I.

Ranskassa,[1] kuten muissakin Europan sivistysmaissa, olivat humanistisen ajan henkiset virtaukset aiheuttaneet vilkkaan tieteellisen tutkimuksen, joka historiankin alalla ilmeni. Ajan monissa riitakysymyksissä käytettiin historiallisia tapahtumia tukemaan kirjoittajan ja hänen puolueensa mielipiteitä ja lempiajatuksia, olivatpa ne sitten valtiollisia, uskonnollisia tahi moraalisia. Historiallisen kritiikin tehtävänä oli valita, selitellä ja järjestää aineksensa niin, että ne kelpasivat todistamaan noita erilaisia oppeja ja oppijärjestelmiä. Se perustui useilla tutkijoilla laajaan oppiin, muistitietoon, joka käsitti hyvin suuria ja erilaisia opinaloja.

Tällaisena pysyi kritiikki 16. vuosisadalla. Seuraavalla eli 17. vuosisadalla historiallinen tutkimus menetti piankin rohkean, vilkkaan leimansa, sillä henkiset liikkeet, jotka sen olivat muodostaneet, talttuivat ja tutkimus joutui lähimpään yhteyteen Ranskan valtion ja kirkon kanssa. Kritiikki oli edelleenkin oppinutta kritiikkiä. Koottiin joukottain aineksia, verrattiin, soviteltiin ja yhdisteltiin niitä keskenään. Selitykset olivat vielä hyvinkin mielivaltaisia ja perustuivat arveluihin, joita tehtiin joukottain ja ilman tarkempia tutkimuksia. Mutta näin syntyi laaja, joskin toistaiseksi epävarma ja tarkemmin järjestelemätön ainesvarasto ja muodostui tieteellisiä kysymyksiä eli tehtäviä tulevaa ratkaisua varten. Lähteitä julkaistiin yhtämittaa ja tässä toimessa tarvittava kriitillinen toiminta vakaannutti vähitellen käytännöllistä menettelytapaa tutkimuksessa.

Kuuluisaksi on tullut etenkin benediktiinein toiminta tällä alalla. Kritiikki tuli heidän teoksissaan yhä tarkemmaksi ja varovammaksi. Punnittiin syitä ja vastasyitä, koetettiin katsoa asioita monelta eri kannalta ja viivyteltiin kauvan lopullista arvostelua tutkittavista kysymyksistä. "Pidin tärkeänä maltin yhdistämisen uutteruuteen" — lausui tunnettu benediktiinitutkija Mabillon — "arvellen että kuten siveyden ja yhteiskunnan alalla, niin on tieteissäkin erittäinkin sellaisissa, jotka eivät ole täydelleen tunnettuja, kaikki määritteleminen vaarallista: sentähden että varomattomista määrityksistä helposti erehtyvät ne, jotka eivät tunne täydelleen noita asioita. Siksipä olen koettanut olla hidas ja varova vakuuttaessani sitä, mitä olen huomannut; hyljätessäni taas säästävämpi ja tunnokkaampi".[2] Vanhaa traditioonia kohdeltiin suurella kunnioituksella ja koetettiin sitä ennen kaikkea oppia käsittämään ja kuitenkin osattiin samalla käyttää tarkkaa kritiikkiä yksityiskohdissa.

Tässä benediktiinein tutkimustavassa saattaa helposti huomata niin sanotun hyvän kritiikin vaikutusta. Tämä kritiikki oli muodostunut 17. vuosisadan kuluessa Ranskassa klassillisen kirjallisuuden vaikutuksesta, sen sääntöjen ja esimerkin mukaan. Erittäinkin Cicero oli paljon seurattu esikuva. Hänen lausuntonsa oli lukemattomien teosten kansilehdillä vaalilauseena ja metoodin esityksissä oli se käsittelyn alkuna ja keskipisteenä. Ja tähän esikuvaan yhdistettiin käytännöllisen, jokapäiväisen järjen ohjeet sekä koetettiin tämän avulla käyttää tyyntä ja kohtuullista arvostelutapaa. Esitystapa oli tutkimuksen mukaista, arvokasta, yksinkertaista ja selvää.

Mutta tutkimukseen oli sitäpaitsi vaikuttanut myöskin Cartesiuksen äsken esittämä filosofia sekä eksaktisten tieteitten harrastus. Totuttiin vaatimaan varmoja ja tarkkoja käsitteitä historiassakin ja aljettiin tarkastella lähteitten sekä niiden ilmoitusten arvoa sellaisenaan. Ennen oli ennen kaikkea tahdottu yhdistää ja sovittaa ilmoituksia keskenään, nyt ruvettiin yhä enemmän ottamaan huomioon viittauksia ristiriitaisuuksista ja eroavaisuuksista. "Filosofia on selvittänyt ja johtanut kritiikkiä: se on se, joka on tehnyt ilmoitusten valinnan vaikeaksi ja niiden arvon määräämisen työlääksi. Se on se, joka on saanut kritiikin epäilemään ja viivyttämään päätöstään", huomauttaa eräs kirjoittaja 18. vuosisadan alulta.[3]

Tarkastakaamme lähemmin tätä nyt muodostunutta kritiikkiä. Koetettiin vertailemalla eri lähdeilmoituksia keskenään ja valitsemalla luotettavimpia sekä sovittelemalla niitä toisiinsa saavuttaa totuutta. Otettiin huomioon lähteen kirjoittajan arvo, ominaisuudet ja puoluekanta, ja sen mukaan arvosteltiin ilmoituksia. Alkuperäisestä traditioonista ruvettiin erottamaan se, mikä oli lisättyä, niinikään mikä oli ihmeellistä, uskomatonta ja luonnotonta. Kuitenkaan ei hyljätty mitään pelkkien yleisten epäluulojen nojalla, vaan vaadittiin päteviä syitä siihen. Ja epävarmaa ilmoitusta oikeaksi todistamaan riittivät todistukset, jotka itsessään kyllä saattoivat olla hyvinkin heikkoja, mutta yhdessä kaikki kuitenkin saivat tutkijan vakuutetuksi. Jos nämät säännöt itsessäänkin taltuttivat kritiikin jyrkkyyttä, niin vaikutti samaan suuntaan se, että tunkeutuminen alkulähteihin ei tapahtunut yleisesti eikä johdonmukaisesti.

Mutta tämä tyyni, oppinut kritiikki ei ollut yksinään vallalla tähän aikaan Ranskassa. Valitetaan aivan yleisesti, miten kaikki tahtovat joka paikassa arvostella, miten ei säästetä enää mitään. "Tämä on yksi niistä monista taudeista, joita onneton vuosisatamme sairastelee", sanoo Mabillon, "että jos edellisiä vuosisatoja syytetään yksinkertaisuudesta ja liiasta herkkäuskoisuudesta, niin meidän aikanamme ne, jotka ylpeilevät terävästä älystään, eivät laske mitään rauhaan ennenkuin ovat ottaneet sen tarkastuksensa alaiseksi".[4] Ja kritiikeistä, joissa korjattiin edellisten aikain kirjoittajia, sanoo Lenglet du Fresnoy: "Meillä on suuri joukko sellaisia kirjoja ilman, että meillä yleensä on niistä hyötyä. Koko maailma rupeaa arvostelemaan ja harvat henkilöt luottavat noihin arvosteluihin, koska jokainen luulee kykenevänsä arvostelemaan yhtä hyvin kuin muutkin".[5]

Tästä asiain tilasta sai alkunsa äärimmäinen kriitillisyys, jota sanottiin skeptisismiksi eli pyrrhonismiksi. Pitäen esikuvanaan eksaktisten tieteitten menettelyä vaativat tämän suunnan tutkijat ehdotonta varmuutta historiassakin ja siihenastisia antiikin esikuviin perustuvia metoodin sääntöjä pitivät he tarkoitukseensa soveltumattomina. Ciceron määrityksestä sanoo Bayle: "Ainoastaan täydellinen viisaus voi täyttää kymmenet käskyt, mutta vaaditaan selvää mielettömyyttä täyttääkseen historian lait".[6] He asettivat tapahtumia ja ajanmääräyksiä vastatusten ja julistivat, kun huomasivat ne eroaviksi, koko ilmoitusvaraston vääräksi usein välittämättä siitä millaisissa lähteissä eri ilmoitukset tavattiin ja oliko ilmoituksilla syvällisempää keskenäistä yhteyttä. Heidän menettelystään puuttui näet monesti oikea totuudenrakkaus ja vakava käsitystapa ja sukkeluuksilla he kumosivat ilmoituksia eikä syvällisillä tutkimuksilla.[7]

Tämä historiallisen kritiikin suunta aiheutti tärkeitä riitakysymyksiä Ranskassa 18. vuosisadan alulla, jotka koskivat Rooman vanhimman historian luotettavuutta. Näiden riitojen vaikutuksesta aljettiin entistä enemmän vaatia alkulähteihin tunkeutumista ja ainoastaan niihin luottamista. Akatemian julkaisuissa näiltä ajoilta tavataan jo lukuisia esimerkkejä tuollaisesta menettelystä ja siihen perustuvasta myöhempien ennakkoluulojen poistamisesta. "Kuitenkin tulee sopia siitä", sanoo de Vertot, "että vaikkapa yleisö ja suuri joukko oppineitakin olisi toisinaan hyväksynyt vanhoja satuja, niin nuot kirjoittajat, vaikkapa mainioitakin olisivat olleet, eivät ole koskaan voineet antaa niille enemmän arvoa, kuin minkä saavat ainoasta alkuperäisestä teoksesta, jota nämät ovat ensimäisenä käyttäneet: siispä välittämättä suuresta joukosta vanhempia ja uudempia kronikoitsijoita ja historioitsijoita, on varminta ja yksinkertaisinta palata ensimäisiin kirjoittajiin".[8] Näin hävisi luottamus vanhoihin lähteisiin, "praejudicium antiquitatis", ja syntyi vaatimus tutkia ja ottaa itse selvä kaikesta.

Tämän käänteen aikaansai kyllä luonnontieteitten opinnosta syntynyt skeptillisyys, mutta sopivan lähtökohdan kritiikilleen sai tämä suunta antiikin kirjoittajain omista viittauksista vanhojen lähteitten ristiriitaisuuteen. Rooman historiasta sovitettiin tämänsuuntainen kritiikki sitten muitten maitten historiaan, joten yllämainitut riitakirjoitukset Rooman historiasta ovat hyvin suoranaisesti vaikuttaneet historiallisen tutkimusmetoodin kehittymiseen eri maissa.

Muutos, joka tapahtui tutkimusmetoodissa oli luonnollisena seurauksena siitä, että historiallinen käsitys vähitellen oli muuttunut yhä enemmän pragmaatiseksi. Ei enää tahdottu tietää mikä oli omituista, mieltä kiinnittävää ja huvittavaa, vaan pidettiin etupäässä silmällä tiedon tuottamaa hyötyä. Kirjoittajat moittivat nyt liiallista halua näyttää oppineelta ja säilyttää muistissa kaikenlaisten kuninkaitten tahi kansojen nimiä ainoastaan sentähden, että voisi sanoa tuntevansa vanhoja ja harvinaisia asioita. Bayle kuvaa sattuvasti muutosta tutkimuksessa ja käsitystavassa, joka tapahtui 18. vuosisadan koittaessa. "Niinkauvankuin kritiikin (tarkoittaa oppinutta kritiikkiä) ja filologian valta on kestänyt, on koko Europassa ollut useita opin ihmelapsia. Uuden filosofian ja uusien kielten harrastus ovat tuoneet mukanaan toisen maun, on lakattu hallitsemasta tuota laajaa ja perinpohjaista kirjallisuutta, mutta sen sijaan on tieteiden tasavaltaan tullut vissi hienompi henki ja sen kanssa tarkempi erottamiskyky: ihmiset ovat tulleet vähemmän tietäviksi ja enemmän kykeneviksi".[9]

Historian tuli nyt opettaa ja hyödyttää lukijoita, näyttää miten heidän oli menetteleminen ja mitä vaaroja vältteleminen, jotta he voisivat elää onnellisina. Sentähden tuli historian antaa elävä ja tarkka kuva henkilöitten toimista, sentähden esittää ne elävinä ja tosina. Tapahtumille oli keksittävä kaikki syyt, joista saattoi otaksua niiden johtuneen, sekä suuremmat että pienemmät, selitettävä näiden avulla itse tapahtumat sekä niiden seuraukset. Sentähden aljettiin nyt tarkata yksityisiä tapahtumia paljoa huolellisemmin ja useammalta eri kannalta, ne joutuivat tutkijain läheisen ja välittömän tarkastuksen alaisiksi. Ja kun henkilöt näin tulivat päähuomion esineiksi ja tapausten keskustaksi, oli hyvin ymmärrettävää, että näiden intohimoja ja tunteita pidettiin varsinaisina syinä tapauksiin. Nämät ovat kaikkina aikoina olleet samoja, sanottiin, ainoastaan voimakkuudeltaan eroavia. Sentähden olivat niistä lähteneet teotkin samanlaisia kuin tapausten lukijan aikoina, niin ihmeellisen läheisiä heidän käsitykselleen ja niin helposti ymmärrettäviä.

Voidaksensa varmuudella tunkeutua historiaan ja käsittää sen tapaukset ja niiden syyt, alkoivat tutkijat nyt turvautua sielutieteeseen. He tarkkasivat oman aikansa ihmisiä sellaisina, kuin ne esiintyivät jokapäiväisessä elämässä, ja käyttivät näin saatuja kokemuksiaan historiaa selittäissään. Näin koetettiin selittää menneisyyttä nykyisyyden avulla, ei ainoastaan tässä suhteessa, vaan kaikilla aloilla.

Ja toiselta puolen taas odotettiin historiasta, kuten näimme, kaikenlaista hyötyä oman ajan käsittämiseksi. Kaikkien tärkeinä pidettyjen laitosten ja elämän ilmiöiden historiaa ruvettiin tutkimaan, jotta saisi niistä oikean käsityksen. Niin suosittaa Lenglet du Fresnoy tieteiden ja taiteiden historiaa, koska siitä helpolla vaivalla saa yleisen käsityksen niistä tarvitsematta tunkeutua siihen, mikä niissä on vaikeata ja vastenmielistä. Samoin käsitettiin myöskin muitten henkisten ilmausten historiaa. Mainitsemamme kirjailija esittää vielä toisenkin syyn miksi noita aloja on harrastettava, etenkin viitaten tapoihin, menoihin ja uskontoihin. "Tällä (tutkimuksella)", sanoo hän, "voi oppia tuntemaan ihmisten taipumuksia. Heidän ulkonainen elämänuransa paljastaa heidän sydämensä salaisuudet". Mutta jotta tällaisesta tarkastelusta olisi hyötyä, pitäisi tunkeutua noiden ilmiöiden alkuperään ja syihin.[10] Huomaamme tästä, miten sivistysilmiöiden käsitteleminen voitti tunnustusta, aluksi tosin erillään muusta historiasta, mutta myöhemmin yhä lähemmin siihen liittyen. Niin sanoo eräs kirjoittaja vuonna 1740, että historian tulee kuvata "kansain tapoja, heidän luonnettaan, lakejaan, elintapojaan, menojaan sekä varsinkin niiden luonnetta, lahjoja, hyveitä ja paheitakin, jotka ovat näitä hallinneet ja jotka hyvien tahi huonojen ominaisuuksiensa kautta ovat aikaansaaneet valtioiden kohoamisen tahi laskemisen".[11]

Mutta tässä kirjoittaja lisää vielä erään toisenkin tarkoituksen historialle: "se ilmoittaa kaikessa Jumalan suuruutta, hänen mahtavuuttaan, oikeuttaan ja ihmeellistä viisauttaan, jolla hänen kaitselmuksensa ohjaa kaikkeutta". Tämän tarkoituksen historialle antavat yleensä ranskalaiset kirjoittajat tällä ajalla liittyen Bossuetin käsitystapaan ja usein häneen viitaten. Näin oli heillä kaikilla jossakin määrin sama käsitys korkeammasta johdosta, joka historiassa ilmenee ja vie ihmiskunnan onnellisuutta kohti. Tämä aate nyt yhdisti tutkijain käsityksessä historian tapahtumat, mutta muuten ne olivat aivan eristettyinä. Historioitsijat lähtivät näet, tutkiessaan ainettansa pragmaatisesti, visseistä ilmiöistä, joita pitivät opettavina tahi muuten huomattavina, ja koettivat asettaa ne, kuten edellä mainittiin, yhteyteen syittensä ja seuraustensa kanssa. He saivat siten eri tapahtumaryhmiä, joilla toistensa kanssa ei ollut mitään likeisempää yhteyttä kuin sopivat liittymäkohdat, joilla ne saatiin yhteensovitetuiksi ilman että esityksen yhtenäisyys rikkoutui. Tällainen käsitystapa eli tapahtumain kaikinpuolisen sisällisen yhteyden tajuamattomuus oli syynä siihen, että tapausten syyt huomattiin aivan päältäpäin ja vain osittaasesti. Jäi lukuunottamatta eri aikoina vallinneitten olosuhteitten eroavaisuus ja tämän aina muuttuvan kokonaisuuden suuri vaikutus toimivain henkilöiden tunteihin ja haluihin. Kun näitten avulla selitettiin ihmisten tekoja ottamatta tuota aina vaikuttavaa pohjavaikutinta huomioon, tulivat selitykset aivan pintapuolisiksi. Sitäpaitsi luulivat kirjoittajat olevansa oikeutettuja arvostelemaan kunkin ajan ihmisiä oman aikansa mittakaavan, useinpa vielä omien persoonallisten ihanteittensa mukaan. Pitivätpä useat näitä arvosteluja historian varsinaisena sisältönä ja katsoivat tapauksia vain aiheiksi tällaisiin opetuksiin.

Niinpä kirjoittaa eräs ranskalainen kirjailija vuosisadan alkupuoliskolta J.B. Rousseau Rollinille: "Historioitsijan ja filosoofin tehtävä on sama. Toinen koettaa opettaa säännöillä, toinen esimerkeillä: mutta ellei noita esimerkkejä seuraa neuvot sen johdosta, tulevat ne olemaan enimmältä osalta hyödyttömiä, olkoon sitten lukijain kykenemättömyyden tahi vähäisen joutoajan kautta".[12] Mietelmät ja sovittelut oleviin oloihin olivatkin sitä seuraavalla ajalla yksi ranskalaisten historioitsijain omituisuus.

Ne ovat varsinaiset valistuskirjailijat, jotka nyt vuosisadan keskivaiheilla historioitsijoina herättävät enimmin huomiota. Heidän tarkoituksensa on ennen kaikkea opettaa lukijoitaan. Kriitillisyys, jonka näimme vallinneen vuosisadan alulta aikain, oli vaikuttanut myöskin silloisiin uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Kuten muinoin humanismin aikana, niin nytkin uudet aatteet olivat läheisessä yhteydessä historiantutkimuksen kanssa ja antoivat aihetta vilkkaaseen kritiikkiin. Valistuskirjailijat sovittivatkin hyvin laajalta äsken kuluneen ajan kriitillistä menettelytapaa historiantutkimukseen samalla kuin siinä tuli näkyviin heidän pragmaatinen käsityksensä. Kuten edempänä näemme oli heidän vaikutuksensa hyvin suuri myöskin oman maan rajojen ulkopuolella, vaikka toisaalta tulee muistaa, että edellisen ajan kriitillisten tutkijain teokset valmistivat sille tietä. Ennenkuin kuitenkin siirrymme puhumaan tästä vaikutuksesta, on tarkastettava edistystä, joka etenkin historiallisessa käsityksessä tavataan muutamilla näistä tutkijoista.

Ensimäinen ja ehkä huomattavin edistyksen ilmiö oli Montesquieun teos L'esprit des lois, jossa hän selvittelee lakien vaikutusta kansan käsitystapaan, luonteeseen ja tapoihin.[13] Näin tuli hän osottaneeksi erilaisen sivistysasteen, erilaisen kehityskauden merkitystä siihen kuuluvain henkilöitten toimintaan. Syystä kyllä on huomautettu, että tämä huomio oli voimakkaana aiheena vastaiseen geneetiseen historiankäsitykseen. Mutta toiselta puolen tavasta, jolla se tuotiin esiin, näkyi pragmaatisen käsitystavan leima. Esitettiin näet tuossa teoksessa eri lakien ja hallitusmuotojen vaikutusta kansanluonteeseen ja tapoihin pitämättä historiallista ajanjärjestystä ollenkaan silmällä tahi huomaamatta, miten eri ilmiöt ja sivistyskaudet liittyvät ja puolestaan vaikuttavat toinen toisiinsa. Tähän oli syynä osaltaan teoksen aihekin, jonka tehtävänä oli tarkastella vain määrättyjä historiallisia ilmiöitä, missä ne esiintyvät — tapa, joka tähän aikaan oli aivan yleinen. Erittäinkin oli näin innokkaasti tutkittu yhteiskunnan ja moraalin ilmiöitä, ylellisyyden, väkiluvun y.m. merkitystä valtioissa.

Teoksella oli tavaton vaikutus aikalaisiinsa. Niin oli myöskin muilla valistuskirjailijain teoksilla, vaikkakaan ei samassa määrässä. Kirkon ja kristinuskon merkitystä eivät nämät kirjoittajat enää pitäneet ihmiskunnan kehitystä määräävänä, niinkuin olemme nähneet edellisen kirjoittajapolven tehneen. Kirkon merkitys muuttui nyt heidän käsityksessään aivan päinvastaiseksi; kun sitä ennen oli pidetty edistyksen määrääjänä, niin arveltiin sitä nyt valtaavaksi syyksi ihmiskunnan hidastumiseen kehityskulussaan. Sen sijaan sivistyksen kohoamista, etenkin älyllisen sivistyksen ja tapain hienostumisen, ajateltiin kehityksen varsinaiseksi ytimeksi. Ja tämän mukaisesti tuli tuon sivistyksen kehityksen kuvaaminen sellaisenaan tärkeäksi historiankirjoituksessa, kun sitävastoin sitä siihen asti oli tehty enimmäkseen toisarvoisessa tarkoituksessa.

Kun käsitys ihmiskunnan kehityksestä vapautui uskonnollisen traditioonin määräämästä katsantotavasta, aljettiin tätä kehitystä käsitellä toisessa yhteydessä. Voltaire antoi laajan, ehkä liiankin laajan tilan esityksissään Aasian suurille pakanavaltioille, ja tuntemattomia, siihen asti halveksittuja kansoja ruvettiin nyt tutkimaan. Nehän kuuluivat kaikki ihmiskuntaan, jonka vaiheita oli kuvattava, ja omituisilla oloillaan olivat omiansa niitä aivan uudelta puolelta valaisemaan. Erittäinkin ihmiskunnan hämärää, aikaisinta kehitystä koetettiin ymmärtää ja luultiin villitilassa olevain kansain edustavan näitä aikaisimpia asteita.[14] Maantiede ja vertaileva kansatiede olivat tästä lähin historian tärkeimpiä aputieteitä ja niiden harrastaminen oli suurella yleisölläkin muotiasiana.

Maantiede oli kyllä samoinkuin kronologiakin tullut tärkeäksi oikeastaan hyvän kritiikin vaikutuksesta. Jotta ilmoitukset voitaisiin järjestää sisällisten kriteerioittensa nojalla, vaadittiin näitä tieteitä antamaan kullekin ilmiölle sille tuleva paikkansa. Samoinkuin aikaepookkeja tarvittiin järjestämään lukemattomia ilmiöitä, samoin oli niiden, etupäässä kansain vaellusten ja keskinäisten suhteitten ymmärtämiseksi tarpeellista tuntea kansojen asuinsijat ja heimosuhteet eri aikoina. Nyt varsinaisella valistusajalla tulivat vain kansojen kielelliset ja rotuomituisuudet yhä enemmän yksinmäärääviksi ja traditioonit niiden heimosuhteista menettivät sen sijaan arvoansa. Ja samaan aikaan tarkka alkulähteihin pyrkivä lähdekritiikki kävi niiden kimppuun.

Pragmaatinen käsitys, jollaiseksi se nyt oli kehittynyt, oli selvästi huomattavissa myöskin lähdekritiikin alalla. Lähdekritiikissäkin oli nyt päätehtävänä ilmoitusten seuraaminen niiden vanhimpaan tavattavaan muotoon, tutkia sen alkuperää ja myöhempää muodostumista. Mutta tässäkin otettiin huomioon vain läheisimmät ja huomattavimmat syyt ja olosuhteet, joista ilmoitus oli saanut alkunsa. Koetettiin kyllä saada selville ilmoituksen kertojan nimi, luotettavuus, puoluekanta, kyky esittää asioita j.n.e. Mutta syvempiä syitä, jotka määräsivät ilmoituksen luonteen ja muodon, olosuhteita, joissa kirjoittaja eli, ajan katsantotapaa j.n.e. ei otettu huomioon. Samoin käsiteltiin kutakin ilmoitusta erikseen ja seurattiin sitä, sen sijaan että olisi käsitelty lähteiden muodostumista kokonaisuudessaan.

Huomattava on kuitenkin, että tässäkin syvemmät syyt, jotka määräsivät lähteitten luonteen, toisinaan kuitenkin otettiin huomioon ja että kehitys kulki tutkimuksessa tähän suuntaan. Niinkuin Montesquieun keksintö ilmanalan ja hallitusmuodon vaikutuksesta ihmisen ajatustapaan ja toimintaan oli alkuna syvempään, geneetiseen ajatustapaan historian käsityksessä, niin ilmaantui samoihin aikoihin merkkejä tällaisesta lähdetutkimuksenkin alalla. Edempänä olen tilaisuudessa mainitsemaan useita yrityksiä joilla muissa Europan maissa koetettiin esittää ajan ja olosuhteiden vaikutusta lähteisiin. Ensimäiset yritykset tässä suhteessa tehtiin kielimiesten puolelta kirjallisten muistomerkkien selittämiseksi, mutta erityisesti historiallisiinkin lähteihin ne ulotettiin. Ranskassa kuitenkaan kehitys ei sanottavasti tähän suuntaan edistynyt.

Valistusajan ranskalaiset historiankirjoittajat pitivät näet etupäässä esitystä silmällä ja jättivät varsinaisen lähdetutkimuksen tästä kerrassaan pois. Eivät edes viitanneet lähteihinsä, koska pitivät sitä turhana ja esitystä rumentavana. Oli luonnollista, että tutkimuksen tarkkuus tästä kärsi. Niin on Voltairea ankarasti moitittu epätarkkuudesta ja hutiloimisesta, ehkä enimmin hänen omat aikalaisensa. Ja kuitenkin on hän lähdekritiikin alalla saanut suuria aikaan, asettanut alkulähteet johdetuiden rinnalle ja poistanut lukuisia erehdyksiä ja ennen kaikkea määrännyt ilmoitusten merkityksen. Hänen lähdekritiikkinsä merkitys onkin enemmän siinä, että hän on levittänyt kriitillisempää, rohkeampaa käsitystä lähteitten käyttämisestä, kuin että hän olisi antanut suoranaisen mallin oikeasta menettelytavasta.