XII.
Senjälkeen kuin Venäjän raja Kyminjoelle siirrettynä oli jakanut Suomen kahtia, oli suuri itäinen naapuri herättänyt suomalaisissa monenlaisia ajatuksia. Raja oli pelottavan lähellä, sodan uhka aina ovella ja Ruotsin voimat tuntuivat heikoilta suojaamaan suomalaisia viholliselta. Kaikki eivät tyytyneet rukoilemaan Jumalaa, että olot jäisivät entiselleen, että rauha säilyisi ja ruotsalainen hallitus, niin heikko ja puutteellinen kuin se olikin, saisi edelleenkin Suomenmaata holhota. Moni, joka oli vallitseviin oloihin suuttunut, vallanpitäjiin loukkaantunut ja katkeroittunut, toivoi salaisesti, että olot Venäjän avulla saataisiin uudelle, paremmalle kannalle. Sivistyneelle säädylle oli selitetty, että maalla oli omat erikoiset tarpeensa, omat tehtävänsä ja omat etunsa. Suomalaisilla oli muka erityinen menneisyytensä ja erityinen nykyisyytensäkin; sillä täytyi siis olla myöskin oma tulevaisuutensa. Sprengtporten, joka tiesi, että itse Ruotsin hallitsija Kustaa III oli aikonut vaihtaa maamme Venäjälle, ja Anjalan miehet olivat käsittäneet varsin välittömästi asiain tilan ja tyytymättöminä ruotsalaiseen hallitukseen, olivat he toivoneet maallemme Venäjän suojeluksen alaisena parempaa tulevaisuutta. Heistä tuntui kuin olisi kotimainen, kansallinen pyrkimys viitannut Venäjälle.
Mutta sinnehän viittasi myöskin kotimainen tutkimus. Jos mihin ryhtyi, mitä tutki, aina oli idästä saatava tutkimuksen ainesta, aina tulivat lopulta näkyviin suomen kansan puolittain unohdetut sukulaiskansat Venäjällä. Siellä ne asuivat pitkin laajaa valtakuntaa, lähempänä ja kauvempana, siellä ne puhuivat monenlaisia kieliään, siellä ne viljelivät muinaisia, alkuperäisiä tapojaan. Ja siellä oli suomalaistenkin muinaisuus ollut, siellä olivat he saaneet ensimäiset sivistyksensä alkeet, joiden pohjalle vuosisatain kuluessa heidän nykyinen sivistyksensä oli kasvanut.
Mutta vaikka Venäjä näin tuntui suomalaisen tutkimuksen luvatulta maalta, tyytyi Porthan kuitenkin siihen mitä hän muitten kautta, vasta toisessa kädessä sai Venäjällä asuvista suomalaisheimoista kuulla. Valistusmiehenä kammoi hän Venäjän sivistymättömiä oloja, ruotsalaisena isänmaanystävänä vihasi hän itäistä naapuriaan. Ijän mukana tuo vihamielisyys vain kasvoi. Se oli voittamaton este, johon kaikki suuremmat pyrkimykset murtuivat; se pidätti häntä itse suomalaisheimojen luo lähtemästä kun hänelle vanhoilla päivillä tilaisuus siihen tarjoutui. Vuonna 1795 oli näet hänelle keisarinna Katarinan varoista luvattu suuri rahasumma, jos hän olisi ottanut tehdäksensä tutkimusmatkan suomalaiskansain alueelle. "Tästä tehtävästä kiitän kumminkin kauniisti", kirjoitti hän Caloniukselle. "Jos minulla nuoremmalla ijällä olisi ollut sellaisen apurahan toivoa, olisin ehkä tullut vietellyksi sitä käyttämään: mutta nyt on minulla Venäjää ja kaikkea siihen kuuluvaa kohtaan sellainen kammo, ettei minulla edes ole halua matkustaa Pietariin, johon useat entisistä oppilaistani minua ovat pyytäneet, vielä vähemmin syvälle noitten raakalaisten maahan. Mutta kyllä toivoisin, että joku nuori taitava mies saisi tuon matkan tehdä ennenkuin eri heimot kokonaan venäläisiin sekaantuvat."
Seuratkaamme vähän sitä, miten Porthan suomalaisten heimokansoja tutki. Niiden merkitys kotimaiselle tutkimukselle oli hänelle täysin selvinnyt jo 1770-luvulla, kun hän perehtyi göttingeniläisten teoksiin ja omaksui heidän käsityksensä suomen suvun muinaisuudesta. Göttingenistä palattuansa rupesi hän sanaluetteloista vertailemaan suomalaissukuisten kielten sanoja, nähdäkseen, olivatko kielet juuri niin läheisiä sukulaiskieliä kuin oli väitetty; hän hankki itselleen myöskin maantieteellisiä kuvauksia ja matkakertomuksia, jotka suomalaiskansain asuinsijoja kuvailivat.
Nyt tiesi Porthan näistä heimolaisistamme sen, mitä saksalaisetkin tiesivät. Pitikö hänen tutkia edelleen niitä? Vuonna 1782 hän puhuu suomalaissukuisten kielten vertailevasta sanakirjasta, "suomalainen vertailusanakirja", sanoo hän, "olisi tosiaankin tärkeä teos. Mutta pahinta on, että apuneuvoja on niin vähän ja tarvittava työ ääretön. Ensimäinen askel olisi oppia hyvin venättä, sillä tällä kielellä on ilmestynyt kielioppeja ja sanaluettelolta niistä suomalaisista murteista, joita useat Venäjällä asuvat suomalaiset kansat puhuvat; mutta jotta ymmärtäisi, mikä todella on suomalaista, pitäisi tuntea myöskin tatarin, turkin, mogolin y.m. kieliä."
Yritys oli liian suurenmoinen kaunopuheen professorille, jolla oli kymmeniä toimia ja sivutöitä vakinaisen virkansa ohella. Niin jäi sanakirja häneltä tekemättä, venäjänkieli oppimatta ja laaja suomen suku tarkemmin tutkimatta. Hänen täytyi vain tyytyä käyttämään hyväksensä muitten tutkimuksia.
Vuonna 1786 julkaisi 15-vuotias Franzén ensi osan väitöskirjaansa "Pirkkalaisista". Koska pirkkalaiset olivat kantaneet veroa lappalaisilta ja kulkeneet heidän alueensa ristiin rastiin, antaa väitöskirja aluksi lyhyen esityksen lappalaisten ja muitten suomalaiskansain varhaisimmista oloista ja asuinsijoista. Tässä yhteydessä, supistettuina muutamiin muistutuksiin viivan alla, esiintyvät ensi kerran Porthanin mielipiteet suomalaisten vanhimmasta historiasta. Siinä on vaatimaton lähtökohta, jolta hän lähti perustamaan Suomelle omaa historiaa.
Väitöskirja vie meidät suomalaiseen alkuaikaan. "Vankat syyt", sanotaan siinä muun muassa, "todistavat todeksi, että meidän suomalaisemme siirtyivät myöhemmin kuin tavallisesti otaksutaan nykyisille asuinpaikoilleen Venäjän valtakunnan maakunnista, Kaspian meren ja Suomenlahden välisiltä seuduilta; jo silloin tottuneina toisenlaiseen elintapaan kuin lappalaiset, he ensinnä valtasivat Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikon, karkottaen tieltänsä täällä olevat lappalaiset." Ja pari vuotta myöhemmin Porthan tutkimuksissaan viittaa siihen, että suomen suvun hajanaisista asuinsijoista. Venäjällä näkee vieläkin, että ne alkujaan ovat kuuluneet yhteen. Suomensukuiset kansat ovat näet kulkeneet vähitellen, pienin joukoin kaakosta päin pohjolaa kohti, kansoittaen yhtenäisen alueen Suomenniemelle saakka. Kaukana kaakossa, Kaspian meren rantamilla oli suomalaisten heimojen alkukoti.
Mistä Porthan suomalaisen alkukodin paikan taisi määrätä? Historiallisten tietojen nojalla hän saattoi seurata suomalaiskansain vaelluksen viimeisiä vaiheita; suomalaiset olivat tulleet kaakosta päin maahansa, unkarilaiset idästä, voguulit ja ostjakit lännestä ja lounaisesta. Siinäkö sitten ainoa todistus alkukodin paikasta? Ei, sillä Porthan oli lukenut saksalaisen Fischerin teoksesta, että unkarilaiset olivat lainailleet kieleensä joukon persialaissukuisia sanoja; heidän oli siis täytynyt asua Persian rajan lähellä, Kaspian meren rannalla. Ja tämä sopi mainiosti siihen, että koko ihmissuvun ensimäisiä asuinsijoja aina oli etsitty Länsi-Aasiasta. Ne, jotka uskoivat, että Babelin sekotus oli hajottanut ihmiset ympäri maanpiirin, olivat laskeneet, että suomalaisten Babelista päin tullessaan oli täytynyt kulkea juuri Kaspian meren ohitse. Skyytit olivat aikoinaan asuneet Kaspian meren seuduilla; jos suomalaiset olivat näiden jälkeläisiä, olivat he juuri täältä tulleet. Ja vihdoin olivat luonnontieteilijät tulleet siihen johtopäätökseen, että Keski-Aasian korkeilla ylängöillä maa ensiksi oli kohonnut mudansekaisesta vedestä, sinne olivat ensimäiset kasvit juurtuneet, siellä oli alkanut ensimäinen elämä versoa ja sinne oli ensiksi ihminenkin ilmestynyt. Mutta Kaspian seudut olivat näitä ylänköjä aivan lähellä; sinne olivat suomen suvun heimot ihmiskunnan kehdosta laskeutuneet. Niinpä saattoi Porthan väitteensä vakuudeksi huomauttaa: "Täten onkin tämän ikivanhan kansanryhmän ensimäinen olinpaikka lähellä sitä korkeata seutua Keski-Aasiassa, josta monet nerokkaat miehet ovat etsineet koko ihmiskunnan kehtoa." Ja näin oli samalla todistettu se, mitä Daniel Juslenius aikoinaan oli yrittänyt, että nimittäin suomalaiset olivat Europan ikivanhoja arvokkaita alkukansoja.
* * * * *
Suomenmaahan tullessaan olivat suomalaiset maataviljelevää kansaa. Ilman kuninkaita tahi lujaa valtiojärjestystä elivät he vapaina perheenpäämiesten johtamina, yhtyivät liittoihin sodan syttyessä ja neuvottelivat kansankokouksissa yhteisistä asioistaan. He viljelivät nisua ja ohraa, heillä oli monenmoisia käsitöitä; tuvat olivat vankat, hirsistä rakennetut savupirtit; viljelyskaluja ja työaseita oli runsaasti, vaatetus varsin täydellinen. Naisia myytiin miehille vaimoiksi ja melkein kuin orjia heitä miehelässä kohdeltiin, tavallisena arkityönä oli heillä käsimyllyllä jauhaminen. Miehet kulkivat sotaretkillä nuija ja keihäs kädessä, jousi olalla ja miekka vyöllä; jos he rannikolla asuivat, purjehtivat he ryöstölle vieraisiin maihin. Tällaisen kuvauksen antoi Porthan pakanallisten suomalaisten oloista. Edellisen ajan tutkijat olivat niistä vain jonkun piirteen selville saaneet; tässä oli ihan selvä, elävä ja monipuolinen kuvaus.
Kaiken tämän sai Porthan sanavertailuilla selville: Suomen kielessä oli joukko sanoja, jotka merkillisesti muistuttivat ruotsinkielisiä. Ne olivat luonnollisesti ruotsista lainattuja. Olihan kraatari-sana johdettu ruotsalaisesta skräddare, maalari sanasta målare, kaupunki oli köping, valta våld j.n.e. Tietysti ei suomalaisilla ollut mitään kaupunkia, ennenkuin ruotsalaiset tulivat ja perustivat niitä. Miksikäs he muuten olisivat sitä ruotsalaisella nimellä kutsuneet, ja miksikäs tori, katu, markkina muuten niinikään olisivat olleet ruotsalaisia? Tällaisista ruotsalaisperäisistä sanoista muistamme Porthanin tehneen luettelon.
Saksasta palattuaan otti hän luettelonsa uudelleen esille. Hän keksi yhä useampia suomalaisia sanoja, jotka olivat ruotsinkielistä alkuperää; niitä tuli lopulta arvaamattoman paljon. Mutta paljon oli suomalaisilla alkujaan omakielisiäkin sanoja, joilla he merkitsivät sivistysesineitä. Kokoilemalla nämät sivistysesineitten nimet yhteen, oli Porthan luonut kuvauksensa pakanallisten suomalaisten oloista.
Olisihan vielä voinut vertailuja jatkaa. Suomalaisia sivistyssanoja olisi verrattu virolaisiin, karjalaisiin ja aunukselaisiin, ehkäpä muihin suomensukuisiin. Sillä tavalla olisi saatu selville suomalaisten olot siihen aikaan kuin he vielä asuivat näiden sukulaiskansain kanssa yhdessä. Joskus Porthan tosiaan vertasi suomalaista sanaa virolaiseen ja otti virosta esimerkkejä todistaakseen suomalaisten muinaisia oloja, mutta sen enempiin vertailuihin hän ei ruvennut.
Mutta venäläisiä sanoja hän oli vertaillut. P. A. Europaeukselta hän sai venäläisiä sanaluettelolta ja niistä hän teki johtopäätöksiään. Selvästi olivat suomalaiset venäläisiltä lainailleet. "Raamattu-sanan alkuperää pidän varmana", kirjoitti hän vuonna 1783 Europaeukselle. "Mutta haluaisin tietää ovatko suomalaiset muitakin kirkollisia sanoja venäläisiltä lainanneet? Tahtoisin näet varmaan tietää onko kansamme siltä taholta saanut valistusta. Olisi myöskin huvittavaa tehdä vertailuja sellaisten venäläisten ja suomalaisten sanojen välillä, jotka koskevat taloutta, elinkeinoja j.n.e., jotta voisi nähdä mitä sentapaista meikäläiset ovat venäläisiltä lainanneet. Tarkoitan talouskapineitten, karjan ja siihen kuuluvan, peltokalujen ja viljelystöitten, rakennustyön, vaatteitten, ruokatavarain ja sentapaisten nimiä y.m. Ruotsinkieleen verratessa huomaa näet helposti kuinka suuri joukko sellaisia sanoja Ruotsista on saatu." Myöskin liettualaisia sanoja vertaili Porthan suomalaisiin ja luuli niissä yhtäläisyyksiä löytäneensä. Milloin ja missä suomalaiset liettualaisten kanssa olivat joutuneet kanssakäymisiin, ei Porthan ole selittänyt; mutta arvattavasti hän luuli tämän Suomesta käsin merimatkoilla tapahtuneen. Vertailuissa ja johtopäätösten teossa täytyi kumminkin olla varovainen. Kielissä oli niin paljon satunnaisia yhtäläisyyksiä; entisen ajan oppineet olivat niistä tehneet pitkiä sanaluettelolta ja rakentaneet suurenmoisia oppijärjestelmiä. Oli verrattu kreikkaa ja hepreaa suomenkieleen ja useat olivat keksineet yhtäläisyyksiä vanhan gootinkielen ja meidän kielemme välillä. Porthan ei voinut käsittää, missä muinaisen ajan gootit olisivat tulleet suomalaisten kanssa tekemisiin, ainakaan hän ei voinut siitä mitään varmuutta saada. Siksipä hän jätti yhtäläisyydet gootinkielen kanssa kokonaan syrjään.
Kuvauksensa pakanallisten suomalaisten tilasta esitti Porthan, kun hänet heinäkuulla 1788 vastaanotettiin Ruotsin kirjallisuus-, historia- ja antikviteeti akatemian jäseneksi. Tilaisuus oli juhlallinen. Venäjän sota oli juuri alkamassa ja Ruotsissa oltiin huolissaan suomalaisen veljesmaan kohtalosta. Suomalainen oppinut kuvaili Suomenmaan tilaa siihen aikaan kuin se joutui Ruotsin valtikan alaiseksi, todisti, että sillä jo silloin oli ensimäiset sivistyksen alkeet. Helposti se tosin oli joutunut naapuriensa saaliiksi, mutta syynä ei silti ollut puuttuva kyky eikä kunto, vaan epäedulliset olosuhteet kaukana sivistyneen maailman yhteydestä. "Mutta erikoisena kansakuntana ovat he kuitenkin monenmoisissa kohtalon vaiheissa säilyneet", jatkaa Porthan tulijaispuhettaan. "He ovat sittemmin olleet yhtä kuuliaisia ja uskollisia alamaisia kuin he ennen olivat levottomia ja kiusallisia naapureita. Kun tilaisuutta on ollut, ovat he uudessa asemassaan kylliksi osottaneet, ettei heiltä ole puuttunut rohkeutta eikä sitkeyttä, ei tarmoa eikä neroa. Se suuri osa heistä, jotka erinimisiä ollen, ovat Ruotsin valtakunnan alamaisia, ovat kyllin onnellisia olemaan ei orjien sorretussa tilassa vaan kansalaisten turvatussa asemassa. Ja juuri tämä osa on innollaan ja uskollisuudellaan erikoisesti osottanut, että kansa käsittää onnensa."
* * * * *
Ruotsissa oli paljon uutteroita kokoilijoita. Kun katselee heidän laajoja kokoelmiaan, ei voi olla ihmettelemättä. Lukemastaan kirjallisuudesta ja löytämistään asiakirjoista ovat he merkinneet suunnattoman joukon tietoja ja kopioineet lähteitä sivu sivulta suuriin käsikirjoitusniteisiin. Noihin niteisiin ovat he uhranneet elämästänsä vuosikausia, joskus melkein koko elämänsä. Siinä oli heidän maailmansa, heidän ilonsa ja heidän huolensa. Vanha Gahm tuntee Tukholman järjestymättömät arkistot kuin viisi sormeansa, hän on selvillä asiakirjoista, joista muilla ei ole aavistustakaan, hän on kaivanut esille lähteitä vuosisatain kuluessa kasautuneitten paperiläjäin alta. Kuninkaallinen kamariherra Tilas rientää kotiinsa päivystysvuoroltansa kuningattaren luona, viskaa komean virkanuttunsa syrjään ja istuutuu yöksi vertailemaan ja lisäilemään sukutieteellisiä kokoelmiaan. Ja von Stiernman, joka jo on julkaissut lukuisia asiakirjakokoelmia, vartioitsee valtioarkiston hoitajana aarteitaan kateellisena kaikkia muita kohtaan.
Mutta kokoelmia julkaistiin myöskin. Ilmestyi von Celsen suuri kokoelma paavillisia bullia, Lagerbringin asiakirjakokoelmia, maaherrain, valtaneuvosten ja piispain luetteloita ja Warmholtzin verraton luettelo Ruotsin historiallisesta lähdekirjallisuudesta. Arckenholtz, Lagerbring, Celsius, Hallenberg ja monet muut olivat käyttäneet tutkimuksiinsa runsaita aineskokoelmia, sijoittaneet asiatiedot otaksumain sijalle ja luoneet historian uuteen muotoon.
Turkulaisetkin kokoilivat. He vaihtoivat aineksia ruotsalaisten kokoilijain kanssa ja keräilivät niitä maaseuduilta. Alopaeus hankki tietoja Porvoon kymnaasin historiaan, Tengström Erik XIV:stä ja Terseruksesta, Bilmark kaikenlaisista Suomen historiaan kuuluvista aineista. Ja innokkaasti jatkoi Porthan kokoilemistaan. Vuonna 1782 hankki hän yhdessä Caloniuksen kanssa otteita Ruotsin kamarikollegion arkistosta, erittäinkin siellä säilytetyistä maakirjoista. Niinikään hankkivat ystävykset jäljennöksiä hovioikeuden ja yliopiston konsistorion pöytäkirjoista ja lääninhallituksista pyydettiin siellä olevia asiakirjoja. Aineksia alkoi kertyä, jokainen niistä muutti, täydensi tahi korjasi entistä käsitystä maamme menneisyydestä. Jos kokosi kaikki hajanaiset lähteet ja liitti toisiinsa niiden eri piirteet, täytyi siitä ilmetä kokonaan uusi historian käsitys, uusi kuva suomalaisten historiasta. Kuka oli tämän uuden kuvan luova? Yhteisin voiminko se oli esiinsaatava vai jäisikö se yhden ainoan tehtäväksi?
Turkulaiset sanomat olivat lakanneet, mutta ne aijottiin taasen henkiin herättää. "Ensi vuonna alamme uudelleen toimittaa Turun sanomia samalla tavoin kuin ennen", ilmoittaa Porthan Mennanderille 1781. "Meillä on historiallisia kokoelmia ja toivomme, että niitä kannattaa saattaa yleisön tietoon." Alusta vuotta 1782 rupesivatkin sanomat ilmestymään; ensi neljänneksen aikana oli Clewberg toimittajana, sitten Porthan. "Turun Sanomiin aijon asettaa useita pieniä tutkielmia Suomen historiasta" kertoo tämä saadessaan toimituksen huolekseen. "Kun näissä sanomissa myöskin maamme maantiedettä ja tilaa aijotaan valaista, olen hankkinut kaikista lääneistä näitä koskevia kuvauksia. Kamreeri Tulindberg on lähettänyt sellaisen Oulun läänistä, se on varsin hauska, ja ensi numeroon se tulee käytettäväksi. Mikä tarvitsee korjausta tulee näin parannetuksi." Maantieteellisiä kuvauksia olikin sanomissa runsaasti; etenkin huvitti turkulaisia asessori Bergmanin kuvaus heidän omasta kaupungistaan. Historiallisia kirjoitelmia oli sensijaan vaikeampi saada. Ja pian huomasivat toimittajat jääneensä kirjoitusten hankinnassa kokonaan omiin varuihinsa.
"Kun menekki tähän asti, vaikkei olekkaan kovin suuri", kertoo Porthan lopulla vuotta 1783, "kuitenkin on riittänyt korvaamaan painatuskustannukset kirjanpainajalle, joka saa käsikirjoitukset ilmaiseksi, niin hän vielä on halukas kustantajana olemaan. Ja vaikka todellisia työntekijöitä on vähän, joten meillä sanomain toimittajilla on kylläkin vaivaa ja vastuksia, jatkamme kuitenkin toimittamista, ainakin ensi vuonna, jos Jumala meidän suo elää terveinä. Melkein kaikki apu maaseudulta oli lakannut, en tiedä mistä syystä. Mitä sieltä tarvitsemme täytyy meidän itse kirjoittamalla, kustannuksella ja vaivalla hankkia itsellemme. Tarvitaan siis tosiaankin hiukkasen isänmaallisuutta näitten lehtien pitkitettyyn toimittamiseen." — Oli käynyt kuten kävi 1770-luvullakin. Yleisö oli kyllästynyt, sillä ei ollut tarpeeksi harrastusta isänmaallista kirjallisuutta kohtaan. Kevyt kaunokirjallisuus oli pilannut sen lukuaistin. Mutta kaikesta huolimatta päätti Porthan sen sivistämisessä ponnistella.
Mutta akateemisina väitöskirjoina Porthan myöskin julkaisi kokoilutyönsä tuloksia. Niissä oli opetus ja tutkimus aivan yhtyneinä. "Haluten niissä akateemisissa väitöskirjoissa, jotka minun johdollani saattavat ilmestyä, ylioppilaitten harjoittamisen ohella, vähän auttaa köyhää suomen historiaamme, olen antanut muutamille oppilaille tutkittaviksi joitakuita sen sukuisia aineita" kertoo Porthan Mennanderille vuonna 1780. Ensimäinen näistä oli ennen mainittu "Vähäinen suomalaisten saarnain historia", joka seuraavana vuonna ilmestyi. Muut aineet jäivät tuonnemmaksi.
Monenlaisia historiallisia töitä Porthanilla tähän aikaan oli mielessä. Hän kokoili tietoja milloin miltäkin suomen historiaa koskevalta alalta, milloin vanhoja saarnoja, väliin akateemisia julkaisuja ja promotioniprogrammeja, milloin taas elämäkerrallisia tietoja henkilöistä. Niitä kerätessään ajatteli hän turkulaisten sanomain tarvetta, pieniä historiallisia väitöskirjoja tahi kokoelmia yliopiston kirjastossa ja pohjalaisen osakunnan maakunta-arkistossa. Hän kertoi töistään Mennanderille, joka Upsalan arkkipiispana ei enää saattanut olla suomalaisen tutkimuksen johtajana, mutta asetti runsaat kokoelmansa nuoremman tutkijan käytettäväksi ja tarkoin perehtyneenä isänmaallisen tutkimuksen tilaan antoi ohjeita ja neuvoja, osotti kiitollisia aiheita ja kehotti niitä tutkimaan. Tuntui siltä kuin tulisi Porthanista vähitellen Mennanderin kaltainen suurkokoilija, uutterampi julkaisija vain, sillä hänellä oli akateeminen julkaisutoimi ja sanomalehtityö edessään, kun taas Mennander ensin luonnontutkijana ja sitten piispana ei ollut ehtinyt historiallisiin julkaisuihin puuttua.
Mutta historiallisessa tutkimustyössä oli Porthanin huomio kiintynyt Juustenin piispainkronikkaan. Tämä oli latinalainen luettelo maamme muinaisista piispoista Pyhästä Henrikistä Paavali Juusteniin asti, alkuosa keskiajalla vähitellen syntynyt ja loppuosa Juustenin itsensä laatima. Lyhyesti oli siinä kerrottu piispain toiminnasta, kirkonhallinnosta, hurskaudentöistä ja muutamista eri aikain merkkitapauksista. Kaikessa lyhykäisyydessään tuntui se luotettavalta perustalta tarkalle historiantutkijalle.
Porthan aikoi kronikan uudelleen julkaista. Oliko Mennander häntä siihen kehottanut ei tiedetä, mutta piispa oli ainakin Juustenista, muinoin merkillisestä Suomen piispasta huvitettu ja tiedusteli Porthanilta milloin mitäkin hänen teoksistaan. Vuonna 1782 kesällä lähti Porthan Tukholmaan ottamaan selville olisiko sikäläisissä kirjastoissa kronikan käsinkirjoitettuja kappaleita. Etsiessään täällä ja keskustellessaan ruotsalaisten kokoilijain kanssa sai hän silloin tietää, että arkistossa säilytettiin erästä vanhaa nidosta, jossa oli paljon tietoja Suomen katoliselta ajalta — Turun tuomiokirkon mustaa kirjaa.
Porthan toimitti siitä jäljennöksen itsellensä. Se maksoi paljon ja valmistui vähitellen. Mutta kun osia siitä viimeinkin alkoi Turkuun saapua, huomasi Porthan heti, että tässä oli ihan verraton aarre hänen käsiinsä joutunut. Turun tuomiokapitulin kirjurit olivat kirjaan kopioineet kaikki kirjeet ja asiakirjat, jotka koskivat Suomen kirkkoa, sen hallintoa ja sen oikeuksia. Sitä lukiessa tuntuu keskiaika niin elävältä, kuin itse siinä eläisi. Aatelismiehet ja porvarit lahjoittavat avoimilla kirjeillä kirkolle tilojaan ja talojaan metsineen, kalavesineen ja muine etuuksineen oman autuutensa sekä puolisonsa ja lastensa sielujen pelastuksen tähden. Piispat antavat määräyksiä papeille miten seurakuntaa tuli hoitaa, he päättelevät yhdessä kaniikkien kanssa, kuinka paljon ja missä muodossa seurakuntien tuli kymmenyksiään maksaa, he järjestävät Pyhän Henrikin juhlan uudelleen, he perustavat uusia alttareita ja uusia pappisvirkoja tuomiokirkkoon. Näkee millaisia sääntöjä on kirkonmiehille säädetty, tapaa paavien bullia ja kuninkaitten kirjeitä. Kirkon ensi ajoilta on kirjeitä vähän, mutta niiden luku lisääntyy vuosisatain kuluessa ja niin ne antavat ihan täydellisen kuvan katolisen kirkon oloista.
Tästä tuli Porthanille erinomainen apulähde, kun hän alkoi Juustenin kronikkaa selittää. Kronikka oli kertonut lyhyesti ja ylimalkaisesti, parilla sanalla, jollakin rivillä piispain toimista, nyt selittelivät kymmenet keskiaikaiset kirjeet noita tietoja. Myöhemmät piispain kronikat ja muut historiateokset olivat tosin kertoneet vähän enemmän. Mutta millä tavalla ne olivat kertoneet? Nyt kun vertaili Mustan kirjan asiakirjoja niiden ilmoituksiin, huomasi hyvin selvästi saman ilmiön, joka oli kaikkien maitten valistushistorioitsijoita suututtanut, joka oli kysynyt niiltä niin paljon työtä ja vaivaa. Siinä sai Porthan omin silmin nähdä sitä entisajan tutkijain huolimattomuutta ja alituista erehtymistä, josta edellä oli puhe. Jotakin olivat he tavallisesti tienneet asioista, mutta useimmiten puolittain, epäselvästi tahi aivan väärin. Heidän ilmoituksensa tavallisesti jo monen kirjan kautta kulkeneina muistuttivat epämääräisiä huhuja, joita ihmisjoukoissa liikkuu.
Porthan otti siinä samalla läpikäydäkseen kaikkien näitten kirjoittajain ilmoitukset, vertasi niitä Juustenin tietoihin ja Mustan kirjan lähteisiin, korjasi missä oli korjattavaa, hylkäsi missä oli hylättävää ja merkitsi muun oikealla nimellään: varmaksi, todennäköiseksi, epävarmaksi. Ja hän esitti koko tämän tarkastelunsa julkaisussaan. "Rodulffin vankeus- ja surma-vuoden ilmoittaa Spegel (Ruotsin kirkkohist. 2 osa 387 siv.) olleen vuoden 1178, luullakseni siinä meidän kirjoittajaamme seuraten, mutta Messenius (Scondia 10 kirj. 5 siv.) mainitsee vuoden 1192 ehkäpä jonkun arvelun nojalla. Palmsköldin katkelmasta taas puuttuu vuosiluku. Emme siis uskalla mitään päättää." Tällä tavalla piti jokaista tietoa tutkia, se oli juuri niitä pikkuseikkoja ja sitä vaivalloista kinastelua (gräl), joksi Porthan itse tutkimustaan kutsui.
Kun kaiken tämän piti mahtua Juustenin kronikan laitokseen, paisui se kovin ja tuli omituisen näköiseksi. Tekijä luuli aluksi saattavansa julkaista kronikan selityksineen kolmena, neljänä väitöskirjana. Mutta sitten hän yhtämittaa huomasi miten teos kasvoi hänen käsissään; ensimäinen vihkonen ilmestyi vuonna 1784, sitten melkein joka vuosi yksi tahi useampia ja julkaisemista yhäti riitti, kunnes viimeinen vihdoin ilmaantui vuonna 1800. Mahtava julkaisu oli silloin valmiina 56 väitöskirjana. Itse kronikka oli aivan mitättömänä alussa, sitten seurasivat muistutukset viivanalaisine alamuistutuksineen, joihin suuri osa Mustasta kirjasta oli kokonaisasiakirjoina tahi otteina painettu. Nämät alamuistutukset olivat melkeinpä pääasiana, niissä oli enimmät tiedot; lukemattomia yksityisseikkoja oli siinä huolellisesti tutkittu ja runsaita aineksia oli siinä tarjolla. Leikillään Porthan puolustellen teoksensa merkillistä muotoa sanookin kirjoittaneensa nuotteja ilman tekstiä. Juustenin kronikka oli vain yhtenäisenä puitteena, jonka sisään Porthan oli saanut mahtumaan melkein koko Suomen keskiajan historian. Vieläpä kielitieteen avulla tekemänsä tutkimukset suomen suvun alkuajoista ja maamme pakana-ajasta hän tässä toi esiin. Itse hän tästä suurteoksestaan vaatimattomasti kirjoitti Caloniukselle: "Veli tuntee tuon teoksen ennestään, se ei sisällä suuria asioita, vaan enimmäkseen vähäpätöisyyksiä; mutta koska olen siihen tahtonut ikäänkuin varastohuoneeseen asettaa kaikki mitä olen voinut koota Suomen asioita koskevaa, sekä sitäpaitsi poistaa kaikki valheet ja tarkastaa vääryyksiä, joilla on peitetty se vähä, joka Suomen historiasta on jälellä, ei ole voitu välttää sellaista yksityiskohtaista uutteruutta. Muut rakentakoot sitten tämän vaivalloisen kinastelun perustalla kootuista ja puhdistetuista aineksista miellyttävämmän rakennuksen ja siihen minä nuoria miehiämme usein kehotankin."
Erilaisia tutkimuksen aineksia, arvosteluja, tietojen vertailuja, asiakirjain otteita ja kappaleita, kaikki ryhmitettyinä muutamien lähdekohtien ympärille — siinä muoto, jossa Suomen sivistyshistoria ja osaksi valtiollinenkin oli esitettynä. Jonkun nuoremman tutkijan oli määrä kirjoittaa tämän pohjalla kaunis filosofinen historia, josta yleisö saattoi oppia saada. Mutta sivistyshistoriaa ei ollut helppo esittää eikä sovelluttaa yhteen valtiollisen historian kanssa. Tavallisesti oli edellinen ahdettu johonkin loppukappaleeseen valtiollisen historian taakse, ilman että lukija oikeastaan saattoi käsittää mitä tekemistä sillä siinä oli ja kuinka se kuului yhteen edellisen kanssa. Eikä siihen saanut soveltumaan kuin muutamia elämän aloja; lukemattomat asiakirjain pikkupiirteet jäivät käyttämättä ja samalla myöskin näyttämättä. Sivistyshistoria oli pysynyt sentähden verrattain laihana ja yksipuolisena. Ja entäs valtiollinen? Se kertoi edelleenkin enimmäkseen kuninkaitten hallitustoimista, selitteli laajalti heidän luonteenominaisuuksiaan ja arvosteli niitä valistusajan porvarillisen siveyskaavan mukaan.
Niin muodottomana ja hajanaisena aineskokoelmana kuin se olikin, tarjosi Juustenin kronikka lukijalle, joka osasi ja jaksoi lukea lävitse pitkät muistutukset asiakirja-otteineen, paljon elävämmän ja monipuolisemman käsityksen kuin mikään järjestelmällinen historia. Lähteet kertoivat itse, niitä ei ollut rococo-ajan historioitsija sievistelevällä kädellään pusertanut ja mehuttomiksi tehnyt. Ne olivat siinä alkuperäisinä ja elävinä kaikkine omituisuuksineen, yhtä eroavina taidokkaista pragmatisista historiateoksista kuin alkuperäiset kansanrunot Macphersonin mukailuista tahi paremmin kuten Homeron laulut niiden ranskankielisistä jälittelyistä.
Monipuolista ainesvarastoaan selvitellessään oli tutkija joutunut syventymään mitä yksityiskohtaisimpiin asioihin. Tekisi mieli kysyä, saattoiko kaikkien noitten pikkuseikkain tuntemuksesta tosiaan olla jotakin käytännöllistä hyötyä, tekikö se ihmiskunnan onnellisemmaksi, että se tiesi millä aseella Henrik piispa oli tapettu, oliko murhaajan nimi Lalli vai eikö ja katkesiko piispan peukalo murha-iskusta. Kaikkia näitä asioita näet Porthan tunnontarkasti tutki ja kumminkin hän samalla vaati, että historiasta lähtisi aivan välitöntä käytännöllistä hyötyä. Tahi miten sopi monioppisuus tällaiseen yksityiskohtaiseen tutkimukseen? Jos tutkimus kerran vilkastuneena tuottaisi tuhansia sellaisia erikoisselvittelyjä kuin oli Porthanin tutkimus siitä, minä vuonna kuningas Erik Pyhä astui valtaistuimelle ja teki retkensä Suomeen, niin miten silloin kävisi? Tutkijan tuli silloin perehtyä kaikkiin näihin ja kumminkin oli hänen velvollisuutensa hallita melkein koko inhimillisen tietämyksen piiriä. Porthan tuskin tuli ajatelleeksi, että hän monioppisuudesta ja kokoilusta vähitellen oli siirtymässä erikoistutkimukseen. Juuri tällaista erikoisopintoihin syventymistä tavattiin sen ajan opiskelevassa nuorisossa, valitettiin, semminkin Ruotsista, että ylioppilaat eivät viitsineet kulkea entiseen tapaan monilla luennoilla, vaan istuivat kotonansa yhtä erikoisalaa opiskelemassa. Mutta Porthan kutsui tällaista oman aineen yksinomaista opiskelua halveksien käsityöläisyydeksi.
Mutta palaamme Juustenin kronikkaan. Siitä näet käy Porthanin tutkimustapa selville. Se oli hänelle erinomaisen kuvaava. Hän tahtoi poistaa kaikki tähänastiset harhaluulot ja väärät tiedot, joita kaikissa historiateoksissa vilisi, ottaa kerrankin selville miten asiat olivat olleet, tapahtumat tapahtuneet. Hän kävi siis suoraa päätä asioihin käsiksi ja rupesi ensi työkseen tutkimaan sekavia ja ristiriitaisia tietoja Erik Pyhän Suomen-retkestä.
Hän etsi lukuisista tutkimuksista ja lähteistä mitä niissä oli siitä asiasta sanottu ja vertasi niiden tietoja keskenään. Näin joutui hän keskelle mitä erilaisinta kirjain paljoutta ilman alustavia tutkimuksia, ilman, että hänellä yksityiskohdissa oli selvillä eri lähteitten luonne, tapa esittää asioita, kokoonpano j.n.e. Eihän hänellä ollut aikaa niistä edeltäkäsin selvää ottaa. Mutta vähitellen, työn kuluessa, kun hän usein oli tullut käyttäneeksi yhden kirjoittajan tietoja, huomasi Porthan, että tämä olikin sellainen ja sellainen, esitti asiat omalla määrätyllä tavallaan. Ja sitä myöten kuin tämä selvisi otti hän entistä enemmän huomioon lähteen luonnetta asiaa arvostellessaan.
Porthan kysyi aina mistä ilmoittaja oli tietonsa saanut, haki samalla tavalla kuin muut valistushistorioitsijat tietoa vanhemmista lähteistä, ajoi sitä leppymättä takaa läpi koko lähdekirjallisuuden. Usein hän siinä huomasi, että erehdys oli tapahtunut. Ei hän näet tyytynyt saamaan selville, että jotakin tietoa ei vanhemmissa lähteissä enää ollutkaan, että se siis oli myöhempi lisäys. Ei, hän tahtoi tietää miten tuo lisäys oli siihen tullut. Hän luki ihmeekseen Messeniuksen kertomuksen siitä, että suomalaiset muka olivat Birger kuninkaan aikana tehneet kapinan ja kutsuneet venäläiset maahan. Vanhemmissa lähteissä ei tuollaista kerrota. Oliko se Messeniuksen päähänpisto vain, vai mistä hän sen oli saanut? Miettiessään tätä äkkäsi Porthan, että Smoolannissa tosiaan oli tuollainen kapina ollut; kun Smoolannin seutuja joskus Finvediksi kutsuttiin, oli hutiloiva Messenius sekottanut sen Suomeen, yhdistänyt siihen venäläisten samanaikuisen hyökkäyksen maahamme ja lisäillyt vielä kaikenlaisia muita juttuja. Tahi kun muutamat tutkijat olivat väittäneet Suomessa olleen Fulco-nimisen piispan ja eräs kirjoittaja päällepäätteeksi liitti siihen erään Julius-nimisen, huomasi Porthan, että Fulco oli ollut virolaisten piispana siihen aikaan ja oli sekotettu meikäläiseen piispaan Folqvinukseen; Julius oli saatu siten, että joku hätäinen tutkija oli lukenut Fulco sanan sijasta Julio ja niin lisännyt Suomen piispain sarjaa uudella tulokkaalla.
Aina ei asia näin vähällä selvinnyt. Lähdekirjallisuus päättyi, vanhin lähde oli kerrottuja tapauksia paria sataa vuotta myöhempi ja siinä tieto vielä oli. Pitikö uskoa vai eikö? Porthan kunnioitti noita vanhoja lähteitä, koska ne olivat ainoita mitä oli olemassa, ja jos ei asia muuten mahdottomalta tuntunut, uskoi niiden kertomuksen. Eihän siinä saanut liian jyrkkä olla. Pyhän Henrikin tarina oli tosin munkkitarina vain, taikauskoisten pappien kertoma ja kirjaanpanema, paljon siinä oli mahdottomia ihmeitä, mutta Porthan uskoi sen kumminkin pääasiassa. Hän luuli näet, että harhaluulot, joita taikausko ja alkuperäinen ajanluonne toivat mukanaan, helposti olivat erotettavissa, poistettavissa. Mitä siis tarina kertoi piispan peukalosta, joka poikkihakattuna paransi sokean ukon silmät, oli tietysti juttua, mutta osotti, että murhaaja tosiaan oli peukalon poikkihakannut ja, koska se jääpalaselta löydettiin, oli talvisaikana piispan murhannut. Tutkija ei siis ottanut huomioon kylliksi, että kukin aika katselee ja kertoo asioita omalla tavallaan, omassa erityisessä valossaan. Hän ei edellyttänyt sitä ennakolta. Hän käytti sitä vain selityskeinona silloin kuin asia muuten tuntui mahdottomalta tahi väärennetyltä. Tosi tieto oli hänestä aina tosi sellaisenaan, ei hän ruvennut tutkimaan miten se oli syntynyt; mutta jos tieto ei todenmukaiselta tuntunut, silloin oli siihen ajanluonteen tahi kirjoittajan vaikutus syyksi saatava.
Siinä muutama piirre Porthanin tutkimustavasta. En saata tässä ruveta tarkemmin kertomaan, miten hyvin hän käsitti historiallisten tapahtumain yhteyden, miten hän sen ensi sijassa otti huomioon ja tämän todenperäisen käsityksensä perustalla arvosteli yksityistietoja. Tutkimus oli tarkkaa ja täsmällistä, mutta ennen kaikkea monipuolisesti punnitsevaa ja maltillista. Porthan ei käyttänyt mitään tutkimusperiaatetta äärimmäisellä jyrkkyydellä, mutta ei myöskään johdonmukaisesti viimeisille perille asti. Hän oli johtopäätöksissään varova; jos asia oli epäiltävä, jätti hän sen sellaiseksi, ei sitä hylännyt eikä hyväksynyt huolimatta siitä, että tulevan historian-esittäjän, joka joskus halusi hänen tutkimusaineksistaan kokonaisesitystä luoda, täytyi joko ne esitykseensä ottaa tahi jättää pois. Tutkimustyöllään oli hän joka tapauksessa antanut selvän käsikirjan myöhemmille tutkijoille, josta he heti saattoivat nähdä, mitä mistäkin asiasta tiedettiin; he saattoivat siihen omat tietonsa lisätä ja siitä omat johtopäätöksensä tehdä. Järkiperäinen tutkimustyö voi tästä alkaa.
* * * * *
Selitellessään Juustenin kronikkaa ja Mustan kirjan asiakirjoja tutki Porthan yksityiskohtaisesti muutamia Ruotsin keskiajan laitoksia, tapoja ja tapahtumia. Hän julkaisi nämät tutkimuksensa osaksi Turun Sanomissa, jotka pitkän keskeytyksen jälkeen 1780-luvun lopulla yhä jatkuivat enimmäkseen Franzénin ja Tengströmin toimittamina, osaksi historiallisina väitöskirjoina. Näitä viimemainituita olivat "Huomioita kirkollisten kymmenysten vaiheista Ruotsissa, Erik Pyhän valtaistuimellenousun ja Suomen-retken ajasta", "Johannes I Sverkerinpojan Liivin-retkestä", "Muutamia huomioita ruotsalaisten jaarlinarvosta" ja "Huomioita Pietarin penningin historiasta Ruotsissa". Näihin liittyi sitten suurenmoisia lähdejulkaisuja.
Fredenheim, joka siitä asti kuin viimeksi hänet Aurora-seuran jäsenenä tapasimme, oli noussut arvossa ja kuninkaan suosiossa, tullut hovimenojen ohjaajaksi ja taidekokoelmain päälliköksi, tehnyt matkan Italiaan ja saanut siellä itsellensä tuttavuuksia, oli näiden tuttavuuksiensa avulla hankkinut itsellensä joukottain paavillisia bullia Vatikaanin suuresta kirjastosta. Ne hän komeassa salkussa jätti Turun akatemian kirjaston haltuun ja Porthan, joka huomasi niiden antavan lisävaloa Suomen keskiaikaan, julkaisi niistä selonteon neljässätoista väitöskirjavihossa. Julkaisemista kesti vuodesta 1797 vuoteen; 1801. Ja tuskin oli työ loppuunsuoritettu, kun Porthan jo alkoi uutta lähdevarastoa toimittaa nimellä Suomen historiaa koskevain lähteitten kokoelma. Siihen painatettiin täydellisinä monta asiakirjaa, joihin Juustenin kronikassa vain oli viitattu tahi joista siihen oli otteita ja selontekoja otettu. Kokoelma jäi kumminkin Porthanin kuollessa keskeneräiseksi.
Kaiken tämän ohella Porthan yhä jatkoi tutkimuksiaan suomalaisista heimokansoista. Kirjallisuus-, historia- ja antikviteeti-akatemian julkaisuihin aikoi hän liittää sikermän kirjoitelmia niistä, pitkä-aikaisten tutkimustöittensä yhtenäisiä tuloksia. Hän alkoi lappalaisilla vuonna 1788, siirtyi sitten permalaisiin ja mieli näiden jälkeen ottaa esille virolaiset, kuurilaiset, suomalaiset, karjalaiset, inkeriläiset ja vatjalaiset, kunkin kansakunnan vuoronsa jälkeen. Tällaisesta esityksestä toivoi tutkija Ruotsin aikaisemman historian hyötyvän. Olivathan kaikki nämät kansakunnat olleet ruotsalaisten kanssa jo vanhastaan kanssakäymisissä, jotkut rauhallisesti kauppaa tehden tahi taas meriretkillänsä hävittäen ja ryöstäen Ruotsin rannikoita tahi torjuen omilta asuinsijoiltaan ruotsalaisten merirosvojen hyökkäyksiä. Kun näiden kansallisuus, asuinsijat ja vaiheet olivat selvillä, selkeni Ruotsin historiassa moni hämärä kohta. Näin ajatellen oli Porthan päättänyt tarjota tutkimuksensa ruotsin historian käytettäviksi.
Mutta permalaiskansaa valaisevia tietoja selvitellessään kiintyi hän erääseen vanhaan maantieteelliseen kuvaukseen pohjoismaista, jota mainittiin kuulun Englannin kuninkaan Alfred Suuren tekemäksi. Siinä oli muun ohessa kuvaus kahden norjalaisen meriretkeilijän kulusta kaukaiseen Permaan; siinä oli lueteltu joukko kauppapaikkoja, merenlahdelmia ja niemiä sekä kerrottu Skandinavian kansoista tapoineen ja oloineen. Nimet vain olivat outoja, sanat sekavia, lauselmat kaksipäisiä ja epämääräisiä. Kirjoitusta tuli siis selittää, osottaa mikä paikka milläkin nimellä oli merkitty, miten mikin hämärä kohta, käsikirjoituksessa vääristetty sana tahi lause oli luettava. Se oli vaivalloinen, mutta samalla tärkeä ja suurenmoinen tutkimustyö; sen tulokset kannatti sinänsäkin julkaista. Niin ilmestyi Porthanin laatima laitos kuningas Alfredin maantieteellisestä kertomuksesta oppineilla selityksillä varustettuna.
Mutta siihen päättyivätkin Porthanin tutkimukset suomensukuisista kansoista. Hän kokoili tosin vielä niistä tietoja, kirjoitti Turun Sanomiin pieniä pätkiä Ruotsin puolella asuvista suomalaisista ja vatjalaisten tavoista. Ne olivat kumminkin jälkipoimintoja vain. Päätyö oli tehtynä. Oli tutkittu miten suomen kansa oli oman sivistyksensä ja oman asemansa saanut, miten se erilaisissa vaihtelevissa vaiheissa oli kärsinyt ja kestänyt. Suomen kansa oli saanut oman historiansa.