XIII
Puolipäivän aikaan sää oli käynyt harmaaksi, melkein koleaksi.
Marianna istui lieden ääressä niinkuin oli istunut Nuorossa olevassa talossaan pitkinä talvipäivinä odottaessaan, ja jälleen tuntui hänestä kaikki, Costantinon käynti, Simonen terveiset, Sebastianon raa’at uhkaukset, unelta.
Mutta kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki tuulen huojuttavan puiden latvoja, hän ajatteli, että Costantinon käynti oli järkyttänyt kevään rauhan, jättäen karjatarhaan ahdistavan levottomuuden.
Mutta parempi oli näin elää surullisessa varmuudessa kuin turhan odotuksen nöyryyttävässä epävarmuudessa.
Hän oli sinä päivänä päättänyt palata Nuoroon. Mutta heti puolipäivän jälkeen, kun satuloitu hevonen jo odotti keskellä ruohokenttää olevan tammen juurella, sää kävi vielä uhkaavammaksi. Alkoi sataa. Tuuli pieksi metsää, joka lakkaamatta suhisi.
Vietyään hevosen takaisin isä loi tyttäreensä salaisen katseen. Hänen rohkea Mariannansa oli rauhallinen, ja vanhus tajusi, että jännittävä näytelmä nyt oli loppunut ja vaara vältetty. Silti hän ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen. Entistä enemmän hän ihaili vaiteliasta tytärtään, mutta tyytyväinen hän ei ollut. Hän olisi tahtonut nähdä hänen itkevän. Hän asettui ikkunan ääreen ja seisoi siinä hetken katsellen ulkona riehuvaa rumaa ilmaa, kädet ristissä, voimattomana hillitsemään myrskyn raivoa. Sitten hän alkoi ommella nahkaista tupakkakukkaroa, ja senjälkeen raapia hiehonsorkkaa, jonka sarviaineesta hän aikoi tehdä lusikan hapanta maitoa varten. Tämäntästä hän kohotti katseensa, nähdäkseen millainen ilma oli. Koko taivaanranta oli nyt yhtenä aallehtivana pilvenä. Tuuli raastoi sinne tänne veden peittämää niityn heinää. Itse maa näytti järkkyvän.
Marianna havahtui viimein horrostilastaan. Hän luuli kuulevansa keskeltä myrskyn pauhinan askelia, joita hänen sydämensä säesti tykinnällään. Ja hän hulmahti kasvoiltaan punaiseksi, ensin mielenliikutuksesta, sitten häpeästä. Hän olisi tahtonut ottaa sydämensä pivoonsa ja puristaa siitä veren kuin rypäletertusta mehun. Mutta askelet kuuluivat jatkuvasti, ja Marianna kohosi varpailleen paremmin nähdäkseen.
Isä huomasi oitis hänen levottomuutensa.
— Älä ole huolissasi tämän pahan ilman takia, — hän sanoi arasti. — Ei sitä kestä kauan. Äläkä ajattele lähtöä tällä säällä. Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.
Marianna ei kuunnellut häntä. Hän tarkkasi yhä askelia, ja hänestä tuntui, että joku astui hänen päänsä yli, itsepintaisesti tallaten sitä kantapäillään.
Isä luovutti hänelle lopulta paikkansa ikkunan ääressä. Kookas palvelija astui samassa sisään ajettuaan elukat navettaan ja istuutui valkean ääreen. Hänen sormistaankin valui vettä, ja ennen pitkää hänen ympärilleen muodostui kostea kehä, ja kuivavista vaatteista nousi kauttaaltaan höyryä. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen ja sateen kohinaa. Ei kukaan puhunut. Mutta tämäntästä molemmat miehet, ikäänkuin odottaen jotakin epämääräistä, katsoivat toisiinsa ja sitten Mariannaan.
Marianna istui liikkumattomana ikkunan ääressä. Navetan pieni kissa oli hypähtänyt ikkunalaudalle, tuijottaen ulos suurin ja levottomin vihrein silmin. Se tuntui näkevän jotakin niityn laidassa, metsässä. Sitten se alkoi Mariannan tavoin odottaa. Yhtäkkiä se hyppäsi permannolle ja katosi.
Koirat haukkuivat. Sade lakkasi ja pilvet alkoivat haihtua. Ja metsän yläpuolelle sinivihreälle taivaalle ilmestyi kuu.
Silloin Marianna näki Simonen tulevan esiin metsästä ja lähestyvän nopeasti ruohoaukiota pitkin, melkein kahlaten tuulen vielä heiluttamassa ruohossa. Hänen silmänsä kiilsivät kalpeissa kasvoissa, pyssynpiippu säihkyi kuin silmä, joka valvoi omistajansa turvallisuutta, tähystellen mahdollisesti takaa ajavia vihollisia.
Marianna meni lieden ääreen ja sanoi molemmille miehille:
— Älkää liikkuko paikoiltanne! —
Sitten hän läksi keittiöstä sulkien oven jälkeensä.
* * * * *
Hän sulki ulkoa huoneensa ovenkin ja asettui sen eteen, ikäänkuin estääkseen Simonea astumasta sisään taloon. Ei, hän ei enää koskaan saanut käydä sisälle. Ja talo näytti vuodattavan kyyneliä hänen ylitseen räystäästä yhä tippuvin sadepisaroin. Ja itkihän koko luonto vielä, vaikka rajuilman raivo jo oli asettunut ja taivas aukeni kuin iso kostea silmä.
Simone astui suoraan hänen luokseen. Hänen vaatteistaan valui vesi virtanaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet väsymyksestä ja kiireisen matkan ponnistuksesta. Mutta silmät paloivat melkein julmina. Mariannassa ne herättivät surkua ja pelkoa. He katsoivat, niinkuin kerran aikaisemmin, toisiaan suoraan silmän pohjaan. Ja he tunsivat toistamiseen olevansa yhdenvertaisia ylpeydessään ja surussaan, niinkuin olivat olleet orjuudessa ja rakkaudessa.
— Marianna, — hän sanoi pysähtyen hänen eteensä, niin lähelle, että kasteli hänen vaatteitaan märillä vaatteillaan. Olet lausunut minulle sanan, joka sinun täytyy peruuttaa.
Marianna katseli häntä vastaamatta, painautuen ovea vasten ja järkähtämättömästi päättäen olla avaamatta, vaikka mies koettaisi käyttää pakkoa.
— Vastaa, Marianna. Miksi et vastaa? Näethän, että olen tässä ja etten ole kehno mies.
Mariannan huulille nousi lievä ivan hymy, ja hän loi katseen kauas ja lähelle, ikäänkuin tutkien, millaisten vaarojen keskeltä Simone oli tullut. Silloin nuori mies tarttui hänen ranteisiinsa, piti häntä kuin naulittuna oveen, puhuen läheltä hänen kasvojaan:
— Vastaa! Miksi sanoit, että olen kehno mies? Olenko tehnyt sinulle väkivaltaa? Olisin voinut tehdä tuona iltana täällä ja sitten talossasi, ja myöhemmin missä tahansa, ja nytkin voisin tehdä, mutta en tee, näethän. Vastaa!
Marianna katsoi häneen uudelleen silmien raosta, huulet jäykkinä, kasvot kelmeinä, mutta päättäväisinä.
— Et tahdo vastata minulle! Toiste olet kyllä minulle vastannut. Minäkö olen kehno mies? Mitä olen sinulta vaatinut, ollakseni kehno? Olenko ehkä pyytänyt sinulta rahojasi, omaisuuttasi? Vai olenko vaatinut sinun ruumistasi? Olen pyytänyt sinulta ainoastaan rakkautta, ja rakkautta olet minulle suonut. Mutta minäkin olen antanut sinulle rakkautta; olemme samanarvoiset; olemme vaihtaneet sydämemme Mutta sinä tahdoit minulta enemmän, tahdoit vapauteni, ja sitä, jumaliste, en sinulle anna, sillä olen velkapää antamaan sen toisille ennen sinua, äidilleni, isälleni ja sisarilleni… Minäkö olen kehno mies? — hän yhä kysyi käheänä, suunniltaan raivosta Mariannan vaikenemisen vuoksi. — Sinä tahdoit minua kehnoksi, sinä tahdoit lähettää minut vankilaan, sinä tahdoit kytkeä minut itseesi kuin koiran ketjuihin… Sinä…
Äkkiä hän vaikeni ja hellitti otteensa, kasvot valkoisina, kylminä kauhusta. Marianna oli sulkenut silmänsä, jotta ei näkisi häntä, ja horjahti hiljaa ovea vasten. Sitten hän luhistui alas portaiden astuimelle, ja Simone luuli ottaneensa hänet hengiltä. Hän laskeutui hänen jalkojensa juureen, niinkuin aikaisemmin, istuen kostealla nurmella, tarttui uudestaan hänen käsiinsä ja katsoi häneen rukoilevasti.
— Marianna, Marianna? Vastaa minulle!
Taas kaikui Simonen ääni, hyvän Simonen, niinkuin tuona iltana. Mutta Marianna oli vaiti, katse maassa, epävarmana, suljettuna Simonen tuskalta, niinkuin oli ollut hänen vihaltaankin.
— Marianna, vastaa minulle; minä se olen, sinun Simonesi. Näethän, että olen tullut. Olen täällä, ota minut jälleen, tee minulle mitä tahdot, Marianna, anna minulle anteeksi. Sano minulle ainakin, että annat minulle anteeksi.
Hän ei vastannut. Hän oli kuollut Simonelta. Ja Simonekin tunsi selvästi, että Marianna oli häneltä kuollut. Ja hän sieppasi lakin päästään ja heitti sen pois, samoin hän tempaisi pyssyn olaitaan ja viskasi sen maahan, väännellen käsiään epätoivoissaan. Hän soperteli katkonaisia sanoja, mielettömiä uhkauksia, kirouksia itseään ja muita kohtaan. Marianna pysyi tunnottomana, sokeana ja kuurona, kuolleena kaikelle.
— Mitä oikeastaan olen tehnyt? — kysyi Simone hiukan toinnuttuaan. Ja hän ojensi kätensä ja otti jälleen lakkinsa, jonka painoi syvään otsalleen. — On totta, että talosi oli urkkijoiden saartama. Ehkä syy oli minun, kun minun lujan miehen tavoin olisi pitänyt säilyttää salaisuutemme. Ja minun olisi pitänyt lähteä etsimään pappia. Sensijaan lähetin äitini. Ja näin joutuivat sisareni tuntemaan salaisuutemme, jopa naapurinaisetkin… Menettelin todella kuin typerä nainen. Mutta jos syy olikin minun, niin oli talosi joka tapauksessa urkkijoiden ympäröimä, ja velvollisuuteni oli välttää vangituksi joutumista sinun talossasi, jotta en olisi tuottanut sinulle sitä surua ja häpeää. Ymmärrätkö minua, Marianna? Sano minulle ainakin, että ymmärrät minua. Näethän, että puhun kuin olisin sinun omatuntosi. Mutta sinä vaikenet, et vastaa.
Marianna avasi silmänsä ja katsoi häneen. Ja hänen silmänsä olivat käyneet rauhallisiksi, niinkuin muinoin. Mutta ne olivat liian rauhalliset, ikäänkuin olisivat katsoneet kaukaa paikasta, missä ollaan varmoja, mistä käsin arvostellaan asioita intohimottomasti, kuin toisesta maailmasta.
Simone otti pyssynsä ja laski sen polvilleen. Sitten hän taas tarttui
Mariannan käteen, joka oli kylmä ja rento.
— Käsität syyn, Marianna. Marianna parkani! Käsitäthän. Täälläkin, karjamajassasi, on väijymässä joku, joka tahtoo tehdä minulle pahaa. Niin ainakin on minulle kerrottu. Sentähden en ole tullut. Anna siis minun joutua kiinni, anna tappaa minut edessäsi. Puhu, sano minulle yksi ainoa sana. Ja, hän lisäsi hiljaa, mutta kallistaen päänsä melkein häveten sanojaan: — Kun oikein ajattelemme tuota aikomustamme, niin se oli mieletön… Marianna, lasten tuumia. Nyt emme enää ole lapsia. Ja lisäksi sinä olet rikas ja minä köyhä.
Silloin Marianna näytti jälleen elpyvän. Hän punastui, eikä vetänyt pois kättään toisen otteesta, vaan sanoi hiljaa, tyynesti.
— Tämänhän sinä tiesit hyvin. Ja jos minä olin rikas sinun edessäsi, joka olit köyhä, sinä olit köyhä minun edessäni, joka olin rikas…
Simonekin punastui. Hän ei enää käsittänyt mitään, niin hän ainakin luuli. Hän oli väsynyt kaikesta, minkä oli sanonut, samoin kuin pitkästä jalkamatkastaan. Kaikki vaiva oli turhaa. Hän olisi vain kerran vielä tahtonut laskea päänsä Mariannan polville ja nukahtaa siihen.
Äkkiä kuitenkin uhma valtasi hänet. Eihän Marianna ollut peruuttanut solvaustaan. Ei hän sitä vielä nytkään peruuttanut, vaikka näki hänet niin väsyneenä ja masentuneena jalkojensa juuressa. Päinvastoin hän lausui uusia solvauksia. Mutta jos Marianna ei tahtonut avata hänelle oveaan, ei hän silti aikonut lähteä tiehensä kuin kerjäläinen, jolta kielletään almu. Hän ajatteli, miten Bantine Fera ilkkuisi häntä, jos tämän tietäisi. Ja villipeto taas liikkui hänen sisässään. Hän alkoi läähättää, nosti pyssyn olalleen ja muisti, että oli lähtenyt rotkosta kekäle kädessä aikoen sytyttää palamaan Mariannan karjatarhan ja hänen talonsa, tappaa karjan ja palvelijat, hänen sukulaisensa ja hänetkin, ellei hän peruuttanut sanaansa. Hän näki edessään kaiken punaisena kuin veri. Vesi, joka oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa, sekoittui hänen hikeensä ja lämpeni. Ja hänestä tuntui, että hän oli kokonaan siitä hirvittävästä haavasta vuotavan veren tahraama, jonka Marianna loukkaavalla sanallaan oli iskenyt hänen sydämeensä.
Mutta Mariannan katse hillitsi hänet. Eikä hän herjennyt katsomasta Simoneen vaieten, pää hiukan kallellaan. Tämä asento palautti Simonen mieleen Costantinon, ja hän ajatteli, että Mariannakin ehkä tiesi kaiken, että hän oli seurannut häntä kuluneina harhailun kuukausina, hänen vaivuttuaan orjuuteen, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin aikaisempi orjuus, ja että Marianna nyt katseli häntä omantuntonsa pohjasta. Hän painoi alas päänsä, hänen korvansa suhisivat ja hän oli kuulevinaan äänen, Costantinon tai Bantine Feran äänen, ja ehkä oman äänensäkin, joka toisti Mariannan solvaavan sanan.
* * * * *
Silloin hän kavahti pystyyn raivostuneena itselleen ja pakeni juosten niityn poikki.
Nyt vasta Marianna alkoi vapista pelosta. Hän luuli, että Simone lähti tekemään itselleen väkivaltaa, ja kaikkein ensiksi hänen vaistonsa veti seuraamaan pakenijaa ja huutamaan häntä pysähtymään. Mutta ylpeys naulitsi hänet liikkumattomaksi, mykkänä oveen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä sisäinen ääni alkoi huutaa, että hän oli ollut kohtuuton, että oli sanonut Simonelle verisen solvauksen korostaessaan hänen köyhyyttään ja omaa rikkauttaan. Hänkin oli ollut kehno vastatessaan hänen selityksiinsä ja puolustukseensa pelkällä solvauksella. Taaskin he olivat samanarvoisia. He saattoivat rientää kuinka kauas tahansa. Heidän täytyi kuitenkin seurata samaa tietä ja aina kohdata toisensa lepohetkinä.
Sillä aikaa Simone oli kadonnut metsään. Iltahämärän varjot peittivät hänen jälkensä.
Marianna katsoi ylös. Taivas oli aivan selkeä, vihreänsininen; kuu kumotti yläpuolella metsää, joka vielä oli läpeensä sateen kastelema. Sen valo heijastui edessä leviävästä niitystä, joka näytti kirkkaalta lammelta. Hiljaisuudessa hän luuli yhä kuulevansa Simonen askelet. Ja hän seurasi niiden kaikua täynnä ahdistusta ja murhetta, ajatellen sydämessään, että Simone poistui ainaiseksi. Mutta sisimmässään, sydäntäkin syvemmällä, hän tunsi, ettei niin sittenkään kävisi.
Hän huokasi syvään ja riensi avaamaan keittiön oven. Palvelija oli totellut, hän ei ollut liikkunut paikaltaan. Isä taas oli tyttärensä lähdettyä juossut ikkunan ääreen, oli nähnyt Simonen tulevan ja sitten taas rientävän pois, ja nyt hän jännityksissään odotti hänen paluutaan.
Nähdessään tyttärensä kasvot kalpeina, piirteet vääntyneinä ja silmät kosteina, vaikka niistä ei vuotanutkaan kyyneliä, hän meni tytärtään vastaan, rohkenematta kysyä mitä oli tapahtunut. Hän vain katseli häntä ja tunsi, että jotain kamalaa jo oli tapahtunut, pahempaa kuin jos Simone olisi ahdistanut Mariannaa tai surmannut hänet.
Sanaakaan sanomatta tytär asettui ikkunan ääreen, ja pimeä keittiö vaipui taas hiljaisuuteen. Molemmat miehet loivat vähän väliä toisiinsa katseen, odottaen mieli raskaana. Äkkiä koirat ulkona alkoivat haukkua pitkään, valittaen, ja Marianna harhaili levottomana oven ja ikkunan välillä. Hän näytti aavistavan, että ulkona metsän salaperäisessä kätkössä tapahtui jotain kaameata, ja viittasi kädellään koiria vaikenemaan, jotta hän kuulisi paremmin.
Pyssynlaukaus pamahti selvästi lähellä. Kaiku toisti sen, ja vielä toinenkin kaukaisempi kaiku.
Marianna päästi huudon, ikäänkuin vastaten kutsuun.
Ja hän juoksi ulos, tällä kertaa miesten seuraamana.
He löysivät Simonen lähteen luota, kallioiden juurelta, juuri samasta paikasta, missä palvelija oli nähnyt hänet eräänä kesäkuun päivänä hänen ensi käyntinsä jälkeen karjatalossa.
Marianna, joka riensi isänsä edellä hätääntyneenä etsien ja juosten ennen heitä metsään kuin haavoittunut hirvi, näki hänet ensiksi. Simone oli polvillaan lähteen edessä, kädet kouristaen kalliota. Hän näytti yrittävän nousta pystyyn. Hänen selässään oli pyssy, jonka piippu välkkyi kuutamossa, turhaan nyt valvoen haavoitetun omistajansa turvallisuutta.
Marianna ei valittanut. Hän tarttui Simonen olkapäihin auttaakseen häntä nousemaan. Haavoittunut nojasi hänen käsivarsiinsa, mutta Marianna horjahti taaksepäin ja vaipui istumaan kivelle hänen ruumiinsa painamana.
Taas he olivat yhdessä. Hänen verensä valui Mariannan syliin. Marianna haki kädellään haavan kohtaa, tunsi veren siitä vuotavan kuumana sormilleen ja luuli, että Simone oli kauttaaltaan runneltu ja että veri virtasi hänestä joka taholta.
— Simone, Simone!
Mariannasta tuntui, kuin Simone olisi tahallaan näin antautunut hänen tuettavakseen, tarjoten hänelle verensä, niinkuin oli tuona iltana luvannut.
— Ei niin, ei niin. Nouse, nouse.
Nyt Marianna alkoi huutaa kauhu kurkussaan.
Hetkeä myöhemmin miehet saapuivat juosten… He ottivat Simonen hänen sylistään ja läksivät kantamaan häntä taloa kohti. Veri pirskui heinikkoon. Marianna, joka seurasi askel askeleelta, tunsi olevansa kokonaan sen tahraama hiusten juurista jalkoihin asti.
Ja nyt aukeni hänen ovensa jälleen Simonelle.
Miehet laskivat hänet Mariannan vuoteeseen ja alkoivat riisua hänen vaatteitaan. Hän näytti nukkuvan, hiukset vielä kosteina sateesta, pää rentona leväten pieluksella. He saivat menetellä niinkuin parhaaksi näkivät. He ottivat pyssyn, josta hän ei koskaan luopunut, patruunalaukun, irroittivat vyön, riisuivat päällystakin ja nutun. Mikäli miehet ojensivat esineitä ja vaatteita, Marianna otti ne ja laski kaikki penkille.
Nyt olivat tulleet heidän häänsä: kuolonhäät. Ja sisimmässään Marianna tunsi, että nämä olivatkin heidän oikeat häänsä. He kuuluivat toisilleen kuolemassa, iäisyydessä.
Simonen povi, valkoinen kuin naisella, ja kupeensa virvilänkaltaisine syntymämerkkeineen, paljastuivat. Haava oli siinä, kahden kylkiluun välissä, pieni punainen reikä. Veri virtasi lakkaamatta tasaisesti kuin lähteen vesi.
Palvelija kumartui tarkastamaan, silmä kokeneena kuin lääkärillä. Hän painoi haavan reunoja lujasti yhteen kahden sormen välissä, ja vapaalla kädellään auttoi isäntää kääntämään Simonen terveelle kyljelleen.
— Haava ei olisi kuolettava, ellei luoti olisi jäänyt sisälle. Anna minulle etikkaa, Marianna.
Marianna kaatoi etikkaa kuppiin, ja hänen kyyneleensä sekoittuivat siihen. Hän ojensi sitä toisella kädellään, pitäen toisessa kynttilää ja mutisi katsellessaan Simonen kasvoja:
— Olemme surmanneet sinut ja annamme sinulle etikkaa kuin Kristukselle.
Silloin Berte Sirca, joka siihen hetkeen asti oli toiminut kuin vallan toinen mies, päättäväisenä ja lujana, huokasi syvään ja risti kätensä:
— Voi Sebastiano, mitä oletkaan tehnyt?
Senjälkeen he eivät enää puhuneet. Hiljaisuudessa kuului vain, miten Marianna repi raidista kaistaleita, käyttääkseen niitä haavasiteinä, ja ulkona kaikui — satakielen laulu.
Molempien miesten yhä liikkuessa edestakaisin vaieten, koettaen poistaa veren jälkiä, Marianna istuutui vuoteen ääreen. Simone näytti yhä nukkuvan. Marianna puhui hänelle hiljaa, koskettaen hänen hervotonta kättään. Hän ei enää nähnyt mitään kyynelistä himmentyneillä silmillään. Mutta sisässään hän näki kaiken päivänselvänä, aina sydänkuopan pohjaan, siihen piilopaikkaan asti, missä omatunto säteilee kuin aarre maanalaisessa komerossa.
— Minä olen surmannut sinut, — hän sanoi Simonelle, kosketellen hänen sormiaan ja hänen vielä hiukan lämmintä kämmentään. — Sinut on surmannut minun ylpeyteni. Anna minulle anteeksi. Älä poistu noin, älä tee niinkuin minä, joka vaikenin ja sanoin sinulle vain häijyjä sanoja. Anna minulle anteeksi, äläkä puhu, jos et jaksa. Ymmärrän kaiken kuitenkin, rakas Simone. Sinä olit antanut minulle niin paljon, olit antanut minulle rakkauden; et omaa rakkauttasi minuun, vaan minun rakkauteni sinuun. Se oli suuri aarre, mutta minä en osannut sitä säilyttää. Sillä se, joka aina on ollut köyhä, niinkuin minä, ei tajua olioiden arvoa. Ja niin menetin tuhlaten sen aarteen, jonka olit minulle antanut. Olen hajoittanut sen, olen heittänyt sen ulos taloni ikkunoista! On oikein, että nyt näen sinun menevän pois, koska sinulla ei enää ole mitään, meillä kummallakaan ei enää ole mitään, rakas Simone. Ja minä tahdoin sinulta vielä enempää. Teit oikein kun sanoit sen minulle. Tahdoin vapautesikin, ja tahdoin tulla aviovaimoksesi, minä poloinen, tahdoin saada sinulta sormuksen.., joka on saatavissa ainoastaan sieltä, mihin taivaankaari päättyy. Minä kurja himoitsin vertasi, henkeäsi. Ja nyt olet antanut ne minulle, niinkuin olit luvannut, veresi ja henkesi, rakas Simone. Sisarillasi oli syytä kohdella minua epäluuloisesti.
Muistellessaan Simonen lujatahtoisia sisaria Marianna tunsi kyynelten vihdoinkin vuotavan silmistään. Mutta itse tuskansa alhosta hän löysi lievennystä, ja hänestä tuntui, että hänen kyyneleensä, jotka kostuttivat Simonen kasvoja ja käsiä, näyttivät elvyttävän haavoittunutta. Hän todella hiljaa liikutti sormiensa päitä. Marianna nousi vuoteen äärestä, katseli ympärilleen pienessä yksinäisessä huoneessaan, jota kynttilä heikosti valaisi, silmäili hänen vaatteitaan penkillä, pyssyä nurkassa, hänen kuolonkalpeita kasvojaan, jotka lepäsivät pieluksella, silmissä tyrmistynyt ilme. Simone näytti heräävän syvästä unesta ja ponnistelevan muistaakseen.
— Marianna? — hän kuiskasi.