IX
Oli kolmas ilta Decherchin perheen vankilasta vapautuksesta. Kylässä ei enää puhuttu tapahtumasta muulloin kuin arvailtaessa Annesan katoamisen syytä. Häntä ei ollut kuulunut kotiin.
Minne hän olikaan joutunut? Monet sanoivat, että hän piileskeli ukko Castigun lammastarhassa. Hänen luultiin sairastuneen säikähdyksestä; hänessä kaiketi oli kuumetta, niin ettei häntä voitu siirtää muualle. Toiset vakuuttivat nähneensä hänet kylällä ja kirkkoherra Virdiksen luona; hän oli muka koko ajan ollut siellä. Toiset taas väittivät, että postimies oli tuonut Nuorosta Annesalta kirjeen, joka oli osoitettu donna Rachelelle. Miksi hän ei palannut? Miksi hän pelkäsi pidättämistä? Sekaisia, outoja huhuja kierteli vielä tapahtumien kulkua seuraavien keskuudessa. Lääkärien toimittamassa ruumiinavauksessa oli todettu, että vanhus oli kuollut luonnollisen kuoleman, hengenahdistuskohtaukseen. Mutta tuo kohtaus kaiketi johtui Annesan huolimattomuudesta; tämä ei ollut antanut potilaalle lääkärin määräämiä rauhoittavia lääkkeitä. Se ei tosin sinänsä ollut suuri asia, mutta pieninkin laiminlyönti on rangaistava. Annesa siis pelkäsi eikä uskaltanut palata kotiin. Saataisiinpa nähdä, että vielä kestäisi kauan, ennenkuin hän näyttäytyisi. Decherchit vakuuttivat, etteivät he tienneet mitään hänestä. Molemmat ukot kävivät mustissaan surren vainajaa huolimatta siitä, että tämä oli ollut heille ristinä, eivät liikkuneet kotoa minnekään ja ottivat vastaan vain ani harvoja vieraita. Donna Rachele ei liioin näyttäytynyt. Paulu oli äreä, ja jos joku häneltä pyysi tietoja Annesasta, hän tiuskaisi:
— Pitäkää huoli omista asioistanne; Annesa on, missä suvaitsee olla!
Gantine lörpötteli mielellään. Kuultuaan kerrottavan tapauksesta hän oitis palasi kylään. Heti kun Paulu oli päässyt vankilasta hän kysyi Gantinelta:
— Mitä teet täällä? Ota heti kapistuksesi ja palaa korpeen.
— Mitäkö teen täällä? Eikö minun pidä huolehtia Annesasta?
— Annesa tulee toimeen ilman sinun apuasi. Mene matkoihisi.
Mutta Gantine uhmaili. Hän kierteli kylää, lörpötteli, kysyi ja antoi tietoja. Hän kävi ukko Castigun lammastarhassa, naputti kirkkoherra Virdiksen ovelle. Annesaa hän vain ei tavannut. Ihmiset alkoivat ivailla häntä. Joku sanoi:
— Ehkä Annesa lähti sinun luoksesi korpeen! Ehkä kuljitte eri teitä.
Silloin Gantine, joka sisimmässään kärsi tästä kaikesta, vaikk'ei tahtonut näyttää sitä, oli tietävinään, missä Annesa hymyili.
— Hän lähti Nuoroon. Hän meni sinne postinkuljettajan rattaissa isäntäväkeni pidättämisen jälkeisenä päivänä. Hän oleskelee pastori Virdiksen sisarentyttären luona, joka on naimisissa nuorolaisen kauppiaan kanssa.
— Mutta miksi hän ei palaa?
— Siksi, että hän kammoksuu teidän panetteluanne, typerät ja ilkeät ihmiset!
Ja Gantine parka kulki talosta taloon kuunnellen juoruja, ja sitten hän riensi donna Rachelen luo, jonka kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, mutta joissa oli marttyyrin autuas ilme, ja tämän naisen edessä hän itki raivosta ja levottomuudesta kuin sairas lapsi.
* * * * *
Pappi Virdis istui, yllään lyhyt takki ja pitkät housut, jalassa tallukat, ilman valetukkaa ja nenäliinaa, talonsa puuparvekkeella lukien rukouskirjaansa. Hän näytti suuresti muuttuneelta. Tuli ajatelleeksi, että hän oli kuin lintu, josta on kynitty koreimmat höyhenet.
"Tori", talon edessä aukeava kolmikulmainen kivikko, oli autio kuin syrjäinen vuorikaltaan lieve. Taustassa häämöitti etäinen maisema: vaaleansinervä vuorenhuippu, joka kuvastui iltaruskon punaamaa taivaanrantaa vasten. Torin ja hiljaisten, tuhkanharmaiden talojen yli kaareutuva taivas menetti vähitellen värinsä näyttäen ennen pitkää haalistuneelta sinervältä samettikankaalta. Tieltä leyhkäili raikas tuulahdus, mutta pappi näytti olevan tukehtumaisillaan kuumuuteen, ja kun ei hänen kuuluisa sini- ja punaruutuinen nenäliinansa sattunut olemaan käsillä, hän huitoi kädellään karkoittaakseen kuvitellun hyttysparven.
Mitä tehdä, mitä tehdä? Annesa oli jo kaksi päivää piileskellyt hänen asunnossaan. Kun pappi pari iltaa aikaisemmin oli palannut Decherchien luota, oli Annesa, joka lymyten "torin" muurin takana oli odottanut häntä, äkkiä ilmestynyt hänen eteensä.
— Herra pastori!
— Pyhät enkelit! Sinäkö se olet?
— Minä. Minun täytyy puhua kanssanne.
— No, tule sitten.
Talossa oli hiljaista. Paula Virdis, papin sisar, oli jo makuulla keittiön viereisessä pohjakerroksen huoneessa. Hapuillen Annesa seurasi pappia, jonka kähisevä hengitys kuului pimeässä. He kulkivat käytävän päähän, josta nousivat kapeita, jyrkkiä portaita yläkertaan parvekehuoneeseen. Ikkuna oli avoinna. Huoneeseen tunki sirkan siritystä, kukkien tuoksua ja tähtien tuiketta. Pappi sytytti lampun. Annesa tunsi ennestään tämän huoneen, joka oli yksinkertaisesti sisustettu kuin talonpojan tupa. Väsyneenä ja masentuneena, mutta silmät sisäisen liekin hehkua heijastaen hän vaipui istumaan vanhalle arkulle, jossa oli merkkejä hiirien hampaista, ja hänen päänsä retkahti alas ikäänkuin väsymyksen ja unisuuden painamana. Pappi pani ikkunan kiinni ja kääntyi häneen päin näyttäen suuttuneelta.
— No?
— Nyt olen täällä, Annesa virkkoi kavahtaen ylös. Kuljin siitä ohi ja pysähdyin kuuntelemaan ikkunan alle.
— Mistä siitä?
— Siitä, Annesa vastasi viitaten kädellään tarkoittamaansa suuntaan ikäänkuin sanoakseen, ettei ollut mitään muuta paikkaa kylässä, minne hän olisi voinut pysähtyä. Siitä, missä te äsken olitte. Sitten kuljin teidän edellänne tänne ja odotin teitä. Näittekö?
— Totta kai, totta kai. Näin kyllä, näin kyllä.
Pappi alkoi astuskella edestakaisin huoneessa. Mitä tehdä? Mitä tuo
nainen hänestä tahtoi? Hän tahtoi apua, toivoi häneltä pelastusta.
Miten pelastaa hänet? Hyvät aikeet, hyvät sanat eivät riittäneet.
Täytyi toimia. Mutta miten?
— Olen jo kaksi päivää ajatellut sinua, pappi sanoi katsomatta vieraaseensa. Ja mielipiteeni on, ettei tämän kylän ilma enää ole sinulle soveliasta.
— Niin, aionkin lähteä pois täältä.
— Mutta minne? Minne?
— Neuvokaa te minne.
— Minäkö? pastori painoi sormen rintaansa vasten. Tietysti minä! Ensin pannaan toimeen aika sekasorto; sitten minun tulee järjestää asiat oikealle tolalle.
— Te olette sielunpaimen, Annesa soperteli. Älkää suuttuko, rakas kirkkoherra, älkää hylätkö minua. Te autatte kaikkia, varmaan autatte minuakin.
— Myöhäistä, liian myöhäistä, pappi huomautti surullisesti.
Mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:
— Sisarenne Paula valitti minulle kerran: "Veljeni ei koskaan ajattele itseään. Sentähden talomme näyttää hökkeliltä, ja ihmiset moittivat häntä ja sanovat, että hän on saita ja piilottaa rahansa. Sensijaan hän aina ajattelee muita, hän on pahantekijöiden, tuhlaajapoikien ja rappiolle joutuneiden isä".
— Paula on lörppö, oikea suunpieksäjä, eikä mikään muu.
— Tahdon lähteä tieheni, enkä enää koskaan toiste tule tähän taloon. Mutta auttakaa nyt minua. Tänä iltana olin kyllin vahva vastustamaan kiusausta, etten mennyt sinne, mutta huomenna, miten käynee huomenna? Tahdon lähteä pois koko seudulta, asettua Nuoroon. Suositelkaa minua sisarentyttärellenne. Rupean palvelijattareksi, teen työtä, elän kunniallisesti.
— Paulu etsii sinua, löytää sinut viimein, ja sinä lankeat jälleen.
— Ei! Ei! Annesa huudahti pannen kädet ristiin ja ojentaen niitä rukoilevin elein. Älkää puhuko tuollaisia! Mutta puhukaa te, kirkkoherra, Paulun kanssa. Sanokaa hänelle kaikki, jos se on tarpeen.
— Minäkö? Ennemmin huuleni kuivukoot kuin ilmaisisin salaisuutesi.
Sinun itsesi se on tehtävä.
— Minunko? Annesa vuorostaan sanoi.
Ovelle koputettiin. Annesa säpsähti ja tuijotti sinnepäin silmät selällään. Huolimatta asian selviytymisestä hän yhä pelkäsi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hänen rikoksensa voisi pysyä salassa ja jäädä rankaisematta. Sitten surumielinen, mutta samalla hehkuva toivo värähti hänen sydämessään.
— Ehkä se on Paulu! hän virkkoi puoliääneen.
— Niin, sitä sinä tietysti toivot! Ole vaiti.
Annesa loi katseensa maahan ja ajatteli, mitä olisi tehnyt, jos Paulu olisi äkkiä ilmestynyt hänen eteensä. Hän olisi syöksynyt maahan, olisi sulkenut silmänsä, tukkinut käsillä korvansa ja painanut suunsa tomuun, jottei olisi nähnyt häntä eikä kuullut hänen puhettaan ja jottei olisi voinut puhutella häntä.
Silti, kun pappi avasi oven ja pienen poikasen ääni sanoi melkein rukoilevana: — Kirkkoherra, isä on sairaana ja tahtoisi tunnustaa syntinsä, Annesa huokaili pettymyksestä.
— Onko hänen tilansa huonontunut? pappi kysyi.
— On kovasti; hän näyttää jo kuolleelta, on rykinyt suustaan paljon verta, paljon verta…
Pojan ääni värisi. Annesa kuvitteli näkevänsä sairaan miehen, jolla oli ollut verensyöksy, ja muisti lupauksensa: "Tahdon hoitaa sairaita, painaa kuolevien silmät umpeen"…
Annesa nousi; hän näki papin panevan hatun päähänsä ja menevän ovelle.
Hän unohti sulkea kuistikon oven eikä näyttänyt enää ajattelevan
Annesaa.
— Herra pastori, enkö minä voisi hoitaa tuota sairasta?
— Pyhät enkelit! Pysy alallasi. Se sairas ei tarvitse sinua. Palaan tuossa tuokiossa.
— Jos täti Paula tapaa minut täällä?
Pappi ei kuunnellut. Hänellä oli kiire, hän otti lampun ja sulki ulkoa oven lukkoon. Annesa lyyhistyi jälleen arkulle eikä hievahtanut paikaltaan. Kukkien tuoksu, sirkan siritys, tähtien tuike tunki huoneeseen avoimesta kuistikon ovesta, ja hetken aikaa hänestä tuntui, kuin hän vielä olisi istunut don Simonen puutarhan portailla. Ja kaiken menettämänsä viehkeys, suru ja kaiho, valtasi hänet uudelleen.
— Kuka estäisi minua pakenemasta sinne? Jospa jo olisin poikennut sinne! Miksi, miksi en saa palata? Kuka sen minulta kieltää? Pastori Virdiskö, joka lukitsi oven? Miksi en saisi palata?
Kaiho kasvoi. Hän oli väsynyt, häntä nukutti, ja kuume alkoi polttaa. Oli aika palata kotiin ja mennä levolle vuoteeseensa. Olihan hän kulkenut niin pitkän matkan pimeässä kivien yli ja orjantappurapensaiden lomitse; nyt oli jo aika levähtää. Hän sulkee silmänsä ja nukahtaa. Äkkiä ilmestyy hänen eteensä naisolento, täti Paula, papin toraisa sisar.
— Kuka sinä olet? Mitä teet täällä? Nainen täällä! Se on totta, veljeni Micheli on päästään vialla, pian hän tulee pähkähulluksi; vähän hassu hän aina on ollut. Mene tiehesi!
— Olen Annesa, rakas täti Paula.
— Mene hiiteen rakkaine Paula täteinesi! Mene matkoihisi! Olen saanut tarpeekseni toisten ihmisten onnettomuudesta, minulla on sitä itselläni yllin kyllin.
Annesa nousee ja lähtee. Hän kulkee, kulkee pitkin pimeitä teitä ja saapuu sinne, don Simonen talon edustalle. Portti on kiinni. Hän työntää sitä, se aukenee. Huomaa, että Gantine on salaa poistunut talosta ja jättänyt portin lukitsematta. Annesa menee pihaan, sieltä keittiöön ja huoneeseen. Oven takana palaa yölamppu. Ukko Zua istuu vuoteessa ja hengittää huohottaen. Annesa heittäytyy sohvalle ja on vaipumaisillaan uneen. Mutta äkkiä hän kohottautuu ja katsoo säikähtyneenä vanhukseen. Eikö hän siis olekaan kuollut? Eikö Annesa ollutkaan surmannut häntä? Mitä ukko parast'aikaa tekeekään? Miksi he ovat tuoneet hänet siihen takaisin? Elääkö hän todella? Onko hän ylösnoussut? Aikooko hän puhua, ilmiantaa Annesan? Täytyy paeta, täytyy kulkea yhä vielä, väsymättä. Mennä kauas, kauas.
Hän kavahti torkuksistaan ja ajatteli:
— Täytyy yhä vielä kulkea… kulkea…
* * * * *
Vähän myöhemmin hän kuuli papin palaavan kotiin. Hän odotti tätä, mutta vasta muutaman hetken kuluttua vanhus kiipesi yläkertaan.
— Varmaankin hän kävi täti Paulan huoneessa ilmoittamassa, että minä olen täällä. Kyllä kai täti on nyt aika tavalla torunut!
Mutta täti Paula ei torunutkaan. Hän nukkui pohjakerroksen huoneessa, joka oli yhtä vaatimattomasti sisustettu kuin papin huone yläkerrassa. Kun pappi astui hänen huoneeseensa ja herätti hänet sanoen, että täytyi piilottaa Annesaa ainakin muutamia päiviä, täti Paula tyytyi sanomaan:
— Nyt on päähäsi pälkähtänyt piilottaa ihmisiä, kun et voi piilottaa rahoja. No tulkoon sitten tänne se nainen.
Pappi Virdis vei Annesan pieneen pohjakerroksen huoneeseen ja jätti naiset kahden.
Täti Paula oli suuresti veljensä, vanhan papin, näköinen, jonka kanssa hän aina oli elänyt yhdessä.
— Riisu vaatteesi ja tule nukkumaan vuoteeseeni. Jollet tahdo maata vieressäni, niin paneudu vuoteen jalkapuoleen, vanha ikäneito sanoi tyynesti.
Annesa noudatti kehoitusta. Vuode oli hyvin avara, ja vaikk'ei se ollut erityisen pehmeä, hänestä tuntui kuin hän olisi nukkunut untuvapatjoilla.
— Olen niin monta yötä maannut paljaalla maalla; nyt minusta tuntuu, kuin olisin laivassa, joka vie minut kauas.
— Missä olitkaan, Annesa? Saako sen tietää?
— Ajatelkaahan, piileskelin pienessä San Basilion kirkossa.
— Pyhä Basilio! vanha nainen huudahti ristien silmänsä. Tuo kuulostaa uskomattomalta. Ja miksi et nyt palannut kotiisi?
— Minulla ei ole kotia, täti Paula. En voinut, kun ihmiset sanovat, että minä…
— Niin, niin. Ihmiset sanovat, että sinä otit hengiltä Zua Decherchin. Väitetään, että ärsytit hänet raivoihinsa etkä antanut hänelle rauhoittavaa lääkettä. Onko se totta?
Annesa ei vastannut.
— Minne nyt aiot lähteä, Annesa? Etkö enää palaa isäntäväkesi luo?
— Kuka sen tietää? Olen niin väsynyt, sallikaa minun nukkua.
— Entä Gantine, oletko tavannut häntä? Hän kiertelee ympäri kylää ja tiedustelee olinpaikkaasi. On kuin mielipuoli.
— Gantine parka! Hän on niin nuori.
Vanhapiika lörpötteli edelleen, mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan vaipui surullisiin mietteisiinsä.
Kolme päivää hän lymyili tässä synkässä huoneessa, joka sai valonsa pienestä katon rajassa olevasta ikkunasta. Siitä hän kuuli Gantinen äänen, kun poika kerran tuli tapansa mukaan kysymään tietoja Annesasta.
— Poikaseni, täti Paula sanoi, Annesa on varmaankin lähtenyt kauas, hyvin kauas. Ja siinä hän on tehnyt oikein. Hänen sijassaan minä olisin paennut maailman ääriin, olisin luikkinut tieheni kuin kärventynyt kissa.
— Mutta miksi? miksi? Gantine kysyi surkealla, valittavalla äänellä.
— Miksi, miksi — mistä minä sen tiedän! No niin, koeta rauhoittua.
Annesa ei luultavasti koskaan enää palaa.
— Voi tuota ukkorähjää! Jos hän vielä eläisi, niin kyllä minä löisin hänet kuoliaaksi. Vielä kuoltuaankin hän kiusaa meitä.
— Se on totta, Annesa huokaili kolkon huoneen hämärässä.
— Hän ei enää pidä minusta, Gantine valitti. Hän ei ole enää pitkään aikaan välittänyt minusta. Sen olen hyvin huomannut. Muuten hän ei olisi tehnyt niin, täti Paula. Ymmärrän kyllä, että hän kantaa kaunaa isäntäväellemme eikä enää tahdo palata heille, missä on kärsinyt niin suuresti. Sillä heidän tähtensä hän on saanut kärsiä.
— Vaiti, vaiti, senkin lörpöttelijä! täti Paula tiuskaisi. Kuinka niin heidän tähtensä? päinvastoin heidän pitäisi sanoa…
— Mitä heidän sitten pitäisi sanoa?
— No niin, jos Annesa olisi antanut sairaalle rauhoittavaa lääkettä, ukko ei olisi kuollut.
— Rauhoittavaa lääkettä, vielä mitä! olisi kuristanut hänet kuoliaaksi!
— Suu kiinni, senkin lörpöttelijä, ja heti paikalla!
Annesa ajatteli:
"Jos Gantine tietäisi kaiken, puolustaisikohan hän minua? Hänkin vihasi vainajaa. Mutta Gantine ei koskaan saa sitä tietää. Ei! Tuhannesti ei! Mene, mene Gantine parka! En tahdo enää pettää sinua, en enää tahdo pettää ketään".
* * * * *
Herjettyään lukemasta rukouskirjaansa pastori Virdis nousi ja asettui parvekkeen lasioven eteen. Taivas oli käynyt harmaaksi; tähti, joka loi vihertävää tuikettaan pieneen huoneeseen, oli tullut näkyviin etäisen vuoren yläpuolella. Sirkka siritti. Pappi odotti Paulua ja hevosmiestä, ukko Sogosta, jonka oli määrä tuoda hänelle kirje Nuorosta. Mutta kumpaakaan ei kuulunut tulevaksi, vaikka posti todennäköisesti jo tunti sitten oli saapunut. Viimeinkin näkyi kehnoissa pukimissa oleva vanhus kulkevan pienen "torin" poikki, ja samassa hän kuului kolkuttavan parvekkeen alla olevalle ulko-ovelle.
— Tulkaa ylös vain — vihdoinkin! pappi kehoitti vetäytyen pois ikkunan äärestä.
Hän sytytti lampun, otti tuolin selkänojalle kuivamaan asetetun valetukkansa ja painoi sen päähänsä, vaikka se vielä oli kosteana hiestä. Sitten hän pani parvekkeen oven kiinni ja avasi portaisiin vievän oven. Ukko Sogos kapusi ähkien portaita ylös.
— Vanhuus vaivaa, kirkkoherra, vanhuus vaivaa! Ei enää jalka nouse niinkuin nuorempana.
Hevosmies tuli sisälle. Ryppyinen, harmaapartainen vanhus näytti kerjäläiseltä.
— No? näittekö sisarentyttäreni?
— Kävin hänen luonaan ja annoin hänelle kirjeenne. Tässä on vastaus.
— Painakaa puuta. Odottakaahan… pappi otti kirjeen kuoresta huomaamatta, että se jo oli avattu.
— Hyvä! Hyvä! pappi virkkoi taittaen jälleen kirjeen kokoon ja jättäen kuoren pöydälle. Kuulkaahan, teidän pitää nyt tehdä minulle pieni palvelus.
Ukko, joka istui arkulla pöydän ääressä, loi pienet, murheelliset silmänsä kirjekuoreen ja ojensi kätensä.
— Käskystä, herra pastori. Olette auttanut minua niin monta kertaa. Olen aina sanonut: "Kirkkoherra voi aina käskeä, minä olen hänen nöyrä palvelijansa".
— Huomenna… ei, ylihuomenna teidän pitää kyyditä Nuoroon joku, joka ei halua, että hänet Baruneista lähtiessä huomataan.
— Ymmärrän, ukko vastasi auliisti. Menköön ylihuomenna varhain sillan korvaan ja odottakoon siinä.
— Entä jos sattuu muita matkustajia?
— Sen saan tietää huomisiltana; siinä tapauksessa tuon teille sanan.
— Hyvä. Ja suu poikki! Ymmärrättekö?
— Totta kai. Olkaa huoleti.
Ukko nousi ja laski käden kirjekuorelle.
— Paula, anna meille jotakin juotavaa, pappi huusi ovelta. Mutta kun vastausta ei kuulunut, hän pudisti päätään sanoen: Mennään alas, niin hommaan teille lasillisen viiniä. Vai otatteko kernaammin viinanaukun?
— Viiniä, viiniä! ukko Sogos urahti rypistäen kirjekuorta kädessään.
Viina ei ole minun juomiani.
Sopestaan Annesa kuuli vanhan hevosmiehen äänen ja huoahti. Vihdoinkin! Varmaankin oli Nuorosta saapunut vastaus. Voi, pääsisipä oitis lähtemään, pois, pois täältä, tuntemattomalle seudulle, uusien ihmisten pariin! Aloittaa uutta elämää, tehdä työtä, kärsiä, unohtaa! Hän ei ajatellut mitään muuta.
Heti kun ukko Sogos oli lähtenyt, pastori Virdis kiiruhti Annesan luo ja sanoi:
— Kuinka, sinä istut täällä pimeässä! Mitä siunattu sisareni ajatteleekaan, kun antaa sinun istua pilkkopimeässä? Eikö tänä vuonna ole kasvanut oliiveja? Eikö talossa ole öljyä?
— No eipä minulla tässä ole sellaista tehtävää, joka vaatisi valoa. Ja onhan tuossa lamppu.
Hän nousi hakemaan tulitikkuja.
— Tässä on sisarentyttäreni, Maria Antonian, vastaus. Hän kirjoittaa löytäneensä sinulle paikan nuorolaisessa perheessä.
Kuullessaan tämän hyvän sanoman Annesa tunsi melkein rajua iloa. Mutta äkkiä hän alkoi vavista ja pudotti palavan tulitikun kädestään. Pappi vaikeni, ja hiljaisuudessa ja pimeässä Annesa unohti kaiken menneen, unohti nykyhetken kuullessaan Paulu Decherchin äänen.
— Kuinka voitte, täti Paula? Missä kirkkoherra on?
Hänen äänensä oli vakava, melkein äreä.
— Kas, tehän se olette, don Paulu! Veljeni Micheli tulee heti. Olkaa hyvä ja nouskaa yläkertaan hänen huoneeseensa.
Täti Paula kulki hänen edellään kynttilä kädessä.
— Mitä Paulu tahtoo? Annesa kysyi hiljaa, ja pappi vastasi puoliääneen:
— En tiedä. Luulen hänen epäilevän — niinkuin kaikki muutkin — sinun olevan täällä. Tässä kirje on. Lue se. Nyt minä menen. Rohkeutta!
Annesa sytytti tulen ja luki harvat, huonolla käsialalla kirjoitetut rivit:
"Rakas eno,
Toimitin oitis asianne. Täällä olisi sopiva paikka sille naiselle, jota suosititte. Isäntä on varakas talonomistaja Nuorossa. Hänen vaimonsa on vanha, eikä hänellä ole lapsia. Mutta siinä talossa täytyy tehdä työtä, leipoa paljon ohraleipää palvelusväelle, ja lisäksi raataa maatöissä. Mutta isäntäväki on ystävällistä ja kohtelisi hyvin suosittamaanne naista. Jos hän tahtoo, voi tulla jo huomenna. Olemme kaikki terveinä.
Sisarentyttärenne Maria Antonia".
Annesa luki kirjeen moneen kertaan, yhä uudelleen, mutta ymmärsi vaivoin sen sisällyksen, hänen ajatuksensa kun olivat ylhäällä pienessä huoneessa, jossa pappi ja Paulu varmaankin puhuivat hänestä. Mitä he sanoivat? Mitä Paulu tahtoi? Annesa olisi uhrannut kymmenen vuotta jäljellä olevasta kurjasta elämästään saadakseen kuulla molempien miesten keskustelun. Ja hän toisti itsekseen papin viime sanan: "Rohkeutta! Niin, rohkeutta, Annesa! Rohkeutta taistelemaan, voittamaan, jottet jälleen vajoaisi synnin pimeään kuiluun".
Keittiöstä ei kuulunut risahdustakaan. Epäilemättä utelias täti Paula seisoi kuuntelemassa ylhäällä parvekehuoneen oven takana. Kunhan nuo molemmat miehet vain eivät viittailisi kauheaan salaisuuteen! Ei, se ei ollut mahdollista. Paulu ei tiennyt, ei osannut epäillä, ei voinut luulla… Ja pastori Virdis oli sanonut: "Ennenkuin puhun siitä, huuleni kuivukoot!"
He puhuivat kenties Annesan katoamisesta; Paulu ehkä sanoi:
— Tiedän, että hän on täällä, tahdon nähdä hänet, tahdon pakottaa hänet palaamaan kotiin.
Ja pappi kaiketi ähki vastatessaan:
— Pyhät enkelit, kuinka itsepäinen olet, poikani! Etkö ole ymmärtänyt, että Annesa on lähtenyt kauas ja ettei hänen enää sovi palata sinun asuntoosi?
Keittiöstä kuului askelia. Sitten kaikki taas oli hiljaa. Niin, varmaankin täti Paula oli kiivennyt yläkertaan ja kuunteli korvat hörössä ovella. Se ajatus herätti Annesassa sekä suuttumusta että kateutta. Hänkin olisi tahtonut kiivetä kuuntelemaan. Kiusaus kävi ylivoimaiseksi. Hän rypisti kirjeen kädessään, lähestyi ovea ja raotti sitä varovasti.
Annesa näki Gantinen istuvan liikkumattomana penkillä keittiön perällä. Poika tuijotti eteisen oveen, mutta kuuli varmaankin oven narahtavan, nousi äkkiä ja katseli ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt mitään. Annesa oli kädenkäänteessä vetäytynyt takaisin ja vetänyt oven kiinni, painautuen lujasti sitä vastaan estääkseen nuorukaista pääsemästä huoneeseen. Kului hetkinen. Täti Paulan ääni herätti Annesan hänen herpautuneisuudestaan.
— Mitä sinä teet täällä, Gantine? papin vanha sisar kuului kysyvän levottomana.
— Odotin teitä. Totta puhuakseni aioin jo lähteä tieheni ja ottaa mukaani padan, joka kiehua porottaa tuossa hellalla, nuori mies virkkoi yrittäen olla leikkisä.
— Se olisi ollut laiha saalis. Luulet kai, että minun padassani on papuja ja silavaa? Eikö mitä. Katsohan: siinä on vain perunoita. Istu, Gantine. Et siis palannut metsään?
— En. Koska olen täällä, en ole lähtenyt metsään! hän tiuskaisi karskisti.
Jälleen vallitsi keittiössä muutaman hetken hiljaisuus. Annesa kuunteli levottomana. Hän pelkäsi, että Paulu poistuessaan tapaisi Gantinen ja että miesten välillä syntyisi kiivas kohtaus.
— Niin, nuori mies virkkoi hetken kuluttua, don Paulu vaati minua lähtemään takaisin työmaalle, mutta minä annan palttua hänen vaatimuksilleen. Hän on ollut raivoissaan näinä päivinä, äkäinen kuin itse ilmetty piru. Mutta minäkin olen raivostunut, olen raivostunut kaikille, ja etenkin teille!
— Herra siunaa! vanha neiti parahti hiven ivaa äänessään. Miksi olet niin raivostunut, Gantine?
— Sen hyvin tiedätte, täti Paula. Annesa on täällä. Hän on piilossa täällä, kenties tuon oven takana. No niin, kuulkoon vain, mitä sanon, jos on siellä. Minun täytyy puhua.
— Puhu hiljaa! Puhu vain, mutta älä huuda. Annesa tosin ei voi kuulla sinua. Jospa paholainen olisi meistä yhtä kaukana kuin hän.
— Annesa on täällä, tässä talossa! Gantine toisti alakuloisena, mutta varmasti. Älkää valehdelko, älkää vannoko, täti Paula! Olen jo tarpeeksi joutunut naurun- ja säälinalaiseksi. Mutta minun muka vain täytyy olla vaiti! Ei! Tuhannesti ei! Olen jo liian kauan malttanut mieleni. Ja nyt olen ymmärtänyt kaiken ja aion puhua siitä asianomaisille.
— Minulleko?
— Teillekin. Ja sanokaa sille naiselle, että olen oivaltanut koko ilveilyn. En aio nostaa hälinää, en ole häijy mies. Toiset ovat minua häijympiä.
Gantine melkein itki. Annesa heltyi hetkeksi ja tunsi melkein äidillistä hellyyttä, jota Gantinen nuoruus ja hyvyys aina olivat hänessä herättäneet. Hänen teki mieli avata ovi ja lausua nuorukaiselle muutama lohdun sana. Mutta tuo toinen saattoi äkkiä ilmestyä. Eikä Annesa enää tahtonut nähdä häntä.
— Tänä iltana, Gantine jatkoi, näin Paulun juttelevan ukko Sogoksen kanssa. He lukivat kirjettä ja neuvottelivat kaiketi Annesan lähdöstä. Näinä päivinä Paulu ja Sogos muutoin ovat yhtenään kököttäneet nenät yhdessä. Hän, Paulu, minun isäntäni, luulee, etten minä tiedä mitään, ja kuitenkin olen selvillä kaikesta. Onhan minulla korvat kuullakseni ja silmät nähdäkseni.
— Minä taas en tiedä mitään, poikaseni, en yhtään mitään.
— Siinä tapauksessa kerron teille, millä tolalla asiat ovat. Paulu tahtoo ottaa vaimokseen Annesan, joka ehkä ei vastustakaan tuumaa. Hän ei ole enää pitkiin aikoihin ollut sama Annesa kuin ennen. Hän ei enää rakasta minua, ei ajattele minua. Minun lähtiessäni metsään hän ei edes tahtonut suudella minua. Minulla oli lähtiessäni paha aavistus sydämessäni. Sitten tapahtui, mitä tapahtui. Nyt Paulu tahtoo mennä naimisiin hänen kanssaan, muka sentähden, että Annesaa panetellaan ja vainotaan Decherchien takia.
— Miten tiedät kaiken, Gantine? Vilkas mielikuvituksesi kaiketi vie sinut harhaan, vanha neiti sanoi hämmästyneenä ja uteliaana. Etköhän erehdy?
— En erehdy, täti Paula. Se on totinen tosi. Miksi Annesa ei palaa kotiin? Sentähden, ettei Paulu tahdo. Miksi Paulu alinomaa keskustelee ja väittelee ukkojen ja äitinsä kanssa? He luulevat, että Annesa on syyllinen, ja Paulukin on samaa mieltä. Hän sanoo tahtovansa velvollisuudesta solmia avioliiton Annesan kanssa, ja vanhukset väittävät häntä mielettömäksi. Paulu sanoo lähtevänsä kauas vuorikaivoksille ja ottavansa Annesan mukaansa. Donna Rachele itkee yhtenään, ja don Simone on pakahtumaisillaan raivosta ja surusta. Asiat ovat näin, täti Paula, valitettavasti näin.
— Mutta Annesa ei luultavasti tiedä mitään tästä kaikesta.
— Kaikkia vielä! Hän on yksissä tuumin Paulun kanssa. Muuten hän olisi palannut kotiin. Hän ei palaa, koska on, sellainen kuin on, kavala nainen, viekas metsäkissa. Minä vihaan häntä nyt enkä huolisi vaimokseni, vaikka hänellä olisi kahdet laidunmaat, tuhannen skudon arvoiset kummatkin!
— Mutta miksi siis haeskelet häntä? Ethän enää välitä hänestä. Anna hänen olla…
— Vihaan häntä, Gantine toisti, mutta soinnuttomalla ja alakuloisella äänellä.
Oven takana Annesa mutisi itsekseen:
— Parempi näin, parempi näin!
— Minäkö haeskelen häntä? Se ei pidä paikkaansa. En enää vähääkään välitä hänestä. Mutta tahdon tavata hänet sanoakseni hänelle suoraan, etten ole pölkkypää, etten tahdo olla naurunalaisena kaikkien hampaissa ja että surkuttelen häntä. Tyttöparka! Hän ei koskaan ole nähnyt naulaa, joka on ollut vähällä lävistää hänen silmänsä. Typerä on aina ollut hän, enkä minä. Minä olen mies, kärsin nyt ja kärsin vastakin, mutta ehkä kestän koettelemuksen, unohdan hänet ja löydän toisen naisen, joka pitää minusta. Mutta miten hänen käy? Vaikka hän menisi naimisiin isännän kanssa, hänen asemansa ei siitä paranisi. Hän on kuitenkin aina vain palvelijatar. Paulu lyö häntä jo yhdyselämän ensi päivänä. Hän kostaa Annesalle kaikki vastoinkäymiset, jotka ovat tulleet hänen osakseen. He ovat aina käyttäneet hyväkseen ja kiusanneet Annesaa, joka edelleenkin joutuu olemaan heidän uhrinaan. Ja minä vain nauran, täti Paula, saattepa nähdä!
Silti hän ei ainakaan nyt nauranut. Hänen äänensä kuulosti niin vaikeroivalta ja paheksuvalta, kuin hän olisi ollut lapsi, joka on itkuun heltymäisillään.
Täti Paula ei tiennyt, mitä sanoa. Hän hääri äänetönnä kattaessaan pöytää ilta-ateriaksi. Ja hän alkoi käydä levottomaksi ajatellessaan, että Paulu minä hetkenä tahansa voisi tulla keittiöön ja kuulla Gantinen katkerat sanat.
— Muutoin voin vakuuttaa, Gantine jatkoi, että kaikki on minulle yhdentekevää. Sitäpaitsi voin, jos tahdon, saada niin monta tyttöä kuin haluan. Kauniimpia, kunniallisempia ja nuorempia kuin hän. Annesa lähentelee neljääkymmentä. Minä en vielä ole täyttänyt kahtakymmentäseitsemää. Menköön hiiteen. Kun hän on vanha, minä olen vielä nuori.
— Sitähän minäkin. Miksi siis olet niin tuohkeissasi? Katso itsellesi toinen morsian. Älä hukkaa aikaa, lapsukaiseni. Olisihan esimerkiksi Ballora, Anna Decherchin veljentytär; hän sopisi sinulle hyvin. Hän ei ole vailla kolikoitakaan.
Mutta Gantine paukahdutti kätensä yhteen ja huusi rajusti:
— Olkaa vaiti! Miksi puhutte tuollaisista? Minä en ajattele rahtuakaan sellaista nyt.
— Älä huuda! Luulen, että he jo laskeutuvat portaita alas.
— Ketkä?
— Micheli ja don Paulu.
— Onko don Paulu täällä? Gantine kysyi hiljentäen ääntään. Siinä tapauksessa menen tieheni.
Hän nousi ja kuunteli. Oven takana Annesa saattoi vain vaivoin hillitä levottomuuttaan.
— Lähden nyt, Gantine sanoi hetken kuluttua outo sävy äänessään. Hyvää yötä, täti Paula. En tiedä, tulenko huomenna. Jos näette Annesan — ja olen varma siitä, että näette hänet — niin sanokaa hänelle minun puolestani: "Annesa, teet väärin, kun kohtelet minua näin, sillä ainoa henkilö, joka todella tarkoittaa parastasi, olen minä. Annesa, lähetä minulle sana; teen, mitä tahdot". Sitten sanotte hänelle näin: "Vaikka olisikin totta, niinkuin ihmiset väittävät, että sinä olet tappanut ukko Zuan, se ei tee mitään. Jo vuosi sitten olisin tahtonut ottaa hänet hengiltä, kuristaa hänet kuoliaaksi, heittää hänet palavaan pätsiin".
— Onpa sinulla kauniit periaatteet, hyvä ystävä. Ne vievät sinut suoraa päätä helvettiin.
— Helvetti on jo tässä maailmassa, täti Paula!
Hankkiutuessaan poistumaan hän pysähtyi ja lisäsi:
— Sanokaa Annesalle näin: "Älä luota Pauluun. Hän on kyykäärme. Hän ei pidä sinusta. Jos hän aikoo ottaa sinut vaimokseen, se johtuu siitä, että hän luulee sinun surmanneen sen vanhan kitupiikin hänen tähtensä, eikä hän tahdo kärsiä tunnonvaivoja". Don Paululla, nähkääs, on herkkä omatunto. Tänä aamuna kuulin vielä asian, jonka pyydän teitä sanomaan Annesalle: "Magudas kylässä asuu huonomaineinen, varakas leski, joka kerran kuului kerskanneen, että Paulu on mielettömästi rakastunut häneen, ja että hän lainasi Paululle paljon rahaa ukko Zuan kuoleman edellisenä päivänä, ja että oli lainannut rahat siksi, että Paulu oli luvannut naida hänet". Hyvää yötä, täti Paula.
— Odota! Odota! utelias vanha neiti virkkoi juosten hänen jälkeensä.
Mutta Gantine meni pois luvattuaan palata toiste.
Annesa lysähti ovea vasten vapisevat käsivarret riippuen hervottomina kupeilla. Hän luuli tukehtuvansa samoin kuin sinä yönä, jona teki rikoksensa, saatuaan kuulla, että Paulu oli ratsastanut talon ohi ilmoittamatta saapumistaan. Hän koetti olla uskomatta Gantinen sanoja, mutta sisimmässään hän tunsi, ettei poika ollut valehdellut. Surusta ja tuskasta suunniltaan hän toisteli itsekseen:
— Parempi näin, parempi näin!