XII
Costantino kulki samaa tietä kuin Simone vuotta aikaisemmin palatessaan turvapaikkaansa. Ja ympärillä levisi sama kuutamo ja sama keväinen sulo. Mutta hän ei ollut varma eikä vahva niinkuin toverinsa. Hän astui hiljaa lyhyin askelin kuin poika, vaikka hänellä oli passi, sillä täytyi silti pitää varansa, ettei häntä seurattu ja urkittu hänen olinpaikkaansa. Ja veihän hän mukanaan raskaan muiston Mariannan surusta ja hänen nöyryyttävät sanansa Simonelle.
Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut palvelija parka, joka isäntänsä pakoittamana oli vienyt jollekulle loukkaavan lahjan, ja joka isännälleen toi vielä loukkaavamman vastalahjan.
Mutta lisäksi Sebastianon solvausten muisto lakkaamatta kiihdytti häntä ytimiin asti. Silloin hän pysähtyi, ja hänkin, samoin kuin toverinsa, tunsi heräävän sisässään villipedon, joka pakoitti hänet kääntymään ja ajattelemaan palaamista Sebastianon luo, painaakseen takaisin hänen kurkkuunsa hänen oman verensä valelemina hänen lausumansa ylpeät sanat, aiheettomat solvaukset.
— Minulle? Puhua minulle noin, sinä konna, sinä raukka! Odota, lurjus, odota, — hän huudahti äänekkäästi, uhaten pensasten varjoja.
Sitten hän rauhoittui. Hän luuli kuulevansa kaukaista rukouksien muminaa. Ja yön hiljaisuus kantoi häntä edelleen kuin aalto, saattaen hänet unhoittamaan tuskansa. Ja hän astui kuin unissakävijä pitkin kapeita polkuja hopeanhohteisessa ruohikossa, läpi pensaiden ja varjojen. Ja Marianna ja Simone ja heidän intohimoinen kiintymyksensä, joka oli pikemmin vihaa kuin rakkautta, tuntuivat olevan hyvin kaukana, vastakkaisilla maan äärillä. Ja myöskin Sebastianon ylpeä uhma, hänen oma nöyryytyksensä ja kaunansa — kaikki tuntui hänestä varjolta.
Mutta kaukainen askel, vierivä kivi, oksalta pyrähtävä lintu riitti säikyttämään häntä.
Hän saapui perille ennen päivänkoittoa. Simone ei ollut luolassa. Hänkin oli kiinnittänyt nuoranpätkän kallioseinän nastaan ja rasvasta höyryävästä tuhasta, ympäri viskatuista luista ja paistetun lihan jätteistä Costantino päätteli tovereita olleen siellä aterioimassa tai salahankkeita punomassa hänen poissaollessaan. Hän istuutui väsyneenä sammuneen tulisijan ääreen. Hän joutui uuden vihanpurkauksen valtaan, jota seurasi suuri alakuloisuus. Ja hän alkoi mielikuvituksessaan puhua Mariannan kanssa, ikäänkuin tuo nainen olisi seurannut häntä, kuunnellen häntä istualtaan pimeässä rotkossa.
— Näetkö? Olen pettänyt sinut. Kuka tietää, olisitko lausunut nuo sanat, jos olisit tuntenut koko totuuden. Kuka oikeastaan tietää mitään? Luulet, että Simone hylkää sinut rakkaudesta tai heikkoudesta, vaikka hän ehkä hylkääkin sinut turhamaisuudesta tai rohkeudesta… Kuka oikeastaan tietää mitään? Enhän minä ole sinulle poloiselle sanonut kaikkea. En ole kertonut sinulle, että nuo kolme rosvoa ovat vuoden kuluessa käyneet kolme kertaa Simonen luona, kehuneet ja imarrelleet häntä, ja että nuorin, Bantine Fera, nauroi kuullessaan, että Simone oli rakastunut ja sylkäisi ylenkatseellisesti saadessaan tietää, että Simone aikoi salaa solmia avioliiton ja ilmoittautua tuomarille. Tämä on oikea syy siihen, että Simone hylkää sinut, että hän häpeää rakkauttaan sinuun. Turhaan pidin hänelle nuhdesaarnoja ja sanoin: Simone, älä saata onnettomaksi naista, joka rakastaa sinua. Niin kauan kuin hän seisoi edessäni, ollessamme kahden, hän nauroi minulle ja saarnoilleni. Hän on tai luulee olevansa vahvempi, ja kuuntelee ainoastaan mielipyyteitään. Mutta kun tuli tuo toinen, Bantine Fera, joka on häntä vahvempi, hän alistui. Ja luulotellakseen itselleenkin olevansa vahva hän esitti tavallisen verukkeensa, ettei muka ollut tietänyt, mitä teki, että oli ollut lumottu, että sinä olit hänet lumonnut, mutta että hän nyt tahtoo olla vahva ja vapaa. Koska Bantine Fera hylkäsi naisen — joka ei ollut edes pikkuvarpaasi leikatun kynnen arvoinen — Simonekin sinut hylkää, Marianna. Ja silti hän rakastaa sinua, Marianna! Kuka voisi olla rakastamatta sinua? Jos jättiläiset vuorilta astuisivat alas, hekin polvistuisivat eteesi. Mutta Simone tahtoo matkia Bantine Feraa ja liioittelee. Häntä jäljitelläkseen hän juoksee hänen edessään kuin koira hevosen edessä.
Ja Marianna näytti olevan tuossa tyynenä ja kelmeänä, kasvot käsien varassa, hiljaa toistaen sanojaan:
— Sano hänelle minun puolestani, että hän on kehno mies!
— Sen sanon hänelle.
Hän tajusi, että hänen rohkeutensa puhua suoraan toverilleen ei johtunut hänen vapaasta vakaumuksestaan, vaan siitä, että hän oli raivoissaan, kun ei ollut tavannut häntä odottamassa, että tiesi hänen olevan tuon toisen seurassa, josta oli tullut isäntä, kaikista mahtavin. Ja hän lyyhistyi luolan nurkkaan kärsimään omasta puolestaan. Sitten uni valtasi hänet.
Simone ei ollut kaukana. Ensimmäisen kerran tapahtui, ettei hän, kohdattuaan Bantine Feran, ollut seurannut tätä. Bantine Fera oli todellinen rosvo, johdonmukainen, vailla sydäntä, raaka. Hän kävi suoraan päämääräänsä. Minkä hän päätti, sen hän vei perille, tapahtui mitä tapahtui. Hän oli tehnyt murhan kostaakseen kärsimänsä solvauksen. Hän varasteli ja teki uusia murhia, ei sentähden, että olisi katsonut sitä oikeudekseen, vaan vaistonsa pakosta. Hän oli nuorin rosvokumppaneista, mutta hän ohjasi, hallitsi heitä.
Välttääkseen häntä, odottaessaan Costantinon paluuta, Simone oli esittänyt verukkeeksi olevansa sairas. Ja todella hän oli sairas epävarmuudesta, rakkaudesta, tunnonvaivoista. Hän oli heittäytynyt pitkälleen vuorenhuipulle tähystelemään Costantinon tuloa, ja muisteli omaa paluutaan karjatarhasta aamun sarastaessa. Ja hän koetti olla ajattelematta Mariannaa, koska naisen ajatteleminen, jonka tähden täytyi menettää oma vapautensa, Bantine Feran väitteen mukaan oli heikkoutta. Jopa hän luuli kantavansa Mariannaa kohtaan kaunaa, melkeinpä vihaavansa häntä, ikäänkuin Marianna olisi aavistanut hänen tekemänsä rikoksen, ikäänkuin hän kaukaa, ja vaikka yhä vielä rakasti häntä, olisi hallinnut Simonea, ylläpitäen hänen heikkouttaan ja halveksittavan pulmallista tilaansa.
Sitten hän alkoi taas ajatella ja kaihota Mariannaa.
Mutta samalla hänen sisäinen ristiriitansa kasvoi. Hän oli tyytymätön itseensä. Hän tunsi ikäänkuin jakautuneensa kahteen osaan. Toinen seurasi Bantine Feraa hänen väkivaltaisille retkilleen, hänen lähtiessään anastamaan toisen rahoja ja tavaraa, hänen eläimelliseen pakoonsa väijyviltä urkkijoilta. Ja toinen puoli tunsi yhä rakkautta ja surua, oli Mariannan jalkojen juuressa; ja tämä suru ja tämä nöyryys sulivat epämääräiseksi iloksi.
Ja ne taistelivat toisiansa vastaan, nuo hänen olemuksensa eri puolet, ne kohosivat ja luhistuivat alas taistellessaan, väsyneinä, mutta jälleen valmiina nousemaan ja kaatumaan.
Nähdessään Costantinon palaavan Simone ei ollut laskeutunut luolaan. Hän ei tahtonut näyttäytyä heikkona, ei tahtonut myöntää odottaneensa. Silti hän odotti, sydän sykkien toivosta, että toveri tulisi etsimään häntä. Ja kun Costantino ei lähtenyt liikkeelle, hän alkoi itsekseen kiroilla hänen välinpitämättömyyttään. Hän päätti astua alas, vasta kun aamunkoite valaisisi puunlatvat ja kuu, niinkuin tuonnoin, pudottelisi terälehtiään kuin narsissi lähteen veteen.
Costantino nukkui rauhallisesti. Hänen rukousnauhansa riippui ranteesta, ja herättääkseen hänet Simone veti sen rististä. Rento käsi nousi, kuin se olisi ollut ensimmäinen heräämään.
Simone muisti selvästi aikaisemman, kerran ja tunsi vaistomaisesti sydämensä pohjassa mielihyvää, odottaessaan, että toveri kuvailisi hänelle Mariannan surua ja kenties hänen ihailuansakin. Hän asettui hänen mittaiselleen vahvalle miehelle soveltuvaan asentoon, pyssy kupeella, vartalo jäykkänä, kädet polvilla. Hän näytti epäjumalankuvalta, kasvot jäykistyneinä teennäisen levollisiksi, tiheät hiukset kiiltäen kuun hopeahohteessa, mustan lakin kehystäneinä, silmät puoleksi suljettuina, tuijottaen toveriin, joka vähitellen heräsi väristen ja oikoen jäseniään.
Simone tunsi raivostuvansa nähdessään, miten vitkalleen Costantino heräsi. Hän luuli, että toveri teki niin tahallaan, kiusatakseen häntä. Kuta enemmän hän vitkasteli, sitä kärsivällisemmäksi Simone tekeytyi.
Äkkiä Costantino aukaisi silmänsä ja kavahti istumaan, ikäänkuin olisi tahtonut pelästyttää häntä. Simone koetti hymyillä. Mutta toverin vakavasta ilmeestä hän huomasi, ettei pila ollut tässä paikallaan. Ahdistus ja uhma kuulsivat hänen silmistään. Hän kiristi hampaitaan voimatta enää hillitä itseään.
— Antoivatko ne sinulle siellä unijuomaa? Puhu toki, miehenretku!
Costantino katsoi häneen ihmetellen. Simone näytti hänestä muuttuneelta, näytti vähäpätöiseltä. Hän ei enää herättänyt hänessä pelkoa eikä kunnioitusta. — Tuntui siltä kuin Marianna olisi paljastanut hänet parilla sanalla.
— Missä olet ollut? — kysyi Costantino ankarana.
— Mitä se sinuun kuuluu. Nyt olen tässä. — Puhu siis. Näitkö hänet?
— Näinpä kyllä.
— Missä? Hänen kotonaanko?
— Hänen karjamajassaan.
— Vai karjamajassa.
Valo ja lintujen liverrykset, jotka värähtelivät ulkona, tunkivat hänen sydämeensä. Hänen jäykkyytensä alkoi sulaa. Hän veti kädet polvilta, painoi lakkia syvemmälle otsalleen ja taivutti päänsä.
— Miksi karjamajassa? — hän kysyi puoliääneen, ikäänkuin itsekseen.
— Sentähden, että hän on ollut sairas ja on lähtenyt toipumaan maalle.
— Vai onko hän ollut sairas! — hän sitten sanoi miettiväisenä. Mutta tuossa tuokiossa hän jo häpesi heikkouttaan. — No niin! — hän huudahti, laskien jälleen kädet polvilleen. Naisilla on aina joku tauti, tai he teeskentelevät olevansa sairaita.
— Simone! Marianna ei ole kuin muut naiset, hänen ei tarvitse teeskennellä.
— Kas vain, mies, näytätpä olevan rakastunut häneen.
— Marianna ei ole minua varten.
— Miten tuon sanot! Pelkäätkö, että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?
— Ethän voi tulla mustasukkaiseksi, koska Marianna ei ole sinua varten.
Simone teki päänliikkeen ja eleen, jotka oli tarkoitettu uhkaukseksi, mutta jotka sensijaan ilmaisivat yllätystä ja loukkautumista.
— Jumal'avita, tahdotpa saada minut raivoihini tänä aamuhetkenä, Costantino Moro. Mutta tämä jo riittää. Minulla on vakavammat ajatukset mielessä. Nyt ei ole enää aikaa loruihin. Kerro, miten suoriuduit tehtävästäsi.
— Siitä on varsin vähän kerrottavaa. Kävin siis hakemassa häntä vuoriston karjamajasta. Tapasin hänet istumassa tammen juurella keskellä ruohoaukiota. Ensin hän suuresti ilostui. Sitten hän ymmärsi ja vaipui jälleen levollisuuteen… kuolon levollisuuteen.
— Ja mitä hän lopulta sanoi? Sen tahdon tietää.
Costantino epäröi. Hän vaistosi, mitä tapahtuisi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut olkikasan edessä, tulukset kädessä. Tarvittiin vain kipinä, niin tuli olisi syttynyt. Ja samalla hän ajatteli, että oli välttämätöntä sanoa totuus; se oli välttämätöntä ja oikein. Usein tulipalokin on hyödyllinen.
Simone kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän tunsi, että toveri salasi häneltä totuuden, ja tahtoi jälleen hänen silmissään näyttää mahtavalta isännältä.
— Puhu siis, lurjus. Näethän että odotan!
— Mitä raivoat! Olisithan voinut tulla alas rotkoon heti kun näit minun palaavan. Olithan tuolla ylhäällä.
— Olinpa kyllä. Mitä se sinuun koskee? Tarvitseeko minun tehdä sinulle tiliä teoistani?
— Bantine Feralle näyt olevan velvollinen tiliä tekemään!
— Niin juuri Bantine Feralle. Hän on mies, eikä sellainen vetelys kuin sinä.
— No hyvä. Lähetä sitten Bantine Fera Marianna Sircan luo kuulemaan hänen vastauksensa!
— Kas vain, ärsytät minua, riittää jo! — huusi Simone, tarttuen kekäleeseen, ikäänkuin sillä lyödäkseen häntä. — Jos olet kateellinen Bantine Feralle, puhumme siitä myöhemmin. Se on eri asia. Nyt…
— Eipä niinkään. Se ei ole eri asia, — sanoi Costantino, jonka sisimpään toveri oli osunut. — Bantine Fera ja Marianna Sirca ovat sinun ristisi poikkipuut, ja kuuluvat siis yhteen. Bantine viekoittelee sinua kuin paholainen eroamaan hänestä…
— Mutta olethan sinä ensiksi neuvonut minua, etten häntä tavoittelisi, etten syöksyisi turmioon hänen tähtensä.
— Ja miksi et silloin noudattanut neuvoani? Ei, hitto vieköön, minulle, jolla oli hyvät tarkoitukset, sinä nauroit; palasit tuon naisen luo, lupasit hänelle tekeväsi kaiken mitä hän tahtoi, jopa naidakin hänet, ja olet saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa kaikille, olet pannut hänet alttiiksi vainolle, pilkalle, kaikkien moitteille. Olet tukkinut kaikki tiet hänen ympäriltään, jotta hän jäisi yksin sinun kanssasi, ja kun hän näin oli eristetty, hylkäsit hänet, sanomatta hänelle mitään, ainoastaan sentähden, että mahtipontinen pahantekijä sanoi sinulle olevan häpeäksi rakastaa naista ja pysyä hänelle uskollisena. Niin, niin, hylkäsit hänet sanomatta hänelle mitään, ja jo aikaa sitten hylkäsit hänet ajatuksissasi. Hän luuli vielä olevansa mielitiettysi, mutta hänet olikin hylätty, ja sinä samoilit tekemässä pahaa kumppanisi kanssa. Eikä sinulla edes ole ollut rohkeutta mennä sanomaan hänelle totuutta. Lähetit minut, niinkuin orjan, niinkuin sanansaattajan, joka ei ole syyllinen. Ja nyt sanon sinulle…
Hän kertoi hänelle sanasta sanaan Sebastianon terveiset, mutta epäröi mainita Mariannan terveisiä.
Simone kuunteli, kekäle kädessä, tyrmistyneenä. Hänen silmänsä säikkyivät vihasta, vihasta kaikkia kohtaan. Hänen vihansa kohdistui Sebastianoon, joka aina hänen mielestään oli ollut välinpitämätön, Mariannaan, joka oli hänessä herättänyt rakkaudentunteen, Bantine Feraan, joka oli vieroittanut hänet Mariannasta, ja Costantinoon, joka sanoi hänelle totuuden. Salainen raivo sai hänet kähisemään. Villipeto alkoi herätä hänessä.
— Vaiti, heittiö! Etkö häpeä, ettet pessyt hänen suutaan hänen verellään? Älä puhu enää. Et tiedä, mikä olet miehiäsi!
— Sinäpä et tiedä, mitä teet ja mikä olet, — intti Costantino, lujana, liikkumattomana, ikäänkuin valmiina odottamaan hyökkäystä. — Olet raukkamainen mies. Minun tulee sinua surku.
Simone hypähti kädessään kekäle kuin palava nuija ikään.
— Joko pidät suusi, tai suljen suusi tällä.
— Koeta vain kajota minuun, niin toistan sinulle nekin terveiset, jotka
Marianna käski minun viedä perille sinulle.
Silloin Simone karkasi hänen kimppuunsa ja iski häntä takaa päähän kekäleellä. Kipinät näyttivät satelevan Costantinon hiuksista. Mutta hän vain hiukan taivutti päätään taaksepäin, mikä liike oli hänelle ominainen, vaistomaisesti tunnustellen karvalakkiaan, josta hajahti palaneen käry. Ja hän virkkoi, huutamatta, nousematta, silmiäänkään kohottamatta, jotka olivat täynnä kyyneliä:
— Hän sanoi, että olet kehno mies!
Simone parkaisi ja syöksyi ulos rotkosta, palava kekäle kädessä, ikäänkuin olisi lähtenyt sytyttämään maailman paloon.