minkä jo täyttivät varjot ja ryöppypuron kaukainen kohina, näkyi vanhuksen talo — Simonen koti. Marianna katseli rosoisesta kivestä tehtyä kapeaa julkisivua, jossa mustien pielien ympäröimät ikkunat kiilsivät ja jonka suljetulle ovelle veivät kapeat portaat, ruohoa ja nokkosia ympärillään. Kyynelet nousivat Mariannan silmiin; tuon pienen talon etusivu synnytti hänessä murehtivien ihmiskasvojen mielikuvan.
Naisia tuli ulos pikkutalojen portaille tähystelemään häntä, tervehtien häntä päännyökkäyksellä. Ja Mariannasta tuntui, kuin hekin »olisivat tietäneet», kuin hänen salaisuutensa olisi ollut rikkirevitty kukka, josta jokaisella oli terälehtensä. Mutta hän ammensi voimaa omasta rakkaudestaan, ja sinä hetkenä hän ainoastaan häpesi iloaan, jota turhaan koetti tukahduttaa, iloaan siitä, että jos äiti oli hyvin sairas, Simone tulisi tervehtimään häntä.
Hän vastasi naisten tervehdykseen ja astui lähemmäksi vanhusta, ikäänkuin tukeakseen häntä, sillä olihan hän löytänyt hänet kirkon lattialta ankaran kärsimyksen masentamana ja tahtoi kristillisesti saattaa hänet kotiin. Mutta mikäli he lähestyivät pientä taloa, vanhus joudutti askeliaan kasvot taas kelmeinä ja suljettuina. Hän työnsi halkeilevaa ovipuoliskoa, eikä pyytänyt Mariannaa sisälle. Mutta Marianna ajatteli:
— Minun täytyy käydä sisään. Ehkä tuon vähän valoa tähän taloon, joka niin kauan on ollut pimeän synkistämä. Ja hän seurasi vanhusta pienelle pihalle, nousten ylös kapeita ulkopuolisia portaita, jotka veivät yläkertaan. Yläkuistikolla, köynnöksellä sidotussa haljenneessa tammimaljakossa, värähteli sininen kukka, joka näytti tervehtivän häntä. Äkkiä vanhus, joka kiipesi portaita vaieten, nojaten kepillään jokaiseen astuimeen, kutsui yhtä tyttäristään. Hänen römeä äänensä ilmaisi niin selvästi sisäistä ärtyneisyyttä, että Marianna säikähti ja katui tulleensa sisälle. Hän tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut sopiva eikä tervetullut. Ja seuraavassa tuokiossa hän näki nuorimman tyttären hohtavat silmät, hänen ilmestyttyään yläkuistikolle, josta hän katseli Mariannaa ensin ihmetellen ja uteliaana, sitten surullisena ja lopulta vihamielisenä.
Ja kun isä astui sisään eräästä yläkuistikon ovesta, ei tyttö näyttänyt tahtovan päästää Mariannaa sisälle pieneen huoneeseen, missä äiti vaikeroi kuumeen kourissa. Mutta tulijan kasvot olivat niin lempeät ja niin pelokkaat, vaikka suupielissä silti säilyi ylpeydenilme, että tyttö taipui. Silti hän kuitenkin tytön mielestä oli rikas ja mahtava nainen, joka oli hurmannut Simonen, väärinkäyttääkseen häntä hirvittävänä palvelijana kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa, talonomistajan tuumiinsa ja rakastajattaren himoihin, tuo nainen, joka nousi köyhän talon portaita. Tyttö siis kuitenkin salli hänen vapaasti käydä sisälle. Mutta nähdessään Mariannan toisetkin sisaret nousivat vihamielisinä ja ympäröivät äidin vuoteen, ikäänkuin estääkseen Mariannaa lähestymästä.
Mutta hän meni suoraan vuoteen ääreen, kumartui sairaan puoleen ja kysyi hiljaa:
— Miten voitte?
Hän tiesi, että ainoastaan hän ja Simonen äiti saattoivat ymmärtää toisiaan. Sairas kohotti kuumeesta punoittavia kasvojaan, joita ympäröivät kosteat, vielä tiheät mustat hiukset. Hänen paisuneet, synkkähohteiset silmänsä tähystelivät Mariannan silmäteriä ja näyttivät tuntevan edessään olijan.
— Oletko palannut, Simone? — hän kysyi hiljaa, ääni kaikuen heikkona ja etäisenä. — Jos tahdot, on reppu tuossa…
Marianna nousi väristen kiireestä kantapäähän. Äiti oli kaiketi nähnyt Simonen kuvan painuneena Mariannan silmien pohjaan ja luullut häntä pojakseen.
Silloin Marianna istuutui oven pieleen. Hän olisi tahtonut antaa jonkin selityksen sisarille, jotka hekin istuivat alakuloisina, kädet sylissä, tuijottaen häneen kylminä kuin tuomarit. Hän melkein pelkäsi heitä eikä rohjennut tehdä kysymystä, jota varten oli tullut. Mutta hän katseli kukkaa, joka yhä huojui kuistikon ikkunalla; se yksin tuntui kuiskien ilmoittavan hänelle jotakin.
— Simone on palaava.
Ja huolimatta murheesta ja nöyryytyksestä tämä tunne jatkuvasti värähteli hänen rinnassaan vakavasti ja ihanasti kuin urut kirkossa.
* * * * *
Palatessaan kotia hän näki Fidelan odottavan portilla.
— Tässä olen! Kai jo luulitte, että minut oli ryöstetty.
Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta todellisuudessa hänen äänensä kuulosti äkäiseltä, niinkuin hänen ollessaan pahalla päällä. Ja kun Fidela vuorostaan vaieten ja ärtyneenä sulkeutui kuoreensa, hän nousi huoneeseensa, riisui juhlavaatteensa, eikä mennyt alakertaan, vaikka tiesi, että ilta-ateria oli valmis. Hän istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota ajatuksiaan.
Ilta saapui viileänä, miellyttävänä, täynnä tähtiä ja tuoksuja. Tänne asti kantautui vuoripuron kohina, muuten kaikki oli hiljaista. Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut Mariannan tunteiden temmellystä. Eihän Simonen nimeä kukaan muu ollut maininnut kuin äiti kuumehoureissaan. Ja silti Marianna tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut turha. Sisarten vaikeneminen ja jäykkyys sanoivat hänelle paljon. Hän ei tarkoin tietänyt, mitä se oikeastaan oli, mutta vaistosi, että se oli jotakin ikävää ja hänelle epäedullista.
— Hän ei palaa, — näin Marianna ajatteli, — kun sisaret eivät sitä tahdo. He ovat samaa rotua, samaa lihaa ja verta kuin hän. Heistä on parempi, että Simone pysyy nykyisessä asemassaan, he näkisivät hänen kernaammin kuolevan kuin luovuttaisivat hänet oikeudelle ja minulle.
Mutta sisimmässään hän tunsi erehtyvänsä. Ei, siihen, että hän ei palannut — siihen täytyi olla vakavammat syynsä. Yksin Simone saattoi selittää ne, mutta hän ei tullut.
Ja kuitenkin Marianna itsepäisesti odotti häntä. Ehkä hän jo tänä yönä tulisi… Ja hän koetti ylläpitää harhaluulojaan, kallistuneena pielukselleen, kuunnellen yön huokauksia, etäisiä ääniä. Nuohan jo kuulostivat hänen askeleiltaan, nehän kaikuivat hänen sydämeensä. Hänen sydämensä sanoo kuitenkin oitis, etteivät ne olekaan hänen askeliaan.
Sitten taas seuraa hiljaisuus. Puutarhojen kosteat mintut ja kukkivat rosmariinit levittivät tuoksuaan. Köyhien majoista nousi savupatsaita ja kuului rintalasten heikkoja ääniä. Jokapäiväinen väritön elämä tyyntyi kaikkialla, oikoi itsensä lepoon kuin väsynyt orjatar, jolla ei ole unelmia eikä suruja. Jossakin sielunsa sopukassa Marianna tunsi piilevän kateutta ympäröivää vaatimatonta elämää kohtaan, kyllästymistä turhaan unelmaansa.
Jos hän edes olisi voinut puolustaa tuota unelmaansa, pelastaa sen niiltä vaaroilta, jotka sitä uhkasivat. Mutta eihän hän tietänyt, millaisia nuo vaarat olivat. Ja hän kuvitteli olevansa korkean muurin edessä ja repivänsä kyntensä, yrittäessään kiivetä sen harjalle katsomaan, mitä oli toisella puolella.
Äkkiä hän tunsi pistoksen sydämessään. Oli kuin joku olisi kolkuttanut portille, ilmoittaen, että vaara oli olemassa, että se uhkasi läheltä. Nyt todella kuului askelia, tasaisia, raskaita askelia jotka hän tunsi ja joita hän ennen oli kuunnellut masentavan ahdistuksen vallassa.
Hän nousi vuoteesta ja sulki puoleksi ikkunan, tähystellen ulos raosta. Kaksi siviilipukuista miestä astui alas viettävää tietä pitkin tullen kirkolta päin. He kiersivät tienmutkan ja pysähtyivät.
Mariannan aavistava vaisto ei häntä hetkeäkään pettänyt. Nuo olivat valepukuisia santarmeja, jotka urkkivat hänen puutarhaansa. Hekin odottivat Simonen tuloa.
Hän jäi pitkäksi aikaa ikkunan ääreen. Hän näki tähden taivaan laessa ja kuuli vuoripuron etäisen pauhinan. Ja hän tuntui jälleen heräävän elämään, näkevän sen liikehtivän ympärillään, sillä nyt hän ymmärsi vaaran, joka häntä uhkasi, nyt hän saattoi vastustaa sitä.
* * * * *
Fidela raoitti ovea ja kutsui. Kun hän ei saanut vastausta, hän kulki raskain askelin huoneen poikki ja pysähtyi ikkunan kohdalle.
Marianna istui yhä vielä liikkumattomana, kasvot vaaleina puolipimeässä kuin silmien valaisemina, jotka hehkuivat rohkeudesta, vihasta ja pelostakin. Lopulta hän veti kiinni ikkunaluukut ja tarttui pimeässä Fidelan käsivarsiin.
— Nyt ovat asiat oikealla tolalla, — hän sanoi raivokkaana. — Te olette vielä kerran pettäneet minut, isästä alkaen palvelijattareen. Mutta nyt on petos loppuva. Nyt riittää, ymmärrätkö?
Palvelijatar irrottautui hänen otteestaan. — Marianna, surkuttelen sinua, sillä kärsit. Mutta ei ole minun syytäni, että taloasi pidetään valvonnan alaisena kuin rosvojen pesää.
Marianna kirkaisi, kiristäen hampaitaan, tarttui jälleen hänen käsivarteensa ja asettui pimeässä vallan lähelle häntä, niinkuin oli tehnyt Sebastianolle.
— Sinä olet siis tietänyt, että taloani pidetään silmällä?
— Olen tietänyt sen. Eikä se ole alkanut vasta tänä yönä…
— Mene siis tiehesi! Kokoa tavarasi ja mene matkoihisi. Ja sulje tarkasti portti, sillä en enää avaa sitä kellekään, en edes isälleni…
Fidela ei vastannut, hän ei enää riuhtaissut itseään irti. Päinvastoin hän tuntui tarjoutuvan emäntänsä tueksi pimeässä, tuona sekavana tuskallisena hetkenä. Mutta Marianna työnsi hänet luotaan, toistaen hiljenevällä, mutta yhä uhkaavammalla äänellä:
— Mene matkoihisi!
Kun hänen oli onnistunut karkoittaa Fidela huoneesta, hän lukitsi oven ja palasi ikkunan ääreen. Hän nojasi seinään ja puristi käsillään päätään. Sitten hän muisti Simonelle antamansa lupauksen, ettei koskaan itkisi, ei vaaran eikä surun hetkenä. Ja hän seisoi pimeässä suorana, voimatta kuitenkaan hillitä suonenvedontapaista väristystä, joka järkytti koko hänen ruumistaan. Vähitellen hän tyyntyi, mutta se oli surkeata, pakollista tyyntymistä. Kaikki oli hänestä nyt päivänselvää, ja todellisuus valaisi kaikki seikat. Hänet oli ilmiannettu. Olihan hän itse pannut alkuun tämän ilmiannon, paljastaessaan salaisuutensa. Kuinka siis muut eivät olisi häntä ilmiantaneet? Ja Simone ei palannut hänen luokseen, sillä kohosihan heidän molempien välillä nyt inhimillisen ilkeyden muuri.