III.
Isänmaallisuuden tunne kyti monen suomalaisen mielessä, vaikka epämääräisenä ja salattuna, ja etsi itsellensä ilmenemismuotoja. Milloin se näyttäytyi jonkinlaisena isänmaallisena velvollisuudentunteena sitä läheisintä yhteiskunnan piiriä kohtaan, johon oli joutunut vaikuttamaan ja työtä tekemään, milloin taas paikallisena innostuksena kotiseutuun. Joskus vaadittiin kunnioitusta ja rakkautta isien perintöä, kotoisia tapoja, omaa kieltä ja ajatustapaa kohtaan, joskus taas valitettiin merentakaisten ruotsalaisten ylimielisyyttä ja sortamishalua. Niin monimuotoinen ja epämääräinen kuin suomalainen isänmaallisuuden tunne olikin ja niin monilla tavoin kuin mietiskelevä järki koettikin sitä perustella ja selitellä, se oli joka tapauksessa välittömänä ihmisten mielissä.
Useilla se näyttäytyi harrastuksena suomenkielistä rahvasta kohtaan ja liittyi monesti, kuten edellä huomasimme, kiihkeään hyödyttämisen ja valistamisen haluun. Tosin oli rahvas valistajain mielestä kovin sivistymätöntä ja raakaa, valitettavassa määrässä pimeyden ja ennakkoluulojen vallassa. Eikä se kumma ollutkaan — tämä valistajain joukolle yhteinen käsitys tavataan Porthanillakin — koska muutamain aina täytyi raataa ruumiillisessa työssä, jotta toiset voisivat antautua henkisiin tehtäviin. Mutta juuri siksi oli sivistyneitten velvollisuus perehtyä kansan kieleen ja ajatustapaan ja näin opittuaan sitä tuntemaan valistaa ja kohottaa sitä.
Liikkuessaan maaseudulla kansaa valistamassa ja tietoja kokoilemassa maantieteellisistä oloista, asutuksesta, väkiluvusta, viljelystavasta ja pitäjän merkillisyyksistä olivat oppineet ja pappismiehet kiinnittäneet huomiota kansan vanhoihin kertovaisiin runoelmiin. Ristiriitaisin mielin niitä monikin kuuli mainittavan. He näkivät niissä entisajan pakanallisen pimeyden ja piintyneitten ennakkoluulojen jätteitä, juuri sitä mitä he valistusintonsa koko voimalla tahtoivat musertaa. Mutta toisaalta eivät he voineet olla huomaamatta, että niissä piili paljon tietoa, joka oli omansa valaisemaan kansan luonnetta, sen tapoja ja sen muinaisuutta. Ne olivat siis varsin suuressa määrässä kokoilemisen arvoisia. Eivätkä he tyytyneet niitä vain kokoilijan rakkaudella silmäilemään. He tunsivat niissä sitä kotoista ja tutunomaista tunnelmaa, joka oli alkanut heille yhä kalliimmaksi käydä; he kuulivat niissä suomen kielen, "kovan ja kampian", varsin sulavasti sointuvan. Siinä oli heillä oma kotimainen aarre, jota kelpasi vieraallekin näyttää ja samalla tae siitä, että heidän kansansa kykeni arvokkaitakin taideluomia synnyttämään. Olivatpa jotkut alkaneet itsekin kansanlaulun malliin runoilla.
Jo varsin varhain olivat kansanrunot kiinnittäneet Porthanin mieltä. Ehkäpä hän oli niitä kotipitäjässäkin kuullut, kun hän silloin tällöin loma-aikoina kävi kummalliseksi käynyttä sairasta isäänsä tervehtimässä. Ainakin tunsi hän Erik Cajanuksen ja Daniel Jusleniuksen kokeet selitellä tätä runouslajia, joka laadultaan oli aivan erikoista ja muistutti vain itämaitten lauluja; juutalaisten pyhien runojen sisarluomaksi. Ja hän tiesi, että Mennanderilla, Karjalohjan innokkaalla kirkkoherralla Lencqvistillä ja monella tutulla pohjalaisella pappismiehellä oli suomalaisia runoja kokoelmissaan. Runoustaidon säännöt ja luonne kun olivat Porthanin erikoisalaa, heräsi hänessä tuuma selvittää kotoisten runojen laatua samalla tavalla kuin oli maailmanmainioita ulkomaalaisia runoteoksia tutkittu. Erityisesti hänelle muistui mieleen Upsalan professorin Karl Aurivilliuksen väitöskirja juutalaisten pyhästä runoudesta. Aurivillius oli itse Pyhällä maalla käynyt ja maan sekä kansan tuntemuksesta hän aivan uudessa valossa selitteli raamatun muotoa sekä sisältöä.
Porthan rupesi aineksia keräilemään tutkimustaan varten. Hän ryhtyi laveaan kirjeenvaihtoon Savon ja Pohjanmaan pappien kanssa, pyysi ja sai heiltä runoja. Itsekin hän kävi keräilymatkoilla. Helppoa ei ollut lauluja hankkia, ei semminkään loitsurunoja. Laulajat, jotka vanhastaan muistivat valistuksenharrastajain katkeruutta heidän sepustuksiaan kohtaan, epäilivät herrasmiehiä ja pelkäsivät pappeja, luulivatpa joutuvansa edesvastuuseenkin luvattomasta taidostansa. Toiset varoivat laulunsa vieraan pilkasta menettävän voimansa. "Harvoin he sentähden runojaan niihin perehtymättömälle ilmaisevat", kertoo Porthan, "eikä heitä milloinkaan voi saada paperille panoa varten laulamaan, elleivät ensin ole viinasta ja oluesta juopuneita."
Monivuotisen kokoilu- ja tutkimustyön jälkeen Porthan sai vuonna 1766 valmiiksi teoksensa "De poësi fennica" (Suomalaisesta runoudesta) ensimäisen vihon. Riemun hetken hän siten valmisti suomalaisuuden harrastajille. Innokas Ganander tulkitsi heidän ilonsa suomenkielisessä runossa, joka painatettiin Porthanin julkaisun ensi sivuille. Hän kuvailee siinä miten Suomen kova ja kankea kieli kumminkin on varsin kelpaava ilmaisemaan monenlaisia käsitteitä.
"Tässä kielessä kovassa
Löydät Lelly-lähteitä
Jotka juoxevat joixi
Leviävät lammikoixi,
Jotka janon jähdyttävät
Kielen saavat suckelaxi
Kaikenlaisijn kelpavaxi."
Ja kerrottuaan suomalaisten runojen kauneudesta ja miten ne nyt ovat Turun kuulussa kaupungissa tulleet "otetuxi oppineilta muitten kielten kumpalixi", kuvittelee Ganander mielessänsä vanhan Väinämöisen riemua, kun huomaisi laulujensa sellaista arvonantoa osaksensa saaneen:
"Tuopa itze Ihmettelis
Kuinga Suomi Korkiallen
Kambia ombi käennyt
Oppineitten olkapäillen:
Totta Wanha wiheltäisi
Kallistaisi Kalloansa
Hyppis varsin haltioisans."
Porthan itse esipuheessansa puolusteli runojen arvoa. Kaikkein korkeinta täydellisyyttä ne tosin eivät olleet saavuttaneet eikä sitä olisi voinut toivoakkaan. "Kansan tila ei ollut sellainen, että tällainen toive olisi voinut toteutua", sanoo Porthan, "ei varsinkaan alussa kun se oli kaiken sivistyksen yhteydestä erotettuna, eikä myöhemminkään kun se alkoi sivistyä. Ei ole pidetty sen kieltäkään, vaikka se onkin mitä soreinta, sellaisessa kunniassa, ei ole meikäläisillä runoilijoilla ollut oppineitten ja hienostuneitten lukijapiirien suosiota, ei runsasta kunniaa eikä kiitosta odotettavissa, eivätkä heitä ole olleet kiihottamassa palkinnot eikä aineellinen yltäkylläisyys, niin että olisivat runoilleen parhainta kukkeutta saaneet." Ehdottomasti nuori suomalainen tutkija näin tuli verranneeksi omakielistä runouttaan ruotsinkieliseen, joka juuri nyt alkoi entistä uhkeampana versoilla.
Ulkomailla oli tullut tavaksi näin verrata kansanrunoutta taiderunouteen sekä arvostella kumpi näistä on etevämpi. Vuonna 1760 olivat Englannissa ilmestyneet Ossianin laulut, ikivanhain skotlantilaisten runokatkelmain malliin laadittuja mukailuja. Ne saavuttivat kaikkialla länsimaissa suurinta suosiota, kyyneleet silmissä niitä luettiin ja lämpimissä tunteenpurkauksissa vakuuteltiin toinen toiselleen niiden unohtumatonta vaikutusta. Hienostunut yleisö oli nimittäin käynyt ylenmäärin herkäksi ja tunteelliseksi, ja nyt hivelivät ja viihdyttelivät yksinkertaiset skotlantilaiset laulut ihmeellisesti sen tunteita. Se tutustui noissa lauluissa maalaiselämään vapaine, terveine ja voimakkaine ihmisineen, tuoreine tunteineen ja hillittömine intohimoineen. Ja sen rinnalla se tunsi hienon kaupunkilaissivistyksensä kovin tyhjäksi. Ihmiset kulkivat puuteroituina, valetukka palmikolla, kankea rococo-mekko yllänsä, noudattivat seuraelämässä ylen siroja muotoja, kumartelivat ja hymyilivät toisilleen ulkoa opitusti. Yhtä kaavamaisia, sievistettyjä ja kylmän hienoja olivat heidän taiderunonsakin olleet. Nyt kaikki tämä kyllästytti ja ihmiset ikävöivät yksinkertaista maalaiselämää.
Porthanillakin oli hetkiä jolloin häntä tympäsi kaupunkilainen hienostus ja Turun levoton, rasittava elämä. 70-luvun alussa hän julkaisi runopätkän, jossa tämä tunne purkautuu esille. Hän haaveksii unohtuvansa maailmalta maaelämän rauhaan. Siellä "aarteitten loiste ei minua koske", haaveilee hän, "arvo ei orjuuta, halujen hehku ei hulluta, kateus ei sydäntä viillä. Maalaisseutu, syliisi kätkettynä tahdon elää unohdettuna ja onnellisena! Kaupunkiin jätän jälkeeni kaiken, mitä alhaiso ihmettelee, kaiken puheen ja tapain pakon, jota nurja taito luo, kaiken aistin ja hienostuksen, joka johtaa luonnosta pois."
Vaan tuollaiset hetket olivat harvinaisia. Vakuutettuna sivistyksen äärettömästä arvosta ei Porthan voinut yksipuolisesti ihailla sivistymätöntä maalaiselämää eikä kouluuttamattomia kansanrunoja. Hän kyllä osasi nauttia taiderunoista. Roomalaisten ja kreikkalaisten vanhat laulut olivat hänestä ihan verrattomia ja ruotsalaisia muotirunoilijoita Creutzia tahi Gyllenborgia lukiessaan hän toisinaan heltyi kyyneliin asti. Mutta, arveli hän, suomalaiset runot oikean kouluutuksen saatuaan voivat kyllä yhtä kauniiksi ja yhtä taiteellisiksi tulla. Tuli vain tutkia, mitä sääntöjä runoilijat luodessaan käyttivät, mikä oli heidän runoutensa todellinen luonne ja sitten, kun se oli selvinnyt ja tähän-astiset viat löydetyt, voitiin suomalaistakin runoutta taiteellisten mestariluomain, uusien ja vanhain, vertaiseksi tehdä.
Säännöillä ja esimerkeillä Porthan selvitteli suomalaisten runojen luonnetta. Esimerkkejä otti hän osaksi kansanrunoista osaksi sivistyneitten niiden malliin tekasemista taiderunoista ja varovasti hän sommitteli sääntöjään varotellen nurinkurisista runoilukeinoista. Ei pitänyt suomalaiseen runouteen sovitella latinalaisten ankaria vaatimuksia runojalkain pituusasteista, mutta ei saanut niitä siltä aivan laiminlyödäkkään. Harhaan meni se, joka yritteli runoihin loppusointuja liitellä, sillä se ei sopinut suomalaisten runojen kuosiin. Samoin julistettiin pannaan muut vaaralliset virheet: kielimuotojen loukkaaminen, sanojen liika heitteleminen sikin sokin, lakkaamattomat loppuheitot ja muut ilmiöt, joista ruotsinvoittoisten rovastien runoilu tarjosi ilmeisiä esimerkkejä.
Vaan sitten siirtyi esitys runosäännöistä kertomaan kansan runoilutapaa, pysähtyi hetkeksi huomauttamaan sitä kummaa, että oppimaton ja raaka rahvas ilman teorioja ja sääntöjä taisi näin sievästi laulella ja läksi sitten kuvailemaan vaikutusta, jonka runoista sai, sekä minkä arvoisia ne olivat. Tässä selitettiin runo-otteilla, ei määrittelyillä eikä säännöillä ja samaa menettelyä jatkui kun eri kansanrunouden lajit tulivat esille. Otteet alkoivat käydä pitkiksi; Porthan näet niitä oli useasta toisinnosta yhteenliitellyt uskoen kriitillisen rakennustyönsä kautta saavansa alkuperäiset runoasut toisinnoista ilmi. Jauhatusrunot olivat jo kerrotut ja oltiin parhaillaan loitsurunoissa kun esitys keskellä raudansyntyrunoa äkkiä katkesi.
Teos ilmestyi nimittäin vihkoina, joista kukin väitöskirjana julkaistiin, ja aikomus oli viiden jo ilmestyneen vihon lisäksi liittää useita muita. Jos Porthan olisi jatkanut runojen kokoilua ja ulottanut sen laajemmaksi rajan tuolle puolelle, runoalueille, joista hänellä jo oli kaukaista aavistusta, olisi hänen teoksestaan paisunut varsin laaja. Aineen runsaus olisi silloin tässäkin puhkaissut alkujaan ahtaaksi aijotun muodon, niinkuin kävi kirjastonhistorian ja niinkuin näemme hänen myöhempäinkin teostensa käyneen.
Vuonna 1778 kertoo Porthan meille aikomastaan teoksensa jatkosta. "Poësis fennican kuudennen osan eteen aijon kamariherra Burensköldin kehotuksesta asettaa kirjeenmuotoisen tutkielman suomen kansan alkuperästä ja ijästä ynnä muutamia muita samansuuntaisia huomautuksia. Jos voin saada muutamia venäläisiä lauluja, sellaisia kuin mainitaan Cheraskoffin Combat Tzesme teoksen ranskalaisen käännöksen esipuheessa, saanen niistä jotakin tietoa suomalaisten runojen ijästä, sillä ne kuuluvat olevan näiden kaltaisia ja aivan erilaisia kuin nykyajan venäläinen runous. Ne itkurunot, joita kreikanuskoiset karjalaiset käyttävät ja joita minulla on jotenkin täydellinen kokoelma Poësis fennican seuraaviin osiin käytettäväksi, tuntuvat olevan venäläisten laulujen ja suomalaisten runojen välimuoto."
Juuri tutkimukset suomen kansan alkuperästä ja ijästä, joista Porthan tässä mainitsee, veivät hänet toisille tutkimusaloille eikä häneltä koko pitkällä tutkijakaudellaan jäänyt aikaa poësis fennicansa lopettamiseen. Viimeisinä elinvuosina palautui tutkijalle, kun päivätyö jo tuntui olevan päättymäisillään, tämä hänen varsinainen esikoisteoksensa mieleen. Hän aikoi sen uudellensa valmistaa ja mukavampaan kirja-asuun painattaa, vaan muut työt veivät täydellensä viimeisten elinvuosien ajan.