V.

Porthanista, monioppisesta yliopistomiehestä, oli vähitellen tullut historiantutkijakin. Koetan lyhyesti selittää miten niin oli käynyt. Kirjastonhoitajana oli akatemian vanha kirjasto häntä siihen määrään huvittanut, ettei malttanut olla selville ottamatta, millaisessa tilassa se ennen oli ollut, millaiset miehet sitä olivat hoitaneet ja miten kirjat, joita oli sangen paljon, olivat sinne joutuneet. Viisaustiedettä lukiessa piti katsoa millaisia oppijärjestelmiä ennen oli ollut vallalla ja millaisia nyt: Cartesiuksen järjestelmän, aikoinaan kaikkien uskoman, oli Wolffin oppi syrjäyttänyt ja nyt olivat parhaillaan muodissa Locken filosofia ja valistajain opit. Tällainen silmäys filosofian vaiheisiin opetti miten vaarallista oli liiaksi mihinkään oppijärjestelmään luottaa ja miten välttämätöntä oli muodostaa oma, itsenäinen vakaumus. Siksi Porthan luennoillaan aina poikkesi esittämään tärkeimpäin mielipiteitten muodostumista. Samalla tavalla saivat ihmettelevät ylioppilaat kuulla pieniä huvittavia kuvauksia kaikenlaisten tapain ja laitosten vaiheista, kun näistä tuli puhe. Asiain historia oli niiden toinen puoli; joka tahtoi asioihin tarkoin perehtyä ei tätäkään saanut unohtaa. Kun näet rupesi tutkimaan jonkun laitoksen tahi tavan syntyä ja muodostumista, huomasi toisinaan, että erehdys, väärinkäsitys tahi tietämättömyys olivat sen aiheuttaneet. Mutta toisinaan taas näki, että sillä oli syvät juurensa tosi-inhimillisessä tarpeessa.

Suomen kansan, joka käsite vielä oli monella hämärä ja epämääräinen, johon Porthan sentähden oli ottanut herrassäätyä tutustuttaakseen, jonka hyväksi hän oli päättänyt tehdä työtä, jonka arvon hän oli ottanut osottaakseen, joka oli hänen sydäntänsä niin lähellä ja yhtämittaa hänen ajatuksissaan, tämän kansan historiaan hän ensi sijassa joutui tutustumaan. Porthanin historialliset harrastukset liittyivät välittömästi niihin käytännöllisiin harrastuksiin, jotka kulloinkin hänen mielessään liikkuivat, siksipä oman maan historia ennen muita tuli niiden esineeksi.

Niin oli Porthan muutamain samanmielisten kanssa koonnut Aurora-seuran lehtiin lähteitä ja kirjoitelmia, jotka Suomen historiaa valaisivat. Kirjaston historiaa varten oli hän kopioituttanut akatemian konsistorion pöytäkirjoja ja hän oli havainnut niiden olevan mitä runsaimpia maamme oppi- ja sivistyshistorian lähteitä. Näistä hän vuonna 1772 lehdissä julkaisi kuvauksen piispa Terseruksen ja professori Svenoniuksen uskonriidasta, joka 1660-luvun alulla Turun yliopistossa oli herättänyt tavatonta huomiota ja päättyi Terserukselle onnettomasti. Samaan aikaan oli Porthan myöskin entisaikain opetusoloja tutkinut. Häneltä ilmestyi pieni kyhäys entisten koulupoikain elämästä ja historiallisia tiedonantoja Suomen tärkeimmistä kouluista. Vuonna 1778 kirjoitti hän lyhyen suomalaisen raamatunkäännöksen historian. Mennander oli pitänyt tästä aineesta pappienkokouksessa esitelmän ja Porthanilla sattui olemaan muutamia lisätietoja, sillä hän suomenkielentuntijana oli jo kauan huolehtinut raamatunkäännösten kunnollista kieliasua. Hän julkaisi lukuisia lyhyitä tiedonantoja tahi lähteitä, joita sattui käsiinsä saamaan: muistikirjoituksia merkillisistä henkilöistä, kirjeitä y.m.

Historialliseen kirjallisuuteen oli Porthan jo poikavuosista asti mieltynyt ja perehtynyt. Hän tunsi Turun ja Upsalan historialliset väitöskirjat ja hän oli Ruotsin historiallista kirjallisuutta seurannut Peringsköldin, Rudbeckin ja Messeniuksen paksuista, latinalaisista folianteista Wildeen, Daliniin ja Lagerbringiin asti. Hän tunsi ranskalaisten valistuskirjailijain loistavasti kirjoitetut, mutta epätarkat, lähdeviittauksia vailla olevat historiateokset ja göttingeniläisten tutkijain samalla tarkat ja rohkeaväitteiset julkaisut. Ja näitä kaikkia lukiessa oli hänelle vähitellen selvinnyt se suurenmoinen muutos, joka historiantutkimuksessa ja historiankirjoituksessa oli tapahtunut viime vuosikymmenien ajalla. Täällä kotimaassa ei sen tuloksia vielä oltu omistettu ja Ruotsissa oli se käynyt täysin selväksi vasta Sven Lagerbringin teoksessa "Svea Rikes historia" vuodelta 1769.

Mitä tiesi tuo muutos? Vuosisatain kuluessa olivat ruotsalaiset tutkijat yrittäneet yhdistellä maansa muinaisuuden lähteitä, mistä niitä vain luulivat saavansa, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Raamatun kertomukset maailman ensimäisestä kansoittumisesta, antiikin tarut pohjoisessa asuvista kansoista, oletetut yhtäläisyydet ruotsin ja maailman vanhimpain sivistyskielten välillä, roomalaisten ja gootilaisen Jornandeen kertomukset gooteista — kaikki kelpasi Ruotsin vanhimman historian lähteiksi. Kun 1600-luvun toisella puoliskolla islantilaiset tarinat ja historialliset kertoelmat ensin Tanskassa ja sitten Ruotsissa tulivat tunnetuiksi, avautui niistä ruotsalaisille aavistamattoman runsas tietoaarre. Rohkeasti rakentui näistä lähteistä ruotsalaisen muinaisuuden kuva. Muinaisuus vastasi muka laadultansa täydellensä Ruotsin silloista suurvalta-asemaa, sillä sen pakanalliset kuninkaat olivat jo ennen Kristuksen syntymää tehneet urotöitä, jotka vastasivat Kustaa Aadolfin ja Kaarle-kuningasten parhaimpia urotekoja. Isänmaallinen innostus ja luottamus yhdistelevän järjen voimaan oli niin täyttänyt tutkijain mielet, että he liittivät olettamusta olettamukseen ja ilmoituksia ilmoituksiin, huomaamatta sitä, että he käsittelivät mahdollisuuksia, jotka yhtä helposti saattoivat olla vääriä kuin oikeitakin.

Kun esiintyi houkuttelevia yhtäläisyyksiä kahden nimen välillä, oli niitä muitta mutkitta samana nimenä pidetty, tahi kun kirjoitusvirhe oli vääristänyt henkilön nimen, tehtiin senjohdosta uusi historiallinen henkilö. Missä islantilaiset kuningasluettelot erosivat toisistaan, siinä soviteltiin niin, että kaikki toisintojen mainitsemat kuningasnimet, olivatpa ne vaikka saman nimen erilaisia muotoja, tulivat mukaan. Näin venyivät luettelot tarpeellisen pitkiksi ja kuninkaitten sarja saatiin ulottumaan Japhetin poikaan Magogiin asti, jota muka Ruotsin ensimäisenä kuninkaana oli pidettävä.

Kun kyllin kauan oli koeteltu kaikkia käsillä olevia tietoja niin yhdistää, että ilmoitus aina olisi ilmoitukseen liittynyt ja mahdollisuudet tukien toisiaan olisivat varman järjestelmän muodostaneet, eikä sittenkään oltu yksimielisiin tuloksiin tultu, alettiin vähitellen epäillä lähteitten luotettavuutta. 1700-luvun ensi puoliskon lahjakkaimmista tutkijoista tuntuivat satujen ja kuningasluettelojen tiedot ikäänkuin ilmassa häilyviltä eikä voinut päätellä milloin ja missä järjestyksessä niiden tapahtumat olivat tapahtuneet. Nuorempi Benzelius jo vaati, että piti tieto tiedolta käydä kertomukset läpitse ja katsoa mistä ne oikeastaan oli saatu. Muut etsivät muualta varmuutta. Wilde jaotteli Ruotsin muinaisuuden erilaisen hautaamistavan mukaan eri aikakausiin, joita hän kirjoitettujen lähteitten arvon mukaan nimitti tarunomaiseksi, hämäräksi ja historialliseksi ajaksi. Olof von Dalin laski likimääräisillä laskuilla, että vesi Ruotsin rannikolla oli vuosittain saman verran alennut, joten maa Kristuksen syntymän aikoina oli ollut saaristona. Valtakunnan ikä ei siis voinut ikivanha olla. Vaan näinkään ei tuntunut vakavaa pohjaa löytyvän. Tutkijat tyytyivät sentähden varovasti valitsemaan sellaisia mahdollisuuksia muitten joukosta, jotka tuntuivat vähän muita varmemmilta. Otettiin sellaisten kirjoittajain tietoja, jotka näyttivät olevan tarkkoja ja totuutta harrastavia. Koetettiin arvelujen tuottamaa vaaraa mikäli mahdollista karttaa. "Kuitenkaan ei sitä voida säännöillä estää, vaan riippuu se enimmäkseen yleensä historiallisesta varovaisuudesta sekä asiain yhteyden ja aikain olojen ymmärtämisestä", lausui eräs tutkija. "Siitä se riippuu myöskin maantieteellisissä arveluissa, jotka koskevat hämäriä ja satuaikoja ja joita enimmin käytetään väärin, kun samanlaisilta kuuluvain nimien mukaan päätetään henkilöitten ja koko kansain alkuperästä." Ja kun kirkkohistorian-kirjoittaja Olavi Celsius alkaa käsitellä vanhinta muinaisuutta, lausuu hän varsin avomielisesti: "Mutta enpä rohkene lähteä aivan syvälle tähän aineeseen pelosta, että kun toinen ajatus aiheuttaisi toisensa ja joitakuita todennäköisyyksiä ilmenisi, rupeaisi kynä piankin rudbeckiseeraamaan ja goropitseeraamaan, kuten Leibnitz sanoo, se on täyttämään paperin arveluilla ja unohtamaan aineensa."

Tähän epävarmuuteen sattui silloin avuksi periaate, joka oli valistajain katsantotavalle ominainen. Piti tutkia kunkin tiedon oikeutus, kysyä jokaisesta nimestä, jokaisesta vuosiluvusta, taistelusta, vaelluksesta, liitosta, joka lähteisiin oli merkittynä, mistä se oli tullut ja kuka sen oli sanonut, oliko se oikea vai väärä. Ei saanut tyytyä siihen, että kirjoittaja, joka sen kertoi, oli luotettava, taitava ja oppinut mies; ei saanut antaa kenenkään arvon itseään pelottaa. Kun epäillen oli kysytty mistä tuo suuri oppinut ja tutkija oli tietonsa saanut, etsittiin sitä vanhemmista lähteistä, joita arveltiin hänen ehkä käyttäneen, — sillä lähteitään eivät tuollaiset tutkijat tavallisesti olleet ilmoittaneet — löydettiin jostakin, etsittiin uudelleen, tavattiin vielä vanhemmasta ja niin yhä edelleen, kunnes tultiin aivan itse tapauksen aikuisiin kirjoituksiin tahi jäljet haihtuivat jo aikoja kadonneisiin lähteisiin.

Siinä tuli ilmi somia seikkoja ja vanhain, aikoinaan kuuluisain tutkijain menettelytapa paljastui uskomattomalla tavalla. Ei siinä kyllä, että revittiin rikki kaikki vanhat yhdistelmät ja arvelmat, osotettiin miten heikolla, usein luonnottomalla perustalla ne olivat. Eikä siinäkään, että huomattiin miten tietoja oli väärennelty ja muuteltu, jotta ne olisivat tutkijain tuumiin soveltuneet. Tavattiin lukemattomia virheitä, väärinkäsityksiä, sekaannuksia, ilmeistä huolimattomuutta ja hutiloimista. Ja tällaisia virheitä vilisi sekä vanhoilla viime vuosisadan tutkijoilla että vielä elossa olevilla kirjailijoilla. Innokas kokoilija Tilas joutuu kirjallisiin töihinsä käyttämään von Stiernmanin tutkimuksia ja hän perehtyy tämän tutkimustapaan. "Olen ruvennut enemmän kuin ennen huomaamaan miten hävittävästi von Stiernman on hyökännyt eteenpäin historiallisessa matrikkelissaan", kertoo hän. "Minä vihoittelin kaksi päivää, vihdoin päätin perinpohjin valmistaa uuden matrikkelin ja itse käydä pöytäkirjat lävitse vanhimmista ajoista asti. — — — Minä kauhistuin nähdessäni miten v. Stiernman on pillastunut ilman mitään syytä, vastoin kaikkea totuutta ja luulen, että hän on uneksinut koko joukon."

Tällaiseksi tuli valistusajan tutkijain työ. Niinkuin ranskalainen valistajajoukko, Voltaire etupäässä, otti paljastaakseen kaikkien kunniakkaina pitämien mielipiteitten ja tapojen, kirkollisten menojen samoinkuin kuninkaallisten oikeuksien todellisen alkuperän ja arvon, niin vainosivat valistusajan tutkijat entisajan uskomia ja arvossa pitämiä kertomuksia kansain ja kuninkaitten entisyydestä. Tuloksena oli kummassakin tapauksessa kokonaan uusi katsantotapa ja tietovarasto. Mutta työ, jota semminkin jälkimäisessä tapauksessa vaadittiin, oli äärettömän vaivalloista, aikaa ja voimia kysyvää.

Päätyön otti ruotsalaisessa tutkimuksessa tehdäkseen Sven Lagerbring, suuri lundilainen historioitsija. Hän poisti pahimmat olettamiset Ruotsin vanhimmasta historiasta, mutta paljon hän niitä jättikin, uskoipa islantilaisten satujen kertomia kuninkaita todenperäisiksi. Mutta kuta edemmäksi tultiin sitä enemmän hän teki puhdasta siihen asti totena pidetyssä tietovarastossa. Kun hän vuonna 1783 lopetti Svea Rikes Historian neljännen osan, oli hän ehtinyt esityksessään keskiajan lopulle Kaarle Knuutinpojan aikoihin. Pari vuotta senjälkeen hän, jo haudan partaalla ollen, ilmaisi vilpittömän pyrkimyksensä totuuteen näillä sanoilla: "Täytän 80 vuotta helmikuussa 1786. Ehdinkö niin kauvaksi en tiedä, vielä vähemmin elänkö kauvemmin; mutta sen minkä kirjoitan pitää olla totta ja niin totta, että kaikki voidaan painattaa versaali-kirjaimilla kuolemani jälkeen, jos niin vaaditaan." Tutkimuksissaan Lagerbring Ruotsin ja Suomen historian yhteyden takia vähän väliä Suomenkin historiaan puuttui, korjasi siinäkin virheitä ja loi lujempaa perustaa, mutta vain muitten ainestensa ohessa, kuin ohimennen.

Vuonna 1772 julkaisi Johan Ihre, kuuluisa kielimies, avoimen kirjeensä Lagerbringille islantilaista satukirjallisuutta siinä arvostellen. Tämä kirjoitus näytti tämän Ruotsin muinaisuuden tärkeän lähteen todellisen luonteen ja tapa, jolla Ihre sen osotti, oli merkillinen. Hän ei seurannut satujen ilmoituksia yksitellen, kuten oli totuttu tekemään, eikä vain arvostellut, olivatko ne oikeita vaiko vääriä. Ei, hän piti silmällä koko lähteen, islantilaisen Eddan luonnetta, tunsi sen syntymäajan ja syntymämaan ihmisten ajatuskantaa, kertomistapaa ja oloja. Näistä hänelle selveni Eddan tarkoitus ja luonne sekä samalla kunkin yksityiskohdan oikea merkitys. Samaa muistamme professori Aurivilliuksen Upsalasta osanneen raamatun runoudesta selville saada. Mutta kuka oli osottava lukemattomien ruotsalaisten lähteitten, vanhempien ja nuorempien kokonaisluonteen, siitä yksityiskohtain arvoa päätellen?

Muutamia yrityksiä tähän suuntaan tehtiin. Siinä oli kumminkin oikeastaan kysymyksessä saada tietää vanhain kirjoitusten oikea ikä, sillä useista sitä ei varmuudella tiedetty, toiset olivat taas tahallaan väärennettyjä ja niin laitettuja, että ne näyttäisivät hyvin vanhoilta. Ihre, joka tunsi eri aikain kieltä ja kirjoitustapaa, oli erinomaisen taitava osottamaan miltä ajalta mitkäkin lähteet olivat. Hänen oppilaansa Nordin oli myös taitava vanhan kielen ja kirjallisuuden tuntija, hänkin epäili jokaista kirjoitusta, kyseli mistä se oli ja miten muodostunut sekä yritteli erottaa väärennettyjä, mutta kauan oikeiksi katsottuja lähteitä todella oikeista. Näin tutkiessaan hän alkoi epäillä, että suurin osa Ruotsin vanhaa lähdekirjallisuutta oli ilmeistä väärennystä. Yksityisissä kirjeissään hän Porthanille kantaansa esitti. "Me olemme niin häpeällisesti petettyjä keskiajan suhteen", kirjoitti hän kerran myöhempänä aikana Porthanille, "että maailma kerran on hämmästyvä nähdessään loppumattoman ketjun petoksia, joka on meitä vaivannut niin kauan ja niin törkeästi." Ja tosiaan hän saikin Porthanin epäilemään muutamia vanhoja pohjoismaalaisia lähteitä kuten tanskalaisen Saxon ja Adam Bremeniläisen teoksia. Mutta kun hän pitemmälle väitteissään meni, ei Porthan häntä ottanut uskoakseen ja muutaman Nordinin vääräksi väittämän lähteen Porthan myöhemmällä ijällään tarkasti ja taitavasti todisti oikeaksi. Uskollisena päätöksellensä aina käyttää järkevää epäilyä, ei Porthan ilmeiseen liikaepäilyyn saattanut suostua.

* * * * *

Porthan tiesi kyllä, että ruotsalainen historiantutkimus muutamissa kohdin oli vain ulkomaisen tutkimuksen kuvastusta. Göttingenin yliopistoon Saksassa oli keskittynyt tutkijajoukko, joka mitä jyrkimmällä tavalla oli vaatinut, että historiallinen tutkimus ehdottomasti pyrkisi alkulähteisiin. Kaikki vanhat erehdykset säälimättä paljastettiin ja kauan oikeiksi katsotut kertomukset kumottiin. Göttingeniläisistä tutkijoista etevin, A. L Schlözer, oli ottanut pohjoismaitten historian yhdeksi erikoisalakseen sekä säälittä repinyt rikki ruotsalaisen satutraditionin ja muinaisen suuruuden kuvittelut. Nämät tutkimuksen vanhat perinnöt, joihin uuden ajankin ruotsalainen tutkija vain varovin käsin ja hellävaroen oli uskaltanut koskea, olivat saksalaisesta tutkijasta pelkkää hulluttelua. Vanhat lähteet olivat hänestä arvonsa kadottaneet, hän hylkäsi ne ja etsi uusia luotettavampia.

Niitä hän luulikin löytäneensä. Ranskalaiset valistuskirjailijat olivat kaikessa nerokkaassa huolettomuudessaan ja hutiloimisessaan niitä osottaneet. Ranskan kirjailijat olivat ihmiskunnalle maailman ikäänkuin uudelleen avanneet: monimuotoinen, ihan aavistamattoman runsassisältöinen oli jumalan suuri luomakunta, jokainen hiukkanen jakaantui lukemattomiin erikoisosiinsa ja näistäkin saattoi vielä, jos osasi tutkimustaan tarkistaa, löytää uusia piirteitä. Ja ihmeellisen säännöllinen oli luonto kaikessa moninaisuudessaan, kaikella oli syynsä, kaikki kehittyi ja muuttui vähitellen. Niin oli ihmiskunnan vaiheittenkin laita. Jos minne katselikin, aina avautui uusia elämän aloja tutkittaviksi, aina näkyi uusia puolia ja ennen tuntemattomia tutkimuksen aineksia. Ihmiselämän monipuolisuus saattoi aavistamaan, että sillä oli monimuotoinen ja täyteläinen kehitys takanansa.

Ne muutamat tiedot, joita vanhoissa aikakirjoissa oli kuninkaitten hallitusvuosista ja sotaretkistä kansakuntain ensi ajoilta, eivät yksinänsä ensinkään olleet omiansa näin vilkastunutta tutkimushalua tyydyttämään. Vaan silloin sattuivat avuksi historialliset jätteet. Huomattiin, että entinen aika oli jättänyt merkkinsä nykyisyyteen, kansain kieleen, lauluihin, niiden tapoihin ja vieläpä ulkonäköönkin. Kansojen asuinpaikoista saattoi nähdä miten ja mistä ne olivat vaeltaneet, raunioista huomasi miten ne olivat asuneet ja vanhoista esineistä mitä ne olivat askaroineet. Näin saatiin sittenkin selville se, mitä hartaimmin oli haluttu tietää, ihmiskunnan kehityskulku alkuperäisestä raakuudentilasta silloiselle sivistyskannalle. — Tämä kehityskulku oli kokonaisuudessaan käsitettävä. Kaikki kansat pääsivät nyt mukaan maailman historiaan, Afrikan ja Uuden maailman villit alkuasukkaat ja Aasian lukemattomat kansakunnat. Maantieteen ja kansatieteen avulla määrättiin kullekin paikkansa, kielitieteen avulla niitä ryhmiteltiin suuriin sukulaisryhmiin ja selviteltiin, miten ne samasta alkuperästä polveutuivat. Ja juuri ne kansakunnat, jotka siihen asti olivat jääneet laiminlyödyiksi, joutuivat suurimman huomion esineeksi. Ellei niitä ja niiden vaiheita tuntenut, ei ihmiskunnan vaiheista milloinkaan järjestettyä kokonaiskäsitystä saanut.

Näin ajatellen oli Schlözer muun muassa Venäjänkin viljelemättömään historiaan puuttunut. Kriitillisellä kokoilemis- ja tutkimustyöllään hän oli sen kokonaan uudestansa luonut, läpikäynyt kaikki vanhat kronikat, verrannut ne kohta kohdalta ja tieto tiedolta, perannut pois erehdykset ja järjestänyt jälellejääneen. Näin tarkastettuina hän ne julkaisi itsetietoisesti ilmoittaen tämän tapahtuman olevan Venäjän historian perustushetken. Ja vastaisille tutkijoille, työnsä jatkajille, antaa hän neuvoja tulevaisuuden varalle: "Jotta tuossa työssä ei ammennettaisi ainoastaan annaaleja, vaan myös tavallaan koko Venäjän historia, tulee asianomaiseen kohtaan samalla asettaa kaikki, mikä erikoiskronikoissa, astekirjoissa, kronograafeilla ja muissa syrjälähteissä löytyy, ja niin julkaista täydellinen Venäjän historian varasto." Ja neuvoonsa liittää Schlözer vielä toisen: "Kaikki muut työt hyötyvät tuon järjestelmällisen alun kautta ja voivat säännöllisemmin seurata toinen toistaan. Kun Venäjän historia kotimaisista lähteistä on ammennettu, mentäköön ulkomaalaisiin, etsittäköön pohjan, lännen, vieläpä idänkin arkistot ja koottakoon aineksia missä vaan sellaisia löytyy."

Samalla tavalla perustivat uurastavat saksalaiset muitten slaavilaisten kansain historiat. Greifswaldilainen yliopistomies Dähnert, jonka huonosta kirjainhankinnasta Turun akatemian kirjastolle edellä oli puhe, julkaisi vendiläisten historian luonnoksen. Ja puoleksi saksalaistanut Josef Dobrovsky, böömiläis-isänmaallisen liikkeen alkaja, kokoili kaikkialta lähteitä oman kansansa historiaa varten. Kumpikin piti tutkimustyötään vain vastaisen omamaisen tutkimuksen perustana. "Näitä kaikkia", lausuu Dähnert tarkoittaen kerättyjä aineksia, "voimme pitää kivenä ja kalkkina, jotka kuuluvat rakennukseen sekä suunnitelmina, joiden mukaan rakennus on tehtävä."

Eikö ollut jo aika luoda Suomen kansallekin, jonka mainiosta muinaisuudesta Daniel Juslenius oli isänmaalliset haaveensa haaveksinut, oma erikoinen historiansa?

Porthanista oli göttingeniläisten tutkimuksilla suuri viehätys senkintähden, että ne joutuivat koskettelemaan suomalaisten heimojen alkuperää, vanhimpia vaiheita ja sukusuhteita. Monet suomensukuiset tahi suomensukuisiksi luullut kansat Aasiassa ja Europan Venäjässä olivat tulleet yleisemmin tutuiksi vasta sitten, kun ruotsalaiset sotavangit palatessaan kotimaahansa Uudenkaupungin rauhan jälkeen toivat niistä tietoja. Ranskalaiset valistushistorioitsijat olivat katsoneet niiden vaiheita historiallisen käsittelyn arvoisiksi ja göttingeniläiset tutkijat olivat innolla omistaneet ajatuksen omakseen ja toimineet senmukaisesti. Venäjällä oleskeli tähän aikaan muutamia varsin kyvykkäitä saksalaisia tutkijoita kuten Müller ja Fischer, ja A. L. Schlözerkin vietti täällä useita vuosia 1760-luvulla. Tutkien Venäjän historiaa, koettivat he selvitellä suomalaistenkin heimojen vaiheita.

Myöskin ruotsalaiselta taholta oli niitä kosketeltu, tosin aivan eri tavalla. Suomalaisia, "finnar", mainitaan vanhoissa islantilaisissa saduissa Skandinaviassa asuvaksi mahtavaksi kansaksi, jonka kuninkaat naittivat tyttäriään ruotsalaisille sankareille ja joka kävi sotia skandinavilaisia naapureitaan vastaan. Sen historia siis tuntui olevan läheisesti liittyneenä ruotsalaisten vanhimpaan historiaan ja ainoastaan tästä selviävän. Islantilaisten tietojen mukaan sitä siis esitettiin ja antiikin kertomukset entisajan skyyteistä otettiin avuksi. Näin rakentui historiallinen traditioni, jonka mukaan ruotsalainen sankari ja puolijumala Odin olisi Pompeiuksen aikoina johtanut skyytit Suomeen ja Skandinaviaan. Lähtien näistä edellytyksistä ruotsalaiset ja suomalaiset tutkijat veljellisessä sovussa kutoivat yhteen molempain naapurikansain vaiheita.

Oppineet papit ja muut tietorikkaat miehet, jotka olivat perehtyneet hepreaan ja kreikankieleen, luulivat niistä löytäneensä suomen sukulaisuutta. Se selitettiin joko siten, että suomalaiset alkujaan polveutuivat niistä Israelin 10 sukukunnasta, jotka Esran kirjan mukaan vaelsivat maanpakoon pohjoiseen päin ja sekaantuivat skyyteihin tahi siitä, että skyytit asuen kreikkalaisten lähellä olivat näiltä omistaneet joukon sanoja ja muotoja tahi olivat suorastaan kreikkalaissukuinen kansa.

Göttingenin tutkijat puuttuivat suomalaisten heimojen historiaan käyttäen aivan toisia lähteitä ja toisellaista tutkimustapaa. Heistä olivat islantilaiset sadut historiallisena lähteenä aivan epäluotettavia, niitä ei siis voinut käyttää. Antiikin tiedonantoja skyyteistä olivat useat heistä koettaneet tässä panna historiallisen tietovarastonsa pohjaksi — prof. Gatterer oli senjohdosta kirjoittanut laajan, oppineen tutkimuksen — mutta vihdoin oli Schlözer älynnyt nämät yritykset turhiksi. Hänen käsityksensä mukaan olivat kreikkalaiset kutsuneet Skytiaksi pohjan ja idän seutuja, joita eivät tunteneet ja jonne sijoittivat kaikki heille tuntemattomat, tarunomaiset kansat. Todellisuudessa oli alue määrättömän laaja ja käsitti mitä erilaisimpia ja erisukuisimpia kansoja. Vanhojen kirjoittajain ilmoitusten avulla ei paljonkaan saanut tietää, ei suomalaisten eikä muittenkaan kansain vanhimmasta historiasta. Se oli lopputulos, johon Schlözer ja hänen kanssansa monet muut saksalaiset tutkijat olivat tulleet.

Tulos oli masentava niille, jotka sensuuntaiseen tutkimukseen olivat vuosikausia elämästänsä uhranneet ja olisi ollut aivan lohduton, ellei olisi ollut muuta sijalle panna. Vaan uusimman tutkimuksen edustajat vertasivat kansoja toisiinsa kielen ja rotu-ominaisuuksiensa puolesta, tarkkasivat niiden tapoja ja asuinsijoja ja päättelivät siitä, mistä nuot kansat olivat kotoisin ja mistä tulleet. Tämäkin menettelytapa oli tosin ehtinyt joutua huonoon huutoon Rudbeckin ja hänen kaltaistensa uhkarohkeitten päätelmien tähden ja sitä olikin sentähden käytettävä suurimmalla varovaisuudella.

Vanhan ajan tutkijat olivat olettaneet sanoja sukulaissanoiksi kun niillä vain oli samanlainen sointu; merkitys saatiin kyllä aina soveltumaan. Uudemmat tutkijat vaativat ensiksikin vertailuilta merkitykseen nähden soveltumista ja sitten todistelua, että äänteet tosiaan saattoivat muuttua sellaisiksi, jollaisina ne verratussa sanassa olivat. Jos muissa kielissä tuollainen muutos oli saattanut tapahtua, jos siis puhe-elimet joskus olivat tuon muutoksen suorittaneet, jos sanalla sanoen tuollainen muutos oli mahdollinen, silloin saattoi sitä myöskin otaksua. "Totta on, että kirjaimet muuttuvat", sanoo Schlözer, "kun siirtyvät aikakaudesta toiseen, maasta, kielestä toiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka saattaa ja tulee todistaa induktionin avulla monista muista kielistä otetuilla esimerkeillä." Sanoja verrattaissa tuli vielä varoa useita muita asioita, että sanat merkitsivät joitakin tavallisia alkuperäisiä esineitä ja siis todella olivat ijältänsä vanhoja, että ne eivät mukailleet luonnonääniä, eivät olleet yhdyssanoja j.n.e. Ennen kaikkea tuli tuntea perinpohjin kieliä, joiden sanoja toisiinsa verrattiin.

Mihin tuloksiin tämä menettelytapa johti? Suomen suku oli ammoisista ajoista asunut laajoilla alueilla Uralista aina Itämereen, Mustaan mereen ja Pohjoiseen jäämereen asti, yhtäjaksoisena heimoryhmänä, sanoi Schlözer. Suomen suvun alkukoti oli etsittävä Kaspian meren rantamilta, arveli Fischer, kun taas muut tutkijat etsivät sitä Etelä- ja Länsi-Venäjältä, vieläpä Itä-Saksastakin. Koetettiin edelleen esittää miten suomalaiset kansat olivat hajaantuneet, kun slaavilaiset tunkeutuivat heidän keskeensä ja miten ne vähitellen olivat siirtyneet silloisille asumuksilleen. Siinä oli kappale maailmanhistoriaa, aivan toisenlaista kuin ruotsalaisten suunnittelema, epävarmaa vielä, mutta uusia näköaloja avaavana ja paljon lupaavana, odottaen taitavan suomen- ja sen sukukielten tuntijaa. Mutta Ruotsin-Suomen oppineet olivat jättäneet nämät saksalaisten tutkijain tulokset enimmästä päästä huomioonottamatta, harvoin he mainitsevatkaan suomalaisten sukulaisia kaukana Venäjällä.

Muutamia, vielä heikkoja yrityksiä oli kumminkin tehty göttingeniläisten viittaamaan suuntaan. Jo vuonna 1759 oli suomalainen Lindheim perinpohjaisesti ja taitavasti todistanut, että lappalaiset ja suomalaiset olivat kerrassaan eri kansaa kieleltään ja sukuperältään; islantilaisten mainitsemat "finnar" olivat lappalaisia, ei suomalaisia. Samansuuntaisiin tuloksiin tuli suomenkieltä ja historiaa harrastava kirkkoherra Erik Lencqvist. Hän ei tosin ollenkaan epäile, etteivät suomalaiset olisi skyytein jälkeläisiä, sitähän todistaa muka venäläisten heille antama tschudi-nimikin. Mutta he ovat tulleet Venäjältä varsin myöhäisinä aikoina, vielä Kristuksen syntymän aikaan ovat he asuneet Itämeren itäpuolella ja eläneet maanviljelyksestä.

Näin erotettiin suomalaisten historia vanhimmasta Skandinavian muinaisuudesta; suomalaisilla oli erikoinen muinaisuutensa kaukana Volgan rannoilla. Sitä oli siis tutkittava eriksensä, itsenäisesti. Lencqvist omasta puolestansa oli täydelleen vakuutettu sen suuruudesta ja loistosta, sillä hänen kansansa oli ikivanhaa skyytalaista sukujuurta, vanhempaa kuin itse ylpeät svealaiset ja göötalaiset. Hänen kielensä oli emäkieli, josta viro ja lappi, tscheremissi, mordva, voguuli ja unkari aikain kuluessa olivat lähteneet. Vaikka nämät muut kielet olivat muuttuneet niinkuin useimmat Europan kielet, oli suomalainen pääkieli pysynyt suunnillensa samanlaisena, puhtaana ja sekoittumattomana aina Babelin sekaannuksesta asti. Turhaa siis oli, että Rudbeck etsi sen alkuperää juutalaisista, yhtä turhaa kuin ruotsalaisten yritys asettaa Forniother suomalaisten kantaisäksi heidän oikean esi-isänsä Ukon sijaan. — Tällainen oli innokkaan suomen kielen ja suomalaisuuden ystävän käsitys: on kuin kuulisi itse Jusleniuksen puhuvan ja kumminkin sulaa siinä merkillisesti yhteen vanha oletus ja uudenaikainen tutkimus, keskellä ruotsalaisilta historioitsijoilta perittyjä mielipiteitä viitataan Strahlenbergiin, Büschingiin ja heitä myöhempiin saksalaisiin tutkijoihin.

Ilmeisesti oli Porthan 1770-luvulla samantapaisella kannalla. Vuonna 1766 oli hän olettanut suomalaisten runojen olevan heprealaista alkuperää ja lisännyt arvelunaan, että runo-nimikin oli juutalaista perua. Seuraavina vuosina näkyy hän tutkineen suomea ja jonkun verran sen sukukieliäkin; Turun Sanomain ensimäisiin numeroihin kirjoitti hän selonteon unkarilaisen munkin Johannes Sainovicsin teoksesta Demonstratio idioma Ungarorum et Lapponum idem esse (Todistus että unkarin- ja lapin-kieli on sama kieli). Tästä selonteosta käy selville, että Porthan jo silloin oli tarkka suomenkielen rakennuksen tuntija ja oli vähän unkariinkin perehtynyt. Hän vertailee mielellänsä näitä kieliä heprean kieleen. Kirjoituksensa lopussa hän huomauttaa miten tärkeätä olisi perehtyä suomensukuisiin kieliin ja tehdä vertailuja niiden välillä. "On epäämätöntä", lausuu hän, "että kaikissa kolmessa kielessä täysin taitava henkilö kykenisi tekemään monta hyödyllistä muistutusta niiden keskinäiseksi eduksi; ehkäpä voisi hän hiukan valaista kysymystä kansakuntain sukulaisuudestakin."

Suomalaisten alkuperästä ja asuinpaikoista ei kirjoittaja ota mitään varmaa sanoakseen. Mutta 1770-luvun lopulla hän liittyen göttingeniläisten ja samalla Lencqvistin mielipiteeseen lausuu: "Suomalaiset, permalaiset, lappalaiset y.m. Tämä kansa muodostaa vielä suuren osan valtakunnan asukkaista. Kaikki asianhaarat vahvistavat vanhimman venäläisen historian todistuksen, joka esittää ne valtakunnan pohjoisosan vanhimpina asukkaina, Väinäjoen, ylisen Volgan, Vienajoen y.m. seutuvilla." Samalla ovat suomalaiset Porthanista kuten Lencqvististä skyytein jälkeläisiä ja täydellä itsetunnolla hän P.A. Gaddin kanssa sepittämässään ohjelmarunossa Turun Sanomain alkajaisiksi laulaa: "Kansa skyytein sukua ja pohjan vanhimpia heimoja."

* * * * *

Aina silloin tällöin vertailivat tutkijat suomenkielisiä sivistysesineitten, työkalujen, vaatteitten, rakennuksen osain y.m. tavarain, joiden käyttö osotti jonkinlaista sivistystä, nimiä vieraskielisiin. Ne nimet, jotka olivat muilta lainattuja, osottivat — niin ajateltiin — että niillä merkittyjen esineittenkin käyttö oli vierailta kansoilta otettu lainatavara; mutta kotimaiset nimet tiesivät esineiden ikivanhaa tuntemista ja käyttämistä. Tällä tavalla oli Juslenius mielestään todistanut suomalaisten ikivanhan valtakunnan muinaista mahtavuutta ja sivistystä — tuota omaperäistä sivistystä, jonka kateelliset ruotsalaiset muka olivat hävittäneet.

Kun sitten ranskalaisten kirjailijain kautta kävi yleiseksi se käsitys, että historian ensi sijassa tuli kuvailla sivistyksen kehittymistä, oli tuo elävistä kielistä saatu apukeino erittäin tervetullut sivistyksen varhaisimpia vaiheita tutkittaessa. Ruotsalaiset kirjoittajat sitä silloin tällöin Suomen historiaa tutkiessaan käyttivät; he vertailivat suomea ruotsiin, gootinkieleen tahi venäjään. Professori Gadd tutki tällä tavoin väitöskirjainsa alussa jonkinlaiseksi johdannoksi suomalaisten taloudellista tilaa ja kun hän vuonna 1775 kirjoitti laajanlaisen selonteon maamme elinkeinojen tilasta ja niiden edistämisestä, alkaa hän sen tarkalla kuvauksella suomalaisten sivistyksestä pakanuuden aikana. Kuvauksensa hän on luonut päätellen mitkä sanat olivat alkujansa suomenkielisiä ja mitä sivistysesineitä suomalaiset jo pakanuudenaikana tunsivat.

Porthania huvittivat sivistyssanain vertailut suuresti. Hän sai käsiinsä ruotsalaisen Ihren tuollaisten vertailujen pohjalle laatiman kuvauksen ruotsalaisten muinaisesta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta ja tuli sen johdosta miettineeksi mitkä noista Ihren luettelemista sanoista olivat suomenkielessä alkuperäisinä, mitkä taas ruotsista lainattuja. Hän merkitsi vertailunsa paperiliuskalle ja talletti sen vastaisuuden varalle.

Näin aukeni yhä uusia mahdollisuuksia Suomen historian tuntemiseen; ne tuntuivat varsin runsailta ja paljoa lupaavilta. Kaikki vanhat kirjeet ja asiakirjat, joita Turun lehdissä julkaistiin, saattoivat aavistamaan Suomen sivistyksen vaiheita aina keskiajalta asti ja nyt viekotteli kaukainen pakanallinen sivistyskin puoleksi paljastuen tutkijain uteliaille katseille.