XI.
Mistä johtui taidokas ihmiskieli? Oliko ihmissuku lapsuuden aikanaan osannut näin älykkään ja ihmeellisen luoman keksiä? Olivatko villit alkuihmiset aprikoineet, että substantiiveilla tuli merkitä itsenäisiä käsitteitä, että säännöllisesti näitä sanoja taivuttamalla saattoi ilmaista niiden suhdetta muihin sanoihin, joita niinikään keksittiin erilaisia, verbejä, adjektiiveja j.n.e? Vai oliko joku jumalainen nero, aikalaisiansa edellä ollen tämän taidon löytänyt? Niin, ehkäpä oli jumala itse sen armossaan ihmiskunnalle antanut.
Ihmeellinen mahtoi alkuaika olla. Miten oli oikeastaan valtio säätyluokkineen, sotajoukkoineen ja kuninkaineen syntynyt? Miksi olivat toiset herroja ja toiset orjia, vaikka ihmiset olivat samanlaisiksi luodut, olivat tarkalleen samojen pyyteitten ja tarpeitten alaisia, syntyivät ja kuolivat samalla tavalla? Ja omituisia mahtoivat alkuajan ihmiset olla, koska olivat luoneet värikkäitä jumalaistaruja, näkivät kokonaisen henkimaailman ympärillään ja uskoivat taikoja ja noitia. Entäs kaikki muu, minkä he olivat jättäneet jälkeläisilleen perinnöksi? Kirjoitustaito, siveyssäännöt ja yhteiskunnallinen laki, ilmoitettu uskonto ja muut uskonopit?
Tutkiessansa historian pääkysymystä, sitä, miten ihmiskunta vähitellen oli edistynyt sivistystiellä, olivat valistusajan historioitsijat, joista edellä oli puhe, aluksi hämmästyneinä jääneet näitä kysymyksiä miettimään. Mutta he olivat pian keksineet selityksiä. Kieli oli tosiaan jonkun neron keksimä, joka osasi arvata, miten paljon hyötyä siitä kaupalle, viljelykselle ja sivistykselle olisi. Kirjoitustaito oli toisen neron keksimä. Valtion oli luonut joku viisas mies niin, että oli tehnyt sopimuksen kanssaihmistensä kanssa. "Totelkaa te minua, maksakaa minulle veroa maantuotteista ja tehkää työtä minun hyväkseni, niin minä suojelen teitä ja teidän omaisuuttanne", oli tuo viisas mies lausunut, muut olivat suostuneet ja valtio oli perustettu. Mutta uskonnon oli joku kansan vanhimmista keksinyt, uskotellakseen rikoksentekijöille, että he saivat toisessa elämässä rangaistuksen pahoista töistään ja siveellisille, että he kerran vielä saisivat palkinnon.
Vaan vähitellen alettiin näitä selityksiä epäillä. Luonnossa kehittyi kaikki niin verkalleen, jokainen ilmiö vaikutti muihin, muut taas siihen ja muuttelivat sitä. Niin oli mahtanut käydä ihmiskunnassakin. Mieli ja kieli olivat läheisessä yhteydessä. Kuta enemmän ihmiset tekivät havaintoja ja saivat kokemusta, sitä useampia sanoja muodostui yhä eneneviä käsitteitä merkitsemään. Kieli, alussa raakaa, oli yhä hienommaksi ja täydellisemmäksi käynyt. Niin olivat kaikki muutkin merkilliset taidot ja keksinnöt syntyneet, vähitellen, melkein kuin itsestänsä, olojen pakosta.
Porthan oli halusta syventynyt näihin verrattoman tärkeisiin ja huvittaviin asioihin ja jo aikaisin oli hän muodostanut niistä omat ajatuksensa. Kun hän oli tullut professoriksi ja palannut Saksasta, alkoi hän niitä oppilailleen esittää. Ensiksikin kieli! Alussa se oli hyvin epätäydellistä ja raakaa, juuri sellaista, että lapselliset alkuihmiset, joiden älystä kertomus syntiinlankeemisesta ynnä muut samallaiset kertomukset eivät suurta käsitystä antaneet, ovat voineet sen muodostaa. Ilmaisivathan he kuten eläimetkin ääntelemisellä tunteitaan; näitä äänteitä alkoivat he määrätyitä käsitteitä varten käyttää. Siitä kehittyi kieli. Oliko kieli alkujaan ollut sama kaikilla ihmisillä, oli Porthanista vaikea sanoa; mahdollista ainakin oli, että eri kielet olivat yhteisestä vähitellen haaraantuneet. Selvästi johtuivat eroavaisuudet kielten välillä osaksi muutamain ihmisten keskinäisestä sopimuksesta, he kun olivat päättäneet käyttää sitä tahi tätä muotoa ja osaksi sattumastakin, mutta paljon oli niissä myöskin yhteistä ja tämä oli ihmiskielelle luontaista. Niin oli luontainen kieli eri kielten pohjana niinkuin luontainen eli järjen uskonto eri uskonoppien ja luonnontila valtioitten. Kun kielet olivat kehittyneet huippuunsa ja ihmiset aina vaihtelua haluten olivat käyttäneet kaikkia käytettävinä olevia kielimuotoja, joutuvat he lopulta luonnottomuuksiin ja silloin alkoi kieli rappeutua.
Selitellen ihmismieltä samaan suuntaan ja kielen kanssa rinnan kehittyneeksi tutki Porthan tätä rinnakkaiskehitystä. Hän kirjoitti tahi kirjoitutti näistä asioista useita väitöskirjoja. "Kielen vaikutuksesta kansan luonteeseen" oli yhden nimi, "Kielen käytöstä historiantutkimuksen apuna" oli toinen. Ja vuonna 1795 oli hän selvitellyt merkillistä vertauksellista tarua Pandoran arkusta, jossa tarinassa ihmiset olivat kuvailleet muinaista kehitystään lapsuuden tilasta sivistysoloihin. Sivistys oli yhtä viekotteleva ja vaarallinen kuin Pandoran arkku, sillä molemmista läksi lukemattomia rikoksia, vaivoja ja vikoja. Taru vei tutkijan keskelle ihmiskunnan lapsuuden aikoja. Juuri näin verrannollisesti ja kuvakieltä käyttäen niiden aikain ihmiset esittivät syvällisimpiä havaintojaan, heiltä kun puuttui vielä näitä havaintoja vastaavat käsitteet ja sanat. Ikävä kyllä aiheutui tästä paljon sekavuutta ja väärinkäsitystä. Ihmiset alkoivat pitää noita vertauksellisia kuviaan täytenä totena ja siihen suuntaan vaikutti olletikkin heidän väärä ja puutteellinen käsityksensä luonnosta, joka heitä ympäröi äkillisillä ja oudoilla ilmiöillään ikäänkuin mahtava monipäinen olento. Siitä taikausko ja ennakkoluulo. Kolme vuotta myöhemmin Porthan tätä lähemmin selitteli kirjasessaan "Luonnontiedon vaikutus taikauskon vähentymiseen".
Kun tämän kaiken tiesi, tuntui suomalaisten taikausko huvittavalta. Kansanrunoja tutkiessaan oli Porthan siihen tutustunut ja tutkimuksessaan suomalaisesta runoudesta oli hän aikonut ryhtyä juuri loitsurunoja esittämään. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koskapa hän juuri samoihin aikoihin antoi niistä Kristian Lencqvistille väitöskirja-aiheen. Vuonna 1782 Lencqvistin väitöskirja nimeltään "Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta" ilmestyi kaksiosaisena. Ensi osassa oli kuvattuna muinaissuomalaisten varsinainen jumaluusoppi; ja heidän jumalansa Ukko ylijumalasta alkaen ynnä heidän uskomansa monenmoiset henkiolennot olivat siinä lueteltuina. Toinen osa kertoi taikakeinoista, joilla noita olentoja koetettiin vallita tahi suostutella.
Oli hyvä, että noista harhaluuloista kerrankin saatiin täysi selvyys. Kansa niihin vieläkin uskoi, ja vast'ikään oli eräs Savon mies murhannut naapurinsa, koska epäili tämän loitsuillaan tuhonneen hänen poikansa. Kun nyt harhaluulojen syyt saatiin selville, kun papit ja papinkokelaat saattoivat niistä lukea Lencqvistin väitöskirjasta, oli niihin paljoa helpompi päästä käsiksi ja hävittää ne juurinensa.
Moniaita vuosia myöhemmin — se oli kevätlukukaudella 1788 — Porthan, kuten jo yllä jouduin huomauttamaan, sielutieteen luennoillaan kertoi kaikenlaisista nurinkurisista harhaopeista, joita sivistynyt yleisö ihan vastoin odotusta oli ruvennut uskomaan. Luennoitsija kertoi, miten taikatarut, jotka olivat kansan suussa, suureksi osaksi olivat munkkien mukana tulleet katolisaikana Ruotsista, Saksasta ja Italiasta asti. Hän kuvaili miten pakanallinen noituus oli viimemainitussa maassa kristinuskoon omaksuttu, miten paholaisesta oli ruvettu kertomaan samantapaisia noitajuttuja joita muinaiset roomalaiset olivat kertoneet vainajain hengistä. Ja hän huomautti, että noituus, josta suomalaiset olivat kauan olleet kuuluja ja josta moni valistaja oli saanut aihetta suomen kansaa moittia ja halveksua, ei ollut erikoisesti heille ominaista. Ja tästä hän samalla puhdistaakseen kansansa mainetta kirjoitutti väitöskirjasen "Suomalaisten noituuden maineesta".
* * * * *
Kieliä oli monenlaisia. Oli sanarikkaita, taipuisia ja kauniita kuten kreikankieli, mutta oli myöskin vähäsanaisia ja vaikeastimuodostuvia. "Eräällä Amerikan kansakunnalla ei ole kielessään verrantoa", kertoo Porthan siitä oppilailleen, "vaan ne huutavat kovempaa ja hiljempaa sen mukaan kuin käsitteen suuruus vaatii. Esittääkseen vuodenaikoja ottavat he jotakin luonnosta; kevättä he esimerkiksi nimittävät kukaksi, syksyä hedelmäksi j.n.e." Kiinan kieli oli kaikkein puutteellisinta; sen 800 sanalla täytyi, vain erilaista korkoa käyttämällä, ilmaista tuhansittain sanoja. Se oli onnettomuudeksi kiinalaisille, sillä, kuta enemmän oli muotoja, vivahduksia ja taivutuksia kielessä, sitä paremmin saattoi sillä ajatuksensa ilmaista ja — koska ihmiset ajattelivat määrätyillä sanoilla — myöskin ajatella.
Entäs suomenkieli? "Suomessa tosin ei voida sanoja yhdistelemällä muodostaa" — kuten kreikassa, joka siihen oli paraiten omansa — "mutta siinä saattaa taivuttaa ja johtaa muotoja." Sillä oli paljon diminutivi-, frekventativi- ja muita johdannaismuotoja; infinitivejä ja partisipeja runsaasti. Ja sanarikkaus oli siinä suuri. "Suomalaiset sanat, jotka taitamattomasta kielimiehestä tuntuvat olevan samaa merkitseviä, eivät kumminkaan sitä ole", selittää Porthan. "Niissä on sentään jotakin erilaisuutta merkityksessä. Näin on semminkin sanain laita, jotka merkitsevät elinkeinoja ja sentapaista."
Kielen luontaisia rikkauksia oli käytettävä, raakaa kieltä viljeltävä. Kansanrunoista tuli esiin joukottain ennen tuntemattomia sanoja ja sellaisia kuuli maaseuduillakin käytettävän. Eri seuduilla erilaisia. Frantsilan kappalainen Ganander, sama, joka suomenkielisissä säkeissä oli ylistänyt Porthanin tutkimusta suomalaisesta runoudesta, oli ruvennut sanoja keräilemään aikoen toimittaa Daniel Jusleniuksen sanakirjasta uuden laitoksen. Niinikään oli hän aikonut laittaa kokoelman suomalaisia sananlaskuja. Porthanilla oli koottuna kumpaakin lajia aineksia, hän jätti ne Gananderin käytettäviksi ja auttoi tätä muutenkin. "Ganander on ahkera, ja tarkka suomalainen", kirjoittaa Porthan vuonna 1784, "mutta tarvitsee ankaramman tutkimuksen apua. Tällä olen häntä erittäinkin sanakirjatyössä auttava." Ei kestänyt kumminkaan kauvaa, niin kuoli Ganander ja Porthanin täytyi yksin ryhtyä hänen sanakirjatyötänsä valmistamaan. Monta paksua nidettä olikin jo aineskokoelmaa ja kunnioittaen muukalaiset oppineet Turussa käydessään sitä katselivat, mutta Porthanin kuollessa jäi työ kesken ja Turun palossa joutuivat ainekset liekkien uhriksi. Niitä oli silloin kumminkin jo ehditty käyttää Renvallin suurta sanakirjaa varten. — Myöskin kieliopin oli Porthan tuuminut toimittaa; vanhimmat kieliopit olivat aivan arvottomia, Martinius oli kokonaan Stahlin virolaista kielioppia mukaillut ja Petraeus oli taas Martiniukselta tietonsa saanut. Vhaëlin kielioppia oli Porthan täydennellyt sekä parannellut. Tämä, joka oli kumminkin uusin ja ajanmukaisin, oli jo loppuunmyyty, joten ruotsalaisilla ja muilla muukalaisilla ei ollut tilaisuutta suomen kielioppiin perehtyä. Siksi oli Porthan päättänyt julkaista lyhyen suomen kieliopin, nimettömästi, vain tilapäistä tarvetta tyydyttääkseen. — On hänen papereissaan myöskin jonkinlainen tulkkikirjan luonnos, jolla hän nähtävästi niinikään tahtoi vieraalle helpottaa suomenkielen oppimista. Siinä on kappaleita keskusteluista matkustajan ja kestikievarin välillä; matkustaja pyytää hevosta, haluaa kaikenlaista syötävää ja juotavaa, kamaria ja yösijaa. Matkalla hän sitten kyselee kyytimieheltä yhtä ja toista pitäjän oloista. Siitä olisi tullut apu kaikille niille ruotsinkielisille matkustajille, jotka maaseudulla liikkuivat. Mutta tulkkikirja jäi aivan alulleen ja samaten kielioppikin.
Sanakirjaansa aineksia kokoillessaan oli Porthan tullut lähemmin ajatelleeksi murteitten suurta eroavaisuutta. Oleskellessaan Tukholmassa vuonna 1791 tapasi hän sikäläisessä kirjastossa vanhain lakikirjain joukosta Ljungo Tuomaanpojan suomalaisen lainkäännöksen ja huomasi siinä hauskuudeksensa arvostelun murteista. "Se suomi", sanotaan siinä, "jota tavataan Pohjois-Suomessa, Turun ympäristössä sekä Pohjanmaalla, on selvintä ja puhtainta suomea sekä koko Suomessa ymmärrettävää, siitä sillä on nimensäkin. Uudenmaan suomeen on ruotsia sekotettu, Viipurissa ja Savonmaalla on Venäjän Karjalan suomea joukossa, Hämeen suomessa ei ole mitään varmuutta, sillä se on kaikenlaisesta suomenkielestä kokoonhaalittua." Murteitten laatua ei kenkään oikeastaan ollut lähemmin tutkinut, mutta yhtä ja toista oli siitä huomattu ja Lencqvist, tässä niinkuin niin monessa muussa aineessa Porthanin edeltäjänä ollen, oli kirjoittanut pienen tutkimuksen Turun lehtiin Etelä-Suomen murteesta. Elämänsä lopulla Porthan kirjoitutti väitöskirjan Suomen päämurteista, siihen kooten pitkällä tutkijakaudellaan tekemänsä havainnot. Se ilmestyi vuonna 1801. Porthanin mielestä oli vain kaksi päämurretta: Varsinais-Suomen ja Savon; jälkimäiseen kuuluivat näet paitsi varsinaista savolaiskieltä myös Pohjois-Pohjanmaan, Rautalammen ja Karjalankin murteet. Savolaiskielestä selkoa tehdessään Porthan heti aluksi huomauttaa, että siitä olisi verraton lisä kirjakieleen saatavissa. "Niinkuin kirjoissamme käytetty kieli vähitellen on vaurastunut eri murteitten erilaisista aineksista, niin on sitä edelleenkin samalla tavalla rikastutettava. Ei mitään murretta tähän asti ole niin halpana pidetty, ettei siitä olisi voitu viisaasti kartuttaa yhteisiä kielivaroja. Siksipä näin koottavia rikkauksia on uutterasti tarkastettava ja vartioitava."
Porthan aikoi väitöskirjaansa jatkaa ja ottaa silloin puheeksi aunuksen ja karjalan kielet. Rovasti Europaeukselta hän tiedusteli kielennäytteitä. "Jos saisin ennen marraskuun puoliväliä muutamia mietteitä Venäjän suomalaisten murteesta, olisivat ne sangen tervetulleita" kirjoittaa hän syyskuulla 1801. "Mutta miten voisi saada muutamia sanaluettelolta, sananparsia, vertailuja j.n.e. joltakulta Aunuksen puolelta, jonka suomea niin huonosti tunnen? Vielä mieluisampaa olisi vastaanottaa heidän tärkeimmät runonsa kopioituina ja oudommat sanat selitettyinä. Vaan lienee vaikeata saada siltä seudulta tämäntapaista apua?" Siihen Porthanin murretutkimukset tuntuvat pysähtyneen.