XIV
Tällävälin Sebastiano kulki metsän läpi, palaten karjamajaansa. Hän läähätti ja hänen sydämensä sykki vielä rajusti. Hän kuvitteli olevansa tyydytetty ja joka tapauksessa valmis vastaanottamaan kaiken. Hän oli pitänyt lupauksensa. Lähetettyään Simonelle sanan, ettei tämä saisi lähestyä Mariannaa, jos ei tahtonut verellään maksaa uhkarohkeuttaan, hän ei ollut poistunut karjatarhan lähettyviltä. Hän odotti ja tiesi jo, mitä oli tapahtuva. Ja siinä tulikin Simone, juosten, ja keskusteltuaan Mariannan kanssa hän taas juoksujalkaa poistui, niinkuin henkilö, jolle ei riitä aikaa kaikkiin suoritettaviin tehtäviin. Laukaus vain, ja siinä hän makasi maassa, raivattuna tieltä.
Sebastiano ei silti ollut aivan varma, oliko laukaus tappanut Simonen. Se oli kuitenkin sivuasia. Pääseikka oli, että hän, Sebastiano, oli täyttänyt lupauksensa. Ja astuen metsän hiljaisuudessa, jonne kaukaisen ryöppypuron kohina tuskin kuului, hän ajatteli, itsekseen puhutellen uhriaan:
— Siinä näit, mies. Luulit juoksevasi ja hallitsevasi kaikkea povesi kiihkolla, mutta sensijaan sinut on syösty maahan. Näinkö pidit varasi? Näinkö sinä, nuori mies, otit onkeen varoituksen? Olinhan lähettänyt sinulle ne terveiset, että Mariannalla paitsi tuota isä höperöä oli joku muukin sukulainen. Nyt olet nähnyt hänet, jumal'avita, nyt olet nähnyt hänet.
Mikäli hänen matkansa joutui, ahdistus katosi hänen sydämestään. — Miksi pakenen? — hän kysyi itseltään. En tahdo lymytä. Tahdon maksaa osani, minäkin. En tahdo piiloittautua, en ole halpamainen mies.
Äkkiä hän pysähtyi, ikäänkuin hänen uhrinsa, joka tuolla metsässä makasi kasvoillaan maassa, olisi pidättänyt hänen askeliaan.
Hän nosti pyssyn olalleen ja tuijotti kauan eteensä.
Yksinäinen kuu kulki taivaalla ja loi surullista valoaan metsään. Vuoripuron kohina etääntyi, ja harmaista korkkitammista, jotka näyttivät olevan kiveä, putoili vesipisaroita, jotka hipaisivat hänen kasvojaan ja käsiään.
Hän jatkoi matkaansa. Mutta hän ei enää ollut yhtä tyytyväinen. Hän ajatteli Mariannaa, miten kauhistunut ja epätoivoinen hän oli nähdessään Simonen kuolettavasti haavoittuneena. Ja hän kuvitteli kuulevansa Mariannan huudon, joka raateli hänen selkäänsä ja ajoi häntä eteenpäin pakoretkellään ja samalla kuristi hänen kaulaansa kuin etäältä heitetty nuoransilmukka, joka veti häntä takaisin.
Marianna tuntui huutavan hänelle:
— Halpa, halpa mies.
— Minäkö halpa, joka panen alttiiksi vapauteni ja henkeni sinut pelastaakseni?
Hän astui edelleen. Mutta selittämätön ristiriitainen mielentila sai hänen polvensa notkumaan. Ja hän taivutti päätään taaksepäin, ikäänkuin todella kuristava nuoransilmukka olisi vetänyt häntä, tukahduttanut häntä. Näin hän taisteli hyvän aikaa, ja kuta kauemmaksi hän astui, sitä enemmän hän häpesi pakoaan. Hän palasi takasinpäin muutaman askelen ja pysähtyi jälleen. Hän ei tietänyt enää astuisiko eteenpäin, vai kääntyisikö takaisin. Kumpikin hävetti häntä. Lopulta hän laskeutui istumaan maahan, nojaten selkänsä kantoon, ja huokasi. Hän se oikeastaan oli tappiolle joutunut, haavoitettu, sen hän hyvin tunsi. Mutta hän tunsi helpotusta levätessään siinä.
Sappi, joka kuluneena aikana oli kokoontunut hänen sydämeensä vihan nostamana, liukeni ja virtasi pois haavan kautta. Hän ei oikein tietänyt, mistä se johtui, mutta hän ei enää vihannut. Mariannan suru ja Simonen veri tuottivat hyvitystä hänen pitkäaikaisesta kärsimyksestään ja nöyryytyksestään. Hän oli nyt tyytyväinen kuin rahansa saanut velkoja.
Mutta hetken kuluttua intohimo jälleen valtasi hänet. Sisimmässään hän ei ollut luopunut Mariannan omistamisajatuksesta. Hän luuli olevansa vilpitön aikeissaan puolustaa häntä häneltä itseltään. Ja nyt Marianna sensijaan kumartui Simonen yli koettaen pelastaa hänet elämään. Hän säpsähti ja kääntyi astumaan takaisin.
Rauha vallitsi kirkkaassa kuutamossa. Vuoripuron kohina kuului heikosti, ikäänkuin vesi olisi nukahtanut ja sohissut unissaan, ja Mariannan karjatarhassa satakieli lauloi herkeämättä.
Hän kiersi lähteen, kuvitellen, että Simone yhä makasi samassa paikassa, johon oli kaatunut. Ja hän ihmetteli, että kaikki täällä hänen ympärillään oli niin hiljaista. Hänestä tuntui kuin maa olisi niellyt hänen uhrinsa, jotta yön rauha ei häiriytyisi.
Mutta metsän rinteestä hän näki kauempana karjatalon ikkunoista tuikkivan tulia ja varjojen liikkuvan. — Simone oli siellä elävänä.
Ja hän tunsi, että hänen vihansa ja kostonsa olivat olleet turhaa ponnistelua kohtalon tahtoa vastaan.
Hän riensi nopeasti taloon. Sisällä keittiössä miehet odottivat Mariannan käskyjä. Ulkona satuloitu hevonen oli valmiina lähtöön, ja palvelijalla oli kannukset saappaissaan. Berte Sirca taas väänteli käsiään epätietoisena, oliko hänen lähdettävä noutamaan Simonen sukulaisia vai jäätävä tyttärensä luo.
Kun Sebastiano astui sisään, hän meni tulijaa vastaan, tarttuen raivonsa ensi puuskauksessa hänen päällystakkinsa laskoksiin. Mutta nuo kasvot, jotka näyttivät vahalta, ja epätoivoa heijastavat silmät saivat hänet vaikenemaan.
— Onko hän tuolla? — kysyi Sebastiano, — onko hänen tilansa hyvin vakava?
Hän näytti katuvan, käsivarret roikkuen rentoina kupeilla, ja pää kumarassa.
— Haava ei olisi vaarallinen, mutta luoti on sisässä, hyvin syvällä…
Sebastiano, minkätähden teit tämän?
— Sentähden, että velvollisuuteni oli tehdä se.
— Kuule minua. Sinä olet tehnyt mielettömän teon. Mariannan ja Simonen välit olivat täydelleen katkenneet.
Sebastiano tuijotti eteensä. Sitten hän sulki silmänsä. Hän tahtoi luulotella itselleen, ettei niin ollut laita.
— Se ei ole totta! Miksi sanotte näin?
— Sen sanon, koska se on totta. Marianna ja Simone olivat jättäneet toisensa.
Sebastiano meni istumaan lieden ääreen ottamatta pyssyä olaltaan. Hän nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvonsa nyrkkeihin, ikäänkuin olisi tahtonut ruhjoa leukansa. Ja nyrkit ja poskipäät vapisivat raivosta.
— Se ei ole totta, se ei ole totta, hän yhä mutisi itsekseen.
Rauhallinen palvelija sanoi isännälle:
— Koska Sebastiano on täällä, niin toinen meistä voi lähteä.
Berte meni silloin tyttärensä huoneeseen. Simone oli juuri hiukan tointunut ja koetti nostaa päätään. Marianna oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä käsiensä välissä, odottaen levottomana, että hän vielä puhuisi. Mutta Simonen silmät verhoutuivat, pää vaipui jälleen raskaana pielukselle, ja alkava kuolonuni, josta hän juuri hiukan oli herännyt, valtasi hänet uudelleen.
— Marianna, — sanoi isä, koskettaen sormella hänen olkapäätään. Täytyy päättää, mitä on tehtävä.
Marianna säpsähti.
— Tehkää, mikä on välttämätöntä.
Ja Berte palasi keittiöön.
— Hän on tullut tajuihinsa, mutta kuume polttaa häntä. Täytyy lähettää sana hänen kotiansa.
— Mitä sanoi emäntä? — kysyi palvelija, kumartuen kiinnittämään kannusta kireämmälle.
— Hän ei sanonut mitään. Mutta ei tässä tarvita sen selvempiä määräyksiä. Ratsasta suoraa päätä Simonen kotiin ja kerro, millä kannalla asiat ovat.
Palvelija epäröi.
— Tahtoisin kuulla, mitä emäntä sanoo.
Ensi kerran palvelusaikanaan hän näki Berte Sircan ärtyvän.
— Minä olen täällä isäntä. Lähde matkaan, typerikkö!
Silloin palvelija totteli, ja seuraavassa tuokiossa kuului hevosen kavioiden nopea kopina, joka häipyi etäisyyteen. Sebastiano katsoi ylös ja oikaisi selkänsä. Hän näytti tahtovan kysyä jotakin. Mutta hän lyyhistyi uudelleen eikä enää puhunut mitään.
* * * * *
Aamun sarastaessa Simonen äiti saapui, istuen hevosen selässä palvelijan satulan takana. Kyyristyneenä, pää mustan huivin peitossa, kasvot kalpeina ja kuin kivettyneinä pitkällisestä surusta, hän solui alas hevosen selästä, ennenkuin palvelija ehti laskeutua satulasta, ja riensi suoraa päätä huoneeseen, missä hänen poikansa oli. Marianna nousi, luovuttaen hänelle paikkansa. He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Mutta siitä hetkestä äiti jäi istumaan Simonen viereen, hänen kätensä kädessään, kallistuen hänkin puhumaan hänelle hiljaa, sanoen hänelle kaiken sen, mitä ei pitkään aikaan ollut tullut sanottua. Sillävälin Marianna kulki varpaisillaan edestakaisin huoneessa, pysähtyen usein vuoteen luo odottamaan määräyksiä.
Kun äiti huomasi, että kuume kiihtyi ja että haavoittunut ei enää jaksanut houria, hän nousi ja sanoi:
— Tarvittaisiin pappia jakamaan hänelle armonvälikappaleita.
Pappi! Marianna meni antamaan määräyksiä. Silloin hän näki Sebastianon. Hänen silmänsä jäivät tuijoittamaan, ja kun sanat takertuivat hänen suuhunsa, hän viittasi kädellään häntä poistumaan. Mutta Sebastiano ei katsonut häneen, ollen liikkumaton, kasvot vahana ja silmät tähystellen johonkin kaukaiseen epämääräiseen paikkaan. Marianna painoi alas päänsä, ja kaksi isoa kyyneltä kirposi hänen silmistään.
Hän malttoi mielensä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut liukkaan, ylipääsemättömän vuoren juurella. Oli turhaa itkeä, turhaa huutaa, turhaa kostaa. Kaikki oli turhaa.
Olihan Sebastiano tuossa hänen edessään, povessaan syvempi haava ja lähempänä kuolemaa kuin Simone. Olisihan Marianna voinut heikoilla käsillään sitoa hänet kahleisiin ja jättää hänet maallisen oikeuden käsiin. Hän olisi voinut surmatakin hänet jalkojensa juureen kuin koiran. Hänen raskas surunsa ei olisi siitä keventynyt hituistakaan.
Silloin hän lähestyi häntä ja kosketti hänen olkapäätään, samoin kuin isä oli tehnyt hänelle. Sebastiano kääntyi ja katsoi häneen puhumatta. Hänen silmäteränsä laajenivat hänen tuijoittaessaan Mariannaan. Hän näytti oitis tajuavan, minkä raskaan rikoksen oli tehnyt, ja tuntevan siitä kauhua.
— Sebastiano, — sanoi Marianna itkien, — jo toistamiseen käsken sinua poistumaan. Mene pois, ymmärrätkö? Äläkä enää laske jalkaasi minun talooni…
Sebastiano nousi ja poistui. Mutta saavuttuaan lähteelle siihen kohtaan, mihin Simone oli kaatunut, hän ei jaksanut kulkea pitemmälle. Hän istuutui ja alkoi odottaa.
Siitä hän näki, miten Berte Sirca nousi hevosen selkään ja ratsasti Nuoroon päin. Kaikki karjatarhassa oli levollista. Eläimet kävivät laitumella. Harmaat lehmät, liikkumattomina ruohikossa, korkkitammien välissä, sinitaivas taustana, näyttivät isoilta kiviltä. Harakoiden nauru kajahti metsässä, ja savu nousi suoraan ylös karjatalon katolta kuin iso kaurakukka.
Kaikki tuntui unelmalta. Tätä tunnelmaa vain välistä häiritsivät koirat, jotka nousivat väristen takajaloilleen, köysiänsä pingoittaen, haukkuen äkäisesti kissanpoikaa, joka tuli kastelemaan kuonoaan vesialtaassa.
Äiti istui yhä Simonen vuoteen ääressä ja oli jo kertonut kaiken Simonelle. Hän oli kertonut, ettei sanoma onnettomuudesta ollut yllättänyt häntä, ei isää, eikä sisaria.
Jo kauan he olivat sydämessään odottaneet salaisen onnettomuuden tuloa, tämänkaltaista uutista. Ja Mariannan palvelijan saapuessa he olivat katsoneet toisiinsa, sanoen silmillään: — Hetki on tullut.
— Katsoimme toisiimme, Simone, ja viipymättä sidoin huivin päähäni. Isääsi ja sisariasi pidetään silmällä. Ja kaikki oikeudenvirkailijat ja -palvelijat tuntevat heidät. Jos joku heistä olisi lähtenyt sinua tervehtimään, häntä olisi seurattu, ja näin olisi turvapaikkasi tullut ilmi. Minun kasvoni ovat kaikki unhoittaneet, kun en, niinkuin tiedät, enää moneen vuoteen ole astunut ulos talosta… en moneen vuoteen… aina siitä lähtien, kun poistuit kotoa… Ja sentähden läksin minä, sillä tahdoin nähdä sinut. Ja nyt olet edessäni… verissäsi ja vaikeroiden kuin syntyessäsi.
Marianna liikkui hiljaa, epätoivoisena. Hän oli vain kateellinen äidille, joka viimeisen kerran oli tullut eroittamaan heitä. Ja hän odotti hetkeä, jolloin saisi taas istuutua Simonen luo.
Kun hän ei nähnyt Nuoroon pappia noutamaan lähteneen isänsä palaavan, hän illan tullen katsoi kauan ovelta ja läksi sitten astumaan metsään pientä heleähietaista polkua pitkin, joka kiemurteli jo tummenevassa ruohikossa.
Ei näkynyt ketään. Ilta oli viileä ja kirkas. Koko karjatarha, edellisen päivän rajuilman pesemänä ja virkistämättä, tuoksui kuin lavendelikukkavihko. Ja tähti alkoi syttyä toisensa jälkeen, toinen toistaan suurempana ja hohtavampana, ikäänkuin kilpaillen kauneudessa.
Marianna, joka taas oli käynyt väsyneen näköiseksi ja kumarahartiaiseksi ja hiukan vanhettuneeksi, niinkuin tuonnoin ensi kerran tultuaan karjatarhaan toipumaan sairaudesta setänsä kuoleman jälkeen, astui kappaleen matkaa, kunnes saapui kummulle, jolta saattoi nähdä tien.
Hänen takanaan olevat metsät aallehtivat runsaassa vihannuudessaan kuin meri. Hänen edessään avartui tasanko, vielä vihreänä ja sinervänä hämärässä, muurinkatkelmineen, kivineen ja kukkien peittämine kallioineen. Vuoret haamoittivat kuin höyry taivaanrannalla, vielä punervina, mutta tuhkanharmaan harson peitossa. Kuu pilkisti Orthobene vuoren harjan takaa, ja ääretön rauha levisi ympäristöön.
Marianna seisoi kauan kummulla, nojaten kiveen. Hän tunsi itsensä levolliseksi, etääntyneeksi kauas niistä seikoista, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon kärsimystä. Ja silmänräpäykseksi hänestä katosi tietoisuus siitäkin, että Simone ja hänen äitinsä olivat yksin talossa. Hän oli etäällä, oli jättänyt kaiken, oli sanonut itsensä irti kaikesta, yksinäisenä kuin kuu avaruudessa.
Mutta hevosten kavioiden kapse polulta herätti hänet jälleen todellisuuteen. Hän laskeutui kummulta kompastellen kivikossa ja saapui talon edessä olevalle aukealle nurmikolle samaan aikaan kuin isänsä ja pappi.