II.
Porthan aikoi yliopistomieheksi. Halu veti lukuihin ja tutkimuksiin, tieteelliseen toimintaan. Oli niin tavallista sitäpaitsi, että virka ikäänkuin perintönä kulki suvussa, pappien pojat tulivat papeiksi, virkamiesten virkamiehiksi ja missä oli sukulaisissa ansiokkaita arvomiehiä ja tuttavapiiri ulottui henkiseen valiojoukkoon, siinä oli yliopistollinen toimi likeisenä silmämääränä. Mahdollisuudet olivat vielä vähälukuiset, elinurat harvat ja esimerkit vetivät seuraamaan. Ja sinnehän veti halukin ja omien taipumuksien tunto.
Porthan kirjoitti jatkoksi ensimäiseen väitöskirjaansa toisen osan ja pääsi tämän nojalla kaunopuheen dosentiksi vuonna 1762. Vaan virattoman maisterin ja vielä dosentinkin täytyi lukujensa ohella hankkia elatuksensa. Niinpä hän antoi yksityisopetusta nuorille ylioppilaille, kun he vähätietoisina ja kokemattomina, kuten hän itsekin ennen, tulivat akatemiaan. Opetettiin tieteitten alkeita koulutietojen tapaan, luettiin joku sivu kerrallaan, selitettiin ja kuulusteltiin sitä, käännettiin vieraskielisiä tekstejä ja kirjoitettiin aineita. Vaan annanpa senaikaisen nuoren ylioppilaan itsensä, K. F. Mennanderin, puhua luvuistaan jotta niiden laatu paremmin selvenisi: "Maanantai-, tiistai- ja tuorstai-aamupäivinä luen Hyphoffin historiaa", kertoo hän, "perjantaisin aamupäivällä pientä ruotsalaista siveysoppia; sitäpaitsi kirjoitan kaikkina noina aamupäivinä latinalaisen kirjoituksen, iltapäivillä taas harjottelen kaunokirjoitusta ja selittelen kappaleen Corneliusta. Keskiviikkona ja lauvantaina edellä puolisen luen maantiedettä; iltapäivisin kirjoitan kaunokirjoitusta ja luen joko katkismusta tahi Hübnerin historiaa." Mennander oli silloin kaikkein nuorimpia ja aivan alkava, mutta vähän vanhempainkin opetus oli sentapaista ja sama kotiopettaja ohjasi useimmissa aineissa.
Luennot olivat alkeisopetuksen jatkoa. Niitäkin pidettiin oppikirjain johdolla. Käytiin lävitse vähän laajempia ja vähän vaikeampia oppikirjoja; ne kaipasivat enemmän selittelyä ja niihin sopi liittää useampia tietoja, kertoa laajemmaltikin asioita. Oli tavallista, että opettaja yliopistonkin oppisijalta opetti useampaa ainetta. Vanhat professorit luennoivat kukin tiedettään, vaan kaikki eivät kuulijoitaan tyydyttäneet: mikä esitti vaikeatajuisesti, mikä pysyttelihe liiaksi rajoitetulla alalla; ja vaikkei niinkään ollut, jäi aina nuorelle opettajalle monenlaista opettamisen tilaisuutta. Porthankin luennoi julkisten luentojensa ohella useita aineita, m.m. logiikkaa, siveysoppia ja viisaustiedettä.
Porthanin omat opinnot ja tutkimukset liittyivät tähän. Kun hän perehtyi opetusaineisiinsa, tuntui siltä, että ne soveltuivat yhteen, täydensivät toisiansa ja käsittivät melkeinpä koko elämässä tarvittavan tietämyksen piirin. Kun esimerkiksi lueskeli sielutiedettä ja tarkkasi ihmissielun ja ihmiskielen läheistä suhdetta, alkoi käsittää kielitiedettäkin aivan uudella tavalla. Siveysoppi selveni täydelleen vasta sitten kun otti historiasta sopivia esimerkkejä, näytti miten Rooman valtakunnan perikadon syynä oli ollut yleinen tapainturmelus tahi miten Lykurgoksen säätämä heloottivaino oli raaistuttamalla Spartan tapoja jouduttanut tämän valtakunnan rappeutumista. Tahi miten tuntuikaan jumaluusoppi luontevalta, kun luonnontieteilijän silmillä katseli Jumalan suurta luomakuntaa kuin kellokoneistoa, jonka viisas mestari oli niin järjestänyt, että kaikki ratakset hairahtumatta toisiinsa kävivät. Ja kaunopuheisuus, Porthanin virallinen opetusaine, tarvitsi kaikkia näitä tietoja avukseen, sillä mitenkä taisi se olla asiallisen tiedon mallikelpoista esittämistä, ellei tietoja ollut käsillä.
Niinpä muodostui Porthanissa laaja monioppisuus. Ei se sentään ollut entisajan monioppineitten ja kokoilijain unohtumista kirjain ääreen siksi, että oli huvittavaa tietää merkillisiä asioita ja nauttia suuresta tietovarastostaan. Eikä se myöskään ollut uudenaikaista valistajain halua omistaa itsellensä uusimmat, jyrkimmät ja äärimmäisimmät mielipiteet, jotta niiden avulla voisi tuomita olevaisia oloja ja vaatia niiden kumoamista. Ei. Porthanin oppi oli varsin käytännöllistä ja sellaisten syvällisten kysymysten kuin tahdonvapauden, jumalan olemassa-olon tahi sielun kuolemattomuuden käsitteleminen huvitti häntä vain sikäli kuin niistä lähti jotakin käytännöllistä hyötyä ihmisen siveelliselle toiminnalle. Hän puuttui kaikkiin kysymyksiin, jotka näyttivät tarpeellisilta hänen, hänen oppilaittensa ja muitten kanssaihmistensä tietää viisaasti elääkseen tässä maailmassa.
Mutta Porthan vaati, että opin tuli olla kriitillistä ja varmaa. Kun hän jotakin luki, koetti hän aina itselleen selvittää miten luettu sopi siihen mitä hän ennen tiesi; jos se tuntui oudolta ei hän aluksi uskaltanut sitä hyväksyä eikä hylätä. Viisas epäily oli hänestä kaikessa luvussa välttämätöntä. "Epäily on — mielestäni — pidättää hyväksymistään jonkun aikaa eikä tehdä johtopäätöstä ennenkuin asia on varma. Se on aivan toista kuin jonkun väitteen intoisaa ja vihamielistä ahdistamista, sillä tällainen menettelyhän osottaa tutkijan aivan puolueelliseksi. Eikä minua miellytä niidenkään ohje, jotka pitävät jokaista mielipidettä vääränä kunnes se heille oikeaksi todistetaan; minulle riittää se, että pidän asiaa vielä tutkimattomana, tuntemattomana ja epäiltävänä, kunnes olen tarkemmin sitä tutkinut ja olen sen selvästi osottanut joko oikeaksi tahi vääräksi." Aivan tyynesti ja intohimottomasti, ilman mitään ennakkoluuloja tahtoi Porthan siis tutkia asioita ja niin luuli hän voivansa hankkia itsellensä opin, joka oli oikea ja varma.
Akateemisissa väittelyissä sai Porthan tilaisuutta koetella oppinsa kestävyyttä. Vuonna 1765 esiintyi hän ensimäisenä vastaväittäjänä nuoren Mennanderin väittäjäisissä; puolustajan, varakanslerin pojan, tähden oli tapaus akatemian merkkitapauksia, maaherra, hovioikeuden jäseniä ja melkein kaikki professorit olivat läsnä. Itse väittely kait tapahtui vain näön vuoksi. Toista oli Olavi Schalbergin väitöstilaisuudessa vuonna 1771. Kalm kertoo siitä: "Sitten esiintyi maisteri Porthan ylimääräisenä, hän piteli Schalbergiä pahemmin, niin ettei tällä ollut mitään sanottavaa, ja vielä enemmän kiusatakseen häntä väitti Porthan, että Schalbergin mainitsema arabialainen sanajuuri oli tämän itsensä keksimä ja ettei sitä missään arabialaisessa sanakirjassa ollut. Todistaaksensa sitä toi hän esiin arabialaisen sanakirjan ja pyysi Schalbergiä näyttämään itsellensä tuon juuren. Mitä saattoi Schalberg tehdä kun ei osannut ainoatakaan kirjainta lukea? Porthan todisti silloin, että Schalberg oli mestari metsästämään, kalastamaan ja soittamaan sekä jotakuinkin metafysiikassa, mutta ei missään muussa."
Mieleiseensä työhön joutui Porthan, kun hän vuonna 1764 pääsi yliopiston kirjastonhoitajan apulaiseksi. Hän perehtyi nyt esteettä Turun ainoaan suureen kirjavarastoon, kaikki sen kuulut teokset olivat joka päivä hänen silmäinsä edessä, kirjamarkkinain huomattavat uutuudet hän sieltä heti sai käsiinsä. Jokainen niistä oli lisä hänen oppiinsa, hän merkitsi sen sisällön mieleensä niinkuin nimenkin luetteloon ja niin pysyi hänen oppinsa aina uudenaikaisena. Sitäpaitsi alkoivat Porthania huvittaa vanhat harvinaisiksi käyneet kirjat kummallisine nidoksineen ja käsikirjoitukset vanhanaikuisine kirjaimineen. Hän vastaanotti kirjastoon saapuneita lisiä, huomasi kokoelmain täydentyvän, oli ylpeä aarteista, joita siellä oli, ja koetti kaikin voimin etsiä uusia, ehkä vielä saatavia. Porthanissa kasvoi näin kokoilemishalu, tuo kaiken tutkimuksen tärkeä alkusyy ja muinaisuuden todistuskappaleet kävivät hänelle rakkaiksi.
Vaan ei hän siltä eksynyt kokoiluinnon liiallisuuksiin, ei hän kateellisena vartioinut aarteitaan eikä salaillut harvinaisuuksiaan. Päinvastoin piti jokaisen saada niitä esteettä käyttää, saada kirjastosta mikäli mahdollista kaiken minkä tarvitsi lukuihinsa tai töihinsä itse valistuakseen ja muita valistaakseen. Luettelot oli laitettavat selvät ja käytännölliset, kirjoja hankittava hyviä ja lukuisia.
Tämä kaikki joutui Porthanin huoleksi, kun hänen entinen esimiehensä Henrik Hyllén, jonka muistamme Porthanin ensimäiseksi kotiopettajaksi, vuonna 1770 luopui kirjastonhoitajan toimesta siirtyen Hollolaan kirkkoherraksi. Porthan tuli näet hänen jälkeensä väliaikaiseksi kirjastonhoitajaksi ja vuonna 1772 vakinaiseksi.
Uusi kirjastonhoitaja järjesti kirjaston aivan uudestaan. Kirjat olivat ennen sisältönsä mukaisesti aineittain ja tieteittäin osastoihin asetetut; sitämyöten kuin uusia teoksia oli ilmestynyt liitettiin ne edellisiin, joten jokainen runsaanlainen lisäys aikaansai siirtoja ja muutteluja kirjariveissä tilan valmistamiseksi tulokkaille. Vuonna 1773 hajoitettiin teokset toisistaan ja ladottiin hyllyilleen aivan toisella tavalla, kokonsa ja muotonsa, niteensä ja näkönsä mukaisesti. Suuret foliantit tulivat alisille hyllyille, neljännes- ja kahdeksanneskokoiset korkeammalle. Jokainen kirja sai oman muuttumattoman paikkansa ja sekä kirja että paikka yhdenlaisen numeromerkin. Senmukaiset tehtiin luettelot.
Täydellinen aakkosellinen luettelo valmistettiin entisen vajanaisen sijalle; aineenmukainen jäi toistaiseksi tekemättä, mutta moniaita vuosia myöhemmin, kun Porthan jo kirjastonhoidosta oli luopunut, oli hän sen teossa avullisena. Vielä valmistettiin uusi, joka luetteli kirjat siinä sarjassa, jossa ne kirjastossa olivat paikoillensa asetetut. Ja lopuksi laadittiin päiväkirja, josta saattoi nähdä milloin, mistä ja mihin hintaan kukin teos oli saatu.
Päiväkirjat osottivat runsasta lisäystä. Kun Porthan luopui kirjastonhoitajan toimesta vuonna 1778 oli kirjain luku jo noin 10,000 nidettä, hyllyt olivat aivan ahdinkoon asti täynnänsä paitsi foliantien sijaa, joka monesta kohdasta ammotti tyhjänä. Se aika oli tulossa, jolloin täytyi turvautua uudelleen entiseenkin kirjastohuoneustoon vanhassa kiviholvissa, niin kostea ja koleailmainen kuin se olikin.
Mistä kirjain paljous? Professorit olivat oikeutetut ehdottamaan kukin ostettaviksi omaan tieteeseensä tarvittavia teoksia ja akateeminen konsistorio antoi siihen suostumuksensa. Vaan ei kirjastonhoitajan käynyt tähän hankintaan luottaminen, epätasaista ja epätietoistakin olisi se ollut. Hän lueskeli ulkolaisia aikakauskirjoja, merkitsi niistä kirja-arvosteluja, kyseli ruotsalaisilta oppineilta ja kirjainystäviltä kirjeellisesti, tiedusteli sieltä ja täältä. Näin hän sai tarpeellisista teoksista tiedon.
Kirjainhankinta kehittyi suuremmoiseksi liikkeeksi. Joku vanhimmista yliopistomiehistä saattoi vielä muistella ensimmäisiä isonvihan jälkeisiä vuosikymmeniä, jolloin niukoista kirjastovaroista monta sataa taalaria oli professoreilla lainassa ja konsistoriossa aina syntyi väittelyä siitä, mitä merkkiteoksia ensi hätään oli hankittava. Varat olivat siitä ajasta karttuneet ja kirjatilaukset käyneet varsin tiheiksi, mutta epäkäytännöllistä kirjain hankinta sittenkin oli.
Oli tilattu ruotsalaisilta kirjakauppiailta sikäli kun teoksia ehti heille saapua ja kärsivällisesti oli maksettu niitä suuria voittorahoja, joita he välityksestään ottivat. Muuta neuvoa ei tuntunut silloisissa liikeoloissa ja silloisella kirjamarkkinain tuntemuksella olevan. Kyllähän konsistorio oli säännöllisesti silloin, kun joku turkulainen oppinut lähti ulkomaamatkalle, antanut hänelle toimeksi ostaa matkan varrelta kirjoja akatemialle. Vuonna 1747 Ruotsin lähettilään kautta lähetettiin professori Clewbergille Hollantiin vähän päälle kolme tuhatta kuparitaalaria tätä tarkotusta varten. 1760-luvulla oltiin jo säännöllisissä kauppaväleissä erään haagilaisen kirjakauppiaan kanssa, mutta sitten palattiin taas ennalleen. Porthanin onnistui tässä saada lopullinen muutos aikaan, vaikkakin konsistorio suosien ruotsalaista Gjörwelliä ja kotimaisia yksityisvälittäjiä aluksi epäsi. Porthanin aikana toivat turkulaiset laivat ulkomailta palatessaan kirjalähetyksiä Amsterdamin satamasta, niissä tuli hollantilaisia, ranskalaisia ja englantilaisia teoksia, joita joskus pitkämatkaisilla tilauksilla oli Hollantiinkin hankittu.
Tärkeämmäksi vielä kävi saksalainen kirjakauppa. Tilaukset kulkivat Ruotsin kautta, kunnes ruotsalaisen kirjakauppiaan Salviuksen leväperäisyys viimeinkin vuonna 1765 pani ajattelemaan suoranaisia kauppasuhteita Saksan kanssa. Vaan yritys kävi onnettomasti. Asiamieheksi saatiin Greifswaldin professori Dähnert ja heti lähetettiin suurenlainen kirjatilaus sekä sitäseuraava rahasumma. Kirjoja ei kumminkaan kuulunut. Lopuksi täytyi kääntyä pyytämään Pommerin kenraalikuvernöörin von Liewenin välitystä ja hän mahtisanallaan akatemialle toimitti korvauksen Dähnertin omasta kirjastosta.
Näin ollen täytyi taas ruveta ruotsalaisilta ostamaan. Mutta kun Gjörwell, jonka apuun nyt oli turvauduttu, vuonna 1774 joutui vararikkoon, käytti Porthan tilaisuutta hyväkseen uudistaakseen saksalaista kauppaa. Olisi vain hankittava sopiva asiamies Hampurissa tahi Lyybekissä — ehdotti hän konsistoriolle — sitten kävisi lähetys kylläkin mukavasti suomalaisilla laivoilla, jotka Uudestakaupungista, Porista ja Raumalta kulkivat Hampuriin ja Itämeren rantakaupunkeihin. Vaan konsistorio taaskin hylkäsi ehdotuksen pitäen ruotsalaista välitystä parempana. Hankinta annettiin professori Lefrénin toimeksi, joka ennestäänkin ruotsalaisten kirjakauppiaiden asiamiehenä ollen, tarjoutui kirjastollekin toimittamaan heidän tavaraansa. Vasta vuonna 1779 onnistui Porthanin Saksan-matkallaan järjestää säännöllinen ja pysyvä kauppa suoraan Saksasta.
Ruotsalainen kirjakauppa jäi edelleenkin laajimmaksi. Paitsi ruotsinmaalaista kirjallisuutta tuli sen kautta paljon vanhempia teoksia, kaikenkielisiä. Ja lukuisista kirjahuutokaupoista sai, jos vain hyvin osasi etujaan valvoa, kallisarvoista ja kumminkin halpaa saalista. Kun joku kuuluisa kokoilija tahi vanha professori sattui kuolemaan, niin painettiin luettelot hänen kirjavaroistaan ja lähetettiin pitkin maata. Kirjainystävät merkitsivät niihin, mitä halusivat, ohjeeksi asiamiehilleen, joiden tuli olla huutokaupassa läsnä. Samalla merkittiin se hinta, jonka tavara enintäin sai maksaa. Paljon noista huutokaupoista oppineitten kesken puhuttiin sekä vaihdettiin kirjeitä, ja tuloksia odotettiin jännityksellä.
Vuosisadan alulla ei Turun akatemia noissa huutokaupoissa osallisena ollut, se oli tyytynyt ostamaan vähiä kirjatarpeitaan täkäläisten professorien kuolinpesistä ja vain yksityisissä tapauksissa sai se ruotsalaisesta huutokaupasta jonkun lisän. Vasta Mennander, joka oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa ruotsalaisten kokoilijain kanssa ja itsekin innokkaasti täydenteli kirjastoansa, alkoi suuremmalla huomiolla seurata ruotsalaisia kirjainmyyntejä. Ei voi varmaan tietää oliko Turun akatemialla tähän aikaan pysyviä asiamiehiä eikä sitäkään miten paljon se ruotsalaisista huutokaupoista itselleen hankki. Sen vain tiedämme, että valtaneuvos Hermelin Tukholmasta vuonna 1768 kirjeessään vasta ehdottelee järjestettyä kirjain ostoa. "Täällä Tukholmassa on paljon kirjahuutokauppoja", luetaan siinä, "ja jos ottaa ajasta vaarin, saisi hyödyllisiä kirjoja halpaan hintaan. Ei tosin käy päinsä lähettää painettuja luetteloja, jotta niihin merkittäisiin mitä kirjoja kirjastoon haluttaisiin, sillä etäisyys sen estää. Mutta kysyn Teiltä, Herra Piispa, eikö sieltä voitaisi minulle lähettää luetteloa niistä teoksista, joita katsottaisiin kirjastolle tarpeellisiksi ja minä sitten pitäisin huolta, että niitä tilaisuuden sattuessa ostettaisiin huutokaupoista."
Kun Porthan tuli kirjastonhoitajaksi tuli akatemia osalliseksi kaikkiin vähänkin suurenlaisiin huutokauppoihin. Kirjastonhoitajalla oli lukuisia asiamiehiä, enimmäkseen ystäviä ja oppineita tuttavia; milloin huusi kirjoja A. N. Edelcrantz, joka oli kirjastonhoitajaksi määrätty, mutta oleskeli Tukholmassa ooperanjohtajana, milloin nuoret oppihistorian harrastajat Knös ja Flintenberg, milloin taas Upsalan kirjastonhoitaja P. F. Aurivillius. Vanha kokoilija Sigfrid Pehrsson Gahm, joka oli suurimman osan ijästään kuluttanut Tukholman järjestymättömissä arkistoissa ja kirjastoissa sekä sihteeri Björkegren saivat säännöllistä palkkaa avustuksestaan. Tilaukset tehtiin yksityisissä kirjeissä muun jutun joukossa, rahat lähetettiin tuttavien mukana tahi varattiin niitä tulevaa tarvetta varten yksityisten huostaan. Kirjainhankkijat saivat itse valmistuttaa kirjalaatikoita, varustaa ne nimimerkeillä, latoa kirjat niihin, tiedustella Turkuun lähdössä olevia laivureita ja sopia heidän kanssaan kuletuksesta ja kuletusmaksusta. Toisinaan ehti talvi tulla väliin ja jääsi saaristoreitit, juuri kun kirjalastit olivat lähdössä ja turkulaiset opinystävät niitä alkoivat odotella saapuviksi. Silloin viivästyi lähetys talven ylitse ja uusimmat opinuutuudet jäivät siksi vuodeksi käyttämättä.
Paljon tuotti kirjainhankinta Porthanille miettimistä ja päänvaivaa. Huutokauppaluetteloissa komeilivat harvinaisten kirjain nimet, sellaisiakin, joita vain sen yhden ainoan kerran voi kirjaston omiksi saada, mutta kirjaston vähät varat kehottivat kieltäytymään. Ja niin täytyi väkisinkin ottaa ohjesäännöksi tuo Caton lause: älä osta mitä on tarpeellista, vaan mitä on välttämätöntä. Vähitellen karttui kumminkin harvinaisuuksia sekä Ruotsista että omasta maasta.
Oma yleisö oli opetettava panemaan sellaisiin arvoa. Käsikirjoituksia ja vanhoja kirjaniteitä tomuttui herraskartanoitten ullakoilla, ajelehti ymmärtämättömäni ihmisten käsissä ja hukkautui tyyten. Paljon niitä sentään pelastettiinkin ja lähetettiin kirjastoon. "Kumminkin on kirjastomme vuoden kuluessa saanut kauniin lisän", kertoo Porthan 1788, "niiden joukossa muutamia harvinaisia ja komeita teoksia, joita kelpaa sekä näyttää että käyttää. Muitten vähäisten harvinaisuuksien ohella ostin erään haminalaisen rovastin kuolinpesästä Respublica glacialiksen yhdellä killingillä 9 äyrillä. Olemmepa saaneet muutamia käsikirjoituksiakin. Niin lahjoitti esimerkiksi kapteenia Kalm, professori Kalmin poika, meille kolme folionidettä Stjerncrantzin kirjastosta, jotka hän oli häviöstä pelastanut. Kirjaston oli koonnut maaherra Stjerncrantz vainaa Helsingistä, yksi maamme parhaimpia maaherroja, se on viime aikoihin asti ollut sulettuna Lepaan kartanoon Hämeessä, mutta nyt ovat luutnantti Stjerncrantz ja hänen lankonsa sen hajottaneet. Eräs pappi on vaihtanut siitä osan itselleen merenvahapiippuun, mutta kun hän on taitava mies, toivon saavani häneltä osan nähtäväkseni. Käsinkirjoitetut niteet tapasi kapteeni Kalm erään kultasepän luota, joka aikoi tehdä niistä tötteröitä."
Tuollaiset lisät olivat erikoisen tervetulleita, sillä ne olivat kotimaisia lähteitä ja koskivat usein omamaisia aineita. Niistä sai Suomen hämärä muinaisuus edes vähäistä valon heijastusta; siksi oli Mennander niitä koonnut ja siksi Porthankin tämän harrastuksen oli omakseen ottanut. Ja kun Mennander vuonna 1776 arkkipiispaksi valittuna siirtyi Ruotsin puolelle ymmärsi Porthan, että hänen oli jatkettava mitä toinen oli alkanut, jos mieli jotakin tulevalle tutkimukselle pelastaa. "Mikäli mahdollista on", kirjoitti hän Mennanderille 1780, "koetan akatemiamme kirjastoon koota kaiken, mikä kansakunnan kirjallisuushistoriaan kuuluu: mutta hitaasti se käy."
Rakkaaksi oli kirjasto Porthanille tullut. Kirjarivejä silmäillessä pysähtyi katse teoksiin, joita itse oli arvokkaiksi huomannut, itse ulkomailta tilannut tahi onnen sattumasta saanut, siinä näki harvinaisuuksia Arckenholtzin kokoelmasta ja Ekebladin kirjalahjoista vanhain veden ja tulen jo puoleksi turmelemain rinnalla, jotka Torsten Stålhandsken leski kirjaston ensimäiseksi aluksi oli lahjoittanut. Muutamain teosten vaiheista oli kansissa muistiinpanoja, toisista tiesivät vanhat luettelot kertoa, ja konsistorion pöytäkirjoista sekä vanhoista tileistä sai tietoja koko laitoksen vaiheista.
Hyllén oli aikoinaan tuuminut niistä kirjoittaa esityksen ja jo vuonna 1765 odottelivat professorit sen ensi vihon valmistumista. Hyllénin viran mukana peri Porthan hänen toteuttamatta jääneen tuumansa; mielellään hän siihen ryhtyi semminkin kun tuollainen esitys avoimeksi jäänyttä kirjastonhoitajan tointa haettaessa oli suureksi ansioksi laskettava. Niin alkoi vuonna 1771 väitöskirjoina ilmestyä Turun akatemian kirjaston historia.
Siitä sai lukea, miten kirjasto oli akatemian kanssa syntynyt ja vähäisestä vaurastunut kirjalahjojen ja oston kautta ja miten yliopistomiehet sitä olivat vaalineet. Monta kovaa oli se saanut isonvihan aikana kokea, kun kirjat laivoilla vietiin venäläisiltä turvaan ja homehtuivat kosteassa kivikellarissa Tukholmassa. Kirjastonhoitajain virkatoiminta siinä niinikään oli selitetty. Kaikki oli esitetty tarkoin lähteitten mukaisesti, selvästi ja tyynesti.
Vuonna 1781 oli satakunta sivua ilmestynyt ja kuvaus läheni loppuaan. Seuraavaksi kevätlukukaudeksi aikoi tekijä kirjaansa valmiiksi. Sellaisena olisi siitä muodostunut samantapainen kuin olivat Tukholman, Upsalan ja useitten saksalaisten kirjastojen historiat. Vaan juuri näihin aikoihin oli Porthan täydessä työssä Arckenholtzin suuremmoisten kokoelmain järjestämisessä ja luetteloon merkitsemisessä sekä aineenmukaisen kokonaisluettelon laatimisessa. Ja samaan aikaan alkoi hänen vilkas yhteytensä ulkomaisten kirjainystäväin kanssa. Kun hän näissä toimissa oli, juolahti hänen mieleensä tuuma liittää historiaansa luettelo kirjaston tärkeimmistä aarteista, jotta ulkomaalaisetkin saisivat niistä tietää. Niin tuli teoksesta vielä monta vihkoa. "Vastoin luuloani tulee tämä teos laajaksi", kirjoittaa Porthan Mennanderille lopussa vuotta 1782, "mutta en ole luullut voivani käsikirjoituksista lyhyemmin puhua. Olen kumminkin jättänyt pois arvosteluja sisällön arvosta j.n.e. Nämät kuvaukset vaativat kylläkin työtä; vaan lohtunani on, että ne osottanevat kirjastossamme todella olevan joukon huvittavia kappaleita, jotka ansaitsevat tuntemista ja jotka tuollaisten kirjoitusten harrastajat mielellään huomaavat kuvatuiksi." Kirjaston historia paisui näin kolme vertaa suuremmaksi kuin miksi sitä oli aijottu. Kieltämättä oli kirja kokonaisuutena epäsuhtainen. Olisi odottanut kuvausta siitä, miten nuo luetellut kirjat olivat kirjastoon tulleet, millaisia teoksia kukin aika mieluimmin hankki, miten hyvin osattiin ulkomaista tuotantoa pitää silmällä. Vaan kaikesta tästä on vain joku viittaus; esityksen varsinaisena esineenä on itse laitos, ei kirjakokoelma. Vasta julkaisunsa lopulla huomasi Porthan, että tästäkin täytyi lukijan saada tieto ja niin hän kirjansa käytännöllistäkin hyötyä ajatellen paisutti sen luettelollaan kolmenkertaiseksi.
Turun kirjasto tuli nyt huomatuksi. Paljon kiittelivät ulkomaalaisetkin oppineet sitä ja sen innokasta hoitajaa.