III.
Porthan luennoi aluksi kaunopuheliaisuudesta, samalla kuin hän opetti ylioppilaita kirjoittamaan kaunista stiiliä. Tämä toiminta liittyi läheisesti kielen kehittämiseen ja sievistämiseen poistamalla siitä murteellisuuksia ja vieraita tahi epähienoja puheenparsia. Samansuuntainen harrastus oli Ruotsissa tähän aikaan vallalla ja aiheutti Ruotsin akatemian puuhat samalla alalla. Kuninkaallisella käskykirjeellä edistettiin sellaisia harrastuksia yliopistoissa.
Mutta täällä Suomessa ulotettiin mainittu pyrkimys myöskin suomen kieleen. Sitä oli jo vanhastaan täällä pidetty arvossa. Juslenius työskenteli saadakseen isänmaansa kielen oikeaan arvoonsa, siihen kunniaan, joka sille oli tuleva vanhan ja kunniakkaan kansan kielenä. Kielen sivistävää merkitystä hän ei sitävastoin erityisesti huomauta. Mutta samansuuntaisia virtauksia liikkui yleisemminkin ihmisten mielissä, erityisesti Turun akatemiassakin. Eräässä väitöskirjassaan Henrik Hassel lausuu: "Niinkuin jokaiselle äidinkielensä on erittäin tärkeä, niin pidämme epäämättömänä, että sitä ennen muita on viljeltävä".[131] Ja viimeisinä elinvuosinaan hän kirjoittaa tyttärenpojalleen Fredenheimille: "Niinkuin ei mikään ole enemmän tarpeellista, niin ei voi mitään miellyttävämpää kertoa kuin, että kunnioitettava kuningas ei ole pitänyt arvoaan alentavana oppia suomen kieltä. Toinen mielipide on tuolla hyvällä ruhtinaalla, kuin niillä, jotka tuota kieltä niin halveksivat, etteivät viitsi sanaakaan siitä tuoda esiin. Niin paljon kuin tuo kuninkaallinen teko vetää puoleensa ja velvoittaa suomen kansaa, niin paljon se osottaa Kustaan viisautta".[132]
Tämä harrastus oli kääntänyt ihmisten huomion lauluihin, joita kansa lauloi eri osissa maatamme. Mennanderilla oli kokoelma tuollaisia runoja, joita papit, kukin omalta paikkakunnaltaan, olivat hänelle lähettäneet. He kokosivat niitä yhdessä kaiken muun kanssa, joka heistä tuntui omituiselta ja merkilliseltä, he kokosivat niitä niinkuin he kokosivat taloudellisia huomioita, tietoja merkillisistä esineistä seudulla. Fortelius kertoo Mennanderille pitäneensä päiväkirjaa kaikesta merkillisestä, jonka on saanut tietoonsa matkoillaan.[133]
Tällaisia runoja oli Porthankin alkanut keräillä matkoilla joita hän teki eri osiin maata usein maantieteellisten ja taloudellisten tietojen hankkimista varten. Myöskin oli hän asettunut laajaan kirjevaihtoon tieteellisyyttä ja kirjallisuutta harrastavien henkilöiden kanssa maaseuduilla. Tämän runojen keräilyn on Porthan alottanut hyvin aikaisin, Ganander kun kertoo saaneensa häneltä suomalaista jumaluustarustoa koskevia neuvoja ja tietoja aina vuodesta 1764 alkaen.[134] Mutta kuten ennen jo olen maininnut, johtuivat Porthanin kansankieltä koskevat harrastukset hänen suvustaan ja varhaisimmasta lapsuudestaan saakka. Hän oli näet syntynyt sydänmaan pitäjässä, jossa kansan tavat olivat alkuperäiset, viljelystapa, vanhat runot ja muinaismuistot herättivät huomiota. Välittömät kokemukset, joita Porthan Viitasaarella sai ja jotka yhtämittaisilla matkoilla sinne uudistuivat, synnyttivät hänessä vilkkaan, välittömän tiedon kansasta.
Näin saadut ainekset käytti Porthan väitöskirjasarjassaan "De poësi Fennica", joka julkaistiin vuosien 1766 ja 1778 välillä. Hän tutkii siinä sääntöjä, joita suomalaisessa runoudessa käytetään, mutta sen ohella ilmenee myöskin käytännöllinen halu opettaa vastaisia suomalaisia runoilijoita oikein käyttämään runo-opin sääntöjä, sillä harjoitusta vaati Porthan oikealta runoilijalta. Niinkuin hän luennoissaan kaunopuheliaisuudesta tahtoi opettaa tulevia pappeja oikein hoitamaan saarnavirkaansa tahi käsitellessään Horatiuksen Ars poëticaa tahtoi opettaa runoilutaitoa oppilailleen, niin tahtoi hän uudella väitöskirjasarjallaan edistää erittäin suomenkielistä runoilua isänmaassaan. Tulevien runoilijain tuli sitten runoillaan kehittää ja sievistää kieltä.
Mutta oliko tämä ajatus yksinomaan Porthanin mielessä hänen ryhtyessänsä kirjoittamaan teostansa? Ilmoitus hänen teoksestansa tukholmalaisessa lehdessä "Lärda Tidningar" kertoo,[135] että "koska kunkin kielen ja kansakunnan luonne esiintyy selvimmin sen runoudessa, on tekijä käyttänyt kiitettävää vaivaa tutkiakseen tätä osaa suomen kielestä". Itse tuota kielen ja kansakunnan luonnetta ei Porthan ole koettanut teoksessaan suoranaisesti kuvata, hän on vaan tyytynyt esittämään sen tuotteet sellaisinaan käsittelemättä niitä missään yhteydessä tuon luonteen kanssa. Missä hänen tulisi selittää noiden runojen sisäistä omituisuutta, siinä hän ottaa kuvaavia runoja sellaisinaan sitä osottamaan. Näin tahtoo hän antaa lukijoille käsityksen noiden runojen "runollisuudesta, tunteesta, yksinkertaisesta luonnollisesta todenmukaisuudesta sekä miellyttävästä maalaiselämän kuvaamisesta".
Samaan aikaan kuin Porthan tutki suomalaisia runoja tavataan kansanrunouden harrastusta useimmissa Europan maissa. Huomattavimpana se oli esiintynyt Englannissa, missä oli toimitettu julkisuuteen suuri joukko vanhan brittiläisen runouden muistomerkkejä. Täällä oli myöskin Lowth vuonna 1753 julkaissut teoksen "De poësi Hebraeorum" selittäen tieteellisellä tarkkuudella heprealaisen runouden eri sääntöjä, retoorisia kuvia ja vertauksia. Ja hän koetti käsittää niitä syventymällä niiden syntymämaan luontoon, kansan kieleen, ajatustapaan ja tapoihin.
Tämä teos oli ensimäisenä joskin tiedottomana ilmauksena liikkeestä, joka pyrki etsimään alkuperäistä luonnollisuutta ja yksinkertaisuutta henkisen elämänsä ilmaisuille. Se turvautui luontoon ja kansanhenkeen ja luuli parhaiten tajuavansa niitä kansanrunouden avulla. Aavistamattoman voiman ja merkityksen se sai Macphersonin Ossianin ilmestyttyä vuonna 1760. Vasta löydetyn runouden innostamina ryhdyttiin taistelemaan vallalla olevaa klassillista taiderunoutta vastaan, jota määrätyt akatemiain kaavoittamat säännöt rajoittivat, tuomittiin se teennäiseksi ja kelvottomaksi. Paljoa myöhemmin kuin Englannissa näkyivät tämän pyrkimyksen oireet Saksassa. Täällä Herder julkaisi 1770 luvulla mietteensä kansanrunoudesta sekä kokoelman eri kansain runoja; ensimäinen julkaisu "Auszug aus einem Briefwechsel über Ossian und die Lieder alter Völker" ilmestyi vuonna 1773. Esityksen pääaiheena on kansanrunoudessa ilmenevä omituinen käsitys, hieno väritys ja sointu ja näitä se tahtoo selittää kansan luontaisen hengen tarkoiksi ilmauksiksi koettaen samalla kuvata tätä henkeä. Kielen sievistyksen, runomuodon ja yleensä runojen ulkokuoren tarkkaamista ja erityisten sääntöjen muodostamista sen johdosta Herder pitää pahimpana esteenä kansanrunouden hengen käsittämiseksi. Sellainen kuuluu vain taiderunoudelle, jonka kirjoittaja arvelee olevan jyrkässä ristiriidassa kansanrunouden kanssa. Samantapainen käsitys kuin Herderillä oli myöskin Ossianin runojen tutkijalla Blairilla. Hänen mielestään olot, joita hänen aikansa kutsui barbaarisiksi, olivat runoudelle edullisia, ne kun loivat ihmiseen voimakkaan mielikuvituksen ja tunteen. Tätä mielenlaatua kuvailee maalaileva ja kuvarikas kieli, jolla jo itsessään on runouden leima. Blairkin siis erotti jyrkästi kansanrunouden ja taiderunouden, pitäen edellistä etevämpänä.[136]
Onko Porthan saanut yllämainituista teoksista aiheen omiin runotutkimuksiinsa, elähyttikö häntäkin kaipuu palaamaan taiderunouden mutkikkaista muodoista kansanrunouden yksinkertaiseen henkeen? Hänen väitöskirjasarjansa ensi osa ilmestyi vuonna 1766, mutta päättäen siitä, että Ganander häntä teoksen johdosta runomittaan onnitteli marraskuun 8. p. 1764, mahtoi tuo teos jo silloin olla suurimmaksi osaksi valmiina.[137] Äskenmainittu Macphersonin teos levisi Europan maihin vasta 1760 luvun keskivaiheilla, muun muassa myöskin Ruotsiin. Vasta elokuussa 1765 kirjoittaa tunnettu Ossianin harrastaja Gothenius Göteporista saaneensa tuon runoteoksen ja aikovansa ilmoittaa siitä Gjörwellin Mercurius nimisessä aikakauskirjassa.[138] On siis mahdotonta, että Porthan tältä taholta olisi tutkimukseensa aihetta tahi intoa saanut ja hän mainitseekin Ossianin vasta "De poësi Fennica" sarjan kolmannessa osassa, joka ilmestyi vuonna 1778, esimerkkinä siitä, miten ihmeen korkealle kansanrunous saattoi kohota ilman taiderunouden apua.[139] Vielä vähemmin saattaa ajatella Herderin julkaisujen Porthanin teokseen vaikuttaneen, ne kun alkoivat vasta 1770 luvulla.
Ei Porthanilta siltä puuttunut esikuvia, jotka äskettäin annettuina olivat hänellä elävästi mielessä ja edustivat tieteen ja yleisen ajatustavan silloisia vaatimuksia. Ne ovat vain toisaalta etsittävät. Upsalan professori Karl Aurivillius oli näet 1750 luvun lopulla ja 1760 luvun alulla julkaissut kansanrunouden, osaksi heprealaisen osaksi kreikkalaisen runouden tutkimuksia. Aurivillius oli itse matkustanut maissa, joiden runoutta hän tutki, joten hän saattoi sitä välittömästi käsittää ja sitäpaitsi oli hän saanut vaikutuksia Lowthilta. Hän käsitti sentähden, että kansanrunoutta oli arvosteltava sen mukaan, miten se soveltui kieleen, jolla se oli runoiltu ja kuvasti kansan tapoja, joka sitä käytti. Porthan siteeraa teoksessaan Aurivilliuksen väitöskirjaa "De poësi Biblica", joten hän siis Aurivilliuksen välityksellä oli tullut tuntemaan tuon katsantotavan, joka johtui matkoilla saadusta välittömästä tutkimusalueen tuntemuksesta.[140]
Porthanin teos oli myöskin kirjoitettu Lowthin ja Aurivilliuksen maltilliseen henkeen, sillä hän ei halveksinut ajan taiderunoutta kuten Blair ja Herder, mutta osasi siltä antaa täyden arvon kansanrunoudelle. Porthan tahtoi kehittää jälkimäisen runouslajin edellä mainitun kaltaiseksi eikä hän sentähden pitänyt sivistymätöntä luonnollisuutta parhaimpana runoilun edellytyksenä. "Tavallaan voi väittää", hän sanoo, "että raa'at kielet ovat runollisia — kuitenkin rajoituksilla — sillä kun kieli on raakaa, käytetään vertauksia ja kuvia ja on se silloin enemmän aistillista; mutta runollisempaa ei se ole vain senkautta, että se on raakaa. Jonkinlaisen viljelyksen täytyy tulla lisäksi".[141] Näihin sanoihin peittyy ajan syvällinen ristiriitaisuus luonnonihailun ja sivistykseen pyrkimisen välillä.
Ristiriitaisuus, jota Porthan näin koetti sovittaa, ilmeni muillakin aloilla, joilla hän joutui tekemisiin kansanhengen ilmausten kanssa. Sananlaskuista hän sanoo retoorisilla luennoillaan: "Kansan sentenssit ovat tuhmia (plumpa) ja niitä sanotaan sananlaskuiksi. Niillä on alhainen muoto ja eivät sovi mihinkään puheeseen".[142] Kuitenkin keräsi hän niitä samoin kuin runojakin innokkaasti ja kehotti muita tekemään samoin. Eräässä hänen paperissaan on seuraava mietelmä: "Sananlaskut ovat elinohjeita, jotka kokemus ja terve järki on saattanut kansassa yleiseen käytäntöön; ne ovat voittaneet sääntöjen arvon, niihin vedotaan periaatteina, ne menevät perintönä jälkeläisille, ja paitsi sitä hyötyä, jonka ne tarjoovat kielen ja sen puheenparsien, tavan oppimiseksi, antavat ne tiedon kansan älystä, tietomäärästä ja luonteesta".[143] Vaikka näiltä Porthanin mielestä puuttui kaikki taiteellinen arvo, olivat ne kuitenkin tärkeitä kansan hengen tuntemiseksi sekä Porthanin omaan aikaan että muinaisina aikoina. Ja samoinkuin runojen keruussa Porthanilla oli edeltäjiä, jotka osasivat niille antaa arvoa, niin tässäkin. Lencquistin papereissa on myöskin arvostelu sananlaskujen merkityksestä. "Niitä voi pitää arvoisan muinaisuuden jättäminä muistomerkkeinä, siitä miten se on ajatellut visseistä ihmiselämän oloista sekä siitä tavasta, jolla se on esittänyt ajatuksensa. Muutamat ovat vaivautuneet tekemään suuria kokoelmia tuollaisista sananlaskuista muilla kansoilla, sentähden olen minäkin koonnut muutamia suomalaisia".[144]
Kansanrunot ovat paljoa lähempiä kansan sisäisemmän tunne-elämän ilmauksia kuin sananlaskut ja oli siis hyvin ymmärrettävää, että Porthan ne sellaisiksi käsitti. Mutta saattoiko niille antaa historiallista arvoa, kuten Lencquist oli antanut sananlaskuille? Scarin ei sitä ensinkään antanut niille, niistä kun hänen mielestään puuttui selvää totuutta.[145] Bilmark valittelee niinikään, että suomalaiset runot eivät kuvaile esi-isäin urotöitä sodassa eikä merkkitapauksia rauhan aikana, vaan ylistävät ainoastaan muutamia tunnettuja laulajia. Eivätkä ne tunnu aivan vanhoiltakaan.[146] Mutta arvostelu muuttui, kun ruvettiin panemaan enemmän arvoa kansan tapojen ja olojen kuvaukselle historiassa. Jo vuotta jälkeen "De poësi Fennica" sarjan ensi vihon ilmestymisen, ilmaantui Gaddin johdolla väitöskirja, jossa Porthanin vielä julkaisemattomia runoja sekä muilta saatuja samanlaisia otettiin todistukseksi muinaisten suomalaisten historiaan.[147] Ja samoihin aikoihin Ganander koetti runoista selvittää suomalaisten muinaista uskontoa. Silloin oli käsitys niiden sisällön arvosta jo muuttunut. Mutta runojen historiallinen merkitys perustui sitäpaitsi myöskin niiden ikään ja luotettavuuteen.
Runomuodon vanhuus riippuu tietysti siitä tavasta, jolla runo säilyy kulkiessaan suusta suuhun. Kootessaan erilaisia runotoisintoja oli Porthan saanut selvän käsityksen niiden leviämistavasta ja lausuu sen johdosta niiden laulajista: "Koska ovat pakotetut luottamaan pelkkään muistiin, ei ole oudoksuttavaa, että he taitavat laulut enemmän tahi vähemmän täydellisinä, sen mukaan kuin heillä on parempi tahi huonompi muisti; toiset panevat niihin muuta lisää, ottavat pois, silpovat niitä, pistävät sanoja väliin, muuttavat, vaikka kustakin omat runot näyttävät kokonaisilta, oikeilta ja turmeltumattomilta, kukaan kun ei tahallaan uskalla niitä muuttaa tahi turmella".[148] Mutta kaikissa on sama sisällys ja samat pääpiirteet ja useampia toisintoja toisiinsa vertaamalla voi saada niistä oikeat ja täydet laulut. Porthan sanoo niin tehneensä käyttämällä kritiikin sääntöjä apunaan.[149]
Runotutkimusten kautta Porthan siis sai käsityksen traditioonin luonteesta, sellaisena kuin se esiintyi kansanrunoissa. Siinä suhteessa hän erosi muista ajan muinaisuuden tutkijoista eri Europan maissa, jotka enimmäkseen olivat muodostaneet käsityksensä traditioonista keskiajan käsikirjoitusten avulla tarkaten niiden eri toisintoja. — Oli luonnollista, että Porthanin saama käsitys vaikutti hänen arvosteluunsa muista historiallisen traditioonin muodoista.
Porthan koetti kuitenkin toistakin tietä päästä selville suomalaisten kansanrunojen iästä — hän vertasi niitä muitten kansain runoihin. Ensimäisessä kirjoituksensa osassa hän vertaa näitä runoja heprealaisiin ja osottaa niissä olevan paljon yhtäläisyyttä itämaisen runouden kanssa. Tällainen käsitys oli yhteydessä Porthanin silloisen mielipiteen kanssa suomen kielen ja kansan alkuperästä, josta tuonnempana puhun. Samaa ajatteli Gothenius Ossianin lauluista. — Samana vuonna kuin viimeinen osa Porthanin väitöskirjasarjaa ilmestyi, luuli tutkijamme huomanneensa suomalaisten runojen olevan samaa juurta venäläisten kansanlaulujen kanssa vedoten siihen kuvaukseen jälkimäisistä, joka tavataan Cheraskoffin teoksessa Combat de Tzesme. Karjalaisia itkuja piti Porthan venäläisten ja suomalaisten runojen välimuotona.[150] Myöhemmin hän sitten viittaa niihin vaikutuksiin, joita suomalaiset runot ja samalla suomalaiset käsitteet olivat saaneet Ruotsista päin, vieläpä sen kautta roomalaisilta ja kreikkalaisilta asti.[151] Tässä suhteessa Porthan käsitteli runoja samanlaisten kriitillisten periaatteitten mukaan kuin muitakin lähteitä. Mutta toiselta puolen hän ei ole milloinkaan siteerannut noita runolähteitään tarkemmin, ei ole maininnut, miltä seudulta hän ne on saanut j.n.e. Hän kohtelee niitä kuten suullisia huhujakin, joista hän niinikään ei tee koskaan tarkempaa selkoa. Hän konstrueeraa kyllä kritiikin sääntöjen mukaan runojen alkumuodon, mutta ei mainitse eri toisintojen muotoa.
Huolimatta runojen vaihtelevaisuudesta ja epävarmasta iästä on Porthan toisinaan sentään vedonnut niihin esittäessään historiallisia tosiasioita. Hän on vedonnut runoon Väinämöisen veneen valituksesta todisteena suomalaisten merirosvouksesta arvellen, ettei runo eikä siinä mainittu tapa käydä merisotia voi perustua kristillisen ajan traditiooneihin.[152] Tämän menettelyn käsittää hyvin, kun muistaa, että Porthan arveli runojen pääpiirteissään säilyvän samanlaisina, vaikka sivuseikat niissä muuttuvat. Mutta harvoin on Porthan runoja käyttänyt todistuskappaleina. Niiden sisällöllisestä arvosta lausuu hän kerran: "Sen (kansan) vanhoista lauluista on vähän valoa saatavana; vanhimmat, jotka ovat tulleet meille asti epäilemättä hyvin silvottuina ja muutettuina, sisältävät vain mystillisiä runoja ja hourivan taikauskon unia".[153] Vaikka Porthan siis tunsi kansanrunojen merkityksen kansanhengen ilmaisijana, ei hän ole niitä historiallisessa esityksessään käyttänyt muuta kuin nimeksi. Osaksi tämä seikka johtui niiden iän epämääräisyydestä, mutta etupäässä lienee ollut syynä siihen se, että Porthan ei koskettele esityksissään itse kansanhenkeä sellaisenaan.
"De poësi Fennica" ei milloinkaan täydelleen valmistunut. Siitä ilmestyi viisi osaa, mutta julkaiseminen keskeytyi vuonna 1778 Porthanin ulkomaanmatkan tähden. Vielä samana vuonna puuhasi Porthan kuitenkin siihen jatkoa ja myöhemmin hän lupasi lopettaa sen kevätlukukaudeksi 1782.[154] Mutta uusi hanke tuli väliin. Tänä vuonna ilmestyi näet kahdessa osassa "De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica" ja siinä tuli käytetyksi osa Porthanin ensinmainittuun sarjaan aijotuista aineksista.[155] Sitäpaitsi alkoi Porthanin huomio kääntyä näinä aikoina muille aloille. Kuitenkin aikoi tutkijamme vielä viimeisinä elinvuosinaan valmistaa tuon ensimäisen suuremman teoksensa, mutta kuolema silloin teki hänen aikeensa turhiksi.[156]