VII.
Tällaiset olivat akatemian olot, kun Porthanin hedelmällisimmät opetus- ja tutkimusvuodet alkoivat. Akateemista toimintaansa kuvailee Porthan vuonna 1783 tähän tapaan: "Minä luennoin julkisia luentotuntejani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia luentojani 2 tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilasten kirjoituksia samoina päivinä kello 7:stä aamulla kello kahteentoista. Enempää en luulisi saksalaisenkaan professorin ehtivän. Tarvitsemme sitten aikaa luennoille valmistautuaksemme ja itse lukeaksemme (ettemme 10 vuoden kuluttua olisi oppeinemme kokonaan poissa muodista) sekä puuhataksemme muissa kirjallisissa töissä." Tutkintoja, tiedekunnan kirjoituksia, väitöskirjain tarkastamisia Porthan ei tässä ensinkään mainitse eikä riitaisia konsistorion kokouksiakaan kaikkine hallintoon kuuluvine toimineen. Kun lukukausi läheni loppuaan, kasaantui työtä tavallista enemmän; silloin piti kirjoittaa lupakirjeitä poislähteville ylioppilaille ja monet kirjeet maaseudulle lähtijäin mukana. (Oli näet varsin tavallista tähän aikaan toimittaa kirjeet tuttujen ja ohikulkevien matkustajain kautta.) Ylioppilastulvaa kesti näinä aikoina kokonaisia päiviä. Ja arvaa sen, millainen oli puuha ennen maisterinvihkijäisiä, kun ylioppilailla oli kiire saada väitöskirjansa valmistetuiksi, painetuiksi ja tarkastetuiksi joutuakseen vihkijäisistä osallisiksi.
Joudumme nyt näkemään mitä Porthan työkiireissään todella aikaansai. Mitä oli Porthanilla oppilailleen tarjottavana luennoissaan ja väitöskirjoissaan? Ja millä tavalla hän oppinsa esitti? Haihtumattoman vaikutuksen Porthan kuulijoihinsa jätti, siinä kun hän istui oppisijallaan henkevät silmät kuulijakuntaa halliten, ääni miellyttävästi mukautuen sanotun sisältöön, sanat sujuvasti huulilta tulvien ja tanakka ruumis kuten aina kumarassa. Oppisalin penkeillä istui ylioppilaita aina 60-70:een asti uutterasti opettajan sanoja muistiin kirjoitellen. Heitä Porthan siinä luennoidessaan ajatteli, heidän hyödykseen hän oli kauttaaltansa luennot valmistanut. Oppilaitten kasvoista hän luki sanojensa vaikutusta ja jo kotosalla niitä miettiessään sattui hänelle mieleen miete, miten tuo tahi tuokin oppilas hänen esitystään käsittäisi.
Julkisia luentojaan hän piti viikossa neljästi: joka toinen päivä hän esitti kaunopuhetta, joka toinen runoutta. Ne pidettiin yliopistolla pienemmässä oppisalissa. Mutta yksityisesti hän kotonaan luennoi kaikenlaisista aineista, jotka hänestä tärkeiltä tuntuivat ja tutkintolukujen tähden olivat oppilaille välttämättömiä selittää. Käytöllistä filosofiaa hän usein esitti, logikaa, sielutiedettä ja yhteiskuntaoppia niinikään, toisinaan luontaista jumaluusoppia, kasvatustaitoa tahi klassillista muinaistiedettä. Aina hän esitti jonkun oppikirjan johdolla, seurasi sitä kohta kohdalta ja pykälä pykälältä; ja ellei oppikirjaa ollut saatavissa, saneli tahi kirjoitutti opettaja itse oppikirjan luonnoksen.
Kirjaa koetti opettaja tehdä samalla tajuttavaksi ja huvittavaksi. Hän käytti tutunomaisia, jokapäiväisiä sanoja, otti huvittavia esimerkkejä ja vertauksia sekä kertoi tuon tuostakin miellyttäviä juttuja ja kaskuja. Joskus hän pisti pilapuheenkin esityksensä lomaan. Oppikirjaa Porthan korjaili ja arvosteli. Missä oli joutavia jaotteluja, siinä ne poistettiin, missä oli puututtu turhiin muodollisuuksiin tahi aikoja sitten vanhentuneisiin kysymyksiin, siinä ne kohdat kirjasta sivuutettiin. Kun Brunnmarkin moraalioppi alkaa kertoa synnynnäisestä opista, joka muka kaikissa ihmisissä on olemassa, huomauttaa Porthan lyhyesti, että "kaikki nämät pykälät ovat pelkkää kinastelua, joka jo kauvan sitten on tullut hylätyksi". Kumminkin opettaja sitten heti alkoi kertoa, miten tuollainen outo käsitys synnynnäisestä opista oli alkunsa saanut ja ketkä sitä olivat esittäneet. Ja kun oppikirjassa tulee puhe Jumalan kymmenestä käskystä, selittää luennoitsija, että "tähän auktori sekottaa teologiaan eikä moraaliin kuuluvaa. Pitää siitä kumminkin vähän puhua." Seuraa sitten pitkä esitys siitä mitä kymmenet käskyt oikeastaan ovat.
Esimerkkejä riitti joka asiaan. Ne liittyivät mainiosti oppikirjan kuiviin määrittelyihin ja antoivat niille aivan uuden eloisan luonteen. Milloin ne johtuivat opettajan suuresta lukeneisuudesta, milloin hänen tavallisista kokemuksistaan. Kun logikan oppikirja jakaa ennakkoluulot eri luokkiin, luetellen yleisön, kasvatuksen, seurustelun, jonkun asian erikoisen uutuuden tahi vanhuuden aiheuttamat ennakkoluulot, niin höystää Porthan kutakin lajia esimerkeillään. Seurustelun ennakkoluuloista hän sanoo: "Esimerkiksi sopii ylioppilas, joka mukautuu seuraelämän sääntöjen mukaan", ja uutuuden ennakkoluuloista hän lisää: "Muodit ovat kerrassaan konstikkaita ilmiöitä, esimerkiksi mitä naisten hattuihin tulee." Yleisen mielipiteen ennakkoluulot olivat luennoitsijasta kaikkein haitallisimmat ja johtuivat usein aivan satunnaisista tahi vähäpätöisistä syistä. "On sananparsi: yleisö sanoo niin, ja silloin on vain viisi tahi kuusi, jotka todella siten ajattelevat. Kun taas jollakin on väite, josta ei ole varma, arvelee hän heti olevansa oikeassa, kun vain saa useampia puolelleen." — Logikan luennoilla Porthan niin ikään joutuu selittelemään ihmeellisten asiain uskottavuutta. "Jos kertomus itsessään on mahdoton tahi on ristiriidassa ennen tunnettujen tosiseikkain kanssa, ei sitä pidä uskoa", sanoo hän, "esimerkkinä ovat pyhimystarut. Mutta kaikkea ei ole katsottava mahdottomaksi, mikä tuntuu mahdottomalta, esim. ihmeitä. Siamin kuningas ei uskonut, että vesi saattoi jäätyä jääksi. Meidän tulee siis kyetä arvostelemaan mikä on mahdollista ja mikä ei. Mikäli se riippuu ulkonaisista aistimuksista, on mikä akka tahansa yhtä luotettava kuin filosofi, esimerkiksi todistamaan tappelusta." Kun oppikirja tätä sääntöä rajoittaa latinalaisella lauseella: "On kumminkin suurempi luottamus sille annettava, joka omalta alaltansa kertoo, sillä ammattimiestä on ammatissaan uskottava", niin Porthan lisää: "On esimerkiksi mieluummin uskottava tähtientutkijaa, joka kertoo tähtien kulusta, kuin sitä, mitä kauppamies siitä sanoo."
Usein olivat esimerkit tarkkoja havaintoja ja huomioita jokapäiväisestä elämästä. Aikalaistensa tavoin oli Porthankin tottunut tarkkaamaan muita ja itseänsä sekä etsimään selitystä kaikenlaisiin omituisuuksiin, joita ihmisten keskenäisessä kanssakäynnissä ilmeni. Tähän itsenäiseen ajattelemiseen, omintakeiseen ja kriitilliseen ympäristönsä ymmärtämiseen halusi Porthan oppilaitansakin herättää; omat huomionsa hän antoi heille ikäänkuin malliksi ja lähtökohdaksi. Se oli oleva itsenäisen ajattelun alkuna. Logikan oppikirjan ylimalkaisella ja vaikeatajuisella tavallaan esittäessä huomioiden tekemistä kiiruhtaa Porthan siihen lisäämään omat huomionsa ja neuvonsa. "Ihmisten tarkkaamisessa on meneteltävä tavattoman varovasti", — niin hän neuvoo, — "(se on muuten erittäin tärkeä ystäväin, virkamiesten y.m. valinnassa) koska he tahallaan salaavat itseänsä. He tekivät sitä vähemmän ennen, kun tavat olivat sivistymättömät; kumminkin ovat villikansatkin hyvin usein viekkaita ja peitteleviä. Ennen muita ovat semmoisia naiset ja hovimiehet sekä papit, vähemmin sotilaat. Ne näet, jotka voivat käyttää väkivaltaa, eivät turvaudu niin paljon petokseen. — — — Kuta vapaammat tavat henkilöllä on, sitä avomielisempi on hänen luonteensa; kuta enemmän taas huolehditaan hänen hyvän maineensa tarkkaamisesta, sitä viekkaammaksi teeskentelijäksi hän tulee. Kasvatus vaikuttaa paljon, mutta poikkeuksia on joka taholla."
Mitään vaikeatajuista tahi monimutkaista asiain käsittelyä Porthan ei kärsinyt. Missä oppikirja sellaiseen eksyi, siinä vetosi luennoitsija tavalliseen terveeseen järkeen. "On sellaisia", sanoo hän kerrankin moraalin luennoilla, "jotka väittävät, että kappaleet vajoaisivat joka hetki takaisin alkuperäiseen tyhjyyteensä, ellei Jumala erityisellä toimella ylläpitäisi niitä. Mutta tällainen ajatus tuntuu aiheettomalta. Millä voi näyttää, että kappaleilla on tuollainen taipumus häviämään mitättömyyteensä? Kokemus osottaa päinvastoin, että kun minä kerran olen antanut esineelle sen olennan, pysyy se siinä edelleen niinkauvankuin en suvaitse toisin siitä määrätä tahi sitä hävittää. — — — — — Kun minä panen tuolin lattialle, pysyy se siinä, kunnes minä otan sen pois. Kuka vaatii minun erikoista toimintaani, jotta tuoli olisi paikallaan."
Näin esitettynä tuntui ikävä oppi äkkiä varsin läheiseltä ja huvittavalta, ja kuivat oppikirjat saivat uuden sisällön. Kaikki ne seikat, joista uusimmassa kirjallisuudessa oli puhe, joista kerrottiin sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa, joista keskusteltiin ja väiteltiin, kaikki nämät asiat oppilaille selvenivät. Avara maailma heille tässä avautui. He saivat tarkan selon siitä, miten ranskalaiset valistuskirjailijat uskalsivat väittää kaiken inhimillisen toiminnan olevan itsekkäisyyttä, miten kuuluisa Voltaire oli kieltänyt jumalallisen ilmestyksen ja miten Diderot, Helvetius, Holbach ja kaikki nuo muut materialistit sekä naturalistit ihan uskalsivat epäillä sielun kuolemattomuutta ja itse jumalan olemassa oloa. Järkisyillä luennoitsija nämät väitteet sitten kumosi ja viittasi kultaiseen keskitiehen, jota tässä hurjan kielteisyyden ja liian vanhoillisuuden välillä oli paras kulkea. Miten Porthan osasi perehdyttää kuulijansa aikansa harrastuksiin ja rientoihin, voisi lukemattomilla pikkupiirteillä osottaa. Riittäköön tässä yksi ainoa. Luennoitsija todistaa oppikirjansa mukaisesti, että itsemurha oli väärä ja syvästi paheksuttava teko. Oli kumminkin ollut niitäkin, jotka sitä puolustivat, muinaisajan stoalaisista alkaen. "Montesquieu persialaiskirjeissään tekee niin, mutta myöhemmin hän katui ja muutti mielipidettään. Rousseau taas piloillaan esitti sitä, mutta todisti sitten itse asian olevan päinvastoin. Eräällä saksalaisella Göthellä on myöskin tämä ajatus ja monella, jotka surmasivat itsensä, tavattiin hänen kirjansa pöydältä."
Juuri katsaukset kysymysten vaiheisiin olivat Porthanin esitystaidon vahvimpia puolia. Samalla tavalla osasi hän ottaa historialliselta kannalta muitakin asioita, jotka puheeksi tulivat, ja näin niitä esittämällä levitti hän oppilaissaan historiallista ajatustapaa. Ennen olivat he tottuneet käsittelemään niitä muodollisesti tahi sitten käytöllisen hyödyn, oikeuden tahi moraalin kannalta. Siihen olivat oppikirjat ja väittelyt olleet omiansa heitä totuttamaan. Historiallinen ajatustapa oli aivan uusi sekä antoi monipuolisen ja laajan käsityksen asioista.
Säännöllisesti alkoi Porthan esityksensä jostakin tieteestä sen historiikilla. Vielä huvittavampia olivat juuri mainitsemamme historialliset katsaukset erikoiskysymysten yhteydessä. Kun opettajamme esitti ne verrattoman hauskalla ja kevyellä tavallaan, muodostui niistä kohtia, jotka varmaan viehättivät ja kiinnittivät oppilaita. Hän alkaa esimerkiksi kielentutkimuksen historian kertomalla kreikkalaisten osuudesta siinä. "Ne olivat yhtä tulisia ja vilkkaita, kuin meidän aikamme ranskalaiset, sekä ihastuneet siihen, mikä oli heidän omaansa ja he kutsuivat muita barbaareiksi, joka täydelleen vastaa sanaa 'hirviö' s.o. sellaisia, joiden kieli on niin kauheata, ettei sitä saattanut kuulla saamatta korviaan kipeiksi. Vieläpä kreikkalaiset kirjailijatkin jakoivat ihmiset kahteen osaan: kreikkalaisiin ja barbaareihin, niin että kun he sanovat, että kaikki ihmiset tietävät sen, kuuluu se heidän kirjoituksissaan: kreikkalaiset ja barbaarit tietävät sen. Kun roomalaiset olivat heidät kukistaneet, olivat he kolmantena kansana. Ulkomaalaisia sanoja vääntelivät kreikkalaiset hirveästi niinkuin ranskalaisetkin. Nämät välittävät niin vähän ulkomaalaisista, että kaksi upseeria löi vetoa, oliko Pietari Tanskan vai Venäjän pääkaupunki. Kreikkalaiset eivät siis ole rikastuttaneet kielitiedettä tekemällä vertailuja, mutta teräväpäisiä kun olivat, ovat he mietiskelleet kieltä yleensä ja heillä on muutamia nerokkaita tuumia siitä."
Vaikka Porthanin esitys näin kulki laajana ja täyteläisenä, kosketellen kaikkia tärkeitä kysymyksiä, ottaen esimerkkejä sieltä täältä, poiketen katsauksiin ja viehättäviin kaskuihin, ei se siltä liialliseen laveasanaisuuteen eksynyt. Kuta laajemmaksi lukeneisuus tuli ja kuta enemmän mieskohtaista kokemusta opettajalle karttui, sitä enemmän hän koetti näiden tuloksia luentoihinsa liittää. Mutta aina hän sentään osasi pysyä pääasioissa ja aina valaisivat esimerkit sekä jutut juuri selitettävää asiaa sattuvalla tavalla.
Luennot vastasivat muodoltaan uudenaikuisen kasvatusopin pyrintöjä opettaa havainnollisesti ja esimerkeillä, tehdä aine huvittavaksi ja käytännöllisestikin hyödyttäväksi. Näin opettivat saksalaiset opettajat ja näin luennoivat saksalaiset professorit. Mutta meillä oli tällainen luennoiminen harvinaista; siksi se monelle piirtyi unohtumattomasti mieleen. Ja ne, jotka jonkun vuoden olivat tällaista opetusta nauttineet, tunsivat itsensä täysin kykeneviksi erikoisopintonsa päättämään ja ryhtymään virkatoimiin isänmaassa ja valtakunnassa.
Mutta ylioppilaat, jotka halusivat akateemista oppiarvoa maisterinnimineen ja muine etuisuuksineen, olivat vielä velvolliset julkaisemaan kaksi latinankielistä väitöskirjaa ja niitä julkisesti vastaväitteitä vastaan latinaksi puolustamaan. Siihen olivat he jo useamman vuoden valmistautuneet. Olivat kuunnelleet luentoja, kirjoitelleet latinalaisia aineita ja harjaantuneet osakuntain kokouksissa väittelemään. Vaan ei ollut väitteleminen eikä väitöskirjan kirjoittaminen sittenkään helppoa, semminkin kun latinanopiskelu oli joutumassa vain sivutyöksi ja latinantaito kävi harvinaiseksi. Kiusaantunein mielin ajatteli ylioppilas väittelyä, jonka menon hän jo entuudeltaan toveriensa väittelyistä tunsi. Hän arvattavasti samaten kuin moni muu sammallellen toistelisi vastaväittäjän hyvin valmistettuja latinankielisiä hyökkäyksiä koettaen niihin siinä silmänräpäyksessä vastineen tapaista keksiä, hätäyksissään törkeästi loukkaisi kieliopin tärkeimpiä sääntöjä tahi juhlallisesti vaijeten vilkuisi professoriinsa, joka kunniansa tähden olisi pakotettu tulemaan oppilaalleen avuksi. Oppisali olisi puolillaan ylioppilaita, jotka hänelle nauraisivat, ehkäpä joku nenäkäs vielä nousisi kahden lakimääräisen vastaväittäjän jatkoksi ylimääräisenä häntä kiusaamaan. Ja professorienkin tähden, jotka siellä täällä kuulijain joukossa istuisivat, saisi hän hävetä, kunnes juhlallisuus vihdoinkin loppuisi muutamilla ulkoa opituilla latinalaisilla korupuheilla, joilla puolustaja, vastaväittäjä ja professori laittelisivat mikä toisen suurta oppia ja kaunopuheisuutta, mikä toisen kiitettävää malttia ja hienotunteisuutta.
Ei ollut kovin kummeksuttavaa, että monikin ylioppilas vihasi väittelyä kaiken vanhanaikuisen hedelmättömän liikaoppisuuden ilmauksena, ja että moni professori toivoi ylioppilaitten aikaa käytettäväksi parempiin. Mutta Porthan oli toista mieltä. Hänestä "harjaantui nuoriso latinankielen käyttämisessä, vieläpä oppi yleensä rohkeasti ja vaivatta esittämään sanottavansa, katsomaan asiaa useammalta taholta, nopeasti erottamaan, mikä enemmän tai vähemmän kuului pääkysymykseen ja helposti selvittämään esitettyjä ja esiintyviä vaikeuksia". Mutta jotta väittelyistä tällaista hyötyä olisi, piti niitä oikealla tavalla valmistaa. Porthanin oppilaat väittelivätkin hyvin aineeseensa perehtyneinä ja heidän akateemiset julkaisunsa olivat, mikäli mahdollista, heidän ja heidän opettajansa yhteistyön tulos.
Porthan kirjoitti kumminkin itse sellaiset julkaisut, jotka kävivät oppilaan ensimäisestä väitöskirjasta. Hän antoi näet ylioppilaitten harjoitusväitöskirjoina painattaa ja pienissä osissa julkaista hänen omia laajoja tutkimuksiaan. Tällä tavalla olivat Porthanin kirjastonhistoria, hänen tutkimuksensa suomalaisesta runoudesta ja hänen julkaisemansa piispa Juustenin päiväkirja ilmestyneet. Näin kesti teosten julkaiseminen kauvan ja painatus tapahtui yhtämittaisilla keskeytyksillä, mutta tutkimus meni akateemisten töitten lomassa ja teokset saatiin painetuiksi nuorten väitöskirjan puolustajain varoilla. Siksipä oli tämä julkaisutapa akatemian opettajain kesken tullut tavalliseksi.
Ylioppilaitten ei tarvinnut tällaisia suurten tutkimusten kappaleita puolustaa, vaan heitä varten painettiin väitöskirjan eteen muutamia oppilauselmia ja näistä he saivat vastata. Oppilauselmat olivat monenlaatuisia. Niissä esitettiin joku juuri luennoilla kuultu, vastakeksitty totuus, tärkeä tieteen peruslauselma tahi käytännöllinen elämänviisaus. Niistä väitellessä tottuivat nuorukaiset keskustelemaan kysymyksistä, jotka olivat tulleet paljon pohdituiksi ajan muotikysymyksiksi, tahi ikuisista totuuksista, joihin jokainen sivistynyt aina tunsi tarvetta suhtautua. Tämäntapaisia lauselmat olivat:
"On kaikissa kansoissa uutteran kielen viljelemisen ja tarkan ajatustoiminnan menestymisen välillä läheisempi suhde kuin yleensä luullaan."
"Se, joka haluaa sielutiedettä oikein ja menestyksellä esittää, tuntekoon myöskin anatomiaa ja fysiologiaa."
"Väärin on luulla runouden ainoastaan huvitusta varten olevan olemassa."
Toinen, niin sanottu graduaaliväitöskirja oli useimmissa tapauksissa Porthanin ja jonkun ylioppilaan yhdessä laatima. Porthan määräsi oppilaalleen aineen alalta, joka tälle oli luennoilta tuttu, ja mielellään senlisäksi sellaisen, josta oppilas erikoisesti oli huvitettu. Ylioppilas Snellman, joka oli soitantoa harrastava ja itse taitava viulunsoittaja, sai kirjoittaa väitöskirjansa aineesta "Musiikin ja ihmismielen läheisestä suhteesta ja edellisen merkityksestä jälkimäisen viljelemisessä". Innokkaan suomenkielen ystävän ja kansanrunojen kerääjän Erik Lencqvistin poika kirjoitti "Vanhain suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taika-uskosta" ja tässä väitöskirjassa tulivat isän keräelmät ja tutkimukset julkaistuiksi. Niinikään perustui ylioppilas Alopaeuksen väitöskirja "Porvoon historia" hänen isänsä, porvoolaisen kymnaasinlehtorin muistiinpanoihin. Milloin koetti Porthan graduaaleillaan hyödyttää suomalaista tutkimusta, milloin taas antaa nuorisolle esityksen yleishyödyllisestä asiasta tahi tärkeästä ajan kysymyksestä. Usein ne sitäpaitsi soveltuivat ylioppilaan vastaiseen elinuraan.
Porthan kaikessa opetuksessaan antoi juuri sitä tietoa, jota sillä hetkellä katsoi oppilailleen välttämättömimmäksi: sitä hän jakoi luennoilla, kirjoitusharjoituksissa, väitöskirjain oppilauselmissa ja itse väitöskirjoissa. Yksi esimerkki lukemattomista tarjolla olevista riittäköön hänen menettelyään valaisemaan.
Oikeana valistusajan miehenä koetti Porthan kaikin voimin vastustaa sen ajan hämäriä ja mystillisiä oppeja, jotka perustuivat ihmisten ylenluonnollisen kaipuuseen, kuten svedenborgianismia ja magnetismia. Niitä oppeja piti hän vain heikkouden ilmauksina ja ennakkoluulojen synnyttäminä. "Katsoen ajan merkkeihin, jotka ovat näyttäytyneet", kirjoittaa Porthan eräälle ruotsalaiselle ystävälleen vuonna 1788, "olen kuitenkin pitänyt velvollisuutenani myöskin oman vähän kykyni mukaan palvella maanmiehiäni (erittäinkin nuoria ylioppilaitamme, joiden tulee viedä kotiin hyödyllisiä ja järkeviä tietoja) selityksillä, jotka tarkoittavat tätä tilapäistä tarvetta. Herra Professori huomannee sen muutamista teeseistä, jotka ovat Suomen historiaa koskevan väitöskirjani alussa: olen käyttänyt tätä tilaisuutta antaakseni nuorisolle muutamia tarpeellisia aatteita, jotka kaikella uutteruudella olen selvittänyt. Olen myöskin tällä lukukaudella pitänyt yksityisiä luentoja sielutieteestä jotenkin lukuisalle auditoriolle antaen kuulijoilleni terveitä periaatteita, mitkä koskevat oppia unista, näyistä, ekstaaseista, innottelemisista, hulluudesta sekä sen kaikista lajeista ja asteista, aavistus- ja ennustuskyvyistä ynnä muusta samanlaisesta." Samantapaisista asioista, "ennakkoluuloista", "ennakkoluulojen hävittämisestä", "haamuista", "ihmeistä" j.n.e. Porthan kirjoitutti kokonaisia väitöskirjojakin. Ja erikoisesti suomalaiseen tutkimukseen syventyen hän samoihin aikoihin kirjoitti väitöskirjan "Suomalaisten noituuden maineesta".
Joskus, kun maisterinvihkijäiset olivat tulossa ja monet ylioppilaat erilaisine aineineen ja harrastuksilleen tulivat Porthania väitöksen esimieheksi, preesekseksi, pyytämään, täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle. Siinä kysyttiin hänen neuvokkaisuuttaan aineitten valinnassa ja hänen monioppisuuttaan väitöskirjoja tarkastettaessa. Niin kirjoittaa Porthan vuonna 1789: "Nuorisomme valmistautuu ensikesäiseen maisterinpromotioniin minkä ehtii; jos nimittäin valtiollinen tila antaa siihen rauhaa! Ja kun osa virkaveljistäni ei viitsi presideerata, täytyy minun tällä lukukaudella väitellä melkein yhtä ahkerasti kuin muinoin professori Ekerman Upsalassa; ja vielä kaikesta, mitä voi tietää! Se on hyvin ikävä toimi. Mutta olisi myöskin kovaa jättää nuorukaiset, jotka luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa."
Kun oppilas oli saanut aineensa, tuli hänen itse siitä väitöskirjansa laatia. Usein Porthan häntä evästi muutamilla viittauksilla siitä, millä tavalla hänen tuli ainettaan tutkia ja esittää. Toisinaan oli opettaja oppilaansa luokseen kutsunut, keskustellut hänen kanssaan tärkeimmistä aineen kohdista ja neuvonut sopivia teoksia, joita tuli käyttää; mutta toisinaan oli hän pistänyt ylioppilaalle pienen paperilipun mukaan, johon aineen suunnitelma oli lyhyesti merkittynä. Ajatelkaamme vain, miten ylioppilas Sareliusta neuvottiin — häntä, joka kirjoitti "Suomen kielen päämurteista". "Mitä on murre? ei eri kieli vaan sama", niin oli Porthan hänen lipulleen kirjoittanut. "Ei latina ole kreikan murre, ruotsi saksan, eivät mordvalaisten, votjakkien j.n.e. Tuskin viro ja aunus, joita tulisi paremmin tuntea? Mutta murteista Suomessamme puhumme. Suuri ero myöskin pitäjien välillä j.n.e." Ylioppilas oli sitten neuvon mukaan kirjoittanut, Porthan oli hänen kirjoituksensa läpikäynyt, korjaillut ja muutellut, poistanut kohtia ja kirjoittanut lisää. Näin oli siis Sareliuksen väitöskirja syntynyt. Sanamuotokin sen ilmaisee. "Tosin toisinaan 'murre' sana otetaan laajemmassa merkityksessä", sanotaan siinä, "niin, että sitä käytetään merkitsemään eri kieliä, jotka selvästi johtuvat jostakin yhteisestä juuresta, mistä niillä on ahtaamman sukulaisuuden merkit; mutta tarkemmin erotetaan kieli murteesta siten, että edellinen merkitsee eri kansain puhetapaa, jälkimäinen puhetapaa samaa kieltä käyttävän kansan eri maakunnissa, kuten Gesner opettaa." Vastattuaan näin Gesneristä löytämällään määrittelyllä kysymykseen mikä murre on, on väitöskirjan tekijä pitkässä muistutuksessa tehnyt selkoa eri kielten sukulaisuussuhteista suomalaisessa ja germanilaisessa kieliryhmässä.
Opettajan ja oppilaan yhteinen väitöskirjatyö rasitti kyllä opettajaa enemmän kuin jos olisi väitöskirjan alusta pitäen itse laatinut. Mutta se ei Porthanista paljoa merkinnyt. "Heidän parempi harjaantumisensa ja luvallisen kunniantunnon ylläpitäminen heissä tuntuu palkitsevan tämän vaivan", hän siitä kerran Mennanderille lausui. Ja tosiaan mahtoi oppilaasta olla innostuttavaa saada työskennellä yksissä kunnioitetun opettajansa kanssa, nähdä työnsä tulokset painettuina ja tietää kantaneensa vähäisen kortensa kotoisen tieteen hyväksi.