XIII.
Porthan matkusteli mielellään. Kun pitkä kevätlukukausi oli lopussa, luennot päättyneet, väitöskirjat tarkastetut ja viimeinen konsistorion kokous pidetty, sääli Porthan matkatavaransa kokoon ja läksi kevyissä kääseissä ajelemaan maaseudulle. Milloin hän kävi Hämeessä, soudatti itseänsä penikulmamääriä Päijännettä pitkin, kulki kalastajain parissa, ihaili heidän haukiaan ja lahnojaan, jotka vetivät vertoja Paimalan lahnoille, näkipä lohiakin koukuilla pyydettävän. Milloin taas vei matka pitkälle Pohjanmaahan, kuuluisain Limingan niittyjen lävitse, Etelä-Pohjanmaan kantakaupunkien kautta aina Ouluun ja Tornioon asti; katseltiin Kajaanin linnan raunioita Ämmäkoskessa, kulettiin myrskyilmalla Oulunjärveä ja palattiin vihdoin Kuopion ja Hämeenlinnan kautta takaisin Turkuun. Tahi tehtiin matkoja itäänkäsin, Savon ja Karjalan seutuja katsomaan, kuten vuonna 1787, tahi vain Porvooseen, jossa veli Sigfrid matkamiestä parhaimpansa mukaan likööreillä ja muilla herkuilla kestitsi ja Alopaeus avosylin otti hänet vastaan. Missä hän liikkuikin, joka paikassa oli hänellä tuttuja, kaikkialla hän poikkesi pappiloihin, kävi virkamiesten kartanoissa ja ruukinpatruunain tehtailla. Hän otti tarkan selon kaikesta, kyseli ja arvosteli vuodentulon toiveita, iloitsi kevätkylvöjen rehevyydestä ja laihojen kauniista näöstä, kävi maalaiskirkoissa, kyseli, jos ne olivat uusia, niiden rakennusmestaria ja rakennuskustannuksia, merkitsi mielihyvällä muistiinsa kaikki hyvinvoinnin ilmaukset.
Matkoillansa Porthan kokoili tietoja ja teki muistiinpanoja tutkimuksiansa varten. Maamme muoto oli vielä oppineillekin epäselvä, ei tiedetty tarkalleen miten sen suuret järvijaksot kulkivat ja virrat juoksivat eikä tunnettu lukemattomain yksityispaikkain nimiä. Tätä puutetta Porthan matkoillansa koetti poistaa. Jo 1770-luvun alulla auttoi hän ruotsalaista maantieteilijää Thuneldia valmistamaan parannettua laitosta maantieteestään, lähetti hänelle lisiä ja korjauksia osaksi omista muistiinpanoistansa, osaksi Aurora-seuralle jätetyistä maakuntakuvauksista. Fredenheim innostuneena Porthanin tarkoista maantieteellisistä tiedoista kehotti häntä — se oli vuonna 1785 — julkaisemaan väitöskirjoina lyhyen Suomen maantieteen ja neuvoi valmistuttamaan kartaston Pariisissa, jotta siitä tulisi ulkoasultakin kyllin hieno ja arvokas. Mutta Porthan tyytyi esittämään tutkimustensa tulokset Thuneldin maantieteen myöhemmissä painoksissa, kuudennessa ja semminkin seitsemännessä. Siinä oli synnyinmaamme viimeinkin tarkasti ja totuudenmukaisesti kuvattuna. Ulkomaalaiset tiesivät nyt, etteivät suomalaiset olleet noita Tacituksen kuvailemia raakalaisia, vaan pieni ruotsalaisten rinnalla sivistyvä kansa. Ja suomalaiset saivat maastansa sen tarkan käsityksen, jota tarvitsivat toimiaksensa sen eduksi.
* * * * *
Muistammehan vielä miten innokkaasti Porthanin nuoruuden aikana haluttiin parantaa maamme taloudellisia oloja, keskusteltiin niistä, laadittiin ehdotuksia ja kokeiltiin. Koko sivistynyt sääty oli noissa harrastuksissa mukana. Upseereilla oli malli viljelystä taloillaan, virkamiehet ja papit neuvoivat kansalle viljelystapoja, levittivät kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja ja opettivat sille terveydenhoidon alkeita. Lukuisia ehdotuksia tehtiin kulkureittien parantamisesta, suomaitten kuivaamisesta ja kauppapaikkain perustamisesta. Ja näitä harrastuksia jatkui yhäti huolimatta monista pettyneistä toiveista. Nälkävuodet ja sota olivat tosin tuottaneet viljelykselle tuntuvan hallan, rahvas oli kuluttanut ylellisyyteen ja juoppouteen voittorahojaan ja hallitus oli ajattelemattomilla toimenpiteillänsä monella tavalla maan vaurastusta vahingottanut. Mutta sitä suurempi syy oli taloutta harrastavilla yleishyödylliseen toimintaan.
Porthan oli matkoillaan hyvin perehtynyt viljelyksen tilaan maamme eri osissa. Kun hallitus kielsi kaiken kaskenpolton kiviperäisillä mailla, tajusi hän heti, mitä haittaa se tuottaisi Keski-Suomen köyhille talonpojille, jotka olivat kaskenviljelykseen tottuneet. Hallituksen yrityksiä hävittää Pohjanmaan kukoistavaa salpietariteollisuutta Porthan ankarasti moitti ja niinikään suututti häntä huono isonjaon toimitus, maanmittarit kun katsomatta maanlaatuun jakoivat Pohjois-Hämeen karusta maaperästä yhtä pieniä tynnyrinaloja kuin hedelmällisestä Pohjanmaasta. Ja akatemian hallintomiehenä oli Porthan useasti ratkaissut pulmallisia kysymyksiä akatemian alaisten viljelysmaitten hoitamisesta ja Haverin rautakaivoksen käyttämisestä.
Tuumansa maamme taloudellisen tilan parantamisesta Porthan esitti Turun Sanomissa vuonna 1797 nimellä "Mietteitä Suomen viljelemisestä". Eihän tuollainen hänen alaansa kuulunut eikä hän ollut aikonut mitään erikoista uutta esiintuoda. Mutta kenraali Wrede oli lupautunut kuninkaalle esittämään, että koskenperkaustöitä Suomessa taas pitkistä ajoista ruvettaisiin tekemään ja hänelle ohjeeksi Porthan kirjoitti mietteensä. Hän huomautti, että karjanhoito parhaiten sopii olemaan maamme pohjoisosain pääelinkeinona, maanviljelys taas eteläisten. Mutta jotta nämät elinkeinot menestyisivät, täytyi voittaa uusia otollisia viljelysmaita entisten lisäksi ja avata kulkureittejä, joita myöten maantuotteet vähillä kustannuksilla saataisiin kulkemaan. Siksi oli järviä laskettava ja vesiväyliä avattaessa oli nämät tehtävä syviksi ja kuljettaviksi. Vesijaksoja tuli taidolla perata, suunnitelman mukaisesti, ei miten sattui eikä ainakaan niin, että alettiin latvoilta käsin ja siirryttiin suulle päin. Sillä tavallahan näet vesistön yläjuoksun perkaamisesta aiheutunut liikavesi tunki alempana oleville vesistön alueille ja tulvi siellä yli rantain.
Porthan iloitsi jokaisesta uudesta viljelyksestä, jonka vielä kolkossa soitten ja rämeitten peittämässä maassamme tapasi. Siksipä hän ei epäillyt suositella vesistöjen laskemista, kun sillä vain saatiin kuivaa viljelyskelpoista maata. Yhtä vähän kuin lukemattomat tämäntapaisten ehdotusten tekijät Porthankaan tuli tarkemmin ajatelleeksi, että vesiväyläin muuttaminen helposti aiheutti mullistuksia koko seudun luonnossa, että maa, joka näin voitettiin, oli ryöstömaata, usein aluksi rehevää ja voimakasta, mutta myöhemmin aivan ala-arvoista.
Juuri sinä vuonna, jolloin Porthan mietteensä Suomen viljelemisestä kirjoitti, alkoi maamme viljelyksen hyväksi entistä vilkkaampi toiminta. Silloin perustettiin näet Suomen Talousseura. Porthan ei ollut perustajain joukossa, sillä yrityksen panivat alulle piispa Gadolinin nimellisellä johdolla muutamat nuoremmat asiaaharrastavat henkilöt, laamanni Wibelius, kamarineuvos Vinter, professorit Tengström, Gadolin ja Pipping y.m. Mutta pian Porthankin tuli seuran jäseneksi, toimi sen asettamissa valiokunnissa, otti innokkaasti osaa keskusteluihin seuran sääntöjen laatimisesta ja sen hallinnon järjestämisestä ja oli Talousseuran puheenjohtajanakin vuonna 1801. Osaksi seuran kokouksissa osaksi Turun Sanomissa Porthan pohti yksityisiä maamme taloutta koskevia kysymyksiä, antoi lausuntoja vuotien ja voin valmistuksesta, kirjoitti Suomen metsistä vuonna 1798 sekä vastakeksityn kotimaisen kahvin "perunakahvin" hyödystä.
Kaikessa tässä toiminnassaan Porthan kuitenkin oli ylen varovainen, koska pelkäsi helposti voivansa loukata vanhoillisen hallituksen aikeita. Seurassa oli vuonna 1798 ehdotettu palkintokirjoituksen aiheeksi kysymystä talonpoikaispurjehduksen hyödystä, samaa kysymystä, josta Chydenius aikoinaan niin lämpimästi ja vakuuttavasti oli kirjoittanut. Mutta Porthanista oli aine seuralle ylen vaarallinen käsitellä. "Yksityishenkilönä olin minäkin halukas siitä jotakin kirjoittamaan" lausuu Porthan siitä kirjeessä Caloniukselle, "mutta en luule, että seuralle aina on otollista se mikä sopii yksityiselle kansalaiselle; varsinkaan kun en tiedä miten tarkkoja nykyjään noissa asioissa ollaan." Kohta sen jälkeen tuli seurassa keskustelun alaiseksi ylellisyyden vastustaminen. Kenraali Wrede oli laatinut ehdotuksen, että vapaaehtoisesti keskinäisen sopimuksen kautta lakattaisiin muutamia ylellisyystavaroita käyttämästä ja luki sen edeltäkäsin Porthanille. Ehdotus oli kyllä hyvin laadittu, mutta uskalsiko tuollaista esittää? "Minä esitin", lausuu Porthan, "silloin hänelle saman epäilyksen, jonka usein ennen olin lausunut intoisille jäsenillemme, heidän halutessaan puuttua muutamiin valtioasioihin, että nimittäin sellainen saattaa herättää hallituksen epäluuloa ja tyytymättömyyttä. Siten vain sekin hyöty, jonka me yksityistaloudessa voimme aikaansaada, menee tyhjiin ja koko seura on vaarassa tulla ehkäistyksi toimissaan. Tällaisia aineita on myöskin kysymys Pohjanmaan salpietaritehtaista, joiden edistämistä on ajateltu; kun hallitus tahallisesti tässä näkyy haluavan kaiken uutteruuden lamauttaa — — — niin en käsitä mitä voimme tehdä herättämättä pahaa verta. Pitäjän makasiineja ja koskenperkausta (joista olemme palkintokysymyksiä esittäneet) saanemme mieluummin kosketella. — — — Vaikka toisaalta olisi hyödyllistä kiinnittää rahvaan huomiota tuollaisiin asioihin ja levittää hyödyllistä valistusta, niin toisaalta noita ehdotuksia voisi väärinkäyttää ja loukata epäluuloista ja mielivaltaista hallitusta." Porthan oli tullut yhä varovaisemmaksi. Hän tahtoi säilyttää mitä valistusajan sivistys jo oli saavuttanut. Kaikkia uusia mielipiteitä ja oppeja kohteli hän suuremmalla epäilyksellä kuin hänen opettamansa maltillinen kritiikki olisi vaatinut. Mutta hän koetti ainakin niihin tutustua. Kantin filosofian vaikeita lauseparsia hän mietti ja selvitteli ymmärtääksensä mitä tuossa paljon kiitellyssä opissa oikeastaan oli uutta ja arvokasta. Sitä hän ei kumminkaan käsittänyt, mutta vaistomaisesti vain tunsi, että Kantin syvällisessä, raskasrakenteisessa esitystavassa ei ollut sitä käytännöllistä elämänviisautta ja sitä helposti tajuttavaa selvyyttä, joka aina oli ollut hänen oppinsa ytimenä. Se oli jotakin vierasta ja koko valistusajan sivistykselle vaarallista; siksi sitä kaikin voimin oli vastustettava. Porthan taisteli Kantin oppia vastaan neuvoissa, väitöskirjoissa ja luennoissa; ja hän viittasi yhä uudelleen totuttuun katsantotapaan, jonka levittämisen hän oli tehtäväkseen ottanut. Sen hän teki täydellä vakaumuksella ja varmuudella, sillä juuri tuo katsantotapa oli hänen elämäntyössään kantanut tuhatkertaisen sadon.
* * * * *
Näin moninaisissa toimissa kului lukuvuosi toisensa jälkeen. Ulkonaisesti olivat ne toinen toisensa kaltaisia, ylioppilaspolvi tuli akatemiaan, opiskeli aikansa ja siirtyi pois nuoremman tieltä. Opettajat vanhenivat. Sattui silloin tällöin äkkinäisiä, surettavia kuolemantapauksia; joku suuria lupaava tiedemies niinkuin Röring, Tidgren ja Lindqvist siirtyi äkkiä elävien joukosta ja opettajavanhukset Porthanin nuoruudenajoilta muuttivat manalaan. Avonaiset professorinvirat olivat täytettävät, kyvykkäitä ja uutteria miehiä hankittava sijalle: omamaalaisia mikäli mahdollista, mutta niitten puutteessa eteviä ruotsalaisia. Porthanin oppilaista sai yksi toisensa jälkeen paikkansa konsistorion pöydän ääressä, Tengström, Franzén, Gadolin, Bonsdorff j.n.e.
Lukukaudet olivat olleet yhtämittaista raatamista. Kirjoitusten korjausta, luentoja, väittelyjä ja väitösharjoituksia ylenmäärin kuten ennenkin; tärkeitä kysymyksiä konsistoriossa, huolia, riitoja ja katkeruutta niiden tähden; ja kaiken sen ohella valmistuivat verkallensa Porthanin suuret tutkimustyöt ja lähdejulkaisut. Kesäisin olivat matkat vaihteluna ja virkistyksenä, mutta hyödyksi samalla. Usein vaativat taas tutkimukset kesien käyttämistä arkistotöihin Tukholmassa tahi kirjastonhoito Turkuun jäämistä.
Mutta ankara työ alkoi jättää työntekijään jälkensä. Porthanin voimakas vartalo kävi kumaraksi, kasvot menettivät entisen tuoreen värinsä, alakuloisuus ja ärtyisyys vaivasi mieltä, ainakin aika ajoin. Sattui tuon tuostakin sairaudenkohtauksia; vuonna 1793 oli kuolema jo tulossa ja vuonna 1797, kun Sigfrid Porthan makasi melkein viimeisillänsä Tukholmassa, oli velikin pahasti sairaana. Calonius häntä liiasta työnteosta ja rasittumisesta varotteli; mutta Porthanilla oli siitä oma ajatuksensa. "Että paljo istuminen ei ole ollut hyödyksi minulle, huomaan kylläkin hyvin", sanoo hän. "Ei liene tehnyt hyvää, etten viime kesänä tavallisuuden mukaan kuleksinut pitkin maata (kirjaston järjestämisen y.m. estämänä). Mutta täytyyhän minun ajatella, että vuosien mukana vaivatkin tulevat. Mitä työhön tulee, niin osaksi se ei rasita minua (lukuunottamatta ylioppilaitten kirjoituksia, josta vaivasta minun pitää hankkia huojennusta), osaksi olen varma siitä, ettei minulla ole sitä enempää kuin Veljelläkään, vaikka se tavallaan on toisenlaista. Siinä kuten kaikessa muussakin on tottumuksella suuri voima. Schalberg, joka ei tee mitään, ei siltä ole terve. Useimmat toimeni ovat tulleet ikäänkuin koneellisiksi, niin etteivät ne paljo sielua kysy. Väitöskirjojani tulee minun kuitenkin vähentää. Mutta kenen on astuttava sijaan? Veli ei usko kuinka vaikeata poikain on saada preesestä. Bilmark väsyy myöskin."
Ja uusia toimia karttui entisten lisäksi. Oli niin paljon suuriarvoisia ja hyödyllisiä yrityksiä, joista ei saanut kieltäytyä mukana olemasta; oli niitäkin, jotka vaativat Porthanin alkuunpanoa ja johdatusta. Tuntui siltä, että taantumus kaikista ponnistuksista huolimatta oli pääsemässä vallalle maassa, että tietämättömyys ja raakuus oli levenemässä. "Eivät vain muut virkamiehet ja säätyhenkilöt, vaan maaseutujen papistokin on joutumassa erillensä koko oppineen Europan yhteydestä", valitteli Porthan vuonna 1802. "Meillä ei ole muuta aikakauskirjaa kuin Silfverstolpen, joka pääasiassa tekee selkoa teaaterikappaleista ja romaaneista, joita huonoissa käännöksissä täällä tulvehtii. Tuskin on mitään yhteyttä valtakunnan etevimpäin oppilaitosten välillä. Mitä valtakunnan ulkopuolella tapahtuu tietojen ja tieteiden edistämiseksi, siitä tietävät ainoastaan ne harvat, joilla on ulkomaitten oppisanomia." Tässä oli pikainen apu tarpeen ja niin ollen perustivat muutamat Turun yliopistomiehet, Porthan ensimäisenä näiden joukossa, kirjallisuuslehden (Litteratur Tidning), jonka määränä oli seurata ulkomaista ja kotimaista kirjallisuutta ja tiedettä, antaa siitä arvosteluja ja selontekoja.
Lehti alkoi ilmestyä vuonna 1803. Ruotsalaisetkin oppineet, semminkin uuttera kynäilijä Gjörwell, tervehtivät ilolla tätä suomalaista yritystä. Se poisti näet heiltäkin varsin tuntuvan tarpeen. Mutta lehti lakkasi jo ensi vuotenansa ilmestymästä vanhoillisen hallituksen pakotuksesta. — Onnekkaampia olivat Porthanin toimet yliopiston hyväksi. Rehtorina ollessaan lukuvuonna 1798-1799 ja vielä kevätlukukaudella 1800 ystävänsä Tengströmin sijasta puuhasi hän kauvan kaivattua uutta yliopistorakennusta, toimitti siihen tarvittavia rahamääräyksiä, suunnitteli sen muotoa ja hankki malleja muista akatemiarakennuksista. Vuonna 1802 laskettiin uuden akatemian peruskivi kuninkaan itsensä läsnäollessa.
Keskeltä moninaisia töitä ja tutkimuksia tapasi Porthanin synkkä kutsumaton vieras — kuolema. Porthan vilustui kylmässä kirjastohuoneessa kantaessaan kirjoja eräälle oppilaalleen, sairastui ankarasti ja kuoli kaksi viikkoa kestettyään taudin tuskia 16 p. maaliskuuta 1804. Samana aamuna kun Porthan makasi kuolonkamppauksessa, uskoi Tengström molempain yhteiselle ystävälle Gjörwellille sen, mikä hänen ja hänen toveriensa mieltä ahdisti. "Sydämeni on täynnä tuskaa ja huolta", kirjoitti hän, "tappiosta, joka uhkaa meitä ja tiedettä yhteisesti, kanslianeuvos Porthan kun on pahasti sairaana kirjastossaan saamastaan vilustumisesta ja siitä seuranneesta peripneumoniasta ilman paranemisen toivoa ja ehkä ei enää huomenna elävien joukossa? Mitä yksityisesti tunnen en voi ilmaista, mutta yleisön tappio tuottaa minulle kumminkin enemmän tuskaa? Mistä ottaa hänen vertaistaan, ja kuinka kauan on sija, jonka hän jättää, oleva autio ja tyhjä?" Kohta sen jälkeen tuodaan Tengströmille kuolinsanoma ja hän kirjoittaa sen johdosta: "Vakavalla ja tyynellä mielellä meni hän katoavaisuutta kohti, oli selvänä viimeiseen ja hänen viimeiset huolensa koskivat sitä akatemiaa, jota hän niin kauan oli hyödyttänyt ja kunnostanut. Sellaista opettajaa ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat meistä, jotka istumme konsistorion pöydän ympärillä, olemme hänen oppilaitaan ja me tunnustamme kiitollisuudella, että valo, joka täällä on, ja halu yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä, johtuu hänestä, hänestä melkein yksinään."
Hautajaisiin tulivat ylioppilaat kenenkään kutsumatta ja asettuivat ääneti kummankin puolen tietä, jota myöten heidän opettajansa ruumis kodistansa kannettiin. Se laskettiin kirkkomaan kätköön vastapäätä vanhaa muistorikasta yliopistorakennusta ja uuden akatemian tulevan pääkäytävän eteen. Yliopisto oli kumminkin ollut vainajan hellimmän huolenpidon esine. Sille hän tautivuoteellaan oli määrännyt kaiken omaisuutensa, kirjansa, karttansa ja käsikirjoituksensa sekä vähäisen irtaimistonsa, pidättäen siitä vain välttämättömimmän kahdelle kivulloiselle sisarelleen. Hän oli tällä teolla testamentin sanain mukaan tahtonut todistaa rakkautensa oppilaitosta kohtaan, johon hän niin monena kuluneena vuotena oli kuulunut, jonka menestystä ja arvoa hän kaiken kykynsä mukaan oli koettanut edistää.
* * * * *
Siinä Porthanin elämäntyö pääpiirteissään. Se oli näköjään ahkeraa arkipäiväistä raatamista, ilman mitään suuruuden tavottelua lähteneenä vain halusta olla hyödyksi siellä missä se oli eniten tarpeen. Ja kumminkin sitä aina tullaan mainitsemaan kaikkein kauneimpain tekojen rinnalla. Sillä se aiheutui sen välittömästä tuntemuksesta mitä maamme ja kansamme kaipasi ja soveltui täydellensä tähän. Työntekijä eli kokonaan työssänsä; siihen mahtuivat kaikki hänen yksityiset toiveensa ja pyyteensä, sille oli hän uhrannut pitkät yliopistolliset lukukautensa ja lyhyet kesälomansa; sen tähden hän oli kokonaan unohtanut itsensä. Siinä sen suuruuden selitys.
Mutta töissään ja tutkimuksissaan hän juuri toi ilmi omaa oleellisinta luonnettaan. Huolellinen harkitseminen ja tyyni maltillisuus, joka leimasi hänen historialliset tutkimuksensa ja oli hänen opetuksensa ytimenä, tuli näkyviin hänen jokapäiväisissä askareissaankin. Hän ei viehättynyt mitään hyväksymään, mutta ei myöskään hylkäämään ennenkuin oli tunnontarkasti asiasta selon ottanut. Tätä tunnontarkkuutta on hän nimittänyt ihmisen jaloimmaksi piirteeksi ja juuri hänen luonteessaan on se erikoisesti silmiinpistävä. Se varjeli häntä kaikista äkkipikaisista päätöksistä ja huonosti harkituista tuumista; se auttoi häntä aina pysymään uskollisena itselleen ja oikeudenmukaisena muita kohtaan. Siinä oli sisin syy siihen humaniseen sopusuhtaisuuteen, jonka hän tahtoi kylvää kaikkien oppilaittensa mieliin.
Saattaisi sanoa, että juuri tämä tunnontarkkuus pidätti häntä niistä suurista erehtymistä ja suurista voitoista, joita vain vastakohtaisuuksien ajelehtimana saavuttaa, siitä elämäntuntemuksesta, joka vasta kaikkea täysin kokeneelle selvenee. Eikä hänen oppinsa niin kovin syvämielistä ollut eikä kauvaksi tunkevaa. Mutta siitä huolimatta hän sillä niinkuin elämällänsäkin on osannut oikeaan.
Sillä sen kautta hän taisi olla lähinnä kansaansa ja tunsi olevansa yhtä sen vakavan ja harkitsevan sävyn kanssa, joka oli suomalaisluonteen omituisuus. Siksi oli hänen oppinsa kotoinen maassamme ja siksi voittivat kepeämielisten ranskalaisten valistajain mietteet vain tässä muodossa jalansijaa. Siksi myöhemmätkin polvet Porthanin katsantotavan omistivat ja siksi se vieläkin elää heissä.
Mutta hänen monitieteisessä mielessään liitellessä asiatietoja yhteen, oli niistä itsestänsä rakentunut kokonaiskuva maamme oloista ja ihmisistä. Hän ei sitä kenellekkään sellaisenaan esittänyt, piti sen vain omassa mielessään, mutta asiatiedot hän esitti ja niistä kasvoi jokaiselle, joka niihin tutustui, kuva kansastamme kokonaisuutena. Palautuen menneisyyteen oli tutkija näyttänyt, että kansallamme oli ollut omat erityiset vaiheensa jo ennen kuin oli ruotsalaiseen valtakuntaan liittynyt ja että ne vaiheet olivat mukanaan tuoneet omat tarpeet ja omat keinot niitä tyydyttämään. Ja maan nykyisyys oli tutkijan mielessä se verrattoman kallis pohja, jolle hän varovasti ja huolellisesti kylvi tietonsa ja toimensa. Ne lankesivat otolliseen maaperään ja kantoivat tuhatkertaisen hedelmän.
End of Project Gutenberg's Henrik Gabriel Porthan, by Gunnar Suolahti