VIII.
Kun valistaja tahtoi purkaa vihaansa yhteiskunnan mädännäisyyttä vastaan, turvautui hän mahtavaan, kaunopuheiseen, mutta samalla sujuvaan ja selvään puhetulvaan. Kun runoilija mieli ilmituoda tunteitaan, kutsui hän avukseen koko kreikkalaisen jumalamaailman, hän lauloi Amorista ja Venuksesta, hänen ylistämänsä sankari oli Apollo tahi Mars ja nymfit, faunit, parkat ja grasit kansoittivat hänen runomaailmansa. Ja maalari, kuvanveistäjä tahi arkkitehti taas puki kuvitelmiaan monikierteisiin muotoihin: jos maalari loi oppineen kuvan, esitti hän tuon vanhan lukumiehen, paksut foliokirjat, tuntilasi, Minervan pöllö, pääkallo ja tiesi mitä etu-alalla; jos arkkitehti loi linnansalin sisustan, ei puitteista ja pielistä, nurkkauksista ja komeroista tahtonut loppua tulla. Kaikkialla tarvittiin mitä moninaisimpia, tarkoin opituita, vaikuttavia kuvia ja muotoja ja kuta enemmän vuosia kului, sitä hienommiksi hioutuivat ne.
Tukholmassa oli tämä taidokas aisti koteutunut. Se tuli näkyviin ylen hienostuneessa seurustelussa ja keskustelussa, siroissa kirjeissä, virastojen asiakirjoissa ja pappien saarnoissakin. Missä hienostunut henkilö huomasi kaunoaistiansa loukkaavaa, ja semmoista hän näki ainakin maaseudulla ja semminkin Suomessa, siinä hän ei voinut olla säälien hymyilemättä.
Porthan, kaunopuheen ja runouden opettaja, oli virallisesti velvollinen opettamaan oikeata aistia ja esitystapaa, proosassa ja runoudessa, suullisesti ja kirjallisesti. Tehtävä oli suuriarvoinen täällä Suomessa, missä vanhemmat tieteelliset teokset vielä melkein kauttaaltaan olivat muodottomia ja raskaita, seurustelu ja seurakeskustelu Aurora-seuran toiminnasta huolimatta vähän kehittynyttä, saarnataito huonolla kannalla ja ruotsinkieli suomivoittoista, usein äsken opittua ja huonosti osattua. Ja Porthanin oppilaitten joukossa oli niitäkin, jotka Venäjän Suomesta tullen olivat niin ehtineet ruotsinsa unohtaa, että saattoivat sivistyneessä keskustelussa käyttää sananparsia sellaisia kuin "hvar logerar man i qvarter", kun halusivat kysyä, "hvar bor min Herre".
Tuntien hyvän esitystavan arvon alkoi Porthan useasti kaunopuheen luentonsa huomauttamalla siitä oppilailleen. "Meidän päivinämme", sanoo hän, "kun hyvä aisti on tullut yleisemmäksi ja yleisö siinä suhteessa yhä herkemmäksi, on sitä tärkeämpää pitää huolta tästä sitäpaitsi sellaisenaankin niin hyödyllisestä ja mieluisasta tietolajista. Mitä arvoa nyt enää pannaan henkilöön, vaikkapa hän olisi ahminut kaikki syvimmän opin salaisuudet, ellei hän siltä taida kunnolla kuvata ja esittää mitään, ei tyydyttävästi ilmaista kenenkään ajatuksia, ei panna kokoon kelvollista kirjoitusta eikä pontevasti pelastaa omaa tahi kansalaisten oikeutta, kun sitä joskus vaaditaan."
Vanhan ajan latinankieliset kirjailijat, varsinkin mainio roomalainen puhuja Cicero, olivat Porthanista erinomaisia esityksen esikuvia. Ne esittivät yksinkertaisesti ja kumminkin kaunopuheisesti, selvästi ja samalla voimakkaasti. Heidän teoksiaan luettiin ja käännettiin ruotsiksi, opettaja itse antoi mallikäännöksen sekä selitteli luettua kieliopillisesti ja sisällön puolesta. Täysin tajuttuaan antiikin kirjailijat oppivat ylioppilaat niitä vähitellen mukailemaan, ei orjamaisesti, vaan omintakeisesti, oman luonteensa mukaan. Lopulta he sepittelivät latinalaisia puheita ja väitöskirjoja tyylinsä mukaisesti ja heidän ruotsalainen kirjoitustapansakin sai siitä vaikutusta.
Kuulemme Porthanin luennoilla esittävän, miten piti valita syyt, joilla tahtoi kuulijoita vakuuttaa, käyttää kauniita ja sattuvia vertauksia, keksiä selviä sananparsia ja hienoja käsitteitä. Jotta asia tehoisi, tulee sen ennen kaikkea tuntua todelta. "Totuus on kaiken kauneuden peruste, kuten ranskalainen Boileau oikein huomauttaa; totuutta pitää olla ajatuksissa, vertauksissa ja sanankäänteissä. Itse asian pitää pohjaltaan olla tosi ja oikea, muuten se ei voi viisaita ihmisiä miellyttää, vaikka se olisi kaikkein komeimmilla sanoilla ilmaistu. Tätä vastaan rikkovat kuitenkin monet, jotka ainoastaan etsivät kauniita sanoja ja esittävät laihoja mietelmiä, missä tuntuu järkeä ja kokemusta, välittämättä siitä, ovatko nämät mietelmät tosia."
Niinkuin totuudenmukaisuutta, niin Porthan myöskin yksinkertaisuutta suositteli. Turhamaista komeilua hän ei kärsinyt eikä hän hyväksynyt ranskalaisten kirjailijain loisteliaita mietelauseita, jotka välähtävällä vastakohtaisuudellaan huikaisivat ihmisiä. "Niinpiankuin roomalaisten yksinkertainen aisti katosi", opettaa Porthan, "alkoivat he pitää tuollaisista mietelmistä. Vanhat kreikkalaiset taisivat säästäen koristella rakennuksiaan, vaan roomalaiset kasasivat koristeen toisensa päälle, niin etteivät he voineet miellyttää muita kuin omaa pilaantunutta makuaan. Seneca saattoi mietelauseet muotiin, hän käyttää niitä usein. Nuoriso pitää sellaisesta kirjoitustavasta, mutta Cicero käyttää varovasti mietelmiä, eikä Liviuksellakaan niitä liikaa ole. — — — Ranskalaisilla on sama tyyli kuin Senecalla, he eivät pidä Ciceron yksinkertaisesta kirjoitustavasta. Voltaire käyttää paljon mietelmiä, jotka tosin tuntuvat yleispäteviltä, mutta tarkemmin tutkittaessa osottautuvat vääriksi."
Suurin osa Porthanin kuulijoista oli niitä, jotka aikoivat papeiksi. Heille olivat tällaiset neuvot omiansa; ne täytyi vain tehdä oikein kouriintuntuviksi ja sovittaa heidän vastaisen elämänuransa mukaisiksi. Niinpä näemme, että Porthan yhtämittaa esitteli saarnataitoa, sekä luennoissa että väitöskirjoissa.
Saarnataito olikin siihen aikaan kovin alkuperäisellä kannalla, ainakin kuvaa Porthan sitä räikeällä tavalla. Hän kertoo, miten papit hillittömästi huutavat koko saarnansa vähääkään huolimatta siitä, sopiko se saarnan sisältöön vai eikö, lyövät saarnatuolin kylkeen, kun mainitsevat jonkun lohduttavan raamatunlauseen, muuten he kertovat, lohduttavat ja rankaisevat aivan samalla äänellä. Toiset kyllä puhuvat hiljempaa, mutta niinikään kauttaaltaan samanlaisella äänellä, lasketellen kuin ulkolukua ja liikkumattomina kuin puukuvat, muuttamatta edes kasvojen ilmettä. "Mutta on sitten toisia, jotka eivät lue puheitaan luonnollisella ja tavallisella äänellä, vaan käyttävät omituista vinkumista, joka ei ole messua eikä lauluakaan; toiset taittelevat äänensä muutamien lempiäänien välillä, jotka he ovat omistaneet, ja joista voi sanoa kuten Cicero oman aikansa puhujista: haukkuvat, mutta eivät puhu. Liikkeissäänkin on heillä muutamia mahdottomia tapoja; muutamat sulkevat silmänsä, toiset katsovat kattoon tahi kiinnittävät katseensa lakkaamatta määrättyyn paikkaan; kukapa ehtii luetella kaikkia hullunkurisia ja luonnottomia lausumis- ja esitystapoja, joista voi saada runsaasti eläviä esimerkkejä, jos viitsii vaivautua käymään useammissa meidän kirkoistamme."
Etteivät nuoret papinkokelaat rupeaisi saarnoissaan noudattamaan vanhain rovastien ja pastorien esimerkkiä, antoi Porthan seikkaperäisiä neuvoja siitä, miten lausuminen oli painostettava, äänteet selvästi muodostettavat, miten hengitystä oli hallittava ja puhetta liikkeillä avustettava y.m.
Porthan vaati, että saarnaaja oli saarnansa sisällönkin selväksi ja tajuttavaksi sommitellut. Saarnaaja tutustukoon kuulijakuntansa ajatustapaan, käsityksiin ja väärinkäsityksiin, kieleen ja puheenparsiin. Älköön mitään outoa tahi vierasta, vaivalloisesti tajuttavaa tahi hämäräperäistä esitettäkö. Ajateltakoon, mitä kansa kaipaa ja tarvitsee, älköönkä siltä kiellettäkö lohdutuksen sanoja, kun se niitä todella janoaa, mutta älköön sitä myöskään säästettäkö tuomiosta, kun se on syyllinen. Ellei kansan tilaa tunne, joutuu menettelemään melkein samoin kuin entinen pappi, joka seurakunnalleen luki joskus Hampurissa pidetyn saarnan kullattujen vaunujen ja muun liikaylellisyyden käyttöä vastaan — tietysti köyhien maalaiskuulijain erityiseksi ihmeeksi.
Porthan otti asian puheeksi väitöskirjassaan "Vähäinen suomalaisten saarnain historia", antaen siinä käytännöllisiä neuvoja ja yksityiskohtaisia ohjeita. Hän kuvailee pappien puutteellista kielitaitoa, heidän saarnainsa ruotsalaisuuksia ja muita muukalaisia puheenparsia. Miten saarnat muunlaisia olisivatkaan, kun papit ruotsalaisia saarnoja lukevat ja mukailevat, ajattelevat vieraalla kielellä eivätkä kansan kieltä viitsi harrastaa? Kun he tyytyvät siihen, että jokapäiväisessä puheessa tulevat toimeen, jäävät heille vieraiksi ylevämpiä ja sisältörikkaampia ajatuksia merkitsevät kielenkäänteet, kielen rakenne ja kirjoitustapa. Monet päällepäätteeksi kirjoittavat saarnansa ruotsiksi tahi latinaksi vasta saarnastuolissa sen suomeksi kääntäen. Seurauksena siitä on, etteivät sanankuulijat opettajansa esitystä ensinkään ymmärrä. "Älköön puhuja luulko, että, jos hän itse ymmärtää puoliruotsalaisen puheensa, talonpojat sen siltä käsittävät. Vaikkapa hänen ajatuksensa ovatkin suomalaisin sanoin esitetyt, saattavat ne olla melkein yhtä hämäriä ja vieraita kuin jos olisivat latinaksi tahi ruotsiksi lausuttuja." Ei tule saarnamiehen myöskään vaikeatajuisesti eikä oppineesti ajatuksiaan ilmaista, ei käyttää erikoisaloilta otettuja sanoja eikä vierasta murretta. Mukailtakoon mieluummin hengellisten kirjain kautta levinnyttä kirjakieltä.
Poikkesipa Porthan kaunopuheen luennoilla esittämään, mihin suuntaan saarnain sisältö oli laadittava. Kuulijain oli täydelleen käsitettävä todellinen autuus ja huomattava, että se autuus, jonka ihminen kykeni itsellensä luomaan, oli sulaa hulluutta. Ja saarnaajan tuli esittää ainoa oikea onnen tie sekä paljastaa ne rikolliset keinot, joihin onnea janoova ihminen turvautuu.
Vaikeata oli jumaluusopin ylioppilaalle muodostaa itsellensä varmaa vakaumusta aineestansa, kun oli tavattoman paljon erilaisia oppeja liikkeellä raamatusta ja sen käsittämisestä. Toiset pysyivät vielä lujasti entisajan jäykässä oikeaoppisuudessa, toiset olivat sovitelleet kristinuskoonsa muodissa olevia vapaamielisiä oppeja ja kolmannet olivat kaiken uskonnon hylänneet.
Porthan oli niitä, jotka olivat yhdistäneet uskontoonsa valistusajan vapaamielisen ja vanhan ajan humanistisen ajatustavan. Kaitselmus oli viisas ja järkevä. Uuttera tiedemies ja ajattelija johtui tutkimuksissaan, koskivatpa ne luontoa, ihmiskuntaa tahi ajatuksen syvimpiä ongelmia, yhä selvemmin tajuamaan Luojan suurta viisautta. Tiede ja uskonto eivät suinkaan olleet ristiriidassa keskenään vaan päinvastoin edellyttivät toinen toistansa. Porthan nimenomaan selitteli luennoillaan, että järjen uskonto on kaiken uskonnon perustana ja ilman sitä ei voi ajatella mitään ilmestystä. Luontaisen eli järjen uskonnon nojalla piti siis tarkastaa ilmestystä, jotta näkisi mikä soveltui edelliseen ja minkä arvoinen kukin raamatun kohta oli. Ei ollut koko ilmestys, ei ainakaan Mooseksen laki, kaikille aijottu. Kymmenistä käskyistä Porthan erityisesti huomauttaa: "Miten voisivat ne olla kaikkia varten? Koska ne ovat julistetut esim. tahitilaisille? Ei raamatussakaan sanota, että niitä olisi muille annettu kuin Israelin lapsille. Sikäli kun niissä on (useimmissa kyllä) monta luontaisen lain käskyä, velvottavat ne kaikkia, mutta käsitettyinä Mooseksen säädöksinä (jotka oikeastaan kuuluivat Israelin kansalle) eivät ne saata velvottaa muita kuin niitä, joita varten ne ovat säädettyjä. — — — Koko kristillisen moraalin johtaminen niistä on ihan nurinkurista."
Eihän tällainen puhe oikein sopinut siihen, mitä jumaluusopin ylioppilaat olivat teologian professoreilta kuulleet. Ja yhtäläisesti Porthan selitteli muitakin raamatun kohtia. "Vanhassa testamentissa on kielletty tekemästä työtä sapattina", sanoo hän, "mutta Paavalihan sanoo selvästi, ettei kristittyjen tarvitse välittää sapatista, uusista kuista y.m., jonkatähden, kuten kirkkohistoria osottaa, kristikunnassa ei sapattia aluksi vietettykään. Mutta ne kristityt, jotka ennen olivat olleet juutalaisia, pysyivät edelleenkin tavassaan olla sapattina työskentelemättä." Toisen kerran taas Porthan selitteli, että jumalan uhkaus rangaista vanhempain syntejä kolmanteen ja neljänteen polveen tarkoitti vain juutalaisia kokonaisena kansana ja lähinnä oli viittauksena siihen rangaistukseen, jonka jumala Babylonian vankeudessa antoi kansalleen. Uhkauksen toisin käsittäminen oli hänen mielestään jumalan loukkaamista. Että syyttömät saavat kärsiä syyllisten tähden ja lapset joutuvat tuntemaan isiensä rikosten seuraukset ei ole jumalan säätämää. "Eikö se pikemmin ole inhimillinen onnettomuus", niin kysyy Porthan lopuksi, "jota ei ihmiskunnassa voida välttää, eikö se ole luonnollinen seuraus kaiken luontaisesta yhteydestä?" Näin hylkäsi hän käsityksen perisynnistä, joka kulki turmiota ja kirousta levitellen polvesta polveen. Uskonto sellaisena kuin Porthan sen käsitti, järjen mestaroimana ja vanhan ajan humanisuuteen mukautettuna, oli menettänyt entisen ytimensä, syvän inhimillisen turmeluksen tunnon ja pakottavan lunastuksen sekä uudestasyntymisen kaipuun. Valistuneelle professorille oli kristinusko ensi sijassa siveysoppi, joka opetti ihmisiä noudattamaan hyvettä ja elämään siveellisesti, vieläpä antoi siihen voimiakin. Pappi, kristinuskon saarnaaja, oli hänestä kansan opettaja, joka osasi hankkia sille maallistakin onnea viittaamalla sille hyveen tietä. Jumalanpalvelus oli käytännöllisin keino levittää kristillistä siveysoppia. Sanalla sanoen: Porthan oli omaksunut sen kristinuskon käsityksen, joka siihen aikaan oli tunnettu neologian nimellä ja tätä käsitystä hän levitti oppilaihinsa ja heidän kauttansa kansaansa. Porthanin paraimmat oppilaat myöhemmällä ajalla sentähden valistuksen nimessä kiivaimmin koettivat uudistaa kirkollisia käsikirjoja, katkismuksia ja virsikirjoja. Ja kun herännäisyysliike alkoi ja voimakkaasti vaikutti maassamme, pysyivät neologiset papit sille jyrkästi vihamielisinä.
Sellainen oli siis Porthanin käsitys uskonnosta,, sellaisia muodoltaan ja sisällöltään ne saarnat, joihin hän valmisteli ylioppilaitaan kaunopuheen luennoilla ja väitöskirjoissakin.
Muunlaisiakin neuvoja antoi Porthan kaunopuheen-opetuksessaan. Hän selitti yksityiskohtaisesti, miten erilaisia kirjoitelmia oli laadittava, puhui väitöskirjoista, tieteellisistä julkaisuista ja myöskin kirjeistä.
Ihmiset olivat siihen aikaan ahkeria kirjeenkirjoittajia. Kun matkustaminen oli hankalaa eikä vähäsisältöisistä sanomalehdistäkään saanut tietää kylliksi muitten paikkakuntain uutisia, turvauduttiin kirjeenvaihtoon. Kirjeenkirjoittajilla oli paljon sanottavaa toisilleen, he panivat viesteihinsä paljon vaivaa ja huolta, sillä kirjeellinen seurustelu oli suullisen sananvaihdon tarkka vastine. Se oli yhtä kohteliasta, yhtä suuressa määrässä muodollisuuksia tarkkaavaa. Ja Porthan monine toimineen ja laajoine oppineine tuttavuuksineen oli ahkera ja huolellinen kirjeenvaihtaja. Hänen kirjeensä olivat aina asiallisia; tuttavallisissa ovat asiat sikin sokin ilmaistuina, sellaisina kuin ne ovat mieleen juolahtaneet, mutta vieraammissa huomaa komeaa ja taidokasta kaunopuheisuutta. Miten selvästi se pistää esiin Porthanin ensimäisessä kirjeessä Mennanderille, vuonna 1772, kun kirjastonhoitajan virka oli kysymyksessä ja Mennanderin puoltolause tarpeen! "Korkea-arvoisin Herra Tohtori, Piispa ja Varakansleri", näin hän kääntyy suosijansa puoleen. "Sen suosion rohkaisemana, jolla Korkea-arvoisin Herra Tohtori, Piispa ja Varakansleri on suvainnut minua kaikkeinsuopeimmin suosia, uskallan Kunnianarvoisalta Herra Tohtorilta, Piispalta ja Varakanslerilta kaikkeinnöyrimmästi anoa, että Herra Professori Lefrénin jälkeen avoimeksi käynyttä Kirjastonhoitajan tointa täytettäessä Herra Tohtori, Piispa ja Varakansleri auttaisi minua merkitsevällä puoltolauseellaan. Ilman mitään muuta tukea niillä ylhäisillä paikoilla, joissa asia ratkaistaan, koko toivoni onneni edistämisestä nojautuu Herra Tohtorin, Piispan ja Varakanslerin suosioon." Ja kun vapaaherra Cederhjelm, innokas tieteen suosija ja ystävä, Turun hovioikeuden presidentin virasta eronneena, oli Ruotsiin siirtynyt, sai hän kohta senjälkeen Porthanilta kirjeen, jossa alku oli tällainen. "Korkeasti jalosukuinen Herra Vapaaherra, Presidentti ja Kuninkaallisen Pohjantähdistön ritari. Siihen rauhaan ja lepoon monivuotisen Valtakunnan palveluksessa osotetun vaivan jälkeen, jonka Hänen Kuninkaallinen Majesteetinsa on Herra Vapaaherralle, Presidentille ja Ritarille antanut, on minun Herra Vapaaherraa, Presidenttiä ja Ritaria sitä enemmän onniteltava kun Herra Vapaaherra, Presidentti ja Ritari voi tätä lepoa käyttää ja nauttia niin, että ikävyys ei sitä saavuta, vaan käy se Isänmaalle ja tieteille hyödylliseksi, niinkuin Scipiolla oli tapana sanoa, ettei hän milloinkaan ollut vähemmin joutilas kuin silloin kun oli yksikseen." Tällaista korua vaati mutkikas rococo-aika siltä, joka kanssaihmistensä keskuudessa halusi täysikelpoisesta käydä ja tätä Porthan opetti ylioppilailleen. Kömpelöt kädet olivat totutettavat kirjoittelemaan sulavia lauselmia, tottumattomat ajatukset pakotettavat keksimään hienostettuja kohteliaisuuksia. Ennen kaikkea oli monia pikku muodollisuuksia tarkattava.
Opettaja siis neuvoi ottamaan vaarin, miten korkealta paperin yläreunalta kirje oli alotettava, muistamaan, että kaikki arvonimet ovat huolellisesti lueteltavat, mutta jos ne kovin usein ovat uudelleen kirjeessä kirjoitettavat, riittää korkein arvonimi yksinäänkin muutamiin kohtiin. "Päivämäärä on asetettava nimen kohdalle, mutta ei sen alle eikä korkeammalle. On myös tavallista merkitä se yhteen kulmaan heti ensi sivulle kirjeen alkuun, mutta se sopii vain, jos kirjoittaa tutuille. On hyvin epäkohteliasta kirjoittaa ainoastaan nimikirjaimilla nimensä, erittäinkin mahtaville ja tuntemattomille ihmisille; myös on epäkohteliasta lähettää ilman kirjekuorta." Edelleen on neuvoja siitä, kuinka monesta asiasta voi kirjoittaa ylhäisille ja tuntemattomille henkilöille yhdessä kirjeessä, miten kirjekuori on huolellisesti ja siististi sulettava j.n.e.
Siihen suuntaan kävi Porthanin varsinaisen virka-aineen opetus. Hän tahtoi siinä vuodattaa oppilaihinsa antiikin humanisuuden sopusuhtaista henkeä ja asetti heille kauniin esitystavan rinnalle sisällön kauneuden, jota esityksen muoto kuvastaa. Opetus oli kauvaksi tähtäävää, mutta siltä mitä läheisintä, sillä huolekas opettaja sovitteli neuvojansa kulloinkin esiintyvän käytännöllisen tarpeen vaatimuksiin.
Ja itse hän antoi taidokkaan esitystavan esimerkkejä. Muistopuhe Hasselista, jonka hän piti yliopiston toimeenpanemassa surujuhlassa, vuonna 1778, oli verraton selvän ja komealta kaikuvan latinalaisen sana-asunsa vuoksi.
* * * * *
Porthan opetti ylioppilaitaan runoilemaankin. Runoiluhan oli varsin tärkeä taito. Kun vietettiin häitä, syntymäpäiviä tahi muita sentapaisia juhlallisuuksia, piti runopätkällä lisäillä niiden arvoa. Kun kuningas nousi valtaistuimelle, prinssi syntyi tahi tapahtui muu valtakunnalle iloinen tapahtuma, oli alamaisten komeilla aleksandrini-säkeillä tulkittava alamaisia tunteitaan. Silloin yliopistollakin oli suuressa salissa juhla ja sen ohjelmassa puheen rinnalla juhlarunokin. Entäs kun toveri oli saanut väitöskirjan valmiiksi? Silloinhan oli melkein velvollisuutena kirjoittaa hänelle onnittelu, ja mieluimmin riimeissä. Ja sitäpaitsi piti runotaitoon olla perehtynyt, jotta muitten runoluomista voisi nauttia. Ruotsalaisessa emämaassa runoilivat Creutz ja Gyllenborg, joiden suurisuuntaisen komeita kuvauksia ei voinut olla ihailematta eikä olla heltymättä heidän hellistä ja kaipaavista lauluistaan. Ruotsin akatemiassa oli koko joukko runoseppiä, joita piti tuntea, jos mieli sivistyneestä käydä.
Porthan selitti, että runous vaikutti varsin terveellisesti ihmisiin. "Paitsi sitä", näin esittää hän sen monia etuja, "että sen kautta voi päästä kohoamaan tällä aikakaudella, jolloin kirjallisuutta niin paljon suositaan, on myöskin muita syitä, jotka saattavat meidät syventymään runouteen, erittäinkin siinä ilmenevään aistiin; kauniiden runojen luvusta paranee sydämemme, mielikuvituksemme harjaantuu, tunteemme tulevat jalommiksi ja me itse sen kautta kykenevämmiksi nauttimaan useita jaloja huveja. Sitäpaitsi saa se, josta sanotaan, ettei hänellä ole aistia, osakseen ansaittua pilkkaa."
Runoilu oli vaikea taito, sillekin, jolla siihen oli luontaista taipumusta. Piti tuntea runotaidon säännöt ja seurata eteviä esikuvia. Siihen juuri Porthan oppilaitaan opetti. "Runoilijan sisällisiin ominaisuuksiin", näin hän neuvoi, "kuuluu, että hänen erittäinkin tulee ilmaista ajatuksensa kauneilla ja havainnollisilla kuvilla, skeemoilla ja troopeilla, tavallisesti ei trivialisilla sanoilla, vaan, jos mahdollista, jotenkin harvinaisilla ja sellaisilla, jotka ovat jokapäiväisen yläpuolella. Runoilijan tulee samalla liikuttaa sydäntä ja järkeä sekä tyydyttää mielikuvitusta, erittäinkin tulee hänen jälitellä luontoa, koska sellainen kuvailu varsinkin miellyttää yleisöä."
Siinä Porthanin asettamat runosäännöt. Ei saanut olla mitään hyvää aistia loukkaavaa eikä runojen sopusuhtaisuutta häiritsevää. Sanat piti huolellisesti valita, ettei pujahtaisi mukaan mitään räikeitä, jyrkkiä, rumia tahi kansanomaisia. Vertaukset ja kuvat niinikään. Eihän maalarinkaan sopinut — Porthan sitä kerran selittelee — valita aiheekseen tunkioläjää eikä hollantilaisten mestarien tapa kuvailla oluttupia ja sentapaisia paikkoja juuri miellyttävä ollut. Hienolla aistilla tuli siis erottaa pois kaikki, mikä oli liiallista suuntaan tahi toiseen. Eipä näistä runosäännöistä ole vaikea huomata antiikin humanisuuden järkevää, maltillista tasapuolisuutta, tarkkaa arvostelua ja ihanteellista pyrkimystä.
Omassa runoilussaan Porthan sääntöjään toteutti. Lukijahan on jo huomannut, että hän useasti oli lauluja sepitellyt. Erinomaisen kuvaavia hänen runoilutavalleen ovat ne juhlarunot, jotka hän laati maisterinvihkijäisiin vuonna 1766 ja molempiin sitäseuraaviin maisterinvihkijäisiin. Hän on siinä pukenut riimeihin lempiajatuksiaan, jotka olivat muodostuneet hänen pyhimmäksi vakaumuksekseen ja joita hän sentähden oli tottunut esittämään väitöskirjoissaan ja luennoillaan. Ne tunnemme jo ennestään, ne olivat tuota tuttua käsitystä valistuksen ja tiedon hyödystä, ennakkoluulojen tuottamasta turmiosta ja maltillisen arvostelun välttämättömyydestä. Tässä oli vain valistajan into puhjennut runomuodossa esille.
Runoissaan Porthan laulaa esimerkiksi tähän suuntaan: Suloisella kukkulalla on totuuden temppeli, jossa itse ylhäinen totuus kirkkaudessaan istuu sillä temppelin täyttäen ja tienootakin valaisten. Sinne temppeliä kohti käy kulkijan matka sillä välin kuin suuri joukkio mieluummin veltosti kulkee pimeissä laaksoissa. Samallaisia ovat muut vertaukset: Ajatus näkee onnellisuutemme oikean kuvan; totuuden kirkas valo vallitsee sielussa; turmion ilkeä kummitus pukeutuu petolliseen valepukuun, käyttää pimeyttä hyväkseen ja yllättää meidät. Voisi samaan tapaan jatkaen kerrata kaikki vertaukset elämän vaarallisesta merimatkasta, tiedon kentästä, harhatietojen virvatulista j.n.e. Mutta se olisi turhaa, sillä Porthanin runoilutavan olemme jo tästäkin oppineet tuntemaan. Aivan yleisiä, teoreetisiä käsitteitä, esitettyinä tosin selvissä, mutta ihan ylimalkaisissa vertauksissa. Ei ole ainoatakaan omituista, yksilöllistä piirrettä, ei kouriintuntuvaa kosketuskohtaa, ei mitään, joka saattaisi ajattelemaan: tuon kohdan olen todellisuudessa juuri tuollaisena nähnyt.
Mutta Porthanin oppilaina oli monta lahjakasta runoniekkaa ja muutamia todellisia runoilijanerojakin. Kellgren, Clewberg, Franzén ja Choraeus olivat huomatuimmat heistä. Ja heistä kehittyi runotaidon mestareita, jotka eivät enää Porthanin säännöttelevää ohjausta tarvinneet; eikä malttanut sukkelasanainen Kellgren olla ivailematta opettajan teennäistä kamarirunoilua. Mutta useimmat muistelivat jälestäpäin kiitollisuudella hänen opetustansa. He tunsivat siinä oppineensa runomuodon siroutta ja tarkkaa aistia, ja kun heidän tunteensa purkautuivat esille voimakkaassa ja valtavassa tosirunoilussa poistaen tieltänsä opettajan asettamat teennäiset rajoitukset, ohjasi sitä kumminkin osaltansa hänen viljelemänsä hieno ja tarkistunut runoaisti. Niin oli maltillinen arvostelu runoudessakin tuottanut siunaustansa.