XI

He söivät illallista keittiössä, jota valaisi iso valkea. Ulkona kaikki oli rauhallista kuutamossa, jonka välke hiipi kynnykselle, koettaen valaa tyyntä hellyyttään tuohon sisällä vallitsevaan hehkuvaan intohimoisuuteen.

Marianna tarjosi viiniä ja leipää ja ripoitti lihaan suoloja, niinkuin tuona ensimmäisenä iltana Simonen käydessä karjatarhassa. Hän oli tyyni, melkein jäykkä. Hänen isänsä oli tarjonnut Costantinolle vieraanvaraisuutta, eikä hänen siis sopinut rikkoa vieraanvaraisuuden lakeja.

Hän huomasi vieraan epäröivän olemuksen ja isänsä epätietoisuuden. Mutta hän odotti, että edellinen poistuisi, jotta hän voisi selittää isälleen kaiken. Hän ei tahtonut puhua senkään tähden, että palvelija tultuaan sisälle oli huomaavalla kannalla, vaikka hän koetti sitä peittää. Ja hän ensiksi ojensi päätään kuullessaan kaukaa hevosen kavioiden kapsetta.

— Se on varmaankin Sebastiano.

Marianna säikähti ja hänen silmänsä välähtivät apoauki. Mutta parin silmänräpäyksen kuluttuahan taas jäykistyi.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt Sebastianoa. Ja nyt tämä taas ilmestyi hetkenä, jolloin kohtalo näytti ratkaisseen kaiken. Hänen hevosensa kavioiden kopina kuulosti rajuilman ensimmäisiltä sadepisaroilta.

Ennen pitkää hän oli oven edessä. Ja hän ja hänen ratsunsa varjo pimittivät kynnyksen, karkoittaen kuun lempeän hohteen. Koirien haukunta katkaisi yön rauhan.

Marianna ei liikkunut paikaltaan. Mutta hän oli ojentanut ryhtinsä suoraksi, ja hänen silmänsä kohdatessaan Costantinon kysyvän katseen heijastivat niin metallinkiiltoista valoa, että nuori mies kuvitteli näkevänsä edessään kiiltävän aseen.

Sebastiano astui sisään ja istuutui kutsusta pöydän ääreen. Hän oli tavallistaan kalpeampi, aivan kuin kuun valo olisi vaalentanut hänen kasvonsa.

Hän ei tahtonut syödä, vaan katseli kuinka toiset lopettivat ateriansa; hän ei välittänyt edes viinistä.

— Voitko pahoin? kysyi Berte Sirca.

— Voin todella pahoin, — hän vastasi, tähystellen vuoroonsa läsnäolijoita, ollakseen varma siitä, että kaikki ymmärsivät, millainen hänen pahoinvointinsa oli. Mutta ainoastaan Marianna vastasi hänen katseeseensa tuikealla, kirkkaalla silmäyksellä.

Sebastiano nyökäytti päätään merkiksi, että Marianna oli oivaltanut hänen tarkoituksensa. Hän oli tullut tänne taistelemaan. Jos Marianna oli muuttunut, jos hän oli riisunut sairaalloisen, lempeän ja sävyisän naisen pukunsa ja ikäänkuin mielettömän uhmailevana aseistautui ja tahtoi tehdä tuhoja, niin hänkin, Sebastiano, oli aseistettu. Ja hänen pahoinvointinsa lisäsi kuumeen kouristuksen tavoin hänen voimiaan. Jospa he olisivat olleet kahdenkesken! Hän olisi ollut valmis uhkaamaan Mariannan henkeä ja paiskaamaan hänet polvelleen kuin ruo’on.

Se huoleton tapa, jolla miehet aterioivat puhuen joutavista seikoista, laitumista ja karjasta, alkoi ärsyttää häntä. Hän ei ollut kysynyt, kuka vieras oli, ja silmäili häntä välinpitämättömänä, melkein ylenkatseellisesti, kuin olisi hän ollut jonkun naapuripaimenen palvelija. Marianna korjasi pois ruoan, leipäkorin ja leikkuulaudan. Silloin Sebastiano iski rajusti nyrkkinsä polveensa, muistuttaakseen itselleen käyntinsä tarkoitusta. Ja moneen kertaan hän pudisti rinnalle vaipunutta päätään odottaen seurauksia. Sitten hän sanoi palvelijalle:

— Mene katsomaan, syökö hevoseni, — ja palvelija tajusi, että hänen tuli poistua, vaikka hän olikin tottunut ottamaan osaa kaikkiin isäntäväkensä asioita koskeviin keskusteluihin.

Mariannakin valmistautui poistumaan. Mutta Sebastiano kääntyi äkkiä häneen päin rypistäen otsaansa.

— Marianna! Vaadin, että jäät tänne, sillä meillä on puhuttavaa keskenämme.

Marianna pysähtyi, mutta ei istuutunut. Costantino nojasi toista kyynärpäätä polveensa, kasvot käden varassa ja näytti ajatuksiinsa vaipuneelta, ollen vieraana sivullinen, joka ei puuttunut toisten asioihin. Mutta Berte Sirca vainusi myrskyn tuloa, ja hänen sydämensä tykytti kuin naisen povessa. Hän ei oikein tietänyt, johtuiko se ilosta, että hänen tyttärensä kohtalo muuttui, vai niiden seikkojen pelosta, joiden välttämättömyyden hän sisimmässään tunsi.

Hän ei odottanut paljoa Mariannalta, vielä vähemmin hän toivoi apua Costantinon tyyneydeltä ja hyvyydeltä. Istuihan hän siinä kuin kylläinen, torkkuva vanhus. Mutta jos häntä kosketti, niin saattoipa hän karata pystyyn kuin luolassaan herätetty peto.

— Marianna, — virkkoi vanhus, koettaen manata pois rajuilmaa, — kaadahan viiniä serkullesi.

— En huoli siitä! Jättäkää sellaiset sikseen!

— Istu sitten siinä paikoillasi. Juokaamme me, Costantino Moro. Kas niin, onhan sinulla aikaa nukkua. Ota ja juo, mies!

Costantino katsahti ylös, avaten hiukan luomiaan.

— Niin, totisesti, olinpa nukahtamaisillani… Olen, jumal'avita, väsynyt.

Silloin kävi Sebastiano hyökkääväksi.

— Se on totta, olet ahkeraan tallustellut tänään. Puhemiehen toimi näyttää olevan väsyttävämpi kuin rosvon ammatti.

Costantino asetti täytetyn viinipikarin permannolle lieden eteen. Ja viini kimmelsi kuin verinen silmä.

— Mikä on tarkoituksesi, mitä tahdot sanoa?

— Tiedät hyvin, mitä tahdon sanoa.

— En tiedä mitään… En tunne sinua. Kuka olet?

Hän oli noussut seisomaan, ja näytti kookkaammalta. Sydämessään hän tunsi halua nauraa, ajatellessaan, että Sebastiano saapui hiukan myöhään tanterelle ja taisteli kuolleita vastaan. Mutta hän ei hetkeäkään epäröinyt puolustamasta Simonen kunniaa eikä häätämästä itsestään loukkausta.

Marianna katseli häntä seisoaltaan epäilevästi, mutta samalla ihaillen, melkein yllyttäen häntä puolustukseen, sillä aikaa kuin isä, tyhjennettyään yhdellä siemauksella viinipikarinsa, ojensi hänelle selän takaa lasia, johon hän ei tarttunut.

Silloin Berte Sircakin asetti lasinsa maahan, mutta syrjään. Hän siirsi tieltä Costantinonkin lasin, ikäänkuin raivaten vapaaksi taistelukentän. Hänen kätensä vapisi lievästi. Hän yritti sanoa soimaten: — Sebastiano, Sebastiano! — mutta hänen äänensä häipyi kuulumattomiin kahakan tuoksinassa.

— Kukako minä olen? — kirkui Sebastiano, pannen käsivarret ristiin rinnalleen. — Olen mies.

Ja Costantino nauroi äänekkäästi.

— Näenpä, jumaliste, että olet mies!

— Jätä ivasi. Se ei sovi sinulle, joka joka päivä käyt vuoriston kirkoissa rukoilemassa. Kuule sensijaan. Mitä teet täällä?

— Mitä se sinua liikuttaa? Entä mitä sinä sitten teet täällä?

— Olen tullut tänne, koska täällä on nainen, jota täytyy puolustaa.

— Ja kuka tätä naista loukkaa?

— Sinä loukkaat häntä. Mitä kävit etsimässä hänen talostaan Nuorossa tänä aamuna? Ja mitä on sinulla täällä tekemistä? Miksi ei toverisi tule, sensijaan että valitsee sinut lähetikseen? Hän pelkää nyt, tuo uljas mies, hän pelkää. Nainen ei enää ole yksin, jotta hän rohkenisi lähestyä.

Costantino, joka tällävälin oli istuutunut, liikahti noustakseen pystyyn. Mutta hän näki edessään Mariannan kalpeana, huulet väristen, ja jäi istumaan, äkkiä hilliten itsensä ja luoden vastustajaansa ivallisia katseita.

— Ja sinä, joka olet niin uskalias, miksi et mene sanomaan näitä asioita hänelle, sensijaan että laskettelet niitä minulle?

— Olethan hänen lähettinsä. Sanon sen nyt sinulle. Mutta ole varma siitä, että vielä sanon sen hänellekin. Ja tilaisuus on kyllä tarjoutuva. Ja tämä sinun vielä täytyy sanoa hänelle: Muistakoon mikä hän on ollut, älköönkä kuvitelko, että hänen arvonsa on kohonnut. Marianna Sirca on liian hyvä joutuakseen hänelle. Simone Sole on yhä vain hänen palvelijansa. Ja jos Marianna on menettänyt järkensä, niin, jumaliste, onpa toisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä…

Silloin Marianna horjahti eteenpäin, ja näytti kaatuvan kumoon, nyrkit ojennettuina, polvet notkuen.

— Isä, — hän huusi, — sanokaa toki hänelle, että hän on vaiti ja menee tiehensä!

Berte Sirca heilutti käsiään rauhoittaakseen heitä kaikkia.

— Hiljaa, hiljaa, lopettakaa jo! Nämä ovat perheasioita, jotka järjestämme keskenämme.

— Te! — virkahti Sebastiano kääntyen halveksivasti vanhuksen puoleen. — Teiltä, totisesti, tyttärenne ei voi toivoa asioidensa järjestämistä. Ja sinä, serkku, aja vain minut pois, ja jos näet hyväksi, huuda sisälle palvelijasi ja usuta koirasi kimppuuni. Siitä huolimatta puolustan sinua itseltäsi, niinkuin puolustetaan mielipuolta. Ja kuuntele nyt minua, kuunnelkaa te kaikki. Huutaminen on turhaa. Lähetän sen sanan Simone Solelle, että varokoon koskaan enää lähestymästä sinua, Marianna Sirca. Muuten, tämän pyhän ristinmerkin kautta, tapan hänet kuin metsäsian, kuin ketun, joka hiipii navettaan.

Hän sieppasi hatun päästään ja teki ison ristinmerkin valkean yli, halkoen kädellään liekkiä. Marianna Sirca oli uudelleen ylpeänä oikaissut vartalonsa.

— Ja minä sanon sinulle, Sebastiano Sirca, että sinun sanasi ovat kuin tuuli, joka puhaltaa ohi.

— Hyvä. Mutta pidä varasi, nainen. Ja käännyn sinun puoleesi, Costantino Moro, jonka sanotaan uskovan Jumalaan. Koeta olla välittäjänä. Jollet sitä tee, niin ehkä saat Jumalasi edessä vastata siitä, mikä tapahtuu.

Costantino katseli häntä yhä ivahymyin.

— Jumalan edessä vastaan omista rikoksistani enkä sinun rikoksistasi! Eikä Simone Sole voi pelätä miestä sellaista kuin sinä. Mikä oikeuttaa sinua esiintymään kohtalon kaitsijana?

— Tämäkö on vastauksesi?

— Tällä kertaa kylläkin. Myöhemmin vastaan sanoihin, jotka olet kohdistanut minuun. Nyt olen toisen talossa. Mutta voimmehan poistua täältä alueelle, joka ei ole Marianna Sircan omistama, ja siellä voin oitis paremmin vastata kysymyksiisi.

Marianna sanoi:

— Ei kellään minun talossani eikä sen ulkopuolella ole oikeutta kiistellä minua koskevista asioista. Minä määrään itse itsestäni, sen toistan. Eikä edes isälläni, joka on täällä läsnä, ole määräämisvaltaa minuun.

Berte nyökäytti myöntäen päätään ja kävi vakavaksi ja surulliseksi.

Sebastiano oli noussut, hyväksyen Costantinon haasteen. He katsoivat toisiinsa pesän liekkien lomitse kuin kaksi verivihollista, he, jotka eivät koskaan ennen olleet toisiaan kohdanneet, ja joilla ei mieskohtaisesti ollut mitään vihan aihetta. Mutta äkkiä Costantino taivutti päänsä taapäin ja tuntui kuuntelevan kolkon hiljaisuuden vallitessa vieressään räiskähteleviä liekkejä.

— Ei, tällä kertaa minulla ei ole enää mitään sinulle sanottavaa. Jos
Jumala tahtoo, kohtaamme toisemme toiste, hän sanoi tyynesti.

Sebastiano ei liioin lausunut vaatimusta. Hän palasi ratsunsa luo, keikahti sen selkään ja ratsasti talon editse pois. Ja taas hänen varjonsa pimitti kuun valon. Hänen hevosensa kavioiden töminä kuului vielä kauan yön hiljaisuudessa.

Marianna oli istuutunut. Vastoin hänen tahtoaan ahdistuksen ja pelonkyynelet vuotivat hänen silmistään. Costantino puhalsi liekkeihin ja hänen kumartuessaan hänen rukousnauhansa — pieni punahelminen rukousnauha, joka näytti pistiäistammen marjoista tehdyltä —putosi hänen vyöltään kilahtaen lieden kiville.

Tämä vähäinen melu näytti herättävän heidät kaikki. Berte Sirca risti kädet polvelleen ja mutisi Costantinon ottaessa ylös rukousnauhaansa:

— Kaikki paha johtuu siitä, että unhoitamme Jumalan ja että meidän täytyy kuolla. Marianna, tyttäreni, kuule mitä sanon: Minulla on se tunne, että kuolinhetkeni lähestyy ja että puhun sinulle vapaana maailman asioista. Kuule siis, Marianna, älä syökse turmioon kahta kristittyä ihmistä. Sillä, katso, Simone voi vielä pelastua, ja Sebastiano niinikään, jos sinä tahdot. Mutta sinä tahdot heidän tuhoaan. Marianna, meidän täytyy kaikkien kuolla. Elämä on lyhyt kuin tie tästä talosta tuohon puuhun, kun sitävastoin iankaikkinen elämä on ääretön.

— Minä en voi tehdä mitään, — sanoi Marianna. — Tiedän kyllä, että elämä on lyhyt, mutta juuri sentähden, että sen tie on lyhyt, on se astuttava päähän asti, kääntymättä. Sen tuomarina, mikä sitten seuraa, on yksinomaan Jumala.

Silloin isä kääntyi Costantinon puoleen.

— Mitä sinä tähän sanot? Uskotko Jumalaan?

— Minäkin uskon, että hän yksin on tuomari, niin olen aina ajatellut.
Marianna, miksi et sano isällesi koko totuutta?

Silloin Marianna nousi ja sanoi varmalla äänellä:

— Isä, kaikki on lopussa minun ja Simonen välillä.

Ja hän meni huoneeseensa, sulkeutui sinne ja istuutui pienen ikkunan ääreen. Kuu säteili keskellä taivasta, joka oli kirkkaan sininen kuin kesäaamun koittaessa, ja jokainen ruohonkorsi levitti suloisinta tuoksuaan. Mutta väliin kaikui sarvipöllön huuto, tuntuen maan sydämen voihkinalta, sen vaikeroidessa salaisen ja parantumattoman kärsimyksen ahdistamana. Ja Marianna ajatteli, että hänenkin oli suljettava sisimpäänsä tuskansa, kätkettävä se näennäisen ilon ja suopean kohtalon verhoon, jonka elämä hänelle tarjosi. Hänen oli eläminen ja kuoleminen täten, nostamatta sen hunnun lievettäkään, joka peitti onnen salaperäisiä kasvoja.

Ja hän kuvitteli olevansa voimakas, tukenaan niskasta kantapäihin ylpeyden vankka pylväs. Mutta silti hänen edessään tiheään salamoi lehtien lomista kumoittavassa kuun valossa Simonen kauniiden silmien välke, ja hänen rinnassaan soi hänen tyhjien lupaustensa kaiku. Silloin hänen sydämensä kapinoi, suru taisteli ylpeyden kanssa, niinkuin myrskyävä meri haurasta paalua vastaan. Ja hänen kyyneleensä putoilivat ikkunalaidalle ja vyöryivät siitä ruohikkoon, yhtyen kastekyyneliin, joita yö vuodatti maan helmaan.