X

Huhtikuulla Marianna päätti lähteä vierailemaan muutamaksi päiväksi vuoristossa olevaan karjataloonsa.

Uudelleen hän tunsi itsensä masentuneeksi ja heikoksi kuin pitkän sairauden jälkeen. Ajatellessaan seikkailuansa hän toisinaan kuvitteli, että kaikki oli pelkkää unelmaa. Mutta sitten ylpeys, rakkaus, katumus ja nöyryytys, häntä kun oli petetty kuin viisitoistavuotiasta tyttöä, saivat hänet kapinoimaan ja paheksumisesta punastumaan.

Hän oli pyytänyt anteeksi palvelijattarelta, pyytäen, ettei hän sentään lähtisi talosta. Sitten hän katuen ajatteli tätä tekoaan. Ja voimakas tarve pakoitti hänet päiväkausiksi sulkeutumaan huoneeseensa tai piiloittautumaan talon rauhallisimpiin soppiin. Välillä hän astui edestakaisin, tahtoen paeta omaa itseään, kuitenkaan siinä onnistumatta. Hän nousi ullakolle ja otettuaan orrelta rypäletertun istuutui palvelijattaren vuoteelle. Hänen oli jano, eikä voinut juoda, häntä väsytti, mutta ei voinut nukkua. Kevättuuli, joka toi sisälle käen kukunnan ja kasvavan viljan tuoksun, leyhyi ikkunasta toiseen, heiluttaen kulmissa olevia hämähäkinverkkoja ja tyhjiä viinirypälevarsia, jotka riippuivat orsista. Hän tunsi ruumiissaan väristystä. Hänen jalkansa olivat raskaat niinkuin pikkutyttönä, kun hänet oli pahoitettu vetämään jalkoihinsa korkeat uudet kengät, ja hänet valtasi halu riisua kenkänsä ja kävellä paljain jaloin, jälleen muuttua lapseksi. Sitten hän hymyili itselleen katkerana, ivallisena. Lopulta hän kumartui katselemaan rypäleitä, joita hän vieritti kuin helmiä laihtuneiden käsiensä toisesta pivosta toiseen.

Ja hänen mieleensä juolahti jouluyö ja Simone, joka saapui päähine lumisena. Mutta tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, tuntui sadulta, jonka Fidela oli kertonut hänen lapsuutensa öinä. Kaikki oli kaukaista, vaikka kaikki piili hänen sisimmässään selvänä, järkähtämättömänä. Vaikka hän luuli unhoittavansa, ei hän kuitenkaan unhoittanut ainoatakaan tapausta. Hän koetti olla enempää odottamatta, ja kuitenkin jokainen ulkoa kuuluva askel sai hänen sydämensä rajummin sykkimään. Hän koetti luulotella itselleen, että Simone oli samanlainen kuin kaikki muut miehet, jotka lupaavat, rikkoakseen lupauksensa, ja ettei maksanut vaivaa kärsiä hänen tähtensä. Ja sitten hän taas näitä ajatuksiaan paheksuen harhaili sinne tänne talossa, muistellen Simonen sankarillisia päätöksiä, tarjousta avata rintansa antaakseen hänelle sydämensä.

Mutta sensijaan Simone pelosta oli tulematta.

Marianna tahtoi nyt olla rohkea nainen, elää parantuakseen kärsimyksestään, elää voittaakseen itsensä. Hän läksi siis karjataloonsa hengittääkseen raitista ilmaa ja vahvistaakseen terveyttään. Siellä hän taas istui tammen juurella keskellä aukiota. Ei mikään hänen ympärillään ole muuttunut, ja hänkin on, niinkuin kuluneena vuonna, hiukan kumarainen ja kalpea, hiukan vanhentunut.

Vihreä kevät, vielä vailla kukkia, levisi puhtaana ja vakavana, melkein pyhänä, karjatarhan mailla. Tasainen, kiiltävä ruoho peitti avarat niityt, jotka näyttivät järviltä kallioryhmien ja tiheiden metsikköjen välissä. Ne aallehtivat kuin vesi ja niihin heijastui taivaan sini ja pilvien varjot.

Ja vihreiden vuorten huippujen takaa kevätpilviä pisti alinomaan esiin kuin kukannuppuja. Ne kehittyivät, aukenivat ja lakastuivat. Ne liitelivät pois kuin isot ruusun terälehdet, tuulen ajamina ja repiminä.

Ääretön hiljaisuus lisäsi maiseman suloa. Ja jos joskus sonni mylvähti tai koira haukkui, se tuntui hirviöiden kaukaiselta ääneltä, jota kaiku ihmetellen toisti. Ja kaikki oliot ympärillä kuuntelivat hämmästellen, että puiden hiljaisen huminan ohella muitakin ääniä oli olemassa.

Marianna tunsi vaipuvansa hiljaisuuteen ja muistoihin. Hän ajatteli, että parasta olisi, jos hän ei enää palaisi vankilaansa Nuoroon. Ja tämä ajatus sinä hetkenä riitti hänelle.

Isä katsoi häneen ohimennen, kaukaa. Hän tiesi, että Simonea ei enää ollut näkynyt, ja että kaikki näytti olevan lopussa. Mutta hän ei siitä iloinnut. Mariannan kasvot eivät häntä miellyttäneet. Olihan hän tuossa levollisena tuulen liikuttamassa varjossa, kelmeänä ja surullisena maan uudelleen verhoutuessa kevätpukuunsa, keskellä hyödytöntä maallista hyvää. Kevät ei palaa hänelle. Päinvastoin näyttävät kaikki elämän taimet palaneen hänessä poroksi. Berte Sirca pudistaa päätään, katsoo sinne ja tänne, mittaillen silmillään tyttärensä omaisuuden laajuutta; sitten hän palaa katselemaan häntä, joka on veretön ja taittunut kuin ruoko tammen juurella. Elämä on lyhyt, ja kun ihminen kuolee, hän ei voi pivossaan viedä mukanaan heinänkortta, ei hietajyvää.

Nähdessään Mariannan silmien hitaasti kääntyvän häneen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, että isän sääli oli turha, vanhus poistui keittiöön ja alkoi kuumentaa kiviä jamakkajuuston valmistamista varten. Osaksi karaistuin käsin, osaksi isolla rautatangolla hän käänteli kiviä hiilloksessa, kuin olisivat ne olleet kuparileipiä, ja puhui itsekseen vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi kiville uskonut salaisuutensa:

— Jumala on painanut poveemme kovan ja kylmän sydämen niinkuin te. Mutta sitten tulee hetki, jolloin se lämpenee kuin te. Entä jos Marianna ei huoli kenestäkään toisesta miehestä? No niin, kun mies ja nainen ovat alastomat, jommoisiksi Herra on heidät luonut, niin kaikki muu on yhdentekevää. Olemmehan kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Ja hän kääntelee meitä, niinkuin minä nyt kääntelen teitä, kiveni.

Hän otti hiilloksesta yhden ja upotti sen sankoon, missä valkeaan maitoon oli laskettu kellervä rakko. Ja maito näytti kavahtavan unestaan ja pärskyi ylös vaahtoavana aaltona. Näin tapahtui jokaisen uuden kiven upotessa sankoon, kunnes maito kauttaaltaan kiehui, juosten kokoon keltaisiksi kokkareiksi. Maitoa roiskahti kissaankin, joka torkkui lähellä liettä. Tuntiessaan karvoissaan kuumaa nestettä se vain ravisti toista korvaansa. Mutta yksi pisara tunki sisälle sen korvaankin. Silloin se nousi, nosti kaareksi selkänsä ja katsoi, mitä oikeastaan oli tekeillä. Ja jotain erikoista varmaankin oli tekeillä, kun isäntä oli keskeyttänyt askaroimisensa ja sangot kädessä juoksi ovelle katselemaan. Kissa käytti hyväkseen tilaisuutta hypäten sangon laidalle, ojentaen kuononsa kiehuvaa maitoa kohti. Mutta kun se luuli näkevänsä koiran astian pohjassa se alkoi pärskyä ja sivellä kuonoaan käpälällä. Se oli kärventänyt turpansa, ponnahti maahan ja riensi isännän luo, joka lykkäsi sen jalalla luotaan, huolimatta hyvistä väleistä.

Niityllä näkyi mies, joka astui Mariannaa kohti, lyhyenläntä metsästäjän tapaan puettu mies, syvään kasvoille vedetty karvalakki päässä. Mies oli outo, eikä Berte muistanut koskaan nähneensä häntä. Mutta hänessä oli sentään jotain tuttua, ja tämä sai Berten levottomaksi.

Mariannakin katseli tulijaa, joka astuessaan jätti hopeajuovan jälkeensä niityn heinään. Ja hänen silmänsä, jotka ensin olivat olleet täynnä yllätystä, loistivat ilosta. Sitten ne valaisivat hänen kalpeat kasvonsa, joita hän hiukan peitti huivillaan.

Hänen sydämensä sykki rajusti, hän kun luuli tuntevansa Simonen askelet. Kuinka hän ei enää ollut niitä kuullut? Hän tuntui äkkiä heräävän, nukuttuaan kuukausia kylmässä ja pimeässä paikassa, jossakin luolassa, pahojen unien vaivaamana. Mutta hänen nukkuessaan Simone ei ollut herjennyt etsimästä häntä, ja noiden askelten töminä riitti haihduttamaan horrostilan.

Tulija oli tällävälin saapunut lähelle; hän kulki talon edessä olevan aukion poikki, ja aiottuaan ensin mennä sisälle hän muutti suuntansa ja meni suoraa päätä Mariannan luo, tervehtien häntä. Hän näytti hymyilevän, mutta kun hän oli tullut vallan lähelle, Marianna huomasi, että hän oli vakava ja alakuloinen.

— Jumalan rauha, — näin hän tervehti, ja puuhun kytketyt koirat alkoivat rajusti haukkua. — Oletko Marianna Sirca?

— Olen. — Marianna nousi. Hän oli tulijaa pitempi ja hallitsi häntä levottomalla katseellaan.

Myös nuori mies katsoi häntä silmiin. Ja ennenkuin olivat sanoneet sanaakaan, he ymmärsivät toisiaan, kuin olisivat olleet tuttavia jo monena vuotena.

— Marianna, tiedätkö, kuka minut lähetti?

— Tiedän.

— Tunnetko siis minut?

— Tiedän kyllä, kuka olet. Ja tunsitko sinäkin minut?

— Todella tunsin. Voinko siis sanoa sinulle asiani?

— Onko sinulla hyviä uutisia?

— Ellet ole muuttanut mieltäsi, ovat uutiset hyvät.

— Jumalan kiitos, — sanoi Marianna ja katsoi ympärilleen huoaten. Hänestä tuntui kuin hän olisi astunut ulos ahtaasta rotkosta, ja kuin hänen ympäristönsä äkkiarvaamatta olisi laajentunut.

Isä oli lähtenyt liikkeelle ovelta ja lähestyi arkana.

Marianna meni häntä vastaan esittäen vieraan: — Tämä on Simonen kumppani, Costantino Moro.

— Terve tuloa, — virkkoi isä. Ja Marianna ihmetteli hänen ystävällistä äänenpainoaan.

He kävivät sisälle keittiöön. Costantino istui lieden ääreen, asetettuaan pyssynsä seinän nojaan. Mutta kun kissa rupesi raapimaan sen perää, hän ripusti sen ikkunan pielessä olevaan naulaan. Hän tunsi paikat kuin olisi ollut täällä ennen, niin tarkoin Simone oli ne hänelle kuvannut. Se oli kuin kaupunkitalo, eikä köyhien paimenten pieni karjamaja, jotka koko vuoden taistelivat ihmisiä ja luonnonvoimia vastaan. Se oli todellakin talo, jossa kaikki ilmaisi varallisuutta, rauhaa, turvallisuutta. Ovi oli kaksinkertainen, ikkunassa oli lasiruudut, liesi samanlainen kuin rikkaiden tilanomistajien keittiöissä, ja sen yläpuolella riippui miehen korkeudella puuhalstari juustojen savustamista varten.

Varmaankin oli suloista talvi-iltoina paneutua pitkäkseen olkimatolle lieden eteen, jossa räiskyi halkovalkea, ja kuunnella metsän ääntä, joka oli salaisessa keskustelussa tuulen kanssa.

Vieras otti lakin päästään, painoi sen takaisin ja huokasi. Hän muisteli omaa varakasta kotiaan, jossa hänen äitinsä yksinään eleli, epätoivoisena, kaiken hyvän ympäröimänä. Ja hänen mielestään Berte Sircan silmät olivat hänen äitinsä silmien näköiset. Marianna oli istuutunut vastapäätä häntä eteenpäin ojennetuin kasvoin, jotka olivat jäykät ja kalpeat tukahdutetusta ahdistuksesta.

Nuori mies ei tietänyt, miten saisi sanotuksi asiansa. Hänen mielestään Berte Sircan läsnäolo loi jotain vierasta ja vihamielistä heidän välilleen.

Marianna sanoi:

— Isä, istuutukaa.

Berte noudatti kehoitusta. Hän istuutui maahan ja kysyi Costantinolta, vilkuttaen silmää, osoittaakseen, että hän saattoi puhua vapaasti:

— Miten olet joutunut näille tienoille?

— Tulen Nuorosta. Minulla on viikon päiviksi passi, joka takaa minulle liikkumisvapauden, minä kun olen ollut todistajana kotiseutuni henkilöiden oikeusjutussa. Kävin siis hakemassa teitä Nuorosta, mutta palvelijattarenne sanoi, että olette täällä.

— Kävit hakemassa minua Nuorosta? kysyi Berte.

— Niin, tuota noin… — sanoi Costantino hämillään, — kävin hakemassa
Mariannaa.

Marianna kääntyi hiukan kärsimättömänä isänsä puoleen ja virkkoi:

— Simone on lähettänyt hänet.

Varjo laskeutui silloin Costantinon kasvoille. Kun Marianna puhui näin avoimesti, hän oli siis yksissä tuumin isänsä kanssa. Ja Costantino oli siihen asti toivonut, että hänen toverinsa pyyteissä oli ollut paljon harhaluuloa ja mielikuvitusta.

— No niin, siis — hän alkoi, mutta keskeytti puheensa ja loi katseensa maahan, miettien sanamuotoa. Lopulta hän katsahti Mariannaan, silmillään kysyen, voiko puhua vapaasti. Hän huomasi heti, että Mariannankin kasvot olivat synkistyneet. — Siis, — näin hän jatkoi rohkeammin, tarkoin punniten sanojaan ennenkuin lausui ne, — tiedätte kuka olen. Huomaan, että hän on puhunut teille minusta! Niin, olemme jo kolme vuotta olleet kuin veljiä, sillä ihminen, olkoon kuinka villi tahansa, on aina seuran tarpeessa. Jollei hänellä ole muuta seuraa, niin tyytyy koiraan… Minä tässä viime syksynä olin sairas; ellei hän, Simone, olisi minua auttanut, ei minusta olisi löydetty edes luita haudattavaksi. Mutta eihän tämä kuulu asiaan, — hän jatkoi, yhä epäröivämpänä ja vakavampana ja peläten, että hänen johdantonsa voisi viedä harhaan kuuntelijain ajatukset. — No niin, ihmisen tulee auttaa lähimmäistään. Niinpä minäkin vuorostani, vähäpätöisyydessäni, Simonen mainitessa minulle eräitä seikkoja, puhun hänelle peittelemättä, ja jos hän on väärässä, sanon sen hänelle suoraan. Ja joskus hän laskettelee asioita, jota saavat luulemaan, että hän tekee pilaa toisesta…

Tuskallinen vaitiolon hetki seurasi. Costantino loi yhä vain katseensa alas, ja Marianna, joka oli kuolonkalpea, sai vaivoin mielenliikutuksensa hillityksi.

— Costantino, — hän viimein sanoi, — voit vapaasti mainita minkä hän on käskenyt sinun kertoa minulle. Isäni tietää kaiken.

— No, näin ovat siis asiat. Simone sanoi minulle: — Olen kihloissa; minun on mentävä naimisiin! — Minä luulin, että hän lasketteli minulle pilaa. Mutta näin hänen senjälkeen käyvän yhä miettiväisemmäksi. Ja aloin uskoa hänen puhettaan. Jouluna hän kaatoi nuoren metsäsian ja sanoi minulle: — Tämän vien hänelle, tuolle naiselle, lahjana juhlaksi. — Sitten hän todella läksi Nuoroon; ja palatessaan hän sanoi minulle: — Costantino, menemme todenteolla naimisiin, senjälkeen minä vapaaehtoisesti astun vankilaan ja hyvitän sen, mikä on hyvitettävä. — Tähänasti tunnette asiat; nyt kerron teille lopun. Simone sanoi: — Täytyy hakea pappi, joka vihkii meidät avioon, sillä Nuoron papit eivät suostu sitä tekemään. Ja niin menimme erään papin puheille — tarpeetonta mainita kenen. Lähtö tuntui ensin leikinteolta, mutta tämäntästä Simonen kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Se tapahtui kuluneella helmikuulla. Satoi sankasti lunta, olimme kuin merellä. Emme tietäneet minnepäin kulkea. Mutta Jumalan avulla saavuimme perille. Pappi otti meidät hyvin vastaan. Herra häntä siitä palkitkoon. Vielä kuullessaan, keitä olimme, hän kohteli meitä suopeasti, mutta kun kuuli asiamme, hän purskahti nauruun. — Pääsiäisenä, pääsiäisenä, — hän virkkoi leikillisenä, — jos morsian silloin tahtoo, lähden hänen karjataloonsa ja teen minkä haluatte. Mutta älkää enää vaivautuko tulemaan luokseni. Se oli lystikäs pappi, niinkuin huomaatte. Kun Simone koetti häntä taivutella, hän vastasi:

— Jos sinun on kiire sitoa itsesi, niin voit kytkeä itsesi tuohon naiseen kaislalla.

— Mutta kun siinä oli sanottu syyt ja vastasyyt, hän lopulta lupasi tulla keväällä vihkimään teitä. Näin saimme toimeen sopimuksen. Ja Simone läksi matkaan sinun luoksesi, Marianna, ilmoittamaan kaiken. Mutta ennenkuin hän saapui näille seuduille, hän kohtasi yhden sisaristaan pukeutuneena miehenvaatteisiin; sisar ilmoitti hänelle, että sinun talosi oli urkkijoiden ympäröimä. Huomaa, Marianna, että Simonen sisaret vuoroonsa, miehenpuku yllään, odottivat paikassa, jonka kautta tiesivät hänen kulkevan tullessaan näille tienoille. He ovat rohkeita tyttöjä. Ja Simone palasi rotkoonsa odottamaan parempia aikoja. Hän ei edes ole käynyt katsomassa sairasta äitiään eikä ole antanut sinulle tietoja, jotta et pelkäisi…

Marianna hymyili. Hänen silmänsä säihkyivät rajusta ylpeydestä.

— Hänellä ei ole oikeutta olettaa, että minä pelkään.

— Annahan minun puhua loppuun. Päivä päivältä hän toivoi pääsevänsä luoksesi, eikä edes luottanut sisariinsa lähettääkseen sinulle terveisiä. Kun sitten ilmaantui tämä hyvä tilaisuus, käydessäni todistajana oikeudessa, päätettiin, että minä veisin perille hänen terveisensä.

— Kiitos. Oletko vaivautunut yksinomaan tätä varten? Mutta täällä… täällä… hän virkkoi. Costantino keskeytti ja sanoi hiljentäen äänensä:

— Sinun karjatalosikin on urkkijoiden saartama.

Marianna säpsähti ja katsoi isäänsä. Sitten hän taas hymyili ivallisena.

— Isä, meidän tulee osoittaa, että olemme rohkeata väkeä. Menkää siis heti tutkimaan, mihin urkkijat ovat piiloittautuneet. Ja sanokaa heille, että hukkaavat aikaansa turhaan.

Isä silmäili häntä ja luuli näkevänsä mielettömyyden oireen tyttäressään. Hän ei oikein oivaltanut tilannetta, mutta aavisti, että tytär lähetti hänet pois voidakseen paremmin puhua Costantinon kanssa. Ja suutaan avaamatta hän nousi ja poistui, vieraan seuratessa häntä katsein ja rypistäen kulmakarvojaan loukkautuneena.

— Miksi lähetit hänet pois, Marianna? Hän olisi voinut kuulla, mitä minulla vielä on lisättävää; se olisi ollut parempi.

— Odota. Hän palaa pian. Tällä aikaa tahdon minä sanoa sinulle yhden seikan, jota isäni ei tarvitse kuulla. Hänen ei pidä olla vastuussa siitä, mitä nyt sanon. On turhaa, että jatkat. Olen täysin ymmärtänyt kaiken. Simone ei enää tahdo olla tekemisissä minun kanssani. Hän on katunut ja hävennyt. Minkätähden? Kuka on eroittanut hänet minusta ja muuttanut hänen mielensä? En välitä sen tietämisestä. Mutta minäkin annan tehtäväksesi sanoa hänelle minun puolestani pari sanaa. Pyydän sinua sanomaan, että hän on minun silmissäni kehno mies.

Costantino siveli kädellä päätään, ikäänkuin häntä olisi siihen kolhaistu. Ja hän punastui, taas äkkiä kalveten, ja painoi päänsä alas, tehden alistuvan liikkeen, joka oli hänelle ominainen. Mutta hänen sydämensä oli täynnä paheksumista. Jos Marianna olisi ollut mies ja olisi häntä haavoittanut, ei hän olisi loukannut häntä niin ankarasti kuin tällä tavoin, parilla sanalla, tuo heikko ja epätoivoinen nainen. Mutta sisimmässään hän myönsi, että Marianna oli oikeassa, ja yrittäessään häntä lepyttää, hän tiesi samalla yrittävänsä rauhoittaa omaatuntoaan.

— Marianna, — hän alkoi; sitten hän epäröi hetken. Miten hän voisi kertoa sopivasti kaikki? Miten asettaa sanansa, että kiihtynyt Marianna uskoisi, miten Simone ensi aikoina oli raivonnut, miten hänen vihanpuuskauksiaan oli seurannut hellyydenhetkiä, jolloin molemmat toverukset piilossa tyyssijassaan, tuulen rajusti ulvoessa tai lumen tunnottomana tupruillessa rotkon ympärillä, viettivät aikaansa laulamalla vapaata kilpalaulua, jonka yksinkertaisissa säkeissä Mariannan hahmo liikkui valoisana ja etäisenä kuin kuu talvipilvien lomissa? Ja miten kertoa kaikki muu? Simonen mielenmuutos, se ahdistus, jonka alaisena hän eli?

— Tuhat kertaa hän läksi matkaan tullakseen luoksesi. Mutta hän palasi, jotta ei syöksisi sinua vaaroihin. Ja raivoissaan hän viilsi puiden runkoja veitsellään, mutisten kirouksia kaikkea ja kaikkia vastaan. Sitten hän rauhoittui, sanoen: Onhan hän niin varma minusta ja odottaa minua kymmeniä vuosia. Marianna, millaiseksi olet tehnyt miehen? Olet tehnyt hänestä lapsen jälleen. Hän lausui nimesi nukkuessaankin. Ja yhä vielä hän mainitsee sen, yhä vielä hän on kuin lapsi. Mutta kuuntele omantuntosi ääntä, Marianna, ja myönnä että olen oikeassa. Sinun tulee astua omaa tietäsi, ja hänen omaa tietänsä. Käsitäthän, että hänet tuomittaisiin. Ja hän ei tahdo sitoa kohtaloansa sinun kohtaloosi. Mutta hän toivoo, että annat hänelle anteeksi.

Hän puhui hiljaisella äänellä, ja vaikka hän tunsi, että lopultakin oli rauennut se lumous, joka oli yhdistänyt Simonen Mariannaan, kateus sekaantui vielä hänen rauhoittaviin sanoihinsa kuin katkera suoni.

Sanoessaan »Hän toivoo, että annat hänelle anteeksi» hän kumartui
Mariannaa kohti ikäänkuin rukoillen anteeksiantoa itselleenkin. Mutta
Marianna vaistosi, että Costantino salasi häneltä osan totuutta. Ja hän
oli käynyt jäykäksi ja leppymättömäksi.

— Marianna! Minun täytyy lähteä pois. Älä anna minun palata näin, kuin vihamiehen. Mitä minun pitää sanoa hänelle?

— Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin nuo lausumani pari sanaa. Ne olen lausunut häntä varten, ja ne lausun sinullekin.

— Mutta minä en vie niitä perille. Tahdon ensin puhua isäsi kanssa.
Tuossa hän palaakin.

— Sinun ei ole lupa sanoa isälleni mitään, jos olet mies! Olet tullut puhumaan minun kanssani, et hänen kanssaan.

Silloin Costantino nousi ja aikoi ottaa pyssyn seinältä.

Berte Sirca palasi käytyään matkan päässä lähteellä, joka oli tiheässä lehdossa niityn pohjukassa. Hän oli huomannut tarpeelliseksi tutkia, millä kannalla asiat olivat ympäristössä, oli tarkastanut lähteen, kasvit, pensaat, kaikki hänen yksinkertaiselle sielulleen rakkaat sopukat. Ja hän oli tunnustellut korkkitammien kantoja, ikäänkuin kysyen niiltä neuvoa. Ja tapansa mukaan hän ajatteli ääneensä:

— Saattaapa täällä olla urkkijoita. Kaikki on mahdollista. Enpä vain ymmärrä Mariannan huonoa tuulta. Tai oikeastaan ymmärränkin sen. Mitenkä hän ei olisi pahalla tuulella? Onhan tuo hänen lumouksensa hyvin ikävää laatua. Hän epäilee kaikkea, epäilee minuakin. Sentähden hän lähetti minut pois… Voi sentään, — hän huokasi. Jumalan nimi oli hänen huulillaan, mutta hän ei sitä lausunut.

Hän ei ollut koskaan ollut erityisen jumalinen mies. Oli kulunut vuosia, jolloin hän ei ollut jalallaan astunut kirkkoon. Eikä hän liioin ollut taikauskoinen, vaikka olikin yksinkertainen sydämeltään. Ja vaikka hän eli loitolla ihmisistä ja muun maailman asioista, hän silti tunsi olevansa liittynyt näihin ihmisiin ja asioihin, niinkuin puunlatvan lehti itse puun salaisimpaan juureen. Sentähden hänen omantuntonsa ääni sanoi, että hän oli lähettänyt kotoaan tyttärensä, ainokaisen tyttärensä, tehden sen turhamaisuudesta, joskin epäsuorasti niin silti rakkaudesta tämän maailman tavaroihin, ja hän oli tietoinen, että tämä erehdys oli hyvitettävä pohjia myöten.

Ja hän kumartui juomaan lähteestä, vaikka hänen ei ollut jano. Hän polvistui, näki kasvojensa heijastuvan tummaan, kuulakkaan veteen kuin silmään, jonka teränä oli kuun ensi hohde.

— Berte Sirca, Berte Sirca, — hän sanoi kuvalleen, — tee, mitä omatuntosi sinulta vaatii. Auta tytärtäsi.

Hän palasi hitain askelin, ajatuksiin vaipuneena taloon. Hän näki Costantinon hankkivan lähtöä. Hän oli jo ottanut pyssyn naulasta ja painoi lakkia otsalleen.

— Älä toki lähde, — sanoi hän tälle. — Ethän voi tuottaa meille tätä mielipahaa. Marianna sytyttää valkean ja valmistaa ilta-aterian. Tulehan katsomaan, mitä kaikkea hän omistaa.

Costantino epäröi hetken, sitten hän ripusti uudestaan pyssyn seinälle ja seurasi isäntää aukealle ruohokentälle. He näkivät ison, tyynen palvelijan ajavan takaisin tarhaan lehmiä, jotka hitaina ja kylläisinä kulkivat niityn poikki, karva kuun hopeoimana.

Niin, Marianna oli kaunis, ylpeä ja rikas. Simonen kannatti totisesti uhrata vapautensakin ja viettää vuosikausia vankilassa hänen tähtensä. Costantino katseli ja näytti nyt vuorostaan olevan lumouksen valloissa. Hän ei ainoastaan myöntänyt toverinsa olevan oikeassa, vaan halusi salaa, että kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Ja hän suostui Berte Sircan kutsuun, toivoen, että hänen huuliltaan lähtisi sovittava rauhan sana.

Berte jäi siihen miettiväisenä kädet ristissä ihailemaan lehmiä ja hiehoja, jotka juhlallisena jonona astuivat hänen ohitsensa. Kun kaikki olivat sisällä navetassa, hän kääntyi ja sanoi:

— Voit rauhoittaa toveriasi; omantuntoni kautta vannon sinulle, ettei täällä karjatarhan ympärillä ole urkkijoita.