III.
Kaikki nämät aatevirtaukset tulvasivat myöskin Saksaan ranskalaisen ja englantilaisen kirjallisuuden mukana, joka täällä levisi laajoihin piireihin. Ne vaikuttivat ratkaisevasti historialliseen käsitykseen täällä, sulautuivat saksalaiseen ajatustapaan ja hedelmöittivät sitä. Seurauksena tästä vieraitten ainesten ja vanhan kotoisen käsityksen yhtymisestä oli uusi omituinen historiantutkimus, joka 18. vuosisadan keskivaiheilta alkoi versoa muodostellen eri osissa maata erilaisia muotoja. Etenkin yliopistojen turvin nousi elinvoimaisia tutkijakouluja, jotka uutta tutkimustapaa kukin tahollaan ja omalla tavallaan kehittivät. Tärkein näistä oli epäilemättä Göttingenin koulu, jota tässä käyn tarkastamaan.
Sitä ennen on kuitenkin luotava pikainen silmäys historiantutkimuksen kehitykseen Saksassa tätä aikakautta varhaisempina aikoina.[17] Humanistinen liike ja etenkin reformatiooni olivat aikaansaaneet innokkaan toiminnan tällä alalla, varsinkin kirkkohistoria veti yleistä huomiota puoleensa. Tosin käytettiin kritiikkiä parhaasta päästä vissejä hengensuuntia tukemaan, näyttämään siinä tarkoituksessa vääriksi tahi taas toiselta puolen puolustamaan vanhoja traditiooneja. Mutta siten tuli kuitenkin käytetyksi lähteitä paljoa runsaammin kuin siihen asti ja sellaisia, jotka olivat aivan päinvastaista luonnetta. Riita raamatun auktoriteetista kehitti erityisesti raamatun kritiikkiä ja aiheutti määrättyjä sääntöjä tällä alalla. Tämä raamatullinen kritiikki vaikutti sitten suuresti historiallisen lähdekritiikin syntyyn.[18] Myöhemmin 30-vuotinen sota lamautti tutkimuksen joksikin ajaksi ja vasta 17. vuosisadan lopulla sekä 18. alulla se alkaa jälleen voimistua.
Vielä oli se paljon jäljessä ranskalaisesta ja englantilaisesta tutkimuksesta. Tutkijat syventyivät pikkuseikkoihin eivätkä voineet saada tapahtumista mitään eheämpää, laajempaa käsitystä, vielä vähemmin saattoivat esityksissään sitä ilmituoda. Heiltä puuttui hyvää makua ja varmaa vaistia, joille sen ajan ranskalainen kritiikki perustui. Lessing oli huomauttanut, että ne, joilla oli kirjallista kykyä, eivät viitsineet syventyä mitään tutkimaan ja ne, jotka tutkivat, eivät olleet muuta kuin oppineita.[19] Ja Leibniz valitti, että uutteruus oli ainoa saksalaisen tutkimuksen hyvä ominaisuus.
Tämä tulikin näkyviin lukuisissa lähdejulkaisuissa, vaikka tälläkin alalla vasta 18. vuosisadan alulla saatiin suurempia aikaan. Sitäpaitsi Leibniz sekä Mascow ja Bünau käyttivät hyvään aistiin perustuvaa kritiikkiä ja erottivat historiantutkimuksen siitä riippuvaisuussuhteesta, jossa se oli ollut muihin tieteihin. Erittäinkin ensinmainitun tutkijan vaikutus on ollut suuri sekä omassa maassaan, että myöskin pohjoismaissa. Mutta näiden kuoltua pysyi tutkimus entisellään ja sen tila rupesi yhä enemmän herättämään oppineitten joukossa mielipahaa.
Varsinkin ranskalainen tutkimus oli avannut heidän silmänsä. Ranskalaisia ja englantilaisia teoksia käännettiin joukottain saksaksi ja niissä oli paljon sellaisia, jotka käsittelivät Saksan omaa historiaa usein puutteellisesti ja virheellisesti. Vuonna 1761 valittaa eräs kirjoittaja tätä kuvaten samalla synkillä väreillä silloista historiankirjoitusta.[20] Koetetaan kirjoittaa — hän sanoo — liian miellyttävästi ja sukkelasti, mutta esityksen tarkkuus jää sivuseikaksi. Ja kun lähteitä ei mainita, estyy lukija omintakeisesta arvostelusta. Aiheet valitaan uusimmalta ajalta, vaikka lähteet, joista ne ovat selviteltävät, vielä ovat arkistoissa luopääsemättöminä. Ja jos joskus kirjoitetaan keskiajalta, ei voida arvostella eri asiain suurempaa tahi vähempää merkitystä, vaan kerrotaan erittäin seikkaperäisesti kaikenlaisia rosvojuttuja. Lähteitä julkaistaan hyvin vähän ja julkaisuissa tavattoman pitkäveteiset selitykset ottavat suhteettoman alan.
Tällaisista oloista lähti nyt göttingeniläinen tutkimus. Tarkkuus yksityiskohdissa ja syventyminen lähteihin jäivät sille perinnöksi vanhalta saksalaiselta tutkimukselta. Mutta se peri ranskalaisilta laajemman ja filosoofisemman käsityksen aineestaan sekä rohkean itsenäisyyden, jolla se sovitti käsityksensä aineksiinsa. Göttingeniläiset tutkijat suuntasivat tutkimuksensa etupäässä lähdekritiikkiin, mutta historiallinen käsityskin muuttui suuresti.
Saksalaiset omistivat näet ranskalaisten valistusfilosoofien esittämän pragmaatisen historiankäsityksen ja asettivat sen ihanteekseen. Tahi oikeammin se oli antiikin kirjoittajain pragmaatinen käsitys, jonka ranskalaiset ennen heitä olivat itsellensä omistaneet. Vuonna 1767 kirjoitti Gatterer Allgemeine historische Bibliothekiinsä kirjoituksen historiallisesta suunnitelmasta ja siihen perustuvasta kertomuksien yhdistämisestä. Hän lähtee siitä, että kaikki maailman tapaukset ovat yhteydessä keskenään. "Sillä ei mikään maailman tapaus ole niin sanoakseni insulaarinen. Kaikki riippuu toisistaan, aiheuttaa toisensa, synnyttää toisensa, aiheutuu ja syntyy sekä aiheuttaa ja synnyttää taasen. Ylhäisten ja alhaisten, yksityisten ja kaikkien yhteensä, yksityiselämän ja suuren maailman, vieläpä järjettömien ja elottomien olentojen vaiheet ovat sekaantuneet ja yhtyneet toisiinsa." Mutta historian tehtävä ei ole tämän yhteyden osottaminen, vaan ainoastaan merkillisimpäin tapausten kertominen ja niiden syiden etsiminen. Nämät ovat asetettavat "systeemeihin syitä ja seurauksia, keinoja ja aikeita", niin selviin kuin suinkin, vaikka alussa näyttääkin siltä kuin kaikki sekaisin kulkisi toistensa lävitse ja ohitse. Nämät eri systeemit muodostavat kokonaisuuden. "Jos eri systeemit niin samanaikuisia kuin toisiaan seuraavia tapauksia syntyvät kaukaisesta, yhteisestä syystä, muodostavat ne yhteensä historian".[21]
Tällaisesta pragmaatisesta käsityksestä toivoi Gatterer uuden saksalaisen historiankirjoituksen syntyvän. Hänen aavistuksensa toteutuivatkin, mutta tuo pragmaatinen käsitys esiintyi aluksi pääasiallisesti toisella alalla, nimittäin lähdetutkimuksessa.
Ranskalaisen valistusfilosofian aatteet vapauttivat saksalaisen tutkimuksen riippuvaisuudesta, jossa se tähän asti oli ollut edellisen ajan tutkimuksesta. Se muuttui täälläkin rohkeaksi ja itsenäiseksi. Erotettiin tarkoin se, mikä noissa vanhoissa lähteissä oli oman ajattelemisen ja tutkimisen tulosta, mikä taas vielä vanhemmista lähteistä saatua. Mitä edelliseen ryhmään kuului, se tarkastettiin uudelleen ja ellei kestänyt tarkastusta, hyljättiin empimättä. Muut tiedot verrattiin alkulähteihin ja poistettiin kaikki, jota ei näistä voitu löytää. Ja alkulähteiden tietoja ei ennen hyväksytty, ennenkuin tunnettiin kuka ne oli kirjoittanut ja oliko kirjoittaja kertomainsa tapausten aikuinen.
Näin siis seurattiin kutakin ilmoitusta lähteestä toiseen, kutakin erikseen, mutta siltä otettiin myöskin lähde, jossa ilmoitus oli, kokonaisuudessaan huomioon. Etupäässä tietysti alkulähde. Niin lausuu Schlözer: "Nyt ei tosin mikään satukronikka ole niin kerrassaan tyhmä, ettei moni kohta siinä sellaisenaan ja erikseen otettuna tuntuisi mahdolliselta, järkevältä, vieläpä todennäköiseltäkin. — — — Ainoastaan kokonaisuus voi ratkaista ja sen täytyykin tehdä se".[22] Ja toisen kerran sanoo hän kirjoittajasta: "Usein voi hänet tavata noita sameita lähteitä käyttämästä; silloin seuraa häntä oikeutettu epäilys sellaisissakin kohdissa, joita ei voi todistaa samanlaisiksi kuin siinä, missä ne ensi kerran esiintyvät".[23]
Kuitenkin on tässä menettelytavassa vielä usein horjuvaisuutta ja epäjohdonmukaisuutta. Kun Schlözer toisessa kohdassa selittää, että kirjoittajan ilmoituksista, josta ei muuta tiedä kuin että hän on ihminen, ei voi saada mitään varmuutta, niin hän toisessa taas lausuu ilmoituksista, joiden alkuperästä ei myöskään mitään tiedetty: "Tärkeitä ovat kuitenkin nuot tiedot, ne johtukoot sitten mistä tahansa, ja ansaitsevat täyden luottamuksen: sillä mitä hyötyä olisi kellään ollut noin yksityiskohtaisesta valehtelemisesta".[24]
Tässä lähteitten tarkastelussa osotettiin kaikkea mahdollista tarkkuutta pienimmässäkin kohdassa. Huolellinen pikkuseikkain tarkastelu, "mikrologia", oli kysymyksessä olevan tutkijakoulun ensimäisiä vaatimuksia ja kaikkea hutiloimista etsittiin ja vainottiin mitä ankarimmin. "En naurua herättääkseni paljastanut edellisessä muutamia kirjallisia erehdyksiä. Vakava aikeeni oli tehdä selväksi tärkeä ja välttämätön tarve saada kerrankin tuo monessa suhteessa arvokas vanha historia myöskin arvokkaasti käsitellyksi",[25] lausuu Schlözer.
Tämä kriitillinen menettely oli aivan samanlaista, kuin filolooginen tekstikritiikki, jota tähän aikaan harjoitettiin ja joka oli saanut jo varman vakaantuneen muodon. Leipzigiläinen filoloogi Ernesti oli toiminnallaan sen tuntemista ja käyttämistä edistänyt ja göttingeniläinen Michaelis oli niinikään sitä laajalti harjoittanut. Näytteeksi sen menettelystä esimerkki. Ernesti kirjoittaa Michaelikselle vuonna 1751: "Olen nyt kiinni Tacituksessa ja huomaan enemmän kuin yhdestä esimerkistä, että kokonainen tusina oppineita ja kriitikeriä, joihin kopioitsijoita ei voi verratakkaan, on levittänyt painovirheen, joka vanhaan laitokseen oli hiipinyt, aina uudelleen ja uudelleen, eivätkä ole huomanneet, että toisinaan joku oli sitä arvostellut, mutta sekin vain arvelun kautta j.n.e."[26]
Juuri tämä filolooginen tekstikritiikki opetti tutkijat panemaan arvoa lähteitten ulkonaiseen puoleen enemmän kuin tähän asti ja arvostelemaan niitä ulkonaisen kritiikin avulla. Otettiin lukuun kaikki käsikirjoitukset lähteestä, jota oli arvosteltava, verrattiin niitä keskenään ja pyrittiin yhteiseen alkumuotoon. Ja erehetyksiä käsikirjoituksissa samoinkuin myöhempäin tutkijain hutiloimisesta syntyneitä vikoja aljettiin selittää interpretatioonin avulla. Tämän muotoon perustuvan kritiikin kautta sai tutkimus täyden varmuuden.
Tärkeänä edellytyksenä tällaisen menettelyn onnistumiselle oli se, että tutkimukset esitettiin sellaisinaan noiden tutkijain julkaisuissa kaikkine syineen ja vastasyineen. Vanhempain saksalaisten tutkijain teoksissa oli myöskin toisinaan harjoitettu samansuuntaista kritiikkiä, mutta tutkija oli siinä ainoastaan esittänyt tuloksensa viitaten vain lyhyesti menettelytapaansa. Göttingenin tutkijat eivät näin menetelleet ja siksi heidän teoksensa muodostuivatkin ainoastaan esitöiksi tulevalle historiantutkimukselle ja he pitivätkin itseänsä paremman kirjoittajasuunnan tienraivaajina. Schlözer lausuu kerran: "Jos tahtoo, voi koko tätä toista pääosaa Allgemeine Nordische Geschichtestä kutsua, ei tällä nimellä, vaan ainoastaan sen aineksiksi ja jos tahtoo, voi myöskin tuon sanan ainekset johdosta ajatella kaikkea sitä halveksittavaa, mitä erittäinkin meidän päivinämme eksoteeristen historioitsijain suuri joukko siitä ajattelee".[27]
Tämä tarkka filoloogiseen lähdetutkimukseen perustuva ja valistusajan kritiikin innostuttama tutkimussuunta käänsi ensi sijassa voimansa edellisen ajan tutkimusta vastaan, kuten edellä jo olen viitannut. Taistelu sen ilmoituksia vastaan määräsi kritiikin muodon ja toiminta-alan, tuo kritiikki kun muodostui vastakohdassa vanhempaan käsitykseen ja sai sentähden siltä epäsuorasti leimansa. Sen päätarkoituksena ei ollut oikeastaan uusien periaatteellisten menettelytapain selville saaminen, vaan määrätyn kriitillisen katsantotavan levittäminen ja valtaan saattaminen. Sillä oli siis tässäkin suhteessa valistusajan luonne.
Valistusajan katsantotavasta saivat nuot tutkijat toisenkin kritiikkinsä pääpiirteen. He eivät näet tyytyneet erottamaan pois ainoastaan sitä, joka ei ollut alkulähteissä tavattavissa, vaan poistivat myöskin sen, joka näytti näissä vähemmin uskottavalta, vaikka itse lähde tuntuikin varmalta. Mutta sen, joka näissä oli mahdollista, hyväksyivät he.
Kun Schlözer arvostelee legendoja koettaa hän kaikenlaisilla varokeinoilla poistaa kaiken sen, joka tuntui epäilyttävältä, Menettelyään hän kuvaa näin: "Mutta kuka uskoisi legendoja? Kuitenkin tahdon sovitella ja hyväksyä, mitä kertovat 1) sellaista, joka ei ole selvästi järjetöntä satua, 2) joka ei selvästi vastusta muuta, oikeaa historiaa, 3) joka ei kouriintuntuvasti loukkaa ajanlaskua, 4) ellei ole selvää syytä epäilyyn, että puoluehenki tahi säätyetu on vietellyt kirjoittajaa lisäilyihin, 5) jolla ei ole ainoastaan mahdollisuutta, vaan myöskin sisäistä todennäköisyyttä".[28] Syynä tällaiseen negatiiviseen menettelyyn oli se, että göttingeniläiset tutkijat eivät ymmärtäneet missä tarkoituksessa ja millaisessa mielentilassa legendat olivat kirjoitetut, eivätkä koettaneet käsittää niitä silloisen ajatustavan tuotteina. Korkeintain saattoivat he huomata, että määrätyt erehdykset johtuivat jostakin "harhaan menneestä mausta" ja poistivat ne sen perusteella. Näin kohtelivat he noita hengentuotteita aivan mekaanisesti, hyväksyen ja hyljäten mielensä mukaan ja luullen, että kirjoittajat olivat liittäneet ylenluonnollisen vain löyhästi tosiasiain viereen, josta sen saattoi helposti erottaa.
Tässä siis, missä kirjallinen ilmoitus päättyi ja sen vanhin säilynyt muistomerkki viittasi suulliseen kertomukseen, ei voitu enää käyttää filoloogiseen kritiikkiin perustuvaa menettelyä tapausten aikuisiin lähteihin pyrkien. Ja kun ei tahdottu vanhaa lähdettä kerrassaan hyljätä täytyi turvautua vanhaan, hyvään makuun perustuvaan kritiikkiin. Göttingeniläiset tutkijat ymmärsivät kyllä hyvin, miten epäluotettava suullinen traditiooni oli. "Suurenmoinen tehtävä: tunnetusta sadusta löytää totuus; mutta paha kyllä yhtä vaikea, kuin lääketieteessä: keksiä lääke määrättyyn tautiin", lausuu Schlözer kerran.[29] Hän vertaili mielellään traditioonin syntymistä siihen tapaan, jolla hän oli huomannut oman aikansa huhujen ja juttujen syntyvän ja koetti pitkällisen tutkimuksen kautta saada tässä jonkinlaista käytännöllistä tottumusta.
Kuitenkin osotti tämä kanta ainakin käytännössä edistyneempää käsitystä kuin entisen hyvään makuun perustuvan tutkimuksen menettely. Ja erotus tuli selvästi näkyviin riidassa, jota käytiin vanhempien ja nuorempien välillä tavasta, jolla traditioonia oli käsiteltävä. Eräs edellisistä, C.A. Bel huomauttaa, ettei traditioonia saanut pitää epäluotettavana ennenkuin se oli varmoilla todistuksilla siksi näytetty. Sillä hän arveli, että traditiooni pysyi pääasiassa samanlaisena, vaikka erityiset tapaukset saattoivat siihen haitallisesti vaikuttaa. "Sanotaan että se on voinut turmeltua" — sanoo Bel — "mutta minä en välitä siitä mikä on voinut tapahtua: mutta että se toden teolla on tapahtunut, se on traditioonin vihollisten näytettävä".[30] Tottumuksen kautta saavutettua kykyä muka erottaa todellinen vääristellystä, jonka avulla göttingeniläiset koettivat hankkia niin suuren todennäköisyyden kuin suinkin tutkimuksilleen, eivät vanhemmat tutkijat ollenkaan hyväksyneet. "Sentähden he lukevat jo sen historioitsijalle erityiseksi hyveeksi, että hän eroaa luotettavista kirjoittajista, ei kysy todistajia, vaan omaa ajatustaan siitä miten asiat ovat käyneet tahi niiden olisi pitänyt käydä sekä myöntää kaikki halulleen ja hätäisyydelleen arvostellessaan".[31]
Samaan suuntaan kuin suullista traditioonia käyttivät göttingeniläiset historiallisia jätteitä, etenkin kieltä. Molempia todistuskeinoja oli heistä yhtä paljon väärinkäytetty ja tätä väärinkäyttöä he molemmissa tapauksissa tahtoivat poistaa negatiivisen kritiikin avulla. Päättelemistä kielellisistä todistuskappaleista he koettivat rajoittaa kaikenlaisilla varokeinoilla. Niin erottaa Thunmann onomatopoieetiset sanat pois vertailuun kelvottomina, niinpä hän myöskin verratessaan liettualaisia sanoja muunkielisiin, mieluummin ottaa huomioon yhtäläisyydet slaavilaisten naapurikielien, kuin kaukaisemman suomen- tahi gootinkielen kanssa.[32] Yhtä varovasti hän käytti etymologiseeraamista. "Vaikka olen pitänyt vähän hyödyttävänä työnä etymologiain etsimistä vanhoista kansainnimistä", hän sanoo, "olen kuitenkin toisinaan huvin vuoksi siihen ryhtynyt. Kun sitten huomasin, että kritiikki ja filologia todella perustuvat selvään logiikkaan, ja että riittävä ihmisten tunteminen kaikissa niiden oloissa ja muodostumisissa paljon tukee ja selvittää sitä, määräsin monen kokeilun jälkeen vissejä lakeja, joiden mukaan minun on etymologiseeraaminen".[33]
Ja näin saamaansa metoodia käyttivät tutkijat sittenkin vielä rajoituksilla. "Kuitenkin myönnän mielelläni", sanoo Fischer, "että etymologia yksin ei riitä kielten sukulaisuutta selvittämään: mutta jos maantiede ja vanhan sekä keskiajan historia sekä vielä kansain yhteiset tavat ja tottumukset sitä tukevat, niin ymmärtääkseni saattaa täydellä syyllä tehdä johtopäätöksen toisesta asiasta toiseen".[34] Ja Schlözer lausuu saman ajatuksen seuraavin sanoin: "Rudbeck muodostaa faktoja etymologioista: minä esitän ensin faktat historiasta ja vahvistan tahi selitän ne etymologian avulla".[35]
Näin rajoitettiin kielellisten todistusten käyttöä yhä enemmän. Rajoitukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan negatiivisia luonteeltaan, vaan yhdessä suhteessa vaadittiin vertailuilta sellaisinaan sisällistä todennäköisyyttä. Ei näet enää riittänyt että sanat ensi kuulemalta kuuluivat samanlaisilta tahi että ne kirjoitettuina sisälsivät samoja kirjaimia, vaan piti osottaa niiden todella voineen muuttua toisesta kielestä toiseen juuri siten kuin ne olivat muuttuneet. "Totta on", sanoo Schlözer, "että kirjaimet muuttuvat, kun siirtyvät aikakaudesta toiseen, maasta, kielestä toiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka saattaa ja tulee todistaa induktioonin avulla monista muista kielistä otetuilla esimerkeillä".[36] Tuo käsitys kielilaeista oli kuitenkin hyvin epämääräinen. Tutkijat näet eivät koettaneet osottaa eivätkä otaksuneetkaan, että nuot lait olivat vaikuttaneet määrätyillä ajoilla määrätyissä maissa juuri niin eikä toisin. Heille riitti vain se, että tuollainen äänteenmuutos jossakin maailmassa ja jossakin kielessä oli jonkun kerran tapahtunut ja siis oli ihmisten puheorgaaneille mahdollinen suorittaa. Tämä ajatustapa johtui osaksi siitä, että yksityisten henkilöitten arveltiin vielä muuttelevan jonkun verran mielensä mukaan eri sanoja.[37] Toiselta puolen ei taas pantu kyllin suurta huomiota erilaisiin olosuhteisiin määrättyinä aikoina ja siitä johtuvaan erikoiskehitykseen, vaan koetettiin kaikkea selittää yleisten lakien kautta. Huomaamme siis, miten läheisesti tämäkin tutkimushaara oli yhteydessä yleistävän pragmaatisen käsityksen kanssa, joka silloin oli vallalla.
Tämä göttingeniläisten menettelytapa oli kuten sanoin johtunut vähitellen vanhemmasta tutkimustavasta. Kuitenkaan ei se ollut sekään aivan itsenäisesti muodostunut. Leibniz oli aikoinaan antanut esikuvan maltillisesta etymologiseeraamisesta, viitaten siihen, että sanojen muuttuminen johtui osaksi sielun, osaksi puheorgaanin muuttumisesta.[38] Hän oli myöskin asettanut muutamia sääntöjä etymologiain tekemiselle. Myöhemmin oli luonnontieteitten harrastus vaikuttanut tällekin alalle, aikaansaaden varmemman metoodin. Se kuvastuu seuraavista Schlözerin sanoista: "En keksi parempaa keinoa vanhimman ja keskiajan historian sekavuuksien välttämiseksi ja sen epäselvyyksien selvittämiseksi, kuin Linnaeuksen metoodin mukaan valmistettu, luokkiin ja lahkoihin, sukuihin ja lajeihin jaettu kansojen järjestelmä, Niinkuin Linnaeus jakaisi eläimet hampaitten ja kasvit heteiden mukaan: niin järjestäisi historiantutkija kansat kielten mukaan".[39] Tämä käsitys, joka katseli kansoja niiden oleellisten tunnusmerkkien mukaan, sen sijaan että se olisi pitänyt silmällä vanhoja traditiooneja ja koettanut johtaa kansain sukuperää toisista kansoista, pääsi nyt vallalle. Olen edellisessä jo viitannut sen esiintymiseen Ranskassa.
Göttingeniläinen tutkimus oli tässä suhteessa kuitenkin saanut aatteita vielä kolmanneltakin taholta, nimittäin Ihren tutkimuksista Ruotsissa. Kun seuraavassa esitämme Ruotsin ja Saksan historiantutkimuksen keskinäistä vuorovaikutusta, tulevat nämätkin tutkimukset esitettäviksi.