VII
Kello kolme ruumis vietiin pois. Annesa järjesti vuoteen ja siisti huoneen. Vanhukset ja donna Rachele tulivat alakertaan ja ottivat edelleen vastaan kävijöitä samassa huoneessa, jossa vainaja oli heittänyt henkensä.
Maahanpanijaisten jälkeen pappi Virdis palasi ja istuutui donna
Rachelen viereen kysyen, oliko Paulu tullut.
— Eräät kylän ihmisistä näkivät hänen tänä aamuna lähtevän tästä talosta, lihava pappi jatkoi tapansa mukaan pidellen kädessään puna- ja siniruutuista nenäliinaansa. Erehdyksiä, yhä vain erehdyksiä. Niin, rakkaat ystävät, eilisestä lähtien ette ole tehneet muuta kuin erehdyksiä. Toivokaamme, ettei kaikesta tästä seuraa onnettomuutta.
— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla? don Simone kysyi. Mutta Virdis viuhtoi nenäliinallaan ja vaikeni. Annesa pani levottomana merkille, että hän äkisti käänsi päätään joka kerran kun ovi aukeni. Hän näytti odottavan jotakuta tulevaksi, mutta nähtyään, keitä tulijat olivat, hän painoi päänsä alas ja huiskutti jälleen nenäliinaansa virkkamatta mitään. Vasta auringon mailleen mennessä hän nousi.
— Minun on mentävä toimittamaan iltamessu, hän sanoi vakavasti; jos tarvitsette minua, lähettäkää sana.
Vihdoin viimeinkin talonväki pääsi rauhaan. Ukot menivät puutarhaan, ja donna Rachele saattoi liikkua vapaasti. Annesa istuutui puutarhanpuoleiselle portille ja katseli vuorille päin. Ilta laskeutui lauhkeana ja seesteisenä. Liikkumattomat, äänettömät metsät, jotka alkoivat heti puutarhan perältä ja jatkuivat vuoren ylimmille huipuille asti, olivat punaisina kuin kaukaisen tulipalon heijastuksesta. Viimeisten rautatammien hehkuvat latvat piirtyivät selvästi harmaanpunasinervää taivaanrantaa vasten. Luonto uhkui rauhaa ja hiljaisuutta. Annesa oli kuolemanväsynyt, ja vaikka hän kuvitteli yhä vielä kuulevansa viereisestä huoneesta hengenahdistusta potevan ukon kähisevää hengitystä, hänellä samalla oli se tunne, että oli kulunut vuosia viime yön pauhaavasta rajuilmasta. Hän ei voinut käsittää, että yön ja päivän kuluessa oli saattanut tapahtua niin paljon. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vanhennut ja kuin näkymätön taakka olisi laskeutunut hänen hartioilleen ja painanut hänet maahan.
— Kaikki on lopussa, hän ajatteli. Ja nyt minun on lähdettävä pois täältä. Jos jään tähän taloon, en enää koskaan kykene nauramaan, puhumaan enkä tekemään työtä. Olen vapauttanut nämä toiset vanhasta kiusanhengestään, mutta olen laskenut raskaan taakan omille hartioilleni. Vanha potilas, joka vaikeroi yhä…
Kylmä väristys puistatti häntä, ja hän kalpeni. Hermostunut haukotus väänsi hänen kasvojaan.
— Nyt kuume taas alkaa auringon laskettua. Ja se kuume polttaa minua koko yön.
Muutaman hetken hän vielä istui portailla, mutta toimettomuus ei virkistänyt; päinvastoin häntä painoi yhä raskaampi väsymys, ja taivaan peittyessä tummiin pilviin hänen ajatuksensakin sumenivat. Hän suuntasi katseensa siihen vuoren kohtaan, jossa arveli ukko Castigun lammastarhan olevan, ja ajatteli:
"Paulu on varmaankin jo kotimatkalla. Luultavasti hän tulee jalan vuorelta, jotta hevonen saa jäädä laitumelle, ja saapuu perille nälissään tahtoen illallista. Minun täytyy tästä lähteä liikkeelle ja käydä lähteelläkin".
Mutta vielä raskaampana hän tunsi väsymyksen jäsenissään, ja uudelleen häntä värisytti kiireestä kantapäähän.
— Se vielä puuttuisi, että tulisin sairaaksi, hän sanoi ääneensä, ja kamala ajatus alkoi ahdistaa häntä: jos rupean hourimaan ja puhumaan asiasta? Ei! Huuleni, vaietkaa! Ilmaisisinko salaisuuden nyt, kun maa jo on sen niellyt?
Hän haukotteli jälleen ja painoi molemmat kätensä huulilleen. Sitten hän nousi tuntien tarvetta liikkua ja pudistaa itsestään sen sairaalloisen velttouden, joka raukaisi hänen ruumistaan. Hän sytytti tulen ja alkoi valmistaa iltaruokaa. Mutta hänen aikoessaan lähteä noutamaan vettä lähteestä ja kääriessään kokoon vaatetta asettaakseen sen päälaelle vesiastian alle häntä pyörrytti; hän horjahti ja nojasi muuriin, jottei olisi kaatunut kumoon. Iltahämärän mukana luihu kuume hiipi hänen ruumiiseensa. Donna Rachele huomasi, että Annesa voi pahoin, ja otti vesiastian hänen kädestään.
— Tottele minua, tyttöseni, ja mene nukkumaan. Etkö tunne, että sinussa on kuumetta?
— Minun täytyy kuitenkin käydä noutamassa Rosaa, ja voin samalla ottaa vettä täti Annan lähteestä. Antakaa minun mennä.
Hän otti kannun ja poistui. Ilta oli kirkas ja lauhkea, taivaalla, jolla vielä hohtivat sinertävät ja vaaleanpunaiset häiveet, kylän tummien talojen tuolla puolen tuikkivat Otavan tähdet. Maalaiset palasivat ratsain pienillä, väsyneillä hevosillaan, ja avoimista ovista näki naisten virittävän tulta pesään valmistaakseen illallista miehille. Annesa, joka alkoi käydä levottomaksi Paulun viipymisestä, pysähtyi donna Rachelen serkun, Annan, majan kohdalle hetkiseksi odottamaan, näkisikö jonkun paimenen laskeutuvan vuoripolkua. Mutta hän ei nähnyt ketään ja meni ensin täti Annan pihaan ja sitten hänen majaansa. Se oli köyhän asunto. Keittiössä oven yläpuolella oli jonkinlainen parvi, jossa säilytettiin halkoja, olkia ja ohria.
— Sinäkö se olet, Annesa? Rosa meni Balloran ja pikkutyttöjen kanssa lähteelle, täti Anna sanoi kohoten pystyyn parvella, minne oli noussut ottamaan puita. Odotahan hetkinen.
Hän laskeutui vaivalloisesti tikapuita alas Annesan ammentaessa vettä ruukkuunsa sangosta, joka oli asetettu kivelle.
— Otan tästä hiukan vettä; huomenna saatte sen takaisin, täti Anna.
— Ota vain, hyvä ystävä, mutta tahdon sen takaisin korkoineen, täti Anna sanoi leikkisästi. Ballora kyllä saattaa Rosan kotiin palattuaan lähteeltä. No, ovatko jo avanneet jälkisäädöksen? hän sitten kysyi. Oliko pastori Virdis todella saanut sen talletettavakseen? Olipa vainaja aika härkäpää! Minun sanani eivät paljoa merkitse, mutta enpä malta olla sanomatta, että hän oli suuri kitupiikki ja lopen epäluuloinen. Tänäpäivänä levisi kylässä huhu, että Paulu pieksi hänet kepillä kuoliaaksi.
— Vai niin! Annesa huudahti muistaen sokean vihjaukset, sellaistako huhutaan?
— Pelkkiä loruja. Mutta mikä sinun on?
Kuume ja pelästys puistattivat Annesaa, mutta hänen mieleensä johtui, ettei hän saanut ilmaista salaisuuttaan, ja hän virkkoi tyynesti:
— Jonkin aikaa minussa on joka ilta ollut kuumetta. Aion nyt lähteä nukkumaan. Olen kuolemakseni väsynyt. Selkäni on kuin poikki. Hyvästi! Saammehan puhua toiste pitemmältä. Nyt minun täytyy mennä.
— Käväisen sitten teillä tuonnempana, täti Anna puheli saattaessaan häntä vuoripolulle. Jos näet Balloran, sano hänelle, että hän tekisi joutua; on jo myöhä.
Annesa joudutti askeliaan, toivoen tapaavansa Paulun jo kotona. Mutta puolitiessä, yksinäisellä polulla, hän luuli kuulevansa Balloran äänen ja Rosan itkun. Hän lähti juoksemaan, ja polun päässä hän todella kohtasi täti Annan sisarentyttären, joka myös juoksi, Rosa sylissään, ja jäljessään kaksi muuta säikähtynyttä pienokaista.
— Rosa, Rosa! Annesa huusi, laskien maahan vesiastian ja rientäen
Balloraa vastaan.
— Mitä on tapahtunut?
Rosa tarrautui Annesan kaulaan ja kallisti raskaan päänsä hänen olkapäätään vasten. Koko hänen pieni ruumiinsa vapisi.
— Pyörrä heti takaisin! Ballora toimitti hengästyneenä. Karabinieerit hakevat sinua; he ovat teillä ja pidättävät koko kotiväkenne. Kaikki he vangitsevat, täti Rachelenkin…
— Täti Rachelenkin… Annesa soperteli tietämättä, mitä sanoi, ja Ballora ja pikkutytöt alkoivat taas juosta silmittömän pelon vallassa ikäänkuin paeten vaarallisesta paikasta. Annesa seurasi heitä ja kysyi hengästyneenä:
— Kuinka se tapahtui?
— En tiedä… Saavuimme lähelle teidän porttianne… olin tuomassa Rosaa takaisin. Mutta talon edustalla oli sankka väkijoukko, ja joku nainen sanoi minulle: "Sisällä on karabinieerejä, jotka vangitsevat koko talon väen ja… hakevat Annesaa." Silloin minä laskin maahan vesiruukun, otin Rosan syliini ja pakenin juoksujalkaa. Täytyyhän minun viedä sana täti Annalle. Ja sinä, Annesa, piilottaudu!
Annesa ei pelästyksissään ja itsesuojelemisvaiston vallassa ajatellut muuta, kuin että vaara uhkasi ainoastaan häntä, syyllistä. Toiset olivat syyttömiä, eihän heidän tarvinnut pelätä. Hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, eikä hänen mieleensä johtunut palata kotiin ottamaan selvää, oliko Ballora erehtynyt tai liioitellut vaaraa. Vaisto ajoi ja pakotti hänet juoksemaan ja pyrkimään turvaan.
Ballora ja pikkutytöt jatkoivat samoin hillitöntä juoksemistaan. Näytti siltä, kuin karabinieerit olisivat ajaneet takaa heitä kaikkia. Naisia ilmestyi majojen porteille sanoen:
— Nuo tytöt näyttävät olevan leskisillä.
Pakenevien onnistui kenenkään estämättä päästä täti Annan tupaan. Keittiö oli tyhjä. Annesa aikoi piilottautua parvelle, mutta Ballora sanoi:
— Älä jää tänne, Annesa! Kaikkein ensiksi he tulevat etsimään sinua täältä. Piilottaudu jonnekin muualle.
— Minne, minne? Annesa kysyi katsellen epätoivoissaan ympärilleen.
— Lähde joutuin täältä, Annesa! toinen tiukkasi. Luulen, että he jo tulevat.
Pelon ja itsesuojelusvaiston kouristamana Annesa ei tiedustellut enempiä yksityisseikkoja, ei enää nähnyt selvästi mitään. Hän irroittautui äkkiä Rosasta raastaen hänet pois kaulastaan kuin orjantappuranoksan, johon on takertunut kiinni, syöksyi ulos tuvasta ja pakoon, minkä jaloista lähti. Tie oli onneksi autio; kukaan ei nähnyt häntä, tai paremminkin, hän ei nähnyt ketään ja pääsi pujahtamaan kirkkopihaan. Hän kiipesi kiviportaita pieneen alkeelliseen näkötorniin, jonne pyhimysjuhlien järjestäjien oli tapana kokoontua hengittämään raitista ilmaa ja lyömään korttia. Se oli kuistintapainen ja kivimuurin ympäröimä laitos. Annesa polvistui muurin ääreen ja pisti varovasti päänsä esiin kivien aukosta katsellen ympärilleen. Hänen päänsä yläpuolella kiiluivat tähdet; äänettömyys, rauha, yön varjot vallitsivat hänen ympärillään.
Hänen sydämensä jyskytti rajusti, kuume kiihdytti hänen kauhuaan. Hän kuvitteli, että kauheat hirviöt olivat ajamassa häntä takaa vangitakseen hänet ja teljetäkseen hänet salaperäisempään ja peloittavampaan paikkaan kuin helvetti, jonka olemassaoloa hän ei uskonut. Sekasorto, pimeys, sankka sumu, loppumaton, toivoton yö ympäröi häntä joka puolelta.
* * * * *
Tästä tuli totisesti vielä kauheampi yö kuin edellinen oli ollut. Piilopaikastaan Annesa saattoi nähdä kirkkopihan, kivikkorinteen ja täti Annan majan. Tuli paloi siellä myöhäiseen yöhön; hän näki sisällä liikkuvan varjoja, luuli erottavansa Rosan itkun, ja epämääräistä hälyä. Mutta sitten seurasi hiljaisuus. Kirkkopihan ohi ratsasti mies. Taivas valkeni idässä. Hiukan rauhoittuneena hän nousi, pudisti ruumistaan ja alkoi pohtia asemaansa.
Missähän Paulu oli? Oliko hän palannut kotiin? Oliko hänetkin pidätetty? Entä kaikki muut? Ehkä Ballora oli erehtynyt.
— Kaikki on kenties pelkkää unta, hän ajatteli. Ballora on varmaankin puhunut joutavia. Eihän ihmisiä pidätetä noin vain silmänräpäyksessä. Minä hourailen, tämä kaikki johtuu vain kuumeesta.
Mutta sitten hän muisti, että edellisenäkin yönä hän oli luullut näkevänsä unta, vaikka kaikki oli ollut hirvittävää todellisuutta.
— Minä olen syypää kaikkeen, minä, kirottu olento! Mitä minun nyt on tekeminen? Miksi olenkaan paennut? Mitä pelkään? Vankila odottaa minua, tiesinhän sen jo ennenkuin tein, minkä tein. Mitä tämä pako siis hyödyttää? Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kaikki on hukassa!
Annesa istuutui portaiden alimmalle astimelle ja koetti tarkemmin harkita asiaa. Vähitellen hänen kauhunsa ja tuskansa helpotti, ja valon välkähdys pilkahti hänen sielunsa pimeydessä. Jälleen hän tunsi olevansa se mikä hän aina oli ollut: muratti, joka ei voi elää ilman puunrunkoa.
— Minun täytyy pelastaa heidät, hän päätteli nousten ja palaten kirkkopihaan. Lähden näyttäymään, ja jos on tarpeen, ilmaisen koko totuuden.
Hän palasi täti Annan majaan. Hän ei enää pelännyt. Vangitkoot hänet vain, sitokoot kahleisiin ja teljetkööt iäisen kärsimyksen alhoon. Hän ei aikonut lausua sanaakaan muuten kuin "hyväntekijöittensä" hyväksi. Hän kolkutti ovelle. Täti Anna avasi heti.
— Miksi tulit? He etsivät sinua kaikkialta. He ovat haeskelleet sinua lähitaloista ja voivat minä hetkenä tahansa saapua tänne.
— Se on siis totta? Annesa kysyi soinnuttomalla äänellä. Entä Paulu?
— Hän ei ole palannut. Ei ollut ainakaan äsken vielä tullut. Kaikki muut on pidätetty, Rachelekin.
— Hänkin? Annesa kirkaisi lysähtäen maahan kuin salaman iskemänä.
Luullen hänen menneen tajuttomaksi täti Anna kumartui nostamaan häntä. Mutta Annesa työnsi hänet luotaan, nousi ja painoi nyrkkiään huulilleen ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta. Ja hän kääntyi poistuakseen.
— Kuulehan, Annesa, minne aiot lähteä? Anna huusi hänen jälkeensä.
— Minnepä minä muuanne kuin kotiin. Onko siellä ketään?
— Siellä on karabinieeri odottamassa Paulua. Mutta Paulu ei suinkaan palaa. Varmaankin joku hyvänsuopa ihminen on rientänyt varoittamaan häntä. Kuulehan, Annesa, kyllä ymmärrän, mikä on tarkoituksesi. Aiot mennä sinne, jotta he vangitsisivat sinut. Varo visusti puhumasta mitään, vaikka sattuisitkin tietämään jotakin. Olet nainen, olet heikko, ja heillä on keinonsa pakottaakseen sinut puhumaan.
— Vai tekin… tekin siis uskotte?
— En tiedä mitään! Mutta koko kylä puhuu, että Paulu on piessyt vanhuksen kuoliaaksi ja että sinä ja te kaikki olette hänen rikostovereitaan. Jollei se ole totta, miksi siis aiot antaa vangita itsesi? Piilottaudu, jos tiedät varman lymypaikan. Saatpa nähdä, ettei tässä kaikessa ole perää. Ehkä kaikki selviää jo huomenna.
— Juuri sentähden tahdon itse ilmoittautua. Minne muuten menisin, täti Anna? Enhän ole mies, en voi piileskellä metsissä. Ja kun he nyt aikovat tulla tänne, sallikaa minun odottaa heitä täällä. Ei! Ei! En tule sisälle; en tahdo, että lapset säikähtävät. Odotan täällä ulkona.
Annesa istuutui pihan matalalle kiviaitaukselle. Ympärillä vallitsi yhä vielä yön syvä hiljaisuus. Iso, keltainen kuu nousi vuorten takaa, sen surumielinen hohde valaisi kirkkopihaa ja kirkkoon kiinni rakennettuja pieniä taloja. Täti Anna lähestyi Annesaa ja laski kätensä hänen päälaelleen.
— Kuulehan, hän sanoi hiljaa. Olen tuntenut Paulun kauemmin kuin sinä ja tiedän, mikä hän on miehiään. Hän on sen perheen häviön alku ja juuri! Kun kerran poliisi on puuttunut asiaan, on varmaankin tapahtunut jotakin.
Annesa kiivastui:
— Vaiti! vaiti! Sitten hän pudisti päätään jatkamatta lausettaan. Mitä se olisi hyödyttänyt? Hän ei tahtonut puhua turhia sanoja, tahtoi vain pelastaa "hyväntekijänsä".
Täti Anna painoi kädellään hänen päätään ja jatkoi vakavasti ja salaperäisesti:
— Kuule nyt, mitä sanon. Sinä epäilemättä tiedät, mitä on tapahtunut, ja poliisi haeskelee sinua toivoen, että sinä ilmaiset totuuden. Varo joutumasta oikeuden käsiin, sen sanon vielä kerran, jos haluat Paulun parasta. Onhan hän melkein kuin oma veljesi. Älä puhu, älä syökse häntä turmioon! Ehkä kaikki selviää. Mutta teidän kaikkien täytyy vaieta kuin kivi.
— Jos on välttämätöntä, sanon, että syyllinen olen minä, minä yksin,
Annesa virkkoi arasti.
Mutta täti Anna painoi kätensä hänen huuliaan vasten.
— Näetkös nyt! sinä alat jo laverrella mielettömiä. Vaiti, tyttöseni, vaiti kuin muuri! Sinä et saa puhua, et saa syyttää ketään, et itseäsikään. He eivät uskoisi sinua, vaikka sanoisit olevasi syyllinen, vaan pakottaisivat sinut tunnustamaan, mitä todella olet nähnyt. Ja silloin syöksisit heidät kaikki turmioon.
— Älkää puhuko noin! Annesa rukoili kädet ristissä. Älkää tehkö minua hulluksi!
— Vaiti! täti Anna komensi kohottaen päätään.
Annesa vaikeni ja kuunteli. Hän kuuli kujalta kirkon takaa raskaita loksuttavia askelia, ja vaikka hän oli valmiina kaikkeen, hän värisi säikähdyksestä ja kavahti pystyyn. Mutta askeleet häipyivät kuulumattomiin, ja kaikki vaipui jälleen hiljaisuuteen kuun keltaisen silmän alla.
— Luuletteko siis, että Paulu on jäänyt tuonne? hän kysyi, luoden katseensa vuorille.
— Niin luulen. Aamusta alkaen on huhuiltu, että ukko Zua kuoli Paulun pahoinpitelystä ja että Paulu vangittaisiin ennen iltaa. Luultavasti joku ystävällinen sielu on varoittanut häntä, joten hän ei kaiketi ole liikkunut ukko Castigun lammastarhasta minnekään. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?
— Olen, olen! Annesa vakuutti. Ja jos hän on vapaana, kaikki kyllä selviää. Jospa voisin tavata hänet, Annesa ajatteli — jospa saisin puhua hänen kanssaan!
Mitä hän olisi sanonut Paululle? Varmaankaan ei totuutta. Mutta toivo ja tarve tavata häntä ja kertoa tapahtumista, neuvotella hänen kanssaan, miten olisi viisainta menetellä, miten voisi puolustautua ja pelastua, veti häntä vastustamattomasti vuoristopolulle.
Annesa lähti kulkemaan kuin unissakävijä ilmaisematta täti Annalle, minne aikoi.
— Minne menet, minne menet, Annesa?
Annesa ei vastannut. Hän muisti sokean nuorukaisen puheet, pappi Virdiksen omituisen käyttäytymisen, Pira veljesten ivalliset ilmeet. Niin, aamusta alkaen oli Paulun panetteleminen ollut käynnissä, ja joku "hyvänsuopa ihminen", niinkuin täti Anna sanoi, ehkä Niculinu itse oli varoittanut Paulua.
Tuolla ylhäällä kallioiden keskellä ja tuhatvuotisissa metsissä oli luoksepääsemättömiä rotkoja ja piilopaikkoja. Ainoastaan paimenet tunsivat nuo salaiset sokkelot.
Varsinkin ukko Castigu tunsi ne paikat niin tarkoin, että hän joskus kehui olevansa rotkokuningas. Todennäköisesti Paulu oli jäänyt vuoristoon odottamaan, kunnes vainajien ystävien liikkeelle laskema ilkeämielinen huhu olisi saatu vaikenemaan.
Kulkiessaan kirkon taitse, mistä vuoristopolku alkoi, Annesa pysähtyi kuuntelemaan ja katsahti kylään päin. Hän oli siinä luulossa, että häntä ajettiin takaa; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Kirkas kuu valoi hohdettaan mustille ja harmaille majoille. Maidonsininen, avara taivaanranta näytti kaukaiselta mereltä. Kallioiden ja pensasten varjot levittivät kuvioitaan kellervään maakamaraan. Kaikki oli salaperäistä ja rauhoittavaa. Annesa rauhoittui hiukan.
Hänestä tuntui, että yö, kuu, varjot ja hiljaisuus olivat hänen ystäviään. Kaikki, mikä oli surullista ja hämärää, rohkaisi häntä, kun kaikki oli surullista ja hämärää hänen sielussaan. Eteenpäin! Polku alkoi nousta vuorelle juuri siitä kohdasta, jossa vanha kerjäläinen, hänen ensimmäinen seuralaisensa, oli kuollut, tuo vanhus, joka oli tuonut Annesan tähän maailman sopukkaan, niinkuin tuuli lennättää siemenen kuilun partaalle. Kohtalo vainosi häntä edelleen, kalman henkäys ajoi häntä eteenpäin. Hän kulki kulkemistaan, yhä eteenpäin, tietämättä minne, samoin kuin ei tiennyt, mistä hän alunpitäen oli tullut.
Polku vei yhä ylöspäin, kalliolta kalliolle, viidakosta toiseen. Siellä täällä välkkyi keskellä tummaa saraheinää synkän vihertäviä, pyöreitä suosilmäkkeitä, jotka näyttivät vielä valveilla olevan vuoren silmiltä. Äkkiä polku sukelsi vuoren rinteitä peittävään sanajalikkoon ja sinivatukkoon, sitten tiheikköön, yhä syvemmälle metsään ja kalliorotkoihin. Paikoittain kuun säteet tunkivat korkeiden puiden lehvistöjen lomitse, mutta enimmäkseen kalliot kätkivät sen näkyvistä, jolloin varjot lankesivat mustina polulle. Hirviömäiset aaveet näyttivät silloin tukkivan tien. Kauempana tuntui häämöttävän mustia, oudon näköisiä rakennuksia, ylipääsemättömiä muureja. Pensastot olivat kuin väijyksissä olevia eläimiä, ja rautatammista kurottautui esiin mustia käsivarsia ja käärmeen päitä. Täydellinen unelmamaailma levisi ylt'ympäri, ja sen värittömät ja muodottomat oliot herättivät kauhua pelkällä liikkumattomuudellaan.
Annesasta tuntui siinä kulkiessaan, että hän oli ennenkin liikkunut keskellä tätä pimeyttä, näitä liikkumattomia kummituksia. Ne tuntuivat tutuilta, eikä hän pelännyt edessään olevia eikä takaa tulevia vaaroja. Mutta toisinaan kuivien lehtien kahina hänen jalkojensa alla sai hänet kauhusta värisemään.
Puolitiessä, kaitaan laella ilmestyi näkyviin omituinen ihmishahmo, joka todella liikkui. Sillä oli suunnattoman suuri Medusan pää, joka näytti sysimustalta kuutamossa. Annesa piilottautui ison kiven taa ja näki avojalkaisen tytön, jolla oli risukimppu päälaella, kulkevan ohi pitkin, äänettömin askelin. Se oli tyttönen, joka eli myöskentelemällä varastettuja polttopuita. Hänen pienet jalkansa olivat lokakerroksen peitossa, niin että niissä näytti olevan kevyet sandaalit, jotka eivät paljoa painaneet, jos oli lähdettävä pötkimään pakoon. Annesa jatkoi vaellustaan. Ylemmäksi, yhä vain ylemmäksi. Ylhäältä näkyi meri kuin kaukainen, sinivivahteinen hopeapilvi maidonsinertävän taivaan laidassa. Ja tien oikealla puolella tuli näkyviin pieni, musta kirkko, joka törrötti kivikkomäen laella. Läheltä kuului laitumella käyvän lammaslauman hopeankirkasta tiukujen helinää. Varmaankin ukko Castigun katras. Alakuloisesti kilisevien kulkusten opastamana Annesa kulki rinteen juurella leviävän tasanteen poikki vanhan paimenen majalle. Siellä ei ollut ketään. Mutta kun koira alkoi haukkua, ukko Castigu tuli näkyviin metsästä ja lähestyi ripein askelin.
— Annesa, mikä sinun on? Sinäkö se todella olet, lemmikkini? vanhus huudahti säikähtyneenä. Mitä on tapahtunut?
— Missä hän on? Annesa kysyi vastaukseksi hiljaa, huohottavalla äänellä. Missä hän on?
Paimen katseli häntä tarkemmin. Tyttö näytti vanhenneelta, melkein mielipuolelta.
— Ketä tarkoitat? paimen kysyi.
— Ketäkö? Paulua tietysti, Annesa vastasi melkein suuttuen.
— Paulua? En ole nähnyt häntä.
Aluksi Annesa luuli vanhuksen valehtelevan.
— Sanokaa minulle, missä hän on! Minulle voitte kyllä sanoa. Tulin hänen tähtensä, minun on välttämättä saatava puhua hänen kanssaan.
— Mutta Herran nimessä, mitä on tapahtunut? Vannon, etten ole nähnyt don Paulua.
Silloin Annesa horjahti ja näytti todella menettävän järkensä.
— Missä hän sitten voi olla? hän huusi. Ja hän näytti kohdistavan kysymyksensä taivaaseen, yöhön, nurjaan kohtaloon, joka ajoi häntä eteenpäin yhä pettäen häntä ja pitäen häntä leikkikalunaan.
— Mitä sitten on tapahtunut, Annesa?
— Voi kova onni! Luulin, että Paulu olisi täällä… piilottautunut tänne. Häntä etsitään, setä Castigu! Minuakin etsitään… ovat vanginneet don Simonen, setä Cosimu Damianun ja donna Rachelen, ja tahtovat vangita Paulun ja minutkin. He syyttävät meitä setä Zuan murhasta. Missä Paulu on, missä?
Vanhus kalpeni ja kävi kovin levottomaksi.
— Veljenpoikani, Ballore, kävi täällä tänä aamuna ja kertoi, että don Paulu oli noutanut hevosensa täältä laitumelta ja sanonut lähtevänsä kauemmaksi maaseudulle. Minä valitettavasti en nähnyt häntä. Kerro minulle kaikki. Tämä on kuin unta. Onko se mahdollista, mitä kerroit? Ethän vain ole… sairas?
— En, en ole hullu, setä Castigu, vaikka toivoisin melkein olevani! Annesa sanoi epätoivoisesti. Ja hän kertoi, mitä tiesi "hyväntekijöittensä" pidättämisestä.
— Myöskin donna Rachele! ja don Simonekin! Mutta millaisessa maailmassa me elämmekään! Onko järjestysvalta tullut hulluksi? Etkö sinä, Annesa, tiedä enempää?
Annesa vakuutti, ettei hän tiennyt sen enempää. Mutta äkkiä pelko taas kouristi hänen sydäntään. Hän ajatteli, että häntä yksin uhkasi vaara, jotavastoin toiset, jotka olivat viattomia, saattoivat puhdistautua syytöksestä. Hän tarrautui kiinni vanhukseen ja sanoi nöyrästi:
— Piilottakaa minut, piilottakaa minut! Kuolleiden omaistenne sielujen nimessä, piilottakaa minut! Missä ne rotkot ovat? Viekää minut sinne. Minun täytyy olla piilossa, ei kukaan saa kuulla ääntäni, ennenkuin he ovat vapaina.
Hän tarttui ukon käsivarsiin, heittäytyi maahan, syleili hänen polviaan ja käpertyi aivan kuin keräksi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut piilottautua paimenen jalkojen alle. Tämä katseli häntä tarkasti yht'äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, kirkkaana ja samalla kaameana kuin salama:
— Olet nähnyt tai tehnyt jotakin, hän sanoi ankarasti.
— En tiedä mitään, en ole nähnyt mitään. Piilottakaa minut! Kaikki ovat neuvoneet, etten saa antaa vangita itseäni. Piilottakaa minut, setä Castigu!
— Ketkä kaikki?
— Kaikki, kaikki, setä Castigu! Ettekä tekään voi sallia, että… Ei!
Ei! piilottakaa minut!
— Enhän voi pistää sinua taskuuni, vanhus huudahti kärsimättömänä laskien kätensä hänen olalleen.
Annesa vapisi kiireestä kantapäähän. Ukko tunsi sisimmässään ikäänkuin tuon vavistuksen kaikua ja vaistosi taas totuuden. Mutta hän tunsi enemmänkin syvää alakuloisuutta kuin kammoa. Ja vanhan erakon herkkä, yksinkertainen sielu heltyi sääliväksi ja kasvoi sankarilliseksi tuon naisen surun näkemisestä, joka lepäsi hänen jalkojensa juuressa kuin haavoittunut karitsa.
— Nouse ja tule perästä, hän sanoi tyynesti. Jollet ole rikollinen, ei sinun tarvitse pelätä.
Annesa nousi katsellen ympärilleen, ja hän tunsi, että hänen täytyi kysyä paimenelta neuvoa. Osaaottava sydän oli tänä hirvittävän hädän hetkenä suuremmanarvoinen kuin kaiken maailman asianajajat.
— Setä Castigu, sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä!
— Vaieta, lapsukaiseni, vanhus virkkoi painaen sormen huulilleen. Toistaiseksi vaieta. Ja nyt piilotan sinut, niinkuin haluat. Sinun täytyy pysyä siellä, minne sinut vien, ja olla ääneti kuin kallio, kunnes palaan. Piilotan sinut kiven koloon, niin että saavat etsiä sinua kuin mereen pudonnutta neulaa. Tuon sinulle ruokaa ja juomaa niin kuin korppi, joka toi Eliakselle leipää.
Paimen meni majaan, otti tammiastian ja ohraleivän ja alkoi kävellä metsään päin. Annesa seurasi häntä muistellen kerran ennen kulkeneensa poikki tämän puuttoman kedon, jolla kasvoi heinää ja kuivia ohdakkeita, ja nähneensä tuon metsän ääriviivat, joka levisi mustana pilvenä hopeataivaan alla.
Kuu kumotti kirkkaasti. Mutta kaukana alkoi kohoilla leveitä, hopeanhohtoisia sumuvöitä, ja kun molemmat olivat saapuneet aukean toiseen reunaan, he näkivät puunrunkojen lomitse hopeisen usvameren, josta Gonare-vuori kohosi sinisenä pyramidina. Annesa vavahti. Tämä oli sama tie, jota he Paulun kansa olivat kulkeneet sinä päivänä, rakkautensa ensimmäisenä päivänä.
"Teimme silloin kuolemansynnin. Jumala on laskenut kätensä raskaasti päällemme rangaisten meitä"!
He saapuivat jättiläisen haudalle, joka törrötti suunnattomana salaperäisenä möhkäleenä kirkkaassa kuutamossa. Ukko Castigu kiipesi kalliolta toiselle melkein vetäen perässään surun ja kyynelten sokaisemaa naista.
— Miksi yhä itket? Älä pelkää, kun kerran sanon! Saatpa nähdä! Astu varovasti, ettet kompastu. Onhan sinulla hyvät silmät.
Annesa tunsi kivien liikahtavan jalkojensa alla samoin kuin silloin, ja hänestä tuntui, että hän minä hetkenä tahansa saattoi syöksyä syvään kuiluun. Todellakin he kulkivat juuri äkkijyrkänteen reunaa. He kiipesivät sen kivimöhkäleen juurelle asti, joka näytti ruumisarkulta. Sitten he laskeutuivat sen toisella puolen rinnettä alas ja joutuivat kahden kallioseinän väliin. Taivaanlaelta loistava kuu valaisi ahdasta kalliopolkua. Paimen asteli varovasti pysytellen lähellä kallioseinää. Äkkiä seinään avautui aukko, koko toinen puoli vuoren rinteestä tuli näkyviin, laakso toisensa jälkeen, toisia vuoria, varjoja ja usvia, ja kuutamo loi tähän suurenmoiseen maisemaan jotakin salaperäisen haaveellista. Annesa pyyhki silmiään ja katsoi alaspäin. Ukko Castigu hyppäsi kalliolohkareelle ja auttoi Annesaa laskeutumaan perässä. Taaskin he kulkivat vuorenpaltaalla kuilun reunalla ja päätyivät lopulta rotkon matalalle ja leveälle aukolle.
— Katsohan! Kun olet mennyt tuonne sisälle, tukin aukon kivillä ja risuilla, paimen selitti. Silloin ei kukaan aavistakaan, että siellä on elävä olento.
— Minua niin peloittaa! Annesa valitti.
— Mitä sinä pelkäät? Ei kukaan muu kuin piru itse löydä sinua täältä.
Tule!
Hän kyyristyi kadoten aukkoon. Annesakin kumartui, ja paimen tarttui hänen käsivarsiinsa ja veti hänet rotkoon.
Annesa ei nähnyt matalaa luolaa, jommoisia vuoristorotkot tavallisesti ovat, vaan eräänlaisen nelikulmaisen huoneen, jonka seininä olivat ihmeellisesti ryhmittyneet kalliolohkareet. Paitsi oviaukkoa oli kahden kivilohkareen välissä halkeama, johon ihmisen pää juuri mahtui. Annesa kurkisti varovasti siitä ulos. Rotkon alapuolella hän näki kuin paikoilleen jähmettyneen hirvittävän kivimöhkälevyöryn, joka ulottui melkein laakson pohjaan asti. Siellä täällä kuutamossa vaaleina kiiltelevien kivilohkareiden halkeamista pisti esiin mustia tammenoksia ja pensaita, jotka näyttivät kivettyneiden olentojen pörröiseltä tukalta. Himmeää valoa tunki rotkoon halkeamasta, mutta ukko Castigu raapaisi tulta tikulla valaisten luolaa ylhäältä alas. Silloin Annesa näki rotkon perällä tuhkakasan ja sen vieressä seinää vasten asetetun kiven, merkkejä siitä, että ihmisiä oli aikaisemminkin käynyt täällä. Toisetkin olivat siis jo käyttäneet rotkoa piilopaikkanaan jättäen sinne ahdistuksensa ja pelkonsa muistot. Annesa istuutui kivelle kuin sovitusalttarille. Paimen lähti pois, mutta Annesa ei tuntenut enää olevansa aivan yksin, hän kun jalallaan hipaisi tulisijan jäännöksiä, jonka liekki ehkä oli valaissut hänen oman tuskansa ja rikkomuksensa kaltaista kärsimystä.
* * * * *
Hetket kuluivat. Annesa ajatteli: "En ole ainoa rikoksellinen maailmassa. Monet muut miehet ja naiset ovat tehneet syntiä, rikkoneet ja tehneet pahaa. Mutta kaikki eivät ole saaneet sellaista rangaistusta, jota minä olen kärsinyt ja saan edelleen kärsiä. Miksi tällainen kohtalo on tullut juuri minun osakseni?"
Mutta hän oli jo melkein alistunut kohtaloonsa. Hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Toistaiseksi hän ei voinut muuta kuin odottaa. Setä Castigu epäilemättä antaisi hänelle hyviä neuvoja. Ja jos osoittautuisi välttämättömäksi, hän antautuisi oikeuden käsiin. Entä sitten? Hän ei jaksanut ajatella tuota sitten. Hän oli uupunut, uni oli valtaamaisillaan hänet. Mutta silti hänestä tuntui mahdottomalta nukkua tuolla laakealla kivellä, tuossa piilopaikassa, johon todennäköisesti toiset pahantekijät olivat kätkeneet ahdistuksensa huohottaen kuin villieläimet, joita armottomat metsästäjät ajavat takaa.
— Kuinka voisin nukkua täällä, kun hyväntekijäni ovat teljettyinä paikkaan, joka on tätä luolaa paljoa kamalampi? hän ajatteli jälleen. Mutta tämä ajatus haihtui oitis, ja hän kuvitteli näkevänsä halkeaman laajenevan ja partaisten kasvojen ilmaantuvan näkyviin kivilohkareen takaa.
Hän koetti liikkua, mutta ei voinut. Sitten kaikki ajatukset hälvenivät hänen aivoistaan; hän näki vain edessään hopeanhohteisen sumun metsän takana, Gonare-vuoren särmäkartion ja jättiläisen haudan.
Hän kuvitteli olevansa hereillä, vaikka olikin vaipunut horrostilaan. Ja hän vaelsi vaivalloisesti horroksissaan kammottavilla vuorilla ja näki tuhansia kummallisia seikkoja. Äkkiä hän avasi silmänsä, ja vilun väristys puistatti häntä.
Punasinervä sarastus heijastui kelmeänä rotkoon. Annesa nousi ja katsoi ulos halkeamasta. Vallitsi syvä hiljaisuus. Taivas oli pilvien peitossa. Valkoiset usvavyöt kiersivät siellä täällä laaksossa ja vuorten kuvetta kuin hopeiset joenuomat.
Kuilun syvyydestä alkoi äkkiä kuulua valittavaa kirkunaa. Annesa vetäytyi pois raon äärestä ja istuutui jälleen kivelle odottamaan. Äsken hän oli unenhorroksissa kuvitellut liikkuvansa ja näkevänsä hirvittäviä asioita, nyt hän taas todellisuuteen palattuaan luuli näkevänsä unta.
Epämääräiset ja sekavat harhakuvat liitivät hänen säikähtyneiden silmiensä ohi. Halkeaman edessä kohoavan kallion ääripiirteet muistuttivat Annesasta hänen uhrinsa kasvojen sivukuvaa. Ukko Zua oli yhä vielä elossa ja istui talon oven edessä don Simonen ja setä Cosimun kanssa ja kertoi äkäisellä äänellään sotaseikkailujaan:
— … Äkkiä rupesi rumpu pärisemään, sitten toinen, sitten tuhat rumpua… aivan kuin olisi koittanut tuomiopäivä, jolloin Jeesus Kristus tulee taivaasta maan päälle ja vuoret halkeavat. Kaikki kavahtivat pystyyn, aivan kuin sielut, jotka odottavat tuomiohetkeä…
Annesa kuvitteli istuvansa ulko-oven kynnyksellä kuuntelemassa kaamean kauhun vallassa. Hän ei uskonut Jumalaan eikä viimeiseen tuomioon, mutta silti vanhuksen sanat säikyttivät häntä.
Viimein ukko Castigu palasi.
— Hei, rosvo! hän virkkoi leikkisästi ryömiessään rotkoon kädessään kannellinen saviastia. Poliisi tulee!
— Setä hyvä, älkää puhuko noin, Annesa rukoili painaen käsiään sydämelleen — ei tässä ole leikinlasku paikallaan. Kertokaa, kertokaa!
— Don Paulua ei ole vielä saatu pidätetyksi, mutta häntä etsitään kaikkialta. Sinuakin etsitään. Kaikki lähitalot on tarkastettu, täti Annan hökkeli, kirkkoherra Virdiksen pappila, Franchisca Perran asunto…
Annesa kuunteli silmät levällään, kuin olisi juuri kavahtanut unesta.
— Missähän Paulu on? Missä luulette hänen piileskelevän?
— Kyyhkyseni, kaiketi täällä housuntaskussani! vanhus vastasi pistäen käden taskuunsa. Kuinka voit kuvitellakaan, että minä tietäisin? Juo vähän maitoa ja syö pala leipää.
— Kertokaa nyt minulle! Annesa tiukkasi. Kävittekö kylässä?
— Kävin kuin kävinkin. Puhuin pastori Virdiksen kanssa. Hän luulee, että koko juttu nukkuu nahkoihinsa, sillä hän pitää teitä kaikkia syyttöminä. Tänään tulee Nuorosta kaksi lääkäriä toimittamaan ruumiinavauksen. Muutaman tunnin kuluttua veljenpoikani Ballore tulee tänne tuomaan tietoja. Sitten taas minä vuorostani käyn täällä.
Annesa laski maitoruukun ja leivän syrjään voimatta maistaa mitään.
Kädet helmassa ja silmät tuijottaen tyhjään avaruuteen hän istui liikkumattomana, mutta nyt hän ei enää uneksinut.
— Jollei mitään ole tapahtunut, ei voi mitään seuratakaan.
Nuo toiset saattoivat toivoa; hän ei enää toivonut.
"He etsivät minua etsimistään", Annesa ajatteli tuntien melkein ruumiillista inhoa. — "Loppujen lopuksi he löytävät minut täältä tai jostakin muualta. On ehkä parasta, että lähden pois. Hän, vainaja, puhuu nyt ja ilmaisee oppineille lääkäreille salaisuuden. Sitä varten hänet on kaivettu haudasta. Hän puhuu, hän puhuu!"
Ja yhä vielä Annesa tunsi vihaavansa häntä.
"He ovat etsineet minua vanhan täti Franchiscankin luota. Eukkoparka, mitähän hän ajatellee minusta"?
Hän kuvitteli näkevänsä tuon sairaan, vanhan naisen; hän oli usein käynyt viemässä tälle ruokaa ja siivoamassa hänen kurjan mökkinsä. Franchisca oli yhtä hyvä ja kärsivällinen kuin hengenahdistusta poteva ukko oli ollut ärtyisä ja häijy. Joka kerta kun Annesa vei vanhalle naiselle ruokaa, tämä suuteli hänen kättään ja itki kiitollisuudesta.
"Jospa vainaja olisi ollut samanlainen!" tyttöpoloinen ajatteli. "Ja mitä täti Franchisca nyt sanookaan? Hän kaiketi vuodattaa kuumia kyyneliä muistellessaan suudelleensa minun kättäni".
* * * * *
Myöhemmin Annesa tunsi janon kuivaavan kurkkuaan ja joi vähän maitoa. Syvän hiljaisuuden rohkaisemana hän pisti päänsä ulos kallion raosta ja katseli kauan rotkon jyrkkää rinnettä. Päivä oli autereinen ja kuuma. Merenrannikon liituvuoret näyttivät tulevan lähemmäksi. Syvällä avaran laakson pohjalla erottui tien uoma, pensastoja, puro, mutta vuoren kaltaalla aallehti usvia ja varjoja, jotka näyttivät isoilta kallioille levitetyiltä verhoilta. Valittava kirkuna, jota Annesa oli kuullut päivänkoitteesta alkaen, kaikui nyt terävämpänä ja selvempänä ja kuulosti ihmisääneltä.
Hän alkoi jo luulla sitä paimenen hätähuudoksi, mutta huomasi samassa kaksi korppikotkaa, jotka olivat tehneet pesänsä kallion komeroon. Linnut ajelivat takaa toisiaan lennellen puusta puuhun alempana kuilussa. Mutta äkkiä koiras lenti korkealle yläilmoihin ikäänkuin tähystysretkelle, laskeutui sitten alas ja alkoi räpytellä naaraan ympärillä. Tämä houkutteli sitä valittavalla kirkunallaan, joka uhkui hurjaa hellyyttä.
Tämän jälkeen molemmat rakastelevat linnut kohosivat lähellä rotkoa kasvavan rautatammen latvaan, ja niiden lemmenhuudot tuntuivat luovan eloa koko jylhän suuripiirteisen maiseman yksinäisyyteen.
Annesa ajatteli rakastettuaan, joka samoin kuin hän piileskeli jossakin tuntemattomassa paikassa, ja tunsi menetetyn onnensa koko haikeuden.
— He julistavat tuomioni ja telkeävät minut kaukaiseen vankilaan.
Siellä hän muistelisi Pauluaan niin kuin langenneet enkelit Herraa
Jumalaa. Eikä hän enää koskaan saisi mitään tietoa hänestä, sillä eihän
Paulu enää voisi edes ajatella häntä, murhan tekijää!
— Miksi teinkään sen? hän kysyi itseltään langeten polvilleen. Jumala sanoo: "Älä tapa, älä tee huorin". Minä olen ummistanut silmäni Jumalan valolta ja langennut, samoin kuin kaikki, jotka eivät varo askeliaan.
Annesa heltyi jälleen itkuun ja löi otsaansa kallioon. Mutta hänen sisimmässään alkoi jo koittaa himmeä valo kiinnittäen hänen katseensa kauas etäisyyteen, ohjaten häntä, samoin kuin majakan valo opastaa merenkävijää kautta pimeän, keskellä myrskyisän meren riehuvaa raivoa.