II.
Valistusajan ranskalaiset kirjoittajat ovat suuresti vaikuttaneet historiankirjoitukseen, joka juuri nyt alkaa Britanniassa kukoistaa.[15] Skotlantilainen tutkijakoulu koetti sekin käsitellä aineitaan itsenäisesti, riippumatta mistään syrjävaikutuksista, noudattaen vain valistunutta filosoofista ajatustapaansa. Sillä oli sama pragmaatinen, yleisinhimilliseen sielutieteeseen perustuva käsitys historiasta ja sama sivistysihanne, jonka kehitystä eri aikakausina se seurasi, kuin ranskalaisillakin. Mutta sillä oli samalla myöskin jotakin erityistä, kotoista katsannossaan ja menettelytavassaan.
Tämän koulun kritiikki perustui laajaan oppiin eikä käytännölliseen maailmantuntemukseen, kuten ranskalaisilla valistuskirjoittajilla. Sen tähden eivät brittiläiset tutkijat voineet käsittää intohimoja, joita pitivät historiallisen toiminnan syinä, heiltä kun puuttui kokemukseen perustuvaa ymmärrystä. Säännöllinen jokapäiväisyyteen vivahtava asiain kulku oli heistä todellista historiaa ja siihen samaan tapaan kuvailivat he historian merkillisimpiä henkilöitäkin toimiviksi. Tarut ja kertomukset, jotka tuntuivat ihmeellisiltä tahi luonnottomilta he hylkäsivät ja tiedot ylevämmistä ominaisuuksista, jotka viittasivat keskinkertaisuutta ylemmäksi käsiteltiin epäillen tahi pilkaten. Kuitenkin oli tuollainen arvostelu vakavaa, tyynen punnitsemisen tulos, jossa asiat olivat suurimmalla tarkkuudella huomioon otetut ja verratut. Sentähden oli noiden tutkijain menettelyssä paljon, joka muistutti entistä hyvää kritiikkiä.
Tämä tulee myöskin näkyviin lähdekritiikissä, joka oli enemmän sisälliseen todennäköisyyteen perustuvaa, kuin jyrkkää tunkeutumista alkulähteihin. Tiedämme, että Hume laimiinlöi alkulähteitten käyttämisenkin suuremmassa määrässä, pitäen silmällä etupäässä asiain filosoofista yhteyttä. Ferguson, joka muuten lienee vähemmin ranskalaisen valistusfilosofian vaikuttama, on kyllä hyljännyt joukon ilmoituksia Rooman vanhimmasta historiasta, mutta hän on tässä vain seurannut Beaufortia, sillä missä tämä on ne syystä tahi toisesta rauhaan jättänyt, siinä ovat ne Fergusoniltakin jääneet.[16]
Oli luonnollista, että tämä historiantutkimus ei voinut tuoda esille sitä mikä oli erityisesti ominaista jollekin aikakaudelle tahi edes määrätyille ilmiöille. Se luetteli kyllä niiden suurempia ja pienempiä syitä omantunnonmukaisella tarkkuudella ja koetti osottaa niiden asemaa maailman kehityksessä, mutta mitään tarkkaa ja selvää erikoiskäsitystä eivät sen edustajat niistä antaneet. Erinomaisesti kuvaa tätä heidän tutkimustapaansa Robertsonin menettely, hän kun esitti ainettaan aivan ylimalkaisissa, epämääräisissä piirteissä, mutta esityksensä lopussa olevissa muistutuksissa antoi tärkeitä, karakteriseeraavia erikoistietoja lähdeilmoituksina. On sanottu, että tämä menettely johtui elävän mielikuvituksen puutteesta, sellaisen, joka olisi antanut käsitellyistä tapauksista ja ajoista yhtenäisen, elävän kuvan. Varmaan se osalta niin olikin, mutta kuten olemme nähneet puuttui kyky esittää kokonaisten aikakausien luonnetta ehyesti melkein kerrassaan tämän ajan historiankirjoitukselta ja lienee tämä piirre luonnollinen seuraus pragmaatisesta käsityksestä.
Sillä kuten valistusajan kirjoitus yleensä niin tämäkin esitti eri elämänalojen historian aivan erikseen. Niin on esim. Hume menetellyt, puolustaen kulttuurihistoriallisten erikoistietojen antamista eri kappaleissa sillä, että varsinainen historia muuten ei tule hyödylliseksi eikä ymmärrettäväksi. On kuitenkin yksi brittiläisen kirjoittajan teos, joka juuri tässä kohdassa on jättänyt Humen ja muut skotlantilaiset kirjoittajat jälkeensä. Se on Gibbonin tunnettu teos Rooman keisarikunnan häviöstä. Tavattoman laajain opintojensa ja tutkimustensa perusteella, jotka käsittivät yhtaikaa kaikkia tutkittavan elämän aloja, on Gibbonin onnistunut yhdistää nämät myöskin esityksessään yhdeksi kokonaisuudeksi.
Nämät ovat muutamia piirteitä brittiläisestä historiantutkimuksesta tällä aikakaudella. Se lienee vaikuttanut aikalaisiinsa enemmän tyynen käsitystapansa ja kriitillisen epäilemisensä kautta, kuin varsinaisen lähdekriitillisen menettelytapansa nojalla. Mutta ennen kaikkea vaikutti esityksen hieno, loistelias stiili ja taiteellinen rakenne.