XV

Pappi oli nuori, voimakas, kasvot tummat, huulet paksut ja hampaat valkoiset, yllään avara vaippa ja leveälierisen papinpäähineen asemesta pieni lakki päässä.

Hänelläkin oli kaksi kodista maailmalle kadonnutta veljeä; eikä hän tahtonut kieltää apuaan kuolevalta.

Marianna tervehti häntä päännyökkäyksellä ja vei hänet pikkuhuoneeseen. Äiti oli sytyttänyt vaskilampun, joka riippui naulasta yläpuolella vuodetta. Sen pyöreä värähtelevä varjo peitti kuin hikiliina kuolevan kasvot, ja se levitti heikkoa valoansa illan hämärään.

Simone oli horroksissa ja näytti tuon varjon verhoamana jo vaipuneen alkavaan kuolonuneen.

Pappi lähestyi varpaisillaan, pysähtyen katselemaan häntä ääneti, seisoen äidin vieressä, joka oli noussut ja joka äärettömän hellästi katseli poikaansa, peläten hänen heräävän virkistävästä unesta, mutta samalla peläten, ettei hän enää ollenkaan heräisi.

Sitten hän poistui huoneesta, ja pappi istahti rukoilemaan.

Naiset seisoivat ulkopuolella ovea, odottaen. Ja Marianna, jonka väsymys yhä enemmän valtasi, ajatteli Jeesusta Öljymäellä ja pelkäsi nukahtavansa.

— Mitä minun nyt tulee tehdä? — hän mietti.

Eihän hän enää rakastaisi, ei enää odottaisi. Mutta hänen tilansa ei ollut epätoivoa, vaan pikemmin toivon ja vapautumisen tunnetta. Olihan Simone tästälähin turvassa kaikilta vaaroilta.

Marianna ei enää kuulisi Simonen askelia maan päällä. Mutta Simone oli nyt kuuleva Mariannan askelet maailmasta ja oli odottava häntä sillä kynnyksellä, jonka tuolla puolen alkaa oikea vapaus.

Keittiössä palvelija ja isäntä valmistivat illallista. Niissäkin taloissa, missä kuolema käy vieraissa, elävien täytyy ajatella ravintoaan. Lisäksi pappi oli tullut tänne tuon pitkän matkan; oltiin velvollisia osoittamaan hänelle kunnioitusta harvinaisena vieraana. Berte Sirca kumartui lieden yli puhaltamaan hiillosta, tavantakaa pyyhkäisten harvoja hiuksiaan, ja palvelija, niinkuin tuona Simonen ensi käynnin iltana, valmisti paistia verisin käsin. Hänen kasvonsa pysyivät järkähtämättöminä, välinpitämättöminä. Isännänkin kasvot pian selkenivät: lopulta Jumala tietää, mitä tekee, ja hänen tiensä ovat tutkimattomat. Ja se ihminen, joka on keksinyt sananparren »Ei niin pahaa, ettei olisi jotakin hyvää», on varmaankin ollut niitä, jotka kaikkien sananparsien tekijäin tavoin ovat koonneet paljon elämänkokemusta.

Sormellaan hän viittasi palvelijan luokseen ja sanoi hiljaa nyökäyttäen päätään ikkunaan päin:

— Tuo houkkio on vielä lähteellä. Vie hänelle ainakin juotavaa.

— Tässä täytyy ensi sijassa ajatella naisia — murisi palvelija, — he ovat paastonneet tänään kuin pitkänäperjantaina.

— Ajattelemme kaikkia. Malta mielesi, mies!

Hän huokasi syvään. Siitä alkaen kuin pappi oli talossa, hän tunsi helpotusta mielessään. Hänestä tuntui, että kaikki kääntyi hyvälle tolalle, ja että kaikki järjestyisi entistään paremmaksi.

Hän lähetti siis palvelijan Sebastianon luo ja kattoi pöydän. Tuossa oli piimäastia ja tuossa hunajakakut tammisessa sokeriastiassa. Poiketessaan tyttärensä taloon hän oli muistanut ottaa Fidelalta mukaansa nisuleipää. Tuossa oli tuore juustokin, pehmeä kuin vaha, ja tuossa viinipullo. Kaikkea oli. Se olisi kelvannut hääateriaksi. Kissanpoika seurasi häntä ja pyyhkäisi selkäänsä hänen sääreensä; äkkiä se parkaisi ja loikki tiehensä. Isäntä oli huomaamattaan astunut sen käpälälle. Kuullessaan kissan äänen Marianna, joka istui sisähuoneen oven ulkopuolella, heräsi horrostilastaan. Kuu kumotti täydeltä terältään metsän yläpuolella, taivas oli sininen kuin päivällä ja kaikki esineet näkyivät selvinä ruohoaukiolla. Mies lähestyi taloa nurmikon poikki. Marianna tunsi hänet heti.

— Se on Costantino, Simonen toveri, — sanoi Marianna puoliääneen äidille. — Varmaankin hän tiesi, että Simone tuli tänne, ja kun hän ei nähnyt hänen palaavan, hän on tullut hakemaan häntä.

Costantino pysähtyi heidän eteensä ja Marianna nousi tervehtimään häntä. He katsoivat toisiinsa, niinkuin aikaisemmin kuutamossa, ja tajusivat toistensa ajatukset.

— Hän on tuolla sisällä, — hän sanoi nyökäyttäen kärsiviä kasvojaan perähuoneeseen päin. Hän on kuolettavasti haavoittunut ja menettänyt tajuntansa. Pappi on hänen luonaan.

Costantino tuntui rauhoittuvan kuultuaan, että pappi oli siellä. Hän laski kätensä Simonen äidin päähän ja tunsi sen hehkuvan hänen sormiensa alla. Ja tästä kosketuksesta vanhan naisen suru vihdoinkin pääsi purkautumaan. Nyyhkyttäen hän tarttui Costantinon käteen ja kostutti sitä kyynelillään.

Sitten kaikki kokoontuivat keittiöön.

Berte Sirca ja palvelija olivat puoleksi kantaen laahanneet Simonen äidin pöydän ääreen. Ja pakoittaen itseään Marianna tarjosi ruokaa.

Pappi istui heidän keskellään. Hän oli ainoa, joka väliin katsoi tarpeelliseksi sanoa jonkun sanan. Mutta ennen pitkää hänkin vaikeni muiden mukana. Tämä illallinen teki kirkollisten menojen vaikutuksen, tapahtuen henkilöiden piirissä, joista kukin oli oman ahdistuksensa painama, mutta joita kaikkia yhdisti yhteinen side: vaikeneminen. Ja he vaikenivat edelleen ja näyttivät ikäänkuin nauttivan ehtoollista, ennenkuin valmistautuivat olemaan läsnä ihmisen kuoleman mysterion täyttyessä.

Heissä piili sitäpaitsi kaikissa se pelko, että oikeudenpalvelija Nuorosta saapuisi häiritsemään tuota mysteriota. Vähimmästäkin melusta he kohottivat päätään kuunnellen.

Moneen kertaan Marianna nousi katsomaan, oliko Simone yhä horroksissa. Lopulta Marianna näki hänen silmänsä aukenevan ja katsovan häneen; niissä oli valonsäde, joka pian taas sammui.

— Simone? Simone?

Simone ponnisti noustakseen istualleen, mutta vaipui takaisin vuoteeseen, kasvoissa äärettömän kärsivä ilme. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut kupeestaan keihäällä naulittu vuoteeseen. Ja sitten hänestä tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi alkanut pyöriä, tuo keihäs akselina. Hän tarttui Mariannan käteen, mutta Mariannakin näytti pyörivän hänen kanssaan.

— Simone? Simone! Täällä on pappi. Tahdotko, että hän tulee luoksesi?

Sairas alkoi tuijottaa häneen silmäterät laajentuneina, kauhuun uponneina. Pappi? Hän ei käsittänyt.

— Eikö hän saa tulla? Se on pastori Fenu, Giacomo ja Giovanni Fenun veli.

Simone nyökäytti heikosti päätään myöntymykseksi, mutta käänsi hiukan häiriytyneen näköisenä poskensa pielukselle. Ja Marianna näki valkoiselle päälliselle, hänen suupielensä kohdalle, ilmestyvän punaisen ruusuun vivahtavan täplän; se oli verta. Hän nousi pelästyneenä. Mutta Simone ei hellittänyt hänen kättään. Hän näytti tahtovan viedä sen mukaansa matkalleen. Hän alkoi taas houria:

— Pappi… sormus… sateenkaari. Äiti, antakaa minulle reppu…

Marianna käänsi kasvonsa seinään päin ja tunsi ruumiinsa värisevän. Mutta hän ajatteli, että Simone puristaessaan hänen kättänsä muistutti hänelle hänen lupauksestaan:

— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä.

* * * * *

Pappi asettui jälleen istumaan vuoteen ääreen ja kallisti karkeatekoista vapahtajankuvaa sairaan kasvojen yli. Hän ajatteli veljiänsä, Giacomoa ja Giovannia, eksyneinä metsiin ja kivilouhoksiin, ollen metsästäjiä ja riistaa samanaikuisesti. Ja sydämensä pohjasta hän oli valmis antamaan synninpäästön Simonelle kuin nuorukaiselle hänen ensi kertaa käydessään ripillä.

Horrostilassaan Simone ponnisteli muistaakseen ja kootakseen syntinsä. Mutta ne pakenivat ja pyörivät hänen ympärillään, kuin olisivat jo irtaantuneet hänestä, häälyneet matkan päässä hänestä, häntä ilkkuen. Sitten hän sopersi katkonaisia sanoja, vaikeni ja näytti vaipuvan uneen. Mutta kun hän kuuli papin alkavan lausua sanojaan synninpäästöä varten, hän kokosi kaikki voimansa viimeiseen ponnistukseen, tavoitteli raitia, näytti lujasti nojaavan vuoteeseen ja pääsi puoleksi istuvaan asentoon, suu jälleen täynnä verta ja huulet tuskasta vääntyneinä.

Pappi laski toisen kätensä hänen povelleen, painoi hänet lempeästi takaisin pitkälleen ja pyyhki veren hänen huuliltaan.

— Pride Fenu… Pride Fenu… — sopersi Simone huohottaen, tunnustan…

Pappi kuunteli tarkkaan.

— Varastin… kirkosta… Varastin timanttisormuksen… Ihmeitä tekevän
Neitsyen kirkosta… Se on tuolla… patruunalaukussa.

Pappi veti otsansa ryppyihin, ihmetellen ja melkein loukkautuneena.
Eiväthän rosvot koskaan varasta kirkoista.

— Miksi teit tämän, Simone?

— Tahdoin antaa sen naiselle, uskollisuuden merkiksi.

— No niin, sinä luovutat minulle tuon sormuksen ja minä vien sen takaisin Ihmeitä tekevälle Neitsyelle.

— Ei. Tahdon uskoa sen… uskoa… sen Mariannalle… että… hän veisi sen… takaisin.

— Hyvä. Uskomme sen Mariannalle, joka vie sen takaisin. Entä vielä…

— Ei mitään muuta.

Silloin pappi teki ristinmerkin ja lausui lopullisesti synninpäästön.

Nyt naiset palasivat takaisin huoneeseen. Marianna riensi asettumaan Simonen vuoteen ääreen, mutta hänen mieleensä johtui, että siinä oli äidin paikka.

Muuten täytyi tehdä valmistuksia Herran ehtoollista varten. Marianna otti esille liinan ja levitti sen kaksinkertaisena pienelle pöydälle ja nouti sitten kynttilän keittiöstä lisätäkseen valaistusta. Palatessaan hän näki, että äiti oli tuonut mukanaan pienen vahakynttilän, jota sytytettynä piti kädessään kuin vaaleata vartta, jonka kultakukasta putoili siemenhelmiä.

Miehetkin tulivat sisään ja polvistuivat huoneen perälle, pää paljaana, lakki kädessä. Ovi oli jäänyt auki, ja kuu loi sisään hopeajuovan. Ulkona lauloi satakieli.

Autettuaan pappia kohottamaan Simonen istuvaan asentoon Marianna polvistui vuoteen ja seinän väliseen ahtaaseen paikkaan, lujasti tukien toisella kädellä pieluksen takaa ja otsa painettuna peitteelle. Hän kuuli papin sanat, joka kumartui kuolevan kasvojen yli, rippileipä kädessään, ja näki hengessä edessään kuun yläpuolella vuoria ja tammen, joka säteili kuin tulikehä. Sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen. Käsi laskeutui hänen päänsä päälle; Simone kutsui häntä vielä kerran:

— Marianna!

Marianna kohotti päätään ja näki edessään papin, vielä messukasukka yllään. Ja hän loi Mariannaan katseen voimakkaista tummista silmistään.

— Marianna, hän sanoi, — Simone tahtoo luovuttaa sinulle sormuksen, joka on vietävä Ihmeitä tekevälle Neitsyelle. Hae se esille tuosta patruunalaukusta.

Marianna meni huoneen poikki ja nosti raskaan patruunalaukun penkiltä, jolle oli laskenut sen Simonen takin ja vyön viereen. Hän avasi sen ja löysi sisätaskusta sormuksen. Rengas oli mustunut, mutta timantti säikkyi varjossa, ja kaikki näkivät sen.

Marianna piti sitä avatussa pivossaan ja ojensi sen papille, joka otti sen kahden sormen väliin, näyttäen sitä Simonelle:

— Onko se tämä?

Mariannan silmät säteilivät kuin timantti. Hänen sydämensä ilmaisi hänelle kaiken.

— Simone, — hän sanoi, ojentaen hänelle kättään, — paina sinä sormus sormeeni.

Silloin Simonen käsi, joka oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, ollen jo kuolon polttama ja huuhtelema, kurottui papin kättä kohden. Hän tarttui sormukseen ja painoi sen vapisevin käsin Mariannan käteen.

Nämä olivat heidän häänsä.

* * * * *

Syyskuulla Marianna läksi Ihmeitä tekevän Neitsyen juhlille viemään sormusta. Hän ja hänen isänsä olivat erään Bittissä asuvan rikkaan tilanomistajan vieraina. Tämän vanhin poika, joka vielä oli naimaton, kun sitävastoin kaikilla hänen muilla veljillään jo oli vaimo ja lapset, katseli koko ajan Mariannaa juhla-aterian aikana ja miesten ja naisten laulaessa. Kun hän näki, että Marianna oli kalpea, itseensä sulkeutunut ja kaikesta välinpitämätön, hän tiedusteli, oliko hän kivulloinen… Hänelle vastattiin, ettei niin ollut laita, vaan että se oli hänen luonnolleen ominaista, että hän oli uskovainen ja että oli antanut Ihmeitä tekevälle Neitsyelle kaikki omistamansa helyt. Silloin tuo mies päätti pyytää häntä vaimokseen.

Hän teki sen vasta pitkän aikaa myöhemmin, sillä hänen vakaumuksensa oli, että tulee tarkoin punnita, ennenkuin tekee ratkaisevan päätöksen. Mariannakin puolestaan vaati miettimisaikaa.

Lopulta tuo mies läksi Mariannan puheille Vapahtajan juhlana. Hän oli vuorostaan Mariannan vieraana, jonka hän vastaanotti tyynenä ja vakavana. Kun täytyi antaa kosijalle lopullinen vastaus, Marianna katsoi häntä syvälle silmiin ja tunsi värähdyksen, joka näytti pudistavan hänet hereille sisäisestä kuolemasta.

Ja hän antoi myönteisen vastauksen, sillä kosijan silmät vivahtivat
Simonen silmiin.