VI.
Yliopiston vanha kaunopuheen professori Henrik Hassel oli puolen vuosisataa kestäneen opettajatoimensa jälkeen vihdoin väsyneenä ja sairaana vetäytynyt lepoon. Vanhoiksi ja kivulloisiksi olivat useat hänen virkaveljistäänkin käyneet, jumaluusopin professorit Ross ja Pryss olivat jo haudan partaalla, elähtänyt ja kykenemätön oli myöskin metafysikan opettaja Nääf. Niinpä avautui akatemian nuorille kyvykkäille dosenteille toiveita päästä professoreiksi, päästä samalla toteuttamaan uusia, mielissä hautuneita aatteita ja oppeja opettajatoimessa ja akatemian hallinnossa. Ensimäisiä heistä oli Porthan, joka jo läheni neljättäkymmentä ikävuottaan ja oli toistakymmentä vuotta yliopiston opettajana ollut. Hän jo kaipasi parempaa rahallista toimeentuloa ja varmempaa virka-asemaakin tehtyänsä tähän asti työtä vähäpätöisestä palkkiosta.
Hiukan Porthan lienee epäröinyt, pyrkisikö kaunopuheen vaiko metafysikan opettajaksi; näytti nimittäin hetkisen siltä, kuin olisi viimemainittu virka nopeampaa palkkaa luvannut. Mutta kaunopuheisuus viehätti paljon enemmän. Porthan suostui v. 1775 aluksi palkatta hoitamaan Hasselin virkaa, kunnes hänet, edeltäjänsä kuoltua, vuonna 1777 nimitettiin vakinaiseksi kaunopuheen opettajaksi.
Vähän toista vuotta oli Porthan ollut uudessa virassaan, kun hän lähti opintomatkalle Saksaan. Jo kauvan oli hän sitä ajatellut. Saksan tieteellinen elämä oli virkeä, sen yliopistot laajalti tunnetuita. Porthan kuten virkaveljensäkin oli vuosikausia mielenkiinnolla seurannut saksalaisia aikakauskirjoja, lukenut niiden vilkkaita riitakirjoituksia ja keskustellut niistä toveripiireissä. Hän oli nähnyt, että saksalainen kirjallisuus vuosi vuodelta kävi tärkeämmäksi, se oli vaikuttanut suuresti hänen omiin töihinsä ja tutkimuksiinsa ja sen tuloksia omistamalla tunsi hän ehtineensä edistyneemmälle kannalle kuin monet muut suomalaiset tiedemiehet. Näin ollen kypsyi hänessä ajatus päästä itse lähtemään saksalaisen tieteen viljelyspaikoille, tutustumaan yliopisto-elämään ja professoreihin, jotta hän vastaisuudessakin sitten voisi ylläpitää kirjeellisesti heidän kanssaan yhteyttä. Tiedustelemalla sikäläisiä kirjakauppa-oloja toivoi Porthan voivansa yliopiston kirjastoakin hyödyttää.
Toukokuussa vuonna 1779 Porthan lähti matkalle. Hän kulki laivalla Lybekkiin, sitten Hampuriin ja edelleen postirattailla epätasaisia, kuoppaisia teitä Göttingeniin. Niin oli hän Saksan virkeimmässä yliopisto-kaupungissa, yhdessä uudenaikaisen tieteen pesäpaikoista. Yliopistolliset luennot jatkuivat siellä pitkin päivää, seitsemästä aamulla kahdeksaan illalla; kun kello löi tornissa, täyttyivät kadut luennoille kiiruhtavista tahi sieltä palaavista ylioppilaista. Porthankin kulki luentoja kuulemassa, tutustui opettajiin ja käytti ahkerasti akatemian suurta kirjastoa.
Professorit olivat maineeltaan hänelle jo entuudestaan tuttuja; nyt hän oppi tuntemaan ne henkilöinä. Michaëlis oli samalla jumaluusoppinut ja itämaisten kielten tutkija; tarkoin perehtyneenä Pyhän maan luontoon ja kansaan saattoi hän luontevasti selitellä raamattua uudelta kannalta, kirjana, jossa kansan elämä itämaisine tapoineen kuvastui. Heprean sukulaiskielten tutkijana osasi hän antaa pyhän kirjan sanoille uuden merkityksen, useinpa uuden, oikeamman kieliasunkin. Niin näytti raamattu Michaëliksen käsissä ihmeen selvältä ja jokapäiväiseltä, mutta samalla niin järkiperäiseltä kuin olisi siitä kaikki pyhyyden lämmin loiste haihtunut. Michaëliksen rinnalla työskenteli hänen entinen oppilaansa Schlözer, joka selitteli historian asiakirjoja meikein kuin Michaëlis raamattua. Yhtä tarkoin otti hän selkoa näiden todellisesta sisällöstä ja sanamuodosta, poistaen säälittä entiset olettelut ja väärinkäsitykset ja yhtä elävinä ja jokapäiväisinä, melkein nykyaikaisina esiintyivät hänelle historian henkilöt. Laajalti matkustellut hän oli, erittäinkin olivat Ruotsi ja Venäjä, näiden maiden kieli ja muinaisuus hänelle tunnettuja ja Suomen heimon esihistoriaakin oli hän, kuten edellä meille selvisi, taitavasti selitellyt. Siinä mahtoi olla aihetta ajatusten vaihtoon ja uusien aiheitten heräämistä.
Entäs sitten Heyne, göttingeniläinen kaunopuheen ja runouden professori! Luennoillaan ja seminaariharjoituksillaan tutustutti hän oppilaitansa antiikin kansain vanhimpaan sivistykseen, teki vertauksia oman aikansa villikansoihin, joiden alkuperäiset tavat tuntuivat muistuttavan latinalaisten kirjailijain kuvauksia. Näin hän rakenteli antiikin sivistyshistoriaa ja mietiskeli siinä samalla toistakin yleisempää ainetta: millainen inhimillinen sivistys oli alkuasteillaan ollut ja miten levinnyt. Ja sitten hän selitteli, kuinka antiikin teokset näissä sivistysoloissa olivat kirjoitetut, mitä kirjoittajat teoksissaan oikeastaan ilmoittivat ja kuinka he olivat ne kokoonpanneet. Heynen seminareissa istui tulevan Saksan henkisiä kykyjä, siellä oli v. Humboldt ja Voss, joka kerran oli kääntävä Homeeroksen saksaksi, siellä sai alkeistietonsa Wolff, joka ensinnä otaksui, että Homeeroksen eepos oli kokonaisen laulajaryhmän laatima eikä sokean runoilijan erikoistuote.
Eipä ihmettä, että Porthan tässä seurapiirissä viihtyi lähemmäs parin kuukauden ajan. Hän katseli kaikkia yliopistollisia laitoksia, kävi tähtitornissa ja kasvitieteellisessä puutarhassa, oli tiedeseuran kokouksissa ja akateemisissa väittelytilaisuuksissa. Vaikkakin sekä professorien opettajatoimessa että ylioppilas-elämässä hänen mielestänsä oli yksityisiä varjopuolia, ei Porthan siltä voinut olla viehättymättä henkisen elämän uhkeudesta ja yltäkylläisyydestä.
Elokuu lienee jo melkein ollut puolivälissä, kun matkailijamme jätti Göttingenin alkaaksensa kiertomatkaa Keski-Saksan kaupunkeihin. Matka kulki muun muassa Erfurtiin, Leipzigiin, Dresdeniin, Jenaan, Wittenbergiin ja Halleen. Kaikkialla nähtävää ja opittavaa, vähän väliä oppineita tuttavuuksia. Leipzig ja Halle olivat Göttingenin rinnalla Saksan etevimmät yliopistot. Hallessa oli yliopiston yhteydessä hyvä pappisseminaari, jossa valmistettiin kirkon miehiä, mutta joitakuita vuosia sitten myöskin koulunopettajia heidän tulevia toimialojaan varten. Erikoinen koulunopettajan sivistys ja kasvatusopillinen kouluutus oli näet uusin uutuus Saksan yliopistoissa, jota sieti mukailla ja siirtää muuallekin.
Paluumatka kävi Tukholman kautta ja sieltä ehti Porthan kotimaahansa juuri joulun edellä 1779. Mukanaan toi hän joukon uusinta tieteellistä kirjallisuutta, tuoreita kokemuksia ja vaikutuksia sekä paljon muistoja Saksan suurista yliopistoista, niiden virkeästä elämästä ja niiden mainioista opettajista. Ja kotona tapasi hän olot entisellänsä. Täällä odottivat kaikki vanhat harrastukset, keskenjääneet väitöskirjat kirjastonhistoriasta ja suomalaisesta runoudesta, Aurora-seuran lehti, joka sillävälin oli kuollut, mutta ei saanut kuolleeksi jäädä, ja ennen kaikkea yliopistollinen opettajatoimi, joka enimmän työn itsellensä vaati ja jonka ympärille kaikki muu työ oli ryhmitettävä.
Luennot alkoivat taas entiseen tapaansa kello kahdelta iltapäivällä akatemian pienemmässä oppisalissa. Sali oli matala ja kostea, sillä vastapäätä olevan tuomiokirkon korkea seinä esti täyttä päivänvaloa sisääntunkemasta ja kirkkomaalta tihkui vettä seinän lävitse sisään. Talvella siellä oli sietämätöntä, sillä huonetta ei saattanut lämmittää. "Professori, jonka vain yhden tunnin tarvitsee olla akatemiassa", lausuu Porthan, "ja ainakin voi varustautua kovaa kylmyyttä vastaan, ei siitä niin pahasti kärsi. Mutta köyhät nuorukaiset, jotka usein ovat talvivaatteilla huonosti varustetut, ovat pakotetut monta tuntia perätysten (jos yhtäjaksoisesti tahtovat seurata heille esitettyjä tieteitä) kärsimään pakkasta." Ja tähän Porthan vielä valitellen lisää: "Jokainen käsittää helposti, millaisella halulla ja tarkkuudella nuoriso, kun kylmyys sitä ahdistaa, esitystä kuuntelee. Usein on mahdotonta merkitä muistiin mitä kuulee. Hiljaisuus, jonka kuunneltaessa pitäisi vallita, häiriintyy usein liikkeistä ja melusta, jonka kokeet kylmän estämiseksi aiheuttavat."
Mutta Porthanista tuntui siltä, ettei talven kylmyys yksinänsä haitannut akateemisia opinnolta. Nautinnon ja elämänilon henki, joka alustapitäen oli ollut hänelle vastenmielinen, mutta jonka ilmauksiin hän Aurora-seurassa näytti suostuneen, alkoi entistä enemmän villitä akateemista nuorisoa. "Nuorisomme alkaa luulla voivansa käyttää toisella tavalla varojaan paremmin, kuin viipymällä kauvan akatemiassa ja hankkimalla maisterin arvon", valittelee Porthan 1781. "Silminnähtävästi vähenee myöskin työteliäisyys ja ylellinen elintapa tulee tavalliseksi tehden heidän oleskelunsa akatemiassa yhä kalliimmaksi." Vielä harmillisempaa oli, että opettajissakin oli velttoja ja välinpitämättömiä henkilöitä, jotka juuri ja juuri virkansa hoitivat, mutta muuten kuluttivat päivänsä huveissaan ja mieliteoissaan. Esimerkiksi Kreander, taloustieteen professori, kuuluisan Kalmin jälkeläinen! "Hänen luonteensa näkyy yhä selvemmin", sanoo Porthan; "sittenkuin hän on saanut käsiinsä rahat Kalmin matkakertomuksen lopettamista varten, ei hän enää sitä ajattelekkaan. On kumminkin vahinko, että käsikirjoitus hänen kynsiinsä joutui. Kalmin tapaan luennoi hän kokonaisia lukukausia pellonviljelyksen, niitynhoidon y.m. hyödystä; ja siirtyy aineesta toiseen ilman järkeä ja järjestystä. On myöskin käynyt niin laiskaksi, ettei viitsi kunnolleen luentojaan valmistaa eikä niitä yhtäjaksoisesti pitää; vaan lähettää vähän päästä kuulijoilleen peruutusilmoituksen." Kreanderin tapaisia oli muitakin: adjunkti Alanus, joka tottuneena kuluttamaan aamupäivänsä piipun ja kahvikupin ääressä sekä kävelemään päivät päästään alushoususillaan pitkin lattiaa, valitteli surkeasti töittensä paljoutta; Bonsdorff, joka matkusteli maaseuduilla taloja ja riihiä rakennuttamassa ja kaupungissa pani toimeen iltamia ja tanssiaisia tanssien niissä kuin koulupoika; dosentti Ingman, joka konsistorien kertomuksen mukaan "olisi, jos virkaansa jäisi, häpeä akatemialle ja pahennus opiskelevalle nuorisolle, joka on nähnyt hänen makaavan katuojissa, tietää, että hän on juonut järjen päästänsä, sekä tietää yhtä vähän kuin konsistoriokaan missä hän asuu". Luetteloa voisi jatkaa, mutta riittäähän tämäkin osottamaan, että Tukholmasta tuleva nautinnonhalu yhtyneenä 1750- ja 1760-lukujen velttoon henkeen ei akatemialle hyviä seurauksia tuottanut. Ja pahennusta ajan pitkään jatkui, tuntuipa siltä kuin se olisi enentynyt. Opintojen sovittaminen käytännölliseen elämään oli kyllä suureksi hyödyksi, mutta joskus oli vaara lähellä, että käytännölliset harrastukset opin kokonansa syrjäyttivät. "Edellisiin aikoihin verraten pyrkii vahingollinen henki tunkeutumaan dosentteihimme," sanoo Porthan, "heidän pitäessään akateemisia toimia sivutyönä ja halutessaan sekaantua muihin asioihin sekä mieluummin niiden kautta kuin opettamalla hankkia elatuksensa; mistä on seurauksena, etteivät he vastedeskään, kun tulevat vakinaisiin virkoihin, antaudu lukutyöhön, vaan mieluummin kuluttavat aikansa muissa toimissa; ei taloudellinenkaan into, joka on vallannut osan yliopistomiehistämme, ole juuri minun mieleni mukainen."
Varakansleri Jaakko Haartman, joka vuonna 1776 virkaan tultuaan oli päättänyt poistaa juurinensa kaikki siihen astiset huolimattomuudet ja velttoudet virantoimituksessa, antoi vain aihetta yhtämittaisiin riitoihin ja rettelöihin, siten professorien opetustointa haitaten. Pikkumaisella tavallaan kaikkiin akatemian asioihin sekaantumalla oli hän näet niin katkeroittanut vapauteen tottuneet professorit, että he konsistoriossa säännöllisesti häntä vastustivat ja venyttivät istuntoja ylenmäärin. "Akateeminen konsistorio on tähän aikaan ollut usein koolla", kertoo Porthan vuonna 1780. "Kun varakanslerillamme aina on keskustelun aiheita, emme milloinkaan voi erota ennen yhtä: aineet ovat tämäntapaisia: onko väärin, että rehtori omin luvin määräsi Schalbergin virkaanastujaispäivän asiaa konsistoriossa puheeksi saattamatta. — — Ovatko stipendiatein väittelyt (joissa nimienhuudon tulee tapahtua) pidettävät stipendiatiluettelon tarkistamisen jälkeen vaiko sitä ennen. — — Näistä tärkeistä kysymyksistä on pidetty monen arkin pituisia pöytäkirjoja, erittäinkin viimemainitusta, joka on antanut meille työtä moneksi kuukaudeksi."
Niinkuin asiat hänestä tarkoituksenmukaisilta näyttivät niin Porthan niitä käsitteli, jos kohta tuntuu joskus siltä, että muodollinen oikeus ei ole hänen puolellansa. Kun varakansleri helmikuulla 1783 vaati ihan yksityiskohtiin asti seikkaperäisiä tietoja yliopiston opettajain luennoista kanslerille annettavaksi, ei Porthan voinut olla pahaa mieltään tämän johdosta purkamatta. Siihen hänellä oli sitä enemmän syytä, kun luettelot ennen olivat jätetyt aivan lyhyet ja varakansleri niiden huolettomasta laadinnasta erikoisesti moitti Porthania ja muutamaa muuta nuorempaa professoria. "Mitähän Kansleri siitä mahtaa hyötyä", selitteli Porthan vanhalle suosijalleen Mennanderille, "että hän näkee kuinka monta Horatiuksen säettä kunakin päivänä olen selittänyt (jos nimittäin voisikin luulla hänellä olevan aikaa ja halua käymään läpi meidän luentoluettelojamme)? Ja jos minun vielä tulee määritellä säkeitten sisältö, on minun kopioitava luentoni täydellisesti. Sellaisella tarkastelulla, kun asianomaiset itse eivät ole läsnä, ei voiteta mitään, mutta aina vain tulee häirityksi ja lopulta pakostakin kyllästyy. Kukapa minua estää, ellen omantuntoni tähden tahdo kunnolleen hoitaa tointani, kerskaamasta sellaisesta, mitä en ikänä ole luennoinut? Ei tällaisestakaan puutu esimerkkejä."
Varakansleri tahtoi opettajain opetusaikaakin pitentää. Lukukaudet olivat alkaneet lokakuun ja helmikuun alulla, koskapa ylioppilaat eivät sitä ennen lomiltaan palanneet; konsistorion kokouspäivinä, väittäjäisinä ja saarnainvalmistuspäivinä pyhiä vastaan oli luennoista ollut vapautusta; pääsiäis- ja helluntailupa kestivät suunnillensa kaksi viikkoa; syyslukukausi loppui kun tuli rekikeli ja ylioppilaat lähtivät ajamaan kotiseuduilleen, kevätlukukausi taas toukokuun loppupuolella. Nyt vaati varakansleri lupia vähemmiksi ja lukukausia pitemmiksi, vaikkei hänellä siihen edes selvää lainmääräystä ollut. Porthan Mennanderille taaskin valitteli piispan menettelyä, kuvasi omaa työlästä opetustointaan ja lausui lopuksi: "Monet virkaveljistäni eivät suinkaan myöskään ole toimettomina. Ja kumminkin meitä kaikkia leväperäisyydestä moititaan. Parasta lienee, että me tästä lähtein olemme sellaisia, miksi meitä sanotaan ja samalla totumme aasin kärsivällisyyteen tahi tulemme välinpitämättömiksi siitä mitä meistä sanotaan."
Kohtuuttomilla vaatimuksillaan varakansleri Porthanin mielestä vain opetustointa haittasi; pahempaa hän sai aikaan tekemällä palkkavuorot filosofisessa tiedekunnassa vallan sekaviksi. Kun päällepäätteeksi muutamat professorit olivat eronneet pidättäen itsellensä täydet palkkaedut, niin oli professoreiksi pyrkijöillä hyvin huonoja toiveita päästä säännöllisille palkoille. Alkoi olla puute dosenteista ja apulaisista sekä yleensä kelvollisista nuorista tiedemiehistä.